Part 11

-- Rakkaat veljet! Tuo onnettomuus kasvaa yhä, se on muuttunut satakertaiseksi. Meidän täytyy koettaa sitä jotenkin estää. Jospa he nyt saisivat kiinni ne vakoojat!

Kuului askeleita, ja takaa-ajajat palasivat hengästyneinä. Marcus irroitti konepistoolin olkapäältään ja alkoi pyyhkiä kasvojaan, joilta hiki suorastaan virtasi.

-- Mitä ... miten kävi?

-- Näittekö heidät?

-- Saitteko kiinni?

Ryöppynä satelivat kysymykset; Brutus kohotti kättään ja puhui sitten hengästyneenä:

-- Me juoksimme kuin henkemme edestä nähdessämme kauempana erään miehen juoksevan pakoon. Marcus aikoi ampua, mutta juuri silloin mies pääsi kadunkulman taakse. Me paransimme vauhtia, mutta kadunkulmaan saapuessamme ei enää näkynyt mitään -- auton moottorin etenevä jyrinä vain kuului.

-- Voisimmeko vielä saada varastetut takaisin, jos ilmoittaisimme hallitukselle, että se panisi toimeen ankaran tarkastuksen rajalla?

-- Ei puhettakaan! huudahti Antonius. -- Tietysti täällä viime yönä oli valmiina lentokone, joka heti kiidätti saaliin varmaan turvaan. Huomenaamulla on siis yhden mentävä ilmoittamaan naapurimaan liittolaisille ja sosialisteille, että he koettaisivat kaikin keinoin estää sotaa.

-- Mutta _elleivät_ he voi estää...? kysyi joku kuiskaten.

Antonius katsahti tolkuttomasti ympärilleen, ja Marcuksen valtasi syvä sääli: noissa mustissa silmissä oli samanlainen katse kuin haavoittuneella, joka voimattomana viruu kentällä, katsellen, miten mahtava hyökkäysvaunuosasto jymisten syöksyy häntä kohden... Antonius -- joka oli aina ollut niin voimakas!

-- Ei -- sitä ei _uskalla_ ajatella! kuiskasi Antonius tukahtuneesti ja nojautui pöytään peittäen käsillään kasvonsa.

Kukaan ei pitkään aikaan puhunut mitään. Antoniuksesta tuo äänettömyys tuntui hirvittävältä -- sekin tuntui syyttävän häntä. Hän sulki silmänsä, mutta hän näki entistä kauheampia näkyjä: vihollinen tulee pimeänä yönä ja alkaa hävityksensä; ihmiset heräävät hirvittäviin räjähdyksiin, leimahduksiin, räiskeeseen... Kohiseva tuli...

Antonius vavahti kuullessaan viereltään toveri B:n lujan, vakuuttavan äänen:

-- Kyllä he estävät, minä luotan sittenkin siihen!

Salaliittolaisista tuntui koettu yö ensin kamalalta painajaisunelta -- se oli liian kauhea ollakseen totta!

Oliko mahdollista, että he olivat pitäneet käsissään mahtavaa voimaa, jonka avulla olisivat voineet lopettaa ihmiskunnan suurimman onnettomuuden -- sodan? Ja sitten tämä voima yhtäkkiä muuttuu maailman hirvittävimmäksi _sota-aseeksi_ -- heidän onnetonta, näännytettyä kansaansa vastaan, koko ihmiskuntaa, _ihmisyyttä vastaan_. Ja heidän täytyy voimattomina odottaa, milloin hävitys alkaa.

Antonius ei voinut vähääkään nukkua moneen vuorokauteen. Jos hän hetkeksikin sulki silmänsä, oli hän kuulevinaan kauhistavan räjähdyksen ja hypähti vuoteeltaan väristen ja vavahdellen kuin kouristuskohtauksessa.

Neljän päivän kuluttua hän vihdoin meni lääkäriin, ja tämä määräsi hänet vuoteeseen muutamaksi päiväksi ja käski ottamaan eräitä unilääkkeitä. Vasta niiden avulla hän saattoi hiukan nukkua.

