Part 10

Kaksi päivää he olivat työskennelleet ihan kuumeisella kiireellä. Tarvittavat levyt ja valolaitteet Marcus oli teettänyt lentokonetehtaissa, mutta lopputyöt hän tahtoi tehdä omin käsin yhden apulaisen avulla. Apulaisekseen hän oli ottanut Juliuksen, joka äskettäin oli jalkaväestä siirtynyt lentojoukkoihin. Ja nyt oli Marcuksen oma kone kunnossa!

-- No, minä voin toistaiseksi lyhentää sinun työpäiväsi kahteentoista tuntiin, lausui Marcus teennäisen arvokkaasti, mikä saattoi Juliuksen taas nauramaan. Sitten hän jatkoi vakavasti:

-- Tiedätkö -- sen eilisiltaisen kokeilun jälkeen en voinut yöllä silmiäni ummistaa. Pelkäsin, että ne julistavat sodan, eikä meillä olisi edes yhtään konetta kunnossa. Mutta nyt on aivan kuin raskas taakka pudonnut hartioiltani!

Juliuksen kasvot muuttuivat tavattoman nopeasti huolestuneiksi -- ikään kuin hän olisi nähnyt suloista unta ja herättyään huomannutkin olevansa vankikopissa.

-- Mutta jospa ottaisitkin enemmän apulaisia?

-- Ei hätää! lausui Marcus varmasti. -- Kunhan meillä on yksikin tällainen, niin kyllä nuo toiset muutenkin ovat heille hieman vaarallisia. Ja parin päivän kuluttua on Antoniuksen kone valmis.

-- Hyvä on! Jos sinä ja hän olette valmiit -- niin julistakoot...

Julius miltei kuiskasi sanansa, mutta hänen nokisia kasvojaan olisi ollut vaikea tuntea äskeisiksi; nyt kuvastui niillä sekaisin viha ja uhka. Ja Marcus lisäsi:

-- Sitä paitsi tein Antoniuksen neuvosta sellaisen sopimuksen, että keksinnön viimeinen paikalleenasettelu on kymmenen vuotta oleva _minun_ tehtäväni, -- jos sairastun, tekee sen minun apulaiseni. Täten pysyy salaisuus meillä! Marcus hymyili ylimielisesti, kun hän lisäsi harvakseen:

-- Se tässä eniten naurattaa, että ne eivät voi minua hirttää -- vaikka olisi kuinka palava halu -- keksintö tulisi heiltä hirtetyksi samalla kertaa! Ja vankilastakin täytyisi minut aina välillä tuoda lentokoneita viimeistelemään...! Katsos -- Antonius ymmärtää hieman yhtä ja toista.

-- Hän on sellainen mies että niitä on vähän -- ja sinä myös, Marcus!

-- Joutavia! keskeytti Marcus; sitten hän katsahti arastelevasti ylös lasikattoon ja sanoi tyynesti:

-- Ehkä nyt on jo parasta lähteä kokeilumatkalle -- koska jo hämärtää.

Samassa aukeni ovi, ja Antonius astui sisään.

-- Sinä tulet kuin käskettynä! huudahti Marcus sydämellisesti. -- Aion juuri lähteä!

Marcus katsahti harmaalle taivaalle sanoen Antoniukselle hillitysti:

-- Vihreä on siis epäonnistumisen, punainen täydellisen näkymättömyyden merkki. Vastaa sitten, kun me näytämme keltaista tulta.

-- Hyvä on! vastasi Antonius.

Hän tuijotti jännittyneenä, kun Marcuksen kone hiljalleen kohosi ilmaan. Sen harmaa haamu kohosi, kohosi, se oli jo vähintään 200 metrin korkeudessa -- ja yhä se näkyi. Antoniuksen otsalle nousi hikipisaroita -- jospa Marcus ei onnistukaan!

Mutta silloin se äkkiä katosi kuin varjo -- ja Antonius ymmärsi, että Marcus oli nyt vasta asettanut valaisulaitteen toimimaan.

Antonius tarkasteli iloisen uteliaasti yhä pimenevää taivasta -- mutta mitään ei näkynyt.

Marcus nousi ensin hiljalleen, sitten hän pani laitteen toimimaan ja nousi nopeasti ylös.

Sitten hän alkoi kierrellä lentokentän kohdalla, ja Julius antoi merkin lyhdyllään.

-- Punainen! huudahti Julius innokkaasti.

Marcus antoi koneen kierrellen laskeutua nopeasti yhä alemmaksi, mutta aina Antonius vain vastasi punaisella valolla!

Antonius seisoi paikallaan katsellen ylös sakeaan hämärään, ja merkkitulesta näkyi, että kone kierteli ympyrässä ja luultavasti laskeutui alemmaksi joka kierroksella.

Ilta oli aivan tyyni, lentokentällä oli hiljaista eikä kaupungin meluakaan kuulunut. Jo kuului Marcuksen koneen humina -- mutta vieläkään ei näkynyt! Antonius heilutti taas innokkaasti punaista.

Vihdoin Antonius alkoi epäselvästi erottaa suuren koneen ääriviivat -- mutta se olikin aivan hämmästyttävän alhaalla.

Juliuksen innostus tarttui Marcukseenkin, kun hän näki miten alhaalla he olivat. Hän näki jo Antoniuksenkin tummana pilkkuna punaisen valon vieressä.

Hänen mieleensä lennähti jo, että Antonius tekee pilaa -- ei sentään, ei hän voisi tehdä sitä tällaisessa asiassa!

Ja kun lopulta näkyi vihreä tuli -- hän pani koneen yht'äkkiä täyteen vauhtiin! Ja sitten yli kaupungin.

_Näkymätön!_

Villi, raju riemu valtasi Marcuksen: näkymätön! Mikä suunnaton, salaperäinen voima piileekään tuossa sanassa! Ymmärrättekö te siellä -- poliisit, urkkijat, ministerit!

Marcus laski yhä vain täyttä vauhtia -- ja kaupungin lukemattomat tulet vilisivät sekavana rakettisateena häntä vastaan. Hän antoi koneen kiitää yhä matalammalla, nauttiakseen tuosta oudosta tulisateesta.

Silloin ilmestyi äkkiä punertavasta hämärästä hänen eteensä kauhean suuri, jättiläismäinen haamu -- läheten peloittavan nopeasti.

Marcuksen ruumis tuntui kylmenevän -- ja niinkuin mastosta putoava tarttuu köysiin, samoin tarttui hänkin ohjauspyörään. Kone oli vähällä menettää tasapainonsa, se kääntyi -- mutta ei tarpeeksi -- vauhti oli liian hirveä...

Möhkäle näytti syöksyvän hänen päälleen... Marcus sulki silmänsä ja hänen aivoissaan välähti: _kuulenko_ vielä, kun...

Silloin toinen siipi raapaisi hiukan johonkin -- nyt vasta selvisi Marcukselle, että se oli kirkontorni!

Hän ohjasi miltei pystysuoraan ylös, hiljensi sitten vauhdin puoleen ja antoi taas mennä vaakasuoraan.

Marcus katsahti sivulleen ja huomasi, että Julius oli ikään kuin jähmettynyt. Hän vetäisi hansikkaan kädestään ja koetti otsaansa -- se oli aivan kuin valeltu jääkylmällä vedellä.

Silloin valtasi Marcuksen epämääräinen raivo, ensin itseänsä kohtaan siitä, että _hänen_ törkeän huolimattomuutensa tähden ehkä olisi menetetty voitonmahdollisuudet, kosto ... _kaikki!_ Ja pahinta, ettei hän keksinyt ketään muuta syytettävää kuin itsensä.

Epämääräinen viha ahdisti hänen rintaansa kuin raskas paino. Hän pani moottorin käymään hurjinta vauhtia, aukaisi vielä vauhdinkiihdyttäjänkin.

-- Perkele!

Julius hätkähti. Tuo sana singahti ilmaan kuin salamannopea ruoskanisku. Hän katsoi salaa sivulleen: Marcus oli kumartunut eteenpäin, ja syvyydestä kohoavassa, mustanpunaisessa valossa hän hehkuvine silmineen suuresti muistutti sitä, jonka nimen oli lausunut.

Julius sulki silmänsä ja näki mielikuvituksessaan kaamean kuvan: korkealla, suurkaupungin kajastuksessa kiitää hirmuista vauhtia edestakaisin suurisiipinen äänetön jättiläishirviö -- näkymättömänä. Vain sellainen voisi todella olla raivostunut perkele!

Marcus katsahti alas, ja valaistuksesta hän tunsi sen huvilakaupungin, jossa Aurelian ja Julian koti oli. Ja _tuolla_ oli se vankila...

Hänen vihansa sai selvemmän muodon: tuolla ovat Aurelian pyövelit, siellä Antoniuksen, Juliuksen ja Brutuksen omaisten pyövelit -- kaikki...

-- Ahaa!

Se oli aivan kuin hurja riemuhuuto, ja kun Julius katsahti häneen, sähisi hän raivoisasti:

-- Tuolla ne nytkin ovat kylläisinä ja julmina kuin pedot, sillä ne luulevat olevansa voittamattomia. Mutta odottakaahan! Te olette meidän käsissämme -- _meidän vallassamme_.

Nuo sanat tarttuivat Juliukseen kuin tuli tappuroihin. Hän kumartui hiukan katsoen alas kaupunkiin ja mutisi hiljaa yhteenpuristettujen hampaittensa välistä:

-- Kerran te vapisette -- _kun aika on täytetty!_

Saavuttuaan asuntoonsa Marcus istahti taas nojatuoliin selvitelläkseen ajatuksiaan.

Hän tunsi taas rinnassaan omituisen fyysillisen tuskan, niinkuin aina ennenkin ankaran suuttumuksen jälkeen se kalvoi kuin nälkäinen nakertaja.

Miksi hän oikeastaan oli antanut sellaisen vallan vihalleen -- nyt, kun vihdoinkin oli saanut valmiiksi kallisarvoisen keksintönsä? Ja hän itse oli...

Samassa kuului hermostunut koputus -- ja Antonius astui sisään.

Marcus pelästyi: hän ei ollut ensin tuntea Antoniusta -- tämä oli niin kauhean näköinen.

Hän oli nähnyt nuo kasvot tuskan ja raivon vääristäminä, mutta tuollaisiksi hän ei luullut ihmiskasvojen muuttuvan -- huuletkin olivat aivan valkoiset, ja silmät tuijottivat niinkuin loppuun nääntyneen, takaa-ajetun murhaajan.

Marcus aavisti vaaraa; notkeana hän ponnahti ovelle, salpasi sen, hypähti vuoteen viereen ja sieppasi salalokerosta konepistoolin patruunalippaineen...

-- Ovatko poliisit jäljilläsi? Oletko tappanut jonkun? kysyi Marcus hiljaa, ja hänen kasvoillaan kuvastui hurja päättäväisyys. Ja kun Antonius tuijotti häneen edelleen kuin mieletön, hän lisäsi hätääntyen:

-- Mitä on tapahtunut, Antonius?

-- Varastettu ... kuiskasi Antonius vieraalla, käheällä äänellä.

-- Mikä -- mitä on varastettu? kysyi Marcus tolkuttomasti.

-- Kaikki, _kaikki!_ kuului käheänä parahduksena Antoniuksen vapisevilta huulilta. -- Asunnossani kaikki pengottu, viety kaikki pallot... Ja resepti, _resepti -- ymmärrätkö!_

-- Onko se totta? änkytti Marcus.

-- Totta, totta se on! Joku meistä on _petturi_... Viimeinenkin rehellisyyden ja kunnian hiven on maailmasta kadonnut.

Marcus tarttui päähänsä ja sulki silmänsä; tuntui kuin hän putoaisi parhaillaan mustaan, pohjattomaan kuiluun...

KAIKKI LUHISTUU.

Seuraavana yönä kahdentoista aikaan he saapuivat kaikki entiseen kokouspaikkaansa.

Kaikki olivat hermostuneita, jännittyneitä -- ja ennen kuin Antonius puheenjohtajana ehti esittää syytä komitean äkilliseen koollekutsuun, kuului hillittyjä, levottomia ääniä:

-- Mitä on tapahtunut?

-- Onko liikekannallepano julistettu?

-- Julistetaanko heti sota?

-- Onko se jo julistettu?

Antonius koputti sormellaan pöytään ja sanoi hiljaa:

-- Paljon pahempaa on tapahtunut.

-- Pahempaa...? Mitä tarkoitat?

-- Ei ole olemassa mitään pahempaa!

Antonius selitti muutamin sanoin, että hän eilen illalla oli palannut lentokentältä asuntoonsa ja tavannut kaikki sekasorron vallassa -- ja että kaikki oli varastettu. -- Joku meistä on siis ilmiantaja.

Hänen sanojensa vaikutus oli kauhea: aivan kuin tukehduttava myrkkykaasupilvi olisi salaa tunkeutunut huoneeseen. Kaikki alkoivat hengittää raskaasti ja kähisevästi, kalpenemistaan kalveten, ja kun he katsahtivat toisiinsa, kuvastui laajenneissa silmissä tylsä hämmästys, kauhu, miltei mielettömyys... Muutamain pöydällä olevat kädet alkoivat kummallisesti vavahdella, toiset hapuilivat kuin sokeiden kädet, kalpeat huulet vapisivat, mutta sanoja ei kuulunut.

Silloin kuului taas Antoniuksen kolea, vieras ääni:

-- Vuosikaudet olen työskennellyt tuon keksinnön tähden. Elämälläni ei ole ollut muuta sisällystä, muuta päämäärää kuin sotien, hirmuvallan lopettaminen yhdessä teidän kanssanne. En minä mitään itsestäni välittäisi, mutta ajatelkaa, että meillä oli keino, jolla mielestäni olisi varmasti voitu estää sodan puhkeaminen, joka antoi meille ratkaisevan voiman -- ja nyt se on varastettu. Tämäkään ei ole pahinta, sillä valistustyötä on tehty paljon, ehkä sota olisi jo voitu muutenkin estää, mutta...

Hän veti syvään henkeään, niinkuin kurkkua olisi joku hiljaa kuristanut, ja hänen äänensä muuttui yhä matalammaksi ja käheämmäksi:

-- Mutta nyt on _sekin työ_ tehty tehottomaksi, jos keksintö kerran on joutunut oman hallituksen haltuun. Ajatelkaa vain, mikä hirvittävä ase se on vanhoillisen diktatuurihallituksen käsissä; ensinnäkin se tietenkin julistaa heti sodan ja hävittää maan tasalle naapurimaan kaupungit. Sukupolvien työt, miljoonat viattomat ihmiset tuhotaan nopeasti. Ja jos täällä yritetään vastarintaa, niin nyt he voivat heti kukistaa kapinalliset -- meidän aseellamme. Ja meidät tietysti aivan ensi tilassa teloitetaan.

-- Minä en ymmärrä...

-- Mitä teemme...?

-- Vielä kauheampaa on ajatella, että se olisi _vihollisten_ kynsissä. Siellä on yhtä raaka hallitus -- se hävittäisi yhtä julmasti meidän maamme. Ja noita hirvittäviä seurauksia _ei voi enää estää_. Minun vuosikausia, yötä päivää kestänyt työni joukkomurhia vastaan -- tulee nyt käytetyksi ihmiskunnan hirmuisimpaan teurastukseen.

Hän vaikeni ikään kuin tukehtumaisillaan. Sitten hänen katseensa leimahti peloittavasti, se kiiti läpitunkevana miehestä toiseen, kun hän jatkoi harvaan ja raskaasti, aivan kuin olisi tahtonut tappaa sanoillaan syyllisen:

-- Mutta ajatelkaa sitä petosta ... se on ihmiskunnan suurin, katalin _rikos_. Tämän petoksen tähden teurastetaan _miljoonia_ viattomia. Eikä yksin miehiä, vaan naisia, horjuvia vanhuksia, satojatuhansia viattomia pienokaisia. Saattoiko ihminen tehdä tuon...?

Monet pöydällä olevat kädet aukenivat ja vuoroin puristuivat suonenvedontapaisesti nyrkkiin -- ja otsilta vieri suuria hikikarpaloita kuin kirkkaita helmiä. Nuo hirmuiset sanat putoilivat heidän päälleen raskaina kivilohkareina. Vasta viimeinen lause muutti osan heidän tuskastaan raivoksi. Useat syöksähtivät seisoalleen, ja heidän sanansa sähisivät huoneessa kuin haavoitetut käärmeet:

-- Ei ihminen -- vaan _saatana!_

-- Iankaikkinen helvetti! Tämä saattaa ihmisen hulluksi!

-- Toverit! kuului B:n ääni, hiukan tyynempänä kuin toisten. -- Me näytämme jokainen siltä, kuin olisimme kidutuspenkissä. Ei minulla ainakaan tämä sietämätön tuska johdu siitä pelosta, että toverit epäilevät _minua!_ Sillä mitäpä nyt enää merkitsisi, vaikka tässä heti tapettaisiin kymmenen viatonta! Mutta se _asia:_ ettemme enää voi estää tuollaista kamalaa teurastusta, ja _toinen tosiasia_, että maailmassa on voinut tapahtua noin musta petos -- ne saattavat ihmisen suunniltaan.

Hän kohotti suuret nyrkkinsä ilmaan ja hänen rinnastaan tunkeutui tuskallinen, käheä voihkaisu. Ja taas kuului sekavana ryöppynä tolkuttomia, uhkaavia ja raivokkaita huutoja:

-- Nyt on parasta ampua kuula otsaansa! huudahti nuori Julius.

-- Ensin murskataan se otsa, jonka takana on hautunut noin saastainen rikos!

-- Se on totta!

-- Mutta _kuka_ sen teki?

-- Kuka se on?

-- Kamalaa on ajatella, että vain _me_ tiesimme keksinnöstä.

-- Se on siis yksi _meistä!_

-- Yksi meistä on siis -- _petturi!_

-- Kuka se on?

Silloin kuului huoneessa aivan kuin haavoitetun pedon karjahdus, ja nuori jättiläiskokoinen salaliittolainen hypähti yhdellä loikkauksella keskelle lattiaa. Hänen lujat hampaansa kirskuivat kuin toisiinsa sopimattomat hammasrattaat, moukarintapaisten nyrkkien rystyset vilkkuivat lumivalkeina ja hänen kalpeat kasvonsa vääristyivät, kun hän jyrisi matalalla äänellään:

-- Kuolema ja kadotus! Tämä on liian hirveätä -- tätä ei voi ihminen kestää! Meidän täytyy heti paikalla tehdä jotakin. Kukaan sivullinen ei ole sitä tiennyt -- yksi meistä siis on petturi. Me olemme kaikki täällä -- tuo maanpiirin suurin konna on siis _tässä huoneessa_. Ilmoittakoon hän siis itsensä! Jos hän pelkää kidutusta -- niin minä lupaan nyt -- minä vannon kunniani kautta, että minut täytyy ennen tappaa, kuin annan häntä kiduttaa -- vaikkei mikään helvetin tuska riitä sovittamaan yhtä miljoonatta osaa hänen rikoksestaan. Mutta _elävänä_ hän ei saa olla hetkeäkään -- minä menetän ehdottomasti järkeni, jos hän vielä pääsee tästä huoneesta hengissä.

Antonius ei puheenvuoronsa jälkeen lausunut enää sanaakaan -- hänen katseensa vain siirtyi jokaiseen vuoronperään niin tutkivan terävänä kuin vivisektorin veitsi. Kaikki näyttivät hänen mielestään viattomilta -- ja kuitenkin täytyi yhden joukosta olla syyllinen. Hän tunsi vielä suurempaa tuskaa siitä, että joku hänen tovereistaan voi noin julmasti näytellä.

Kun nuoren jättiläisen hurja puhe oli päättynyt, kuului hyväksymisen sorinaa. Ja heti nousi Brutus huudahtaen kiihkeästi:

-- Niin, meidän täytyy saada hänet ilmi! Tämä on liian hirveätä!

Sosialisti oli pitkän aikaa ankarasti ajatellen tuijottanut yhteen paikkaan; nyt hän hypähti ylös ja vaati hiljaisuutta, puhuen liikutuksen vallassa:

-- Toveri Antonius -- ja te kaikki toverini... Minä en _voi_ uskoa, että meidän joukossamme olisi petturia... Itsehän sinä kolme päivää sitten todistit, ettei meissä _voi_ olla pettureita -- ja minä luulen, että on tapahtunut jokin kamala erehdys... Jospa...

Oveen jymähti luja nyrkinisku ... toinen, kolmas...

Jokainen oli niin äärimmäisen hermostunut, että nuo kumeat jymähdykset tuntuivat ukkosenjyrähdyksiltä, kuoleman koputukselta. Kaikki vavahtivat, monet hypähtivät seisoalleen tuijottaen oveen kuin mielipuolet.

-- _Lopussa_...

Tuo hiljainen yksinäinen kuiskaus ilmaisi silmänräpäyksessä enemmän kuin kokonaiset puheet. Se julisti että heidän työnsä, kostontoiveensa ja taistelunsa oli lopussa; lyhyt, myrskyinen elämä toiveineen, pettymyksineen ja tuskineen sammuu... Jymähdys oveen. Se loihti monille erään näyn: he seisoivat kentällä kädet sidottuina, edessään palkkajoukko konekivääreineen. Räikeä särinä -- he kaatuvat, hiekka imee ahnaasti heidän lämpimän verensä. Tämä varmuus tyynnytti jonkin verran, kaikki istahtivat jälleen paikoilleen, jotkut hymähtivätkin, ottaen esiin kotelonsa.

-- Lopussa, niin -- sitä ei voi siis auttaa ... virkkoi Augustus.

-- Oma hallitus sen siis on saanut. Parempi niinkin...

Viimeisen huomautuksen keskeytti entistä tuimempi koputus. Antonius nousi ylös ja kysyi hiljaa:

-- Päästetäänkö?

-- Kyllä niillä tuolla niin paljon väkeä on, ettei mikään auta.

-- Antonius! huudahti Brutus äkkiä kiihkoisesti. -- Onko sinulla mukana sellainen?

-- Ei ole?

-- Miksei ole! sanoi Brutus pettyneenä, ja lisäsi hurjasti -- Olisimme päästäneet ne tänne -- ja _sitten:_

Antonius nousi ja lähti ovea kohden. Silloin astui Julius hänen tielleen; tämän nuorissa kasvoissa kuvastui aivan kuin yliluonnollinen innostus ja haltioituminen, kun hän silmät loistaen kuiskasi:

-- Rakas veljeni! Hyvästi! Hän suuteli Antoniusta ja lisäsi hymyilevin huulin:

-- Tiedäthän, etten _minä_ ole syyllinen.

-- Tiedän, tiedän, kuiskasi Antonius liikuttuneena. Taas kuului koputus ja Antonius meni ovelle aukaisten sen.

Nopeana kuin ammattivaras pujahti ensimmäisenä sisään vihatun palkkaväen virkapuvussa oleva sotilas. Tavallisuuden mukaan oli hänelläkin kädessään konepistooli. Heti kun ovi avautui, oli ase kohdistettuna heihin; ja suuri patruunalipas oli valmiina paikallaan.

Samalla hetkellä kuului röyhkeä ääni ulkona komentavan:

-- Kaksikymmentä miestä menköön heti sinne kuin sanoin!

Kuului jotain muminaa vastaukseksi, ja sitten astui suurikokoinen palkkajoukon kapteeni sisään. Hänen pitkät viiksensä liikkuivat kuin suuren hyönteisen tuntosarvet, hänen puhuessaan pirullisen kohteliaasti