Part 3

Aurelia lausui nämä sanat hillityllä äänellä, mutta hänen silmänsä säihkyivät vihasta. Sitten hän istuutui sivuttain korituoliinsa ja alkoi katsella seinällä riippuvaa pientä jäljennöstä Munkàcsyn taulusta: "Kristus Pilatuksen edessä".

Ja poliisit aloittivat työnsä.

Aurelia ei tiennyt, miten kauan kotitarkastusta oli kestänyt. Kaikki tuntui sekavalta, epätodenmukaiselta -- pitkältä, inhottavalta unelta.

Silloin kuului omituinen, ritisevä ääni; Aurelia käännähti ja näki erään mustapartaisen miehen terävällä veitsellä viiltävän halki nojatuolin plyyshipäällystä ja sitten alkavan tottuneesti penkoa täytettä.

Aurelia kuuli oman, tuskanvoihketta muistuttavan huokauksensa; hän heräsi kuin unesta, muistaen taas kaiken.

Tämä on siis _totta_.

Kirjat, käsikirjoitukset, liinavaatteet, taulut, halkaistut tyynyt -- kaikki oli viskottu lattialle. Eräs pitkä, laiha mies oli hyökännyt toisenkin nojatuolin kimppuun, repien ja kaivellen sen sisuksia silmät ahnaasti kiiltäen. Aurelia alkoi väristä inhosta ja tuskasta: niinkuin nuo miehet olisivat jollakin julmalla tavalla raadelleet hänen lemmikkiratsuaan.

Aurelia oli valmistautunut vangitsemiseen, kotitarkastuksiin, mutta hän oli kuvitellut siinä olevan jotakin juhlallista, sankarillista. Ja tämä: inhottavaa, rumaa, pitkää kidutusta...

Säälimättömänä, nälkäisenä varisparvena hyökkäsivät tosiasiat ja muistot hänen päällensä, yksi toisensa jälkeen, ja jokainen iski paksulla nokallaan hänen sydäntään: _hän_ oli äsken täällä -- hän istui samalla tuolilla, joka nyt on revitty. Äsken oli elämän onnellisin hetki -- ja nyt tämä.

Silloin tuntui Aureliasta, kuin olisi terävä nokka iskeytynyt ihan sydämen lävitse ja sitten kuiskannut hiljaa sähisevästi:

-- Loppu...

Aurelia oli vaistomaisesti tuntenut jotakin tuollaista, mutta nyt se varmeni: hän muisti, että lentolehden levittäjiä oli tuomittu elinkautiseen vankeuteen, vieläpä teloitettukin. Hän katsahti tuskallisesti ympärilleen, niinkuin olisi tahtonut paeta -- ja ymmärsi, että kaikki on turhaa.

Täytyykö todellakin jättää kaikki? ajatteli Aurelia epätoivoisena. Äiti, Julia, Marcus -- _kaikki_. Vain kolme tuntia täysin onnellinen -- ja sitten loppu...

Uhma häipyi vähitellen Aurelian mielestä; hän tunsi vain viiltävää tuskaa, surua ja masennusta. Ne painoivat hänen rintaansa raskaina kivilohkareina.

Pitkän aikaa hän oli istunut syvään kumartuneena tuolissaan, käsin peittäen kasvojaan. Nyt hän alkoi hengittää raskaasti kuin kuolemansairas: hän muisti viime päivien ihanat haaveilut ja suunnitelmat...

Mutta hän oli nuori, jumaloi rakastettuaan, ja hänellä oli voimakas mielikuvitus -- sen tähden nuo haaveet valtasivat hänet uudelleen. Vähitellen hän _unohti_ nykyisyyden, tuon inhottavan toimituksen, eikä kuullut sen toimeenpanijain salaperäisiä kuiskauksia. Ihanat haaveet valtasivat hänen mielensä -- hän eli taas tulevaisuudessa. He tekevät yhdessä työtä valoisamman tulevaisuuden eteen ja sen ohessa heidän pienen, tulevan kotinsa hyväksi. Ja sitten...

... Marcus on juuri palannut puhujamatkalta, ja he kävelevät käsikädessä pienessä puutarhassa; kumpikaan ei puhu mitään -- mutta hän näkee Marcuksen silmäin loistavan hellyydestä. Lahden toisella rannalla olevan metsäisen kukkulan verhoavat auringon viime säteet ihanaan purppuravaippaan; vain honkien jykevät rungot hohtavat kuin solakat, punagraniittiset pylväät. Aurelia tahtoisi itkeä ilosta.

... Ovi on hiukan raollaan. Hän näkee Marcuksen polvillaan pikku vuoteen vieressä, jossa heidän pieni poikansa potkiskelee, välillä nauraen vienolla lapsenäänellään. Marcuksen kulmikkaat kasvot näyttävät niin lempeiltä, ettei Aurelia ole niitä koskaan sellaisina nähnyt. Hän hiipii varpaillaan Marcuksen taakse ja suutelee häntä tulisesti, sitten hän kumartuu pienokaisen vuoteen yli ja tuntee miten pikkuiset, sametinhienot sormet sivelevät hänen poskiaan, tarttuvat korviin, ja...

-- Olkaa hyvä ja valmistautukaa lähtemään!

Aurelia hypähti pelästyneenä seisoalleen, ja hänen ruumiinsa alkoi ankarasti väristä.

Samassa kuului jostakin matalaa, hillittyä naurua niin kylmää ja raakaa, että se karkotti viimeisenkin toivonkipinän Aurelian sydämestä. Äärimmäisellä tahdonponnistuksella hän hillitsi nyyhkytyksensä, joka nousi kurkkuun katkerana, kirvelevänä.

Aurelia tunsi vaistomaisesti jotakin epämiellyttävää läheisyydessään. Hän kääntyi ja vavahti, kuin olisi kylmä sammakko hypähtänyt hänen paljaalle iholleen -- aivan hänen vieressään poliisiupseerin pienet silmät kiilsivät oudosti ja paksut huulet hohtivat inhottavan punaisina punertavien viiksien takaa.

Kapteeni huomasi tekemänsä vaikutuksen ja kääntyi poispäin, kysyen röyhkeästi apuriltaan:

-- Onko kaikki kunnossa?

Saatuaan myöntävän vastauksen hän kääntyi uudelleen Aurelian puoleen ja lausui teennäisen kohteliaasti:

-- Hyvä neiti! Saisinko vaivata teitä lähtemään?

Mitään vastaamatta Aurelia puki päällystakin ylleen. Hänen käsikirjoituksensa ja eräitä kirjoja oli sullottu suureen matkalaukkuun, ja mustapartainen mies lähti kantamaan sitä alas. Kapteeni seisoi ovella kuin odottaen.

Aurelia astui jo muutaman askeleen ovea kohden, mutta sitten hän vielä kerran kääntyi...

Nyt vasta Aurelia huomasi, miten paljon oli rikottu: miltei kaikkien kirjojen kannet oli halkaistu, seinäpaperit ja taulut revitty... Kristus oli irroitettu kehyksestä ja paiskattu nurkkaan.

Tuo tahallinen hävitys koski kummallisen kipeästi Aureliaan, sillä pienemmät esineet hän oli ostanut omilla niukoilla säästöillään; nojatuolit ja useimmat taide-esineet Julia oli yksin kuljettanut heidän yhteisestä vastaanottohuoneestaan. Tässä pienessä huoneessa hän oli elänyt elämänsä rikkaimman osan, se oli kuin vanha, uskollinen ystävä, joka tietää ja ymmärtää kaiken -- ja nyt se täytyi jättää tänne avuttomana, raadeltuna... Tarkastuksen perinpohjaisuudesta Aurelia aavisti, ettei enää näkisi tätä huonetta. Ja Julia -- voi! Hän peitti kädellään kasvonsa -- niinkuin olisi äänettömästi rukoillut.

Aurelian valtasi niin kamala tuska ja ahdistus, että hän luuli tukehtuvansa. Kaikki ajatukset sekaantuivat: hän vaipui tuskallisesti parahtaen ja tukahtuneesti nyyhkyttäen polvilleen.

Sitten hän kuuli epäselvästi joitakin käheitä sanoja, kuuma, hikinen käsi tarttui hänen ranteeseensa...

Hän vavahti ja riuhtaisi irti kätensä, aivan kuin jokin inhottava, saastainen eläin olisi kiertynyt sen ympärille, ja ponnahti viimeisillä voimillaan seisoalleen.

Samassa sattui hänen katseensa särjettyyn Kristuksen kuvaan. Nurkkaan heitettynäkin _Hän_ seisoi vihollistensa keskellä uljaana, miehekkäänä, pelottomana.

Aurelia tunsi saavansa salaperäistä voimaa ja taukosi nyyhkyttämästä; syvään hengähtäen hän suoristi vartalonsa aivan kuin heittäen hartioiltaan raskaan näkymättömän taakan. Kalpeana hän lähti ovelle, aukaisi sen astuen pimeään porraskäytävään -- joka oli täynnä liikkumattomia, mustia olentoja.

JOUKKOHAUTA.

Marcus heräsi vasta puolenpäivän aikaan ja lähti kiireesti lentokentälle.

Siellä hän sai kuulla hirveän uutisen.

Varhain aamulla oli kaupungissa taas vangittu paljon ihmisiä: upseereita, sotilaita, siviilihenkilöitä ja naisia ja viimeksi mainittujen joukossa oli _Aurelia_.

Marcus muisti Aurelian puheet ja kauhistui: jos hän on puhunut toisillekin samoin, ja se tulee tietoon, niin...

Hän otti auton ja ajoi hurjinta vauhtia ystävänsä luokse. Kiihkeästi hän tarttui Antoniuksen käteen ja kysyi, tiesikö tämä mitään yksityisseikkoja ja mitä pitäisi tehdä Aurelian vapauttamiseksi.

Antonius ajatteli hetkisen ja sanoi hiljaa:

-- Ei mitään -- nyt vielä.

-- Ei mitään! Mutta sehän on kamalaa! huudahti Marcus kiihtyen.

Antonius kertoi, että sotaministeriön urkkijalaitos kyllä aavisti sotilassalaliiton olemassaolon; mutta se ei ainakaan vielä ollut päässyt siitä selville, koska nytkin on vangittu vain muutamia apulaisia -- loput sivullisia. Aurelia oli myöskin apulainen, mutta häneltä ei löydetty mitään.

-- Mitä ne mahtavat tehdä hänelle? kysyi Marcus käheästi.

-- Älä ole levoton, ystäväni, puhui Antonius lohduttaen. -- Se on kyllä totta, että paljon viattomia on nykyisen taantumuksen aikana tuomittu elinkautiseen pakkotyöhön, jopa teloitettukin. Mutta hän on nuori nainen, jota ei pidetä kovin vaarallisena. Kun häntä vastaan ei ole mitään todisteita, niin hän luultavasti pääsee jonkin viikon tai kuukauden kuluttua vapaaksi.

-- Mutta miksi hänet on vangittu?

-- Oletko sinä esiintynyt hänen kanssaan ulkona kaupungilla? kysyi Antonius.

-- Vain muutaman kerran ja silloinkin aina illalla.

-- Siinähän syy sitten onkin! huudahti Antonius. Urkkijat ovat seuranneet teitä. Juuri tuollaisesta syystä on vangittu viime yönä paljon nuoria naisia ja heidän seuralaisiaan. Ole siis valmis -- sinut vangitaan myöskin.

-- Siitä en enää välitä, kunhan vain päästäisivät _hänet_ vapaaksi.

-- Miten työsi on menestynyt? kysyi Antonius äkkiä jännittyneenä.

-- Jospa olisin saanut rauhassa työskennellä, niin luulisin onnistuvani. Mutta en ole voinut ajatella mitään, sen jälkeen kuin hänet vangittiin.

-- Älä menetä toivoasi, Marcus, kaikki saattaa muuttua kokonaan toiseksi! lohdutti Antonius salaperäisesti.

-- Oi ystäväni -- nyt minä alan aavistaa! huudahti Marcus kuin heräten. -- Sinä puhuit salaliitostakin -- oletko sinä --?

-- Veljeni! keskeytti Antonius nopeasti. -- Sinä saat kyllä pian tietää paljonkin! Mene nyt kotiin, ja jos sinulla on valokuvia tai jotakin muuta häneltä, niin polta heti kaikki.

Marcus kalpeni ja sanoi hätäisesti:

-- Voi minua aasia, kun en ole hävittänyt!

Hän hyökkäsi ulos.

Kaksi päivää Marcus odotti kuumeisen jännittyneesti jotakin tietoa tai vangitsemista -- mutta ei mitään.

Silloin hänelle selveni koko juttu.

Antonius tuli eräänä yönä salaa hänen luokseen ja kertoi, että yksi vangituista, eräs insinööriupseeri oli päässyt vapaaksi, kun oli voinut todistaa olleensa kokonaan toisessa kaupungissa. Upseeri oli kertonut, että tutkintohuoneeseen tuotiin kaunis, nuori nainen ja kysyttiin, tunsiko hän tätä. Tämä upseeri oli hyvin samannäköinen kuin Marcus -- urkkija oli siis erehtynyt! Antonius oli sitä mieltä, että Marcus kuitenkin vangitaan.

Se tapahtuikin seuraavana yönä. Hänet kuljetettiin päävahdin vankilaan.

Kaksi ensimmäistä päivää Marcus oli verraten tyyni.

Aurelian kohtalo häntä eniten vaivasi. Mutta hän uskoi varmasti pääsevänsä muutaman päivän kuluttua vapaaksi, ja silloin hän pelastaisi myös Aurelian vaikka millä keinolla!

Marcus suunnitteli yksityiskohtia myöten menettelytapansa; ensin hän menee ilmavoimien komentajan luokse ja pyytää tätä käymään sisäministerin puheilla -- ja sitten on Aurelia vapaa!

Mutta päivät kuluivat ilman pienintäkään muutosta, ja ennen tuntemattomat viholliset: yksinäisyys ja toimettomuus alkoivat ahdistaa Marcusta. Hän oli jo monta vuotta ollut yhtä mittaa kuumeentapaisessa työssä ja hyörinässä -- aina liikettä, elämää... Nyt ei päässyt mihinkään, ei nähnyt ketään, ei kuullut kenenkään ääntä... Vartija oli ainoa elävä olento, mutta Marcuksesta tuntui useimmiten, niinkuin tämä olisi ollut kuollut kone. Vartija ei vielä kertaakaan ollut sanonut sanaakaan; jos Marcus jotakin pyysi tai tarvitsi, täytti vartija hänen käskynsä jurolla kuuromykän äänettömyydellä.

Tämä äänettömyys kiusasi hänen kiihkeätä mieltään siihen määrään, että hänen täytyi toisinaan lausua itsekseen joitakin sanoja -- edes kuullakseen ihmisäänen.

Mutta hän lohdutti itseään kerran toisensa jälkeen sillä, että pian sai nähdä Aurelian! Hän sanoo suoraan, että tämä nainen on hänen morsiamensa ja he pääsevät heti vapaiksi!

Kolmantena päivänä hänet vihdoin vietiin mustaan umpiautoon, ovi suljettiin ja auto lähti liikkeelle.

Kun ovi aukeni, hän huomasi olevansa santarmilaitoksen kolkon rakennuksen edessä, jossa myös sijaitsi tämän laitoksen uusi, maailmankuulu vankila rautakoppeineen; ne olivat rakennetut siten, ettei sieltä kuulunut vihlovinkaan ääni -- eikä niistä ihminen milloinkaan voinut paeta.

Marcus tunsi lievää väristystä astuessaan suureen tutkintohuoneeseen. Nyt hän muisti, miten toissa vuonna laitoksen valmistuessa hallituksen lehdet ihastuneina kirjoittivat, että tämä huone ilman tutkintotuomariakin masentaa röyhkeimmänkin terroristin!

Se oli tavattoman pitkä ja korkea. Lattia, jossa ei askeleita kuulunut, ja alastomat, ikkunattomat seinät olivat himmeän mustat. Katto oli kokonaan ikkunana, mutta lasi oli maalattu sellaiseksi, että ihmiskasvot näyttivät siellä harmaan kellertäviltä, kuin kuolleen kasvot. Musta, pitkulainen kirjoituspöytä oli ainoa huonekalu, eikä ainoatakaan ovea erottanut seinästä. Juuri tuo avara tyhjyys ja aavemainen valo vaikuttivat, että siellä tunsi itsensä oudon avuttomaksi, eristetyksi. Marcuksestakin tuntui siltä, kuin hän olisi seissyt suunnattoman suuren joukkohaudan pohjalla.

Äkkiä alkoi hänen rinnassaan omituisesti ahdistaa: tämähän _on joukkohauta_. Juuri tämän huoneen kautta ovat lukemattomat ihmiset kadonneet elämästä yhtä jäljettömästi kuin joukkohautaan. Ja nyt on Aurelia täällä -- Hänen täytyi purra hammastaan, voidakseen säilyttää ulkonaisen tyyneytensä.

Marcus huomasi takanaan erään santarmikapteenin ja tämä yksin erottui huoneen yleisvaikutuksesta; hän oli kookas ja lihava, hänen kasvonsa olivat pulleat, punakat, ja tuuheitten punertavien viiksien alta paistoivat inhottavat, paksut, punaiset huulet...

Vastenmielisin tuntein Marcus kääntyi uudelleen pöydän ääressä istuvan tutkintotuomarin puoleen.

Huoneen kaameassa valossa näyttivät nuo liikkumattomat kasvot kuolleilta tai tunteettomalta naamarilta, ja kylmä, tutkiva katse oli kohdistettu Marcukseen. Ääni vain oli sointuva ja kohtelias, kun tuomari pitkän äänettömyyden jälkeen lausui:

-- Olkaa ystävällinen ja sanokaa nimenne.

Marcus vastasi, ja tutkintoa jatkui; tuomari kyseli aivan pikkuasioita ja Marcus vastasi lyhyesti, miltei ajattelematta, hän vain odotti milloin...

Silloin avautui mustaan seinään aukko, ja siihen ilmestyi Aurelia -- yhtä kauniina ja hienopiirteisenä kuin ennenkin.

Äänettömästi hän asteli keskilattialle, hänen vartijansa jäi seinän viereen -- ja nyt Marcus näki rakastettunsa kasvoilla tuskallisen levottomuuden.

Marcuksen sydämeen syöksyi jälleennäkemisen ilo, rakkaus ja epämääräinen tuska -- hän luuli miltei kuulevansa suontensa rajun sykinnän.

Silloin hän kuuli Aurelian hiukan värisevän äänen, jota tämä koetti saada teennäisen väsyneeksi:

-- Pitäisikö minun tämäkin herra taas tuntea?

-- Vaiti! -- ärjähti tutkintotuomari. -- Odottakaa, kunnes kysytään!

-- Mistä minä sen tiesin --? mutisi Aurelia hiljaa, ja hänen kasvoillaan häilähti ikään kuin salainen ilo siitä että oli onnistunut.

Minkä erehdyksen Aurelia nyt olikaan tehnyt? ajatteli Marcus tuskaisena. Jospa heidän suhteensa kumminkin saadaan selville? Jos hän nyt ilmaisisi, joutuisi Aurelia valehtelijaksi, epäluulon alaiseksi -- ei pääsisi lainkaan vapaaksi...

Hänen täytyy nyt myöskin kieltää.

-- Tunteeko herra kapteeni tämän neidin? -- kuului terävä kysymys.

Marcus kääntyi hiukan ikään kuin tarkastaakseen, ja tuo ristiriita repeli häntä vielä ankarammin; hänestä tuntui kauhealta valehdella tällä tavoin. Mutta nähdessään tytön ankaran, rukoilevan katseen, hän tiesi, ettei voinut tehdä tämän tahtoa vastaan. Hän katsoi siis yhä Aureliaa, muka tunteakseen ja sanoi hiukan epävarmasti:

-- Ei, en luule... Tuntuu siltä, kuin olisin hänet nähnyt, mutta en muista varmasti...

Hän luki kiitollisuutta tytön silmistä, ja taas tuomari kysyi ääntään venyttäen:

-- Vai niin. Te ette siis tunne häntä varmasti?

-- Sanoinhan jo! vastasi Marcus terävästi ja punastui hiukan.

Sen jälkeen hän tuskin kuuli, mitä tutkintotuomari kyseli, mutta hän oli tämän äänessä huomaavinaan jonkinlaista epäluuloa, ja kylmä hiki pusertui hänen otsalleen. Hänen katseessaan kuvastui kalvava tuska, kun Aurelia kuljetettiin ulos.

Neljännestunnin kuluttua Marcus oli taas omassa kopissaan.

Nyt Marcuksen viimeinenkin rauha oli mennyt.

Hän kertasi mielessään jokaisen tilaisuuden, milloin he olivat olleet yhdessä...

Omituista kyllä, he olivat aina tavanneet toisensa kahdenkesken tuon muutaman viikon aikana -- paitsi ensikerran tavatessaan. Tosin kohtaamispaikalla oli paljon ihmisiä ja heidän tutustumisensa tapahtui vasta myöhään yöllä, mutta kyllä urkkijat sittenkin saivat sen tietoonsa.

Kiduttavassa jännityksessä hän odotti vain, milloin kaikki tuli ilmi. Siitä tietysti epäluulot saisivat uutta vauhtia, Aurelia-raukka joutuisi virumaan yhä kauemmin vankeudessa. Hän tunsi nyrkkiensä puristuvan kuvitellessaan, että tuo naamarikasvoinen tutkintotuomari saisi sanoa hänen valehdelleen.

Mutta ei olisi millään väliä, kun vain Aurelia pääsisi vapaaksi!

Päivät yhä vierivät vitkaan, nuo loppumattomat pitkät päivät. Marcus käveli väsymättömästi koppinsa lattialla, hänen tuskansa ja epätietoisuutensa muuttui yhä kauheammaksi. Eikä saanut puhua sanaakaan, ei tietää mitään ulkomaailmasta.

TUTKINTOVANKI N:O 30.

Niin kului kolme viikkoa.

Marcus ei ollut enää nukkunut kuin pari kolme tuntia yössä ja vavahti jokaisesta äänestä, mikä kuului hänen koppiinsa. Eikä mitään ratkaisua.

Hän ei voinut enää kestää, hän luuli tulevansa hulluksi, jos samaa jatkuisi vielä päivänkin. Hänen täytyi päästä pois, saada jokin ratkaisu, tutkinto...

Marcuksen mieleen juolahti eräs tuuma, keino, jolla hän ehkä pääsisi vapaaksi, ja hän pyysi tavata vankilan päällikköä.

Vartija poistui äänettömästi; Marcus ei voinut tietää, oliko hän kuullut vai ei.

Puolen tunnin kuluttua hän tuli takaisin, kohdisti Marcukseen tylsän katseensa -- ja nyt Marcus kuuli ensikerran hänen äänensä: käheän, ikään kuin kuolleen äänen:

-- Ei.

Ja hän poistui sulkien oven. Marcus ei ensin oikein ymmärtänyt. Mutta sitten hän raivostui. Eikö enää aiota edes kuulla mitä hänellä olisi sanottavaa!

Hän soitti uudelleen, ja kun vartija aukaisi oven, hän selitti kiihkeästi, että hänellä oli tavattoman tärkeätä asiaa vankilanpäällikölle ja pyysi tätä tulemaan mahdollisimman pian.

Jonkin ajan kuluttua tuli vahtimestari ilmoittaen, ettei päällikkö ehdi tulla ja kysyi Marcuksen asiaa.

Marcus hillitsi vihansa ja selitti asiansa, lisäten vielä ilmoituksensa olevan niin tärkeän, että siitä riippui koko valtakunnan puolustuskyky. Ja vahtimestari poistui.

Noin tunnin odotuksen jälkeen kuului käytävältä monilukuisten askelten kolinaa, ja vankilan päällikkö muhkeassa everstin virkapuvussa tuli kokonaisen seurueen saattamana sisään. Hänen suuri ruhonsa horjahti hiukan sivulle hänen astuessaan kynnyksen yli; hän oli nytkin hiukan päihtynyt, ja hänen pienet rotansilmänsä kiiluivat kiukusta, kun hän röyhkeästi kysyi:

-- Miksi te olette vaivannut minua? Selittäkää se mahdollisimman pian!

Marcuksen silmät leimahtivat raivosta, mutta hän ymmärsi, että nyt täytyi hillitä itseänsä, muuten suunnitelma menisi myttyyn. Hän hengähti syvään, ja pakottaen äänensä hiljaiseksi puhui kohteliaasti:

-- Herra eversti! Minulla on tärkeä, lentokoneita koskeva keksintö, joka oli miltei valmis tänne joutuessani. Kun tämä keksintö on aivan arvaamattoman tärkeä sotilaallisessa suhteessa, se kun tekee meidät miltei voittamattomiksi, niin olen varma, että pääsisin heti valmistamaan keksintöni, jos esimieheni tietäisivät -- Sen tähden pyydän, että herra eversti ilmoittaisi ilmavoimien komentajalle kenraali --

Hänet keskeytti päällikön röhönauru; tämän sinipunaiset posket oikein hetkuivat, hänen ilkkuessaan käheällä äänellä:

-- Hyvä, hyvä! Eipä ole hullumpi keksintö, herraseni! Mutta te olette sittenkin jonkin verran tyhmä, hyvä herra, kun luulette, että _minä_ antautuisin teidän narriksenne. Keksintö -- keksijä -- erinomaista, he he...

Muutamat everstin seuralaisetkin yhtyivät kohteliaasti nauruun.

Marcuksen kädet puristuivat nyrkkiin, ja hänen äänensä vapisi, kun hän miltei kuiskaten kysyi:

-- Herra päällikkö, tarkoitatteko, että valehtelen?

-- Nyt _keksitte_ oikean selityksen, hohotti päällikkö ihastuneena sukkeluuteensa. -- Ette siis olekaan niin tyhmä, miltä näytätte!

-- Eikö päällikkö siis tiedä, että olen jo keksinyt lentokoneen?

Eversti oli parantumattoman juoppouden tähden erotettu armeijasta ja pantu tähän virkaan. Hän ei välittänyt mitään virastaan -- sen tähden hän ei nytkään tiennyt, että hänen vankinsa oli samanniminen keksijä. Hän remahti yhä rajumpaan nauruun, ja hänen suuri suunsa, jossa näkyi pari kolme ruskeata hammasta, aukeni ammolleen kuin vanha uuninsuu.

-- Yhä erinomaisempaa! Te olette jo keksinyt -- siis valmis keksijä! Mikä kunnia meidän köyhälle talollemme, hehe, hirnui hän aivan kuin vanha, lihava orhi. Sitten hän tekeytyi ankaran näköiseksi, suoristi itseään ja lisäsi mahdollisimman virallisesti:

-- Nyt tämä ilveily saa riittää! Sillä painakaa päähänne että täällä ei ole mitään _keksijöitä_. Te ette ole "keksijä", vaan _tutkintovanki numero 30!_ Ymmärrättekö?

Marcus oli muuttunut kuolemankalpeaksi; hänen hampaansa kirskahtivat ja hänen silmissään leiskui hurja tuli, kun hän astui askelen eteenpäin ja sanoi käheällä, läpitunkevalla äänellä:

-- Roisto! Minä olen tehnyt valtakunnan hyväksi enemmän kuin tuhannen mokomaa vanhaa narria! Ja te kohtelette minua tuolla tavoin! Ulos! Ihan inhottaa nähdä teitä!

Jos joku terroristi olisi päällikön silmäin edessä kauhealla pommilla yhtäkkiä hävittänyt vankilan, ei se hänen mielestään olisi ollut mitään tällaisen verisen loukkauksen rinnalla! Hänen harva partansa alkoi täristä, hän ähkyi ja puhkui hetkisen kuin haavoitettu metsäkarju. Ja niinkuin tämä vihollisten lähestyessä viimeisen kerran nousee uhkaavasti karjahtaen -- samoin karjui päällikkö:

-- Ooh! Oih! Se oli sinun _loppusi!_ Viekää hänet pimeimpään karsseriin! Ei -- ruoskikaa hänet heti kuoliaaksi! Heti, heti!

-- Sitä parempi! huudahti Marcus pilkallisesti. -- Sitten minun ei ainakaan enää koskaan tarvitse nähdä teidän siankasvojanne!

-- Ooh, ooh! röhki päällikkö uudestaan kerran toisensa jälkeen, mutta sanat olivat häneltä loppuneet.

Hänen kasvonsa muuttuivat äkkiä harmaansinisiksi, hän tarttui rintaansa, horjui. Mutta tällöin riensivät kaikki tukemaan päällikköänsä, ja hänen apulaisensa sopotti pelästyneenä:

-- Teidän ylhäisyytenne! Suvaitkaa poistua -- te voitte pahoin. Minä toimitan heti käskynne täytetyksi.

He taluttivat päällikön ulos ja sulkivat oven. Tultuaan huoneeseensa päällikkö joi yhteen henkäykseen suuren juomalasillisen viinaa. Se virkisti heti sen verran, että hän jaksoi ärjäistä:

-- Antakaa heti ruoskimiskäsky! Tahdon itse tulla katsomaan ja kuuntelemaan, kun hän rukoilee minulta armoa!

-- Herra päällikkö! alkoi apulainen arasti. -- En tiedä -- uskaltaako sitä tehdä, sillä hän on todella keksijä.

-- Mitä -- kuka? kysyi päällikkö lyhyesti ja tolkuttomasti.

-- Se, joka keksi sen uuden lentokoneen, joka...

Hän ei jatkanut enempää, sillä päällikkö tuijotti häneen ikään kuin mustimpaan ensiluokan kummitukseen. Sitten hän kaatoi itselleen toisen lasillisen virvoitusjuomaa ja kumosi sen vitkastelematta kurkkuunsa, josta alkoi kuulua ruostuneen rautaportin saranain kitinää muistuttava ääni:

-- Onko se _hän_, meidän kuuluisin keksijämme? Jota koko maa -- Niin, tarkoitan tuo, tuo _kirottu lurjus!_ Onko se sama kuin se -- Vastaa! Onko se --?

Viime sanat hän huusi kaikin voimin, ja apulainen piipitti pelästyneenä:

-- On se tuota...

Hän keskeytti, vilkaisten kaipaavin katsein ovea, sillä päällikkö tarttui pöytään ja teki kokeen noustakseen ylös. Hän vaipui kuitenkin takaisin käheästi voihkaisten. Sitten hän veti syvään henkeään ja karjui hurjistuneena:

-- Lurjus! Miksi et sanonut sitä minulle? Miksi? Kuuletko!

-- Teidän ylhäisyytenne, vikisi vavisten apulainen. Teidän ylhäisyytenne ei sattunut olemaan täällä -- ja --

-- Vaiti! Vai sinä tulet arvostelemaan minun työtäni! Sinäkö?

-- Teidän ylhäisyytenne -- minä --