Myöskin Marcus oli kuin huumaantunut. Onneksi hänellä kuitenkin oli tarmoa työhön. Hän meni Antoniuksen luokse -- he kirjoittivat yhdessä julistuksen, jossa vain muutamalla sanalla kehoitettiin kaikkia armeijan keskuudessa olevia agitaattoreja ponnistamaan kaikki voimansa -- sekä toimitti niitä salaisia teitä pitkin eri paikkoihin. Hän kävi toveri B:n luona, ja tämä lähti sosialistien puoluehallinnolle ilmoittamaan sodanvaarasta ja varustautumaan sitä vastaan. Ja kun hän sai kuulla, että eräs Antoniuksen apulainen, joka viime sodassa oli menettänyt kuulonsa ja puhekykynsä, yhtä mittaa valmisteli noita peloittavia palloja Antoniuksen alkuvalmistuksen jälkeen, alkoi hän kuumeisella kiireellä asetella keksintöänsä käytäntöön. Hän oli luvannut mennä Julian luokse, mutta nyt hän tällekin kirjeellisesti ilmoitti, ettei ehtinyt tulla.

Kahden tuskallisen viikon kuluttua julistettiin yleinen liikekannallepano. Ja nyt vasta huomasi Marcus, että sitä oli saattanut osittain kiirehtiä sekin, että hän Juliuksen avulla oli saanut näkymättömäksi jo kymmenen lentokonetta. Mutta nythän voi edes hiukan puolustautua.

Eräs salaliiton pääkomiteaan kuuluva sähkölennätinvirkamies toi Antoniukselle tukuttain langattoman lennättimen kautta tulleita salamerkkisanomia, joista kävi ilmi, että sotilaiden enemmistö miltei kaikkialla oli päättänyt, etteivät mene sotaan. Luotettavien aseihin kutsuttujen kanssa oli jo etukäteen tehty sopimus menettelytavasta. Ja huhut sodanjulistuksesta muuttuivat yhä varmemmiksi.

Silloin sattui jotakin tavatonta -- joka alkoi kiidättää tapauksia eteenpäin myrskyn vauhdilla. Ja kun se kerran pääsi alkuun, tuntuivat yksityiset ihmiset noissa tapahtumissa pieniltä ja mitättömiltä kuin kuivat lehdet raivoavan pyörremyrskyn kynsissä.

MYRSKY LÄHENEE.

KAPINA.

Eräässä läheisessä pikkukaupungissa sattui seuraava tapaus.

Koko pataljoona seisoi kasarmin avaralla pihalla. Iltahuuto oli juuri päättynyt.

Pataljoonan varsinainen päällikkö oli sairastunut ja hänen tilalleen oli tilapäisesti määrätty eräs vanhahko kapteeni.

Tämä oli aivan huumaantunut ilosta ja ylpeydestä; hän ei ollut kohonnut yhtä nopeasti kuin toverinsa, ja nyt, aavistaessaan sodan syttyvän, toivoi hän jollakin erikoisella teolla pääsevänsä esimiestensä suosioon -- ja tänään hän oli keksinyt tuollaisen teon ja valmistautunut siihen: hänen piti kohottaa sotilaitten sotaista innostusta!

Kun siis tavanmukainen toimitus oli päättynyt, rykäisi hän arvokkaasti -- ja illan hiljaisuudessa kajahti harvinaisen kova, hiukan rämisevä ääni -- ikään kuin vanha, ruostunut sotatorvi:

-- Sotilaat!

Hän piti pienen tauon ja alkoi sitten röyhkeän juhlallisesti selittää, mikä erinomainen kunnia lankeaa pataljoonan osaksi, kun sekin saa hyökätä vihollisen kimppuun ja _kostaa_ viime maailmansodan tähden. Hänen silmänsä alkoivat kiilua, ja samalla muuttui hänen puheensa yhä verisemmäksi; hän miltei huumaantui kuvaillessaan, miten kurjat viholliset murskataan mäsäksi, hajoitetaan kuin akanat tuuleen! Lopuksi hän huusi haltioissaan:

-- Koska sota jälleen saattaa kunniamme välkkymään ja loistamaan kirkkaana kuin aurinko -- niin nyt kohotamme kolminkertaisen eläköönhuudon _sodalle!_ Eläköön!

Hän oli jo edeltäpäin nauttinut siitä, miten mahtavasti huuto kajahtaa kasarmin seinästä toiseen -- ja nyt hän kuuli vain oman äänensä, muutaman luutnantin ja aliupseerin säestämänä; mutta miehistö oli ääneti.

-- Mitä, _mitä_ tämä on? Miksi ette huuda, kun käsken? Huutakaa, minun jäljessäni! Eläköön!

Ei nytkään! Kapteeni oli kuvitellut, miten esikunta saisi raportin, kuvauksen siitä mahtavasta sotainnosta, jonka hän herätti pataljoonassa. Mutta nyt? Hiki nousi hänen päähänsä, ja hän ärjyi aivan kuin hurjistuneena:

-- _Mitä_ tämä merkitsee? Uhmaatteko te minun käskyjäni? Vastatkaa lurjukset?

-- Ei se kuulu palvelukseen! kuului jostakin sivultapäin hillitty ääni.

Kapteeni marssi sinne juhlallisena ja ankarana kuin vihastunut kuningas, ja seinät kajahtelivat hänen karjunnastaan:

-- Kuka huusi? Ilmoittakaa heti, kuka huusi! Minä käsken teitä, lurjukset! Te olette täällä totellaksenne minun käskyjäni!

Silloin kuului kaikkialta vihastunutta, matalaa murinaa, mutta siitä ei erottanut kuin muutaman sanan.

Kapteeni joutui miltei suunniltaan. Nuo olivat ensin kokonaan pilanneet hänen hyvän suunnitelmansa -- ja nyt vielä tuo...

-- Roistot! -- hän karjui vimmoissaan. -- Kuka huusi? Sanokaa se -- muuten näytän teille! Ja sanokaa, miksi ette huutaneet eläköön sodalle? Vastatkaa!

Kolmannen komppanian ensi rivissä seisoi eräs laiha sotilas. Hän vihasi kapteenia niinkuin muutkin, mutta nyt hänen silmänsä aivan hehkuivat vihasta: kapteeni oli tänään taas juoksuttanut häntä pari tuntia kasarmin pihalla, ja epämukava saapas oli kalvanut hänen toisen jalkansa verille. Hän ei voinut enää hillitä itseään, vaan huudahti kiihtyneenä:

-- Huutakaa itse! Me emme lähde teidän sotaanne!

Sotilas huusi sillä kertaa yksin, ja kapteenin terävä katse merkitsi miehen salamannopeasti -- aivan kuin taitava ampuja, joka silmänräpäyksessä lähettää tappavan kuulan otuksen ruumiiseen. Mutta hän koetti saada useampia. Hän oli siis kääntyvinään toisaalle ja huusi pilkallisesti:

-- On häpeällistä, että pataljoonassamme on yksi pelkuri -- tai isänmaanpetturi. Jumalan kiitos, että tulee sota! Siellä nuo taudit paranevat nopeasti. Esimerkiksi ampumahautojen kaivaminen konekivääritulessa on hyvin parantavaa: tulee hiljaiseksi, pelkuruus katoaa ja lopulta mies oikein syleilee isänmaata.

-- Kyllä te mielellänne murhauttaisitte meidät! huudahti sama sotilas. -- Mutta me emme tule, se on päätetty!

Kapteeni miltei tyyntyi: nyt mies oli sanonut tarpeeksi.

Hän asteli juhlallisesti kolmannen komppanian eteen ja komensi kylmällä, ankaralla äänellä:

-- Numero 35 -- ulos rivistä! Mars!

Sitten hänen silmänsä pienenivät koviksi ja teräviksi kuin naskalin kärjet, ja hän sanoi teennäisen hitaasti ja pilkallisesti:

-- Minä luulen, etten kuullut oikein ... sanoitteko päättäneenne, ettette lähde sotaan?

Kapteenin pilkallinen ääni ärsytti sotilasta, hänen ahavoituneet kasvonsa tummenivat vihasta, ja hän lausui lujasti:

-- Minä ja toverini emme aio lähteä sotaan. Sen minä sanoin -- ja se on totta!

Hetkisen oli aivan hiljaista -- jossakin kaukana kaupungilla vain jyrisivät yksinäiset rattaat.

-- Vai niin, vai niin! -- matki kapteeni venyttäen ääntään, joka väreili salatusta tyytyväisyydestä, ikään kuin hän olisi hiljaa murissut. -- No niin... Vai niin! Miksi ette siis lähde sotaan?

Sotamies kiinnitti kapteeniin pelottoman katseensa, ja hänen äänensä oli katkera ja metallinkova:

-- Sota ei ole muuta kuin teurastusta, emmekä me tahdo ruveta murhaajiksi. Ne, joita meidät nyt vietäisiin tappamaan, eivät ole koskaan tehneet meille pahaa. Jos teillä on jotain keskinäistä vihaa naapurimaan herrojen kanssa -- niin tapelkaa keskenänne!

Silloin kuului sotilasjoukosta mielenliikutuksesta vapiseva ääni:

-- Ja Jumala on kieltänyt tappamisen...

-- Ulos rivistä! karjaisi kapteeni käskevästi ja uhkaavasti.

Vaaleaverinen, pitkä sotilas astui rivistä omituisesti hoippuen. Hänen laihat kasvonsa olivat kalvenneet, mutta hänenkään äänensä ei enää vavissut:

-- Jumala on kieltänyt tappamisen... Hän on päinvastoin käskenyt rakastamaan vihollisiaan. Teillä on kyllä sotalakinne -- mutta enemmän tulee kuulla _Jumalaa_ kuin ihmisiä!

-- Onko teillä _vielä_ jotain sanottavaa? kysyi kapteeni käheästi, ja hänen silmänsä välkkyivät pahaenteisesti.

-- Ja sill'aikaa kun meidät tapetaan vieraassa maassa, puhui taas pitkä, laiha mies, -- kuolevat vaimomme ja lapsemme kotona nälkään. Tappakoot siis ennen täällä jos tahtovat. Ottakoot vielä senkin synnin päällensä!

Kapteeni käveli muutaman askeleen edestakaisin, aivan kuin ymmärtämättä, mitä pitäisi tehdä. Vihdoin hän komensi kovalla, käskevällä äänellä:

-- Sotilaat! Sitokaa nuo kapinoitsijat -- ja viekää putkaan! Mars!

Yksikään mies ei liikahtanut.

Kapteenin kasvot kalpenivat, ja hänen tuuhea täysipartansa heilui -- hän ei näyttänyt löytävän sopivia sanoja.

-- Kuuletteko, koirat?

Riveistä alkoi kuulua uhkaavaa murinaa ja joitakin synkkiä huudahduksia:

-- Me olemme kaikki samaa mieltä!

-- Emmekä me sentään _koiria_ ole!

-- Viekää meidät siis kaikki putkaan!

-- He puhuivat totta.

-- Menkää itse putkaan!

Kapteeni käännähti kostonhimoisena sinne tänne, mistä milloinkin kuuli loukkaavampia huutoja, ja hänen suuri päänsä keikkui lyhyen kaulan varassa kuin suuren pöllön, joka on äkkiä tuotu päivänvaloon.

Mutta kun hän ei saanut ketään kiinni, alkoi hän vavista raivosta ja huusi hirmustuneena:

-- Ellette paikalla tottele, ammutan minä jok'ainoan! Sillä te olette tehneet selvän _kapinan!_ Ja ellette...

Hänen äänensä hukkui voimattomana siihen vihan ja katkeruuden myrskyyn, joka puhkesi sotilasjoukossa. Rivit näyttivät hiukan liikahtavan: sekavan metelin ylitse erotti vain joitakin erinäisiä huutoja:

-- Ampukaa vain!

-- Ei ole väliä, missä ammutaan!

-- Ammu itse itsesi!

-- Mene itse sotaasi!

Kapteeni koetti urhoollisesti pitää puoliaan, mutta ylivoima oli liian suuri. Kasvot raivosta tulipunaisina hän viittasi lähimpänä seisovan aliupseerin luokseen ja käski viedä pääkapinoitsijan putkaan.

Kun sotilaat näkivät aliupseerin tarttuvan kapinoitsijan hihaan, taukosi meteli yhtäkkiä.

Sotilas riuhtaisi itsensä irti, sähähtäen läpitunkevasti:

-- Minä _en_ tule yksin!

Aliupseeri pysähtyi neuvottomana, sillä kaikki tuijottivat häntä uhkaavan näköisinä.

Silloin hyökkäsi kapteeni sotilasta kohden punaisena ja raivokkaana kuin jättiläismäinen tappelukukko.

-- Vai sinä vastustat! Vai niin! Tuosta saat! Menetkö nyt? Menetkö?

Ja joka lauseen välillä hän iski sotilasta kaikin voimin nyrkillä suoraan kasvoihin, sitten kummallekin korvalle; tämä saattoi vain vaivoin pysyä pystyssä, ja veri alkoi pursua hänen suustaan ja sieraimistaan.

-- Älkää lyökö enää! koetti sotilas iskujen välillä katkonaisesti sopertaa, mutta sai samassa entistä ankaramman iskun vasten suutaan ja lennähti hervottomasti selälleen.

Näytti aivan kuin pahahenki olisi mennyt mieheen. Kun hän äkkiä nousi ylös, olivat hänen kalpeat, vertavuotavat kasvonsa vääristyneet -- ja nopeana kuin haavoittajansa kimppuun syöksyvä pantteri hän hypähti pistin ojossa kapteenia kohden.

Tämä sai juuri sapelinsa tupesta, kun leveä pistin hurjalla voimalla lävisti hänen rintansa.

Kapteenin kädet revähtivät levälleen; hän vaipui käheästi voihkaisten maahan... Joitakin hervottomia potkaisuja -- ja hän oli kuollut.

Syntyi kauhea sekasorto. Kolme aliupseeria hyökkäsi sapelit paljastettuina murhaajan kimppuun, ja ensin näytti siltä, kuin tämä tulisi silmänräpäyksessä silvotuksi.

Mutta samalla hetkellä kuului raivokas, moniääninen ärjähdys. Murhaaja hypähti nopeasti hiukan taaksepäin ja kolme sapelia välkähti tyhjässä ilmassa... Aliupseerien ylitse vyörähti ikään kuin harmaa, sekava aalto, huutoja, teräsaseiden kalsketta -- sitten kaikki vaimeni vähitellen, muuttui taas hiljaiseksi...

Vanhempi luutnantti seisoi hiukan sivussa nuoremman toverinsa kanssa, ja hänen kasvonsa olivat kalvenneet liidunvärisiksi. Nyt hän kopeloi suonenvedontapaisesti revolveriansa, hän vapisi niinkuin hänellä olisi ollut ankara vilu ja änkytti katkonaisesti:

-- Mitä -- te olette -- tehneet?

Häntä läheni eräs voimakkaan näköinen mies, sanoen puolittain ystävällisesti, puolittain uhkaavasti:

-- Herra luutnantti -- emme tahdo teille mitään pahaa. Lähtekää siis vain ilmoittamaan!

Luutnantti tovereineen lähti.

Suuri miesjoukko oli hajaantunut useaan tiheään ryhmään.

-- Veljet, miten nyt käynee? kuului eräässä ryhmässä levoton pelokas ääni; joku huoahti raskaasti, muutamat loivat ympärilleen hätääntyneitä katseita.

-- Kapteenia ei olisi saanut tappaa.

Suurimman ryhmän keskellä seisoi murhaaja, masentuneena, kuolemankalpeana; veri vuoti hänen suustaan ja sieraimistaan, mutta hän ei näyttänyt sitä huomaavankaan. Kun hän raskaasti hengittäen katsahti himmein silmin ympärilleen, tuli mieleen kuolettavasti haavoitettu metsäneläin, joka herkillä korvillaan kuulee lähenevän metsästäjän askeleet.

-- Veljet, pahasti minä tein, hän puhui matalalla, miltei vaikeroivalla äänellä. -- En ymmärrä, miten kaikki kävi, en aikonut... Mutta kun jalkaani poltti niin kovin siitä juoksuttamisesta päivällä, ja kun hän ei tauonnut en ymmärtänyt enää mitään...

-- Oma vikansa! Sinua emme syytä! huusivat useat kiihkeästi.

-- Oikein teit!

-- Oikein se ei ollut, alkoi matalalla, sointuvalla äänellä sama mies, joka luutnanttia oli puhutellut. -- Siitä voi tulla vielä kauheita seurauksia. Mutta minkä sille voi. -- Ihminen on sentään ihminen.

-- Niin on! Emme voi syyttää!

-- Emme sinua syytä, veli!

Keskeytyksen vaiettua jatkoi äskeinen puhuja hillitysti ja vakavasti:

-- Nyt meidän täytyy vain koettaa estää nuo seuraukset. Ja ensimmäinen ehto on, että pysymme lujina päätöksessämme. Jos pienempikin osa luopuu tovereistaan, niin silloin joudumme kaikki kuoleman omiksi; mutta jos kaikki ovat miehiä -- niin heidän on vaikea ampua täysilukuista pataljoonaa. Rohkeutta siis! Ja kukaan älköön _pettäkö_ veljiänsä.

Kun hän oli lopettanut, kuului innostuneita, päättäviä huudahduksia:

-- Oikein puhut, veli!

-- Kaikki pysymme lujina!

-- Minut ainakin saa tappaa -- mutta minä en peräydy!

-- Enkä minä!

Ja aivan kuin vastaukseksi noihin huudahduksiin alkoi kaukaa kaupungilta kuulua kumeata jyrinää; se läheni lähenemistään -- aivan kuin olisi lähestynyt troopillisten maiden peloittava hirmumyrsky.

Se tuntui kaamealta illan hiljaisuudessa.

-- Panssariautot.

Syvän hiljaisuuden vallitessa he kuuntelivat, miten autot kasarmia lähestyessään hiljensivät vauhtiaan -- aivan kuin pahantekijät, jotka lähenivät rikospaikkaa.

Osa niistä kuului pysähtyvän pääportille. Pitkä ulkohuonerivi kadun varrella esti näkemästä, mitä siellä tapahtui, mutta hillitystä jyminästä ja maan tärinästä he tiesivät, että panssariautoja vyöryi toisellekin portille -- aivan kuin salaa hiipien. Hetken kuluttua oli hiljaista: autot olivat kaikki paikoillaan.

Saarretut!

Heidät oli siis suljettu aivan kuin häkkiin -- kuin lauma petoeläimiä.

Ja saarrettujen petojen lailla he katsahtivat ympärilleen.

Kauhea voimattomuuden tunne oli kalventanut heidän kasvonsa -- se saattoi heidät kiristelemään hampaitaan.

Joku kuului hiljaa kuiskaavan:

-- Porttien takana on nyt _kuolema_.

PERUSTUKSET HORJUVAT.

-- Nyt hän tulee! huudahti eräs lihava, punakkakasvoinen kenraali.

Ulkona kuului suuren moottorin lähenevä jyrinä, ja samassa seisahtui auto ulkopuolelle.

Hetken kuluttua lennähtivät esikunnan loistavan kokoussalin kaksoisovet auki, kummallekin puolelle asettui jäykkänä koreapukuinen sotilas -- ja valtakunnan sotavoimien ylipäällikkö astui sisään.

-- Mitä on tapahtunut? hän kysyi jonkin verran levottomana, kätellen nöyrästi kumartelevia kenraaleja.

-- Teidän korkeutenne, on puhjennut kapina! lausui esikuntapäällikkö, vanha, pienikokoinen mies, jolla oli sileäksi ajellut, terävät kasvot. Hän oli äsken saanut siitä puhelimitse tiedon ja käskenyt jonkun upseerin tulla heti selostamaan tapahtumaa. Onneksi oli esikunta vielä koolla, jotta voitiin heti...

Päivystävä upseeri tuli sisään ja ilmoitti, että odotettu lähetti oli saapunut.

Herrat istuivat heti suuren pöydän ympärille; puheenjohtajan paikalle istahti ylipäällikkö.

Ensin päätettiin kuulla lähetin selostus.

Vanhempi luutnantti, joka suoraa päätä oli tullut esikuntaan kasarmin pihalta, oli vieläkin kalpea äskeisestä. Hän sai kertoa tapauksen alusta loppuun, ja esikuntapäällikkö pyysi häntä toistamaankin eräitä kapinallisten lauseita ja merkitsi niitä muistiin.

Kun luutnantti oli poistunut, saatuaan käskyn jäädä odotushuoneeseen, vallitsi pitkä äänettömyys. Kaikki näyttivät vakavilta, jopa huolestuneiltakin. Vihdoin esikuntapäällikkö pyysi ensimmäisen puheenvuoron ja alkoi hitaasti puhua:

-- Hyvät herrat! Ensinnäkin osoittaa tämä tapaus, että sotilassalaliitto on erinomaisesti järjestetty. Juuri tänään sain tietää, että lentolehtisiäkään ei anneta muille kuin agitaattoreille, ja kaikki käy suullisesti niiden kautta. Vakoiluosaston miehet ovat kyllä päässeet tällaisiksi agitaattoreiksi, mutta yksikään heistä ei tiedä, kuka on johtaja -- kuka _kirjoittaa_ nämä lentolehtiset -- sillä ne tulevat perille toisten apulaisten välityksellä. Näitä apulaisia, enimmäkseen siviilihenkilöitä ja naisia, on paljon vangittu, mutta _hekään eivät_ tiedä!

-- Anteeksi, että keskeytän! huudahti kiihkeästi eräs laiha, parrakas kenraali. Heiltä pitäisi _ottaa_ tieto johtajista... Kai he tietäisivät, jos...

-- Herra kenraali! lausui varmasti esikuntapäällikkö ja hänen ohuet, ryppyiset huulensa vetäytyivät julmaan hymyyn. -- Olkaa vakuuttunut, että näin tärkeässä asiassa _kaikki_ keinot on käytetty. Siellä on terävät päät toimessa -- ja kun koko pataljoona tekee tuollaisen päätöksen, niin tämä salaliitto ei ole vähäpätöinen. Olemme siis kieltämättä mitä vaikeimmassa asemassa.

Syntyi pitkä, kiihkeä keskustelu. Suuri enemmistö oli sitä mieltä, että säälimätön ankaruus oli nyt parasta; keinoista vain oli eriäviä mielipiteitä. Useimmat tahtoivat, että jok'ainoa sotilas sotaoikeuden säätämässä järjestyksessä tuomitaan ja ammutaan; toiset, että viivytyksen välttämiseksi koko pataljoona tuomittaisiin yht'aikaa. Eräs väitti syyttömäin teloitusten herättävän mieltenkuohua; toinen huomautti, ettei upseerin murhaan syyllisiä voi saada selville ja ehdotti, että otettaisiin arvan mukaan esim. 20 miestä joka komppaniasta ja ammuttaisiin. Yksi ainoa, kenraali A. ehdotti anteeksiantoa, upseerin murhaaja vain joutuisi rangaistuskomppaniaan. -- Tällainen ennen kuulumaton lempeys olisi suurenmoinen voitto ihmisyydelle, vakuutti kenraali -- ja samalla voimakas isku tuon salaliiton naamioituja kasvoja vastaan, salaliiton, joka kaivaa maata valtakunnan lujimman ja tärkeimmän perustuksen, _armeijan_ alta.

Esikuntapäällikön ohuet huulet vetäytyivät suorastaan pirulliseen hymyyn, kun hän hitaasti ja ylimielisesti lausui:

-- Minä pelkään suuresti, että ensinnäkin _arpajaisissa_ -- mikäli sellaiset voisivat tulla kysymykseen -- kaikki voitot lankeaisivat vastustajillemme -- ja sen tähden pyytäisin nöyrimmästi vastustaa niiden toimeenpanemista.

Kaikki paitsi asianomainen ehdotuksentekijä hymyilivät, ja useat nauroivat ääneen. Kenraali A., joka oli lihava, terve ja iloinen mies, nauroi ehkä äänekkäimmin. Mutta äkkiä hän taukosi, sillä esikuntapäällikön terävä, ivallinen katse sattui häneen kuin pitkän, hienosiimaisen piiskan sivallus, ja myrkyllinen ääni puhui teennäisen vakavasti:

-- Samalla pyydän saada kenraali A:lle ilmoittaa, että myöskin minä suorastaan kunnioitan ihmisyyttä. Juuri sen tähden pidänkin sitä kotona turvassa -- varsinkin _sotaan_ lähdettäessä on parasta lukita se, vaikkapa kassakaappiin. Se on vielä liian heikko ja lapsellinen -- voisi eksyä ja tukehtua kaasupilveen tai saisi päähänsä mörssärinammuksen... Muuten luulen, että jos kenraali A. ryhtyisi diktaattoriksi ja antaisi salaliittolaisille ennen kuulumattoman iskunsa, niin nämä mahdollisimman pian tekisivät vallankumouksen ja hartaan kiitollisuutensa osoitukseksi kohottaisivat kenraalin suorastaan ylös maasta.

Hänen puhetapansa oli niin vastustamatonta, että kumotut ehdotukset näyttivät ihan mielettömillä. Kaikki muut paitsi kenraali A. hymyilivät -- useimmat kiitollisina siitä, etteivät itse olleet esikuntapäällikön hampaissa.

Mutta samassa esikuntapäällikön kasvot muuttuivat, ja kaikki vaikenivat.

-- Hyvät herrat! hän lausui hitaasti ja juhlallisesti. Eikö totta, että meidän jokaisen toiminnan päämääränä on ollut sota -- _kosto_ niistä iskuista, joita viime maailmansodassa isänmaamme sai?

-- On, on, on! kuului joka taholta.

-- Minä tiedän sen, hyvät herrat! jatkoi esikuntapäällikkö sointuvalla ja läpitunkevalla äänellä; hänen mustat silmänsä loistivat ja hän näytti parikymmentä vuotta nuoremmalta kuin äsken. Hän perusteli pikaisen sodan välttämättömyyden niin vakuuttavasti, että kaikki kuuntelivat henkeä pidättäen, ja lopetti seuraavin sanoin:

-- Kun me siis olemme näinä vuosina varustautuneet miltei yli-inhimillisin ponnistuksin, kun meillä nyt on ylivoima, jonka uusi lentokoneemme takaa miltei kaksinkertaiseksi, niin nyt on iskettävä! Ja aivan heti! Jo ensi viikolla saattaa vihollisella olla jokin keksintö, joka tasoittaa voimasuhteet. Siis mahdollisimman pian!

-- Minä olen samaa mieltä! sanoi eräs vanha kenraali. Ja esikuntapäällikkö jatkoi:

-- Tämä suuri asia on siis kapina-asiassakin pidettävä pohjana. Sillä -- hyvät herrat -- kapinan alkaminen on pakottanut meidät aivan sodan kynnykselle! Nyt on kysymys tunneista -- korkeintaan päivistä. Kapinallisia kohtaan on siis mielestäni olemassa vain yksi menettelytapa; heidän rankaisunsa ei saa heikontaa armeijaa, vaan sen täytyy lisätä sen kuria ja voimaa.

-- Niin, tietenkin -- ja sen täytyy tapahtua sotalakien mukaan.

Esikuntapäällikkö katsahti läsnäolijoihin ja hiljensi äänensä omituisen läpitunkevaksi kuiskaukseksi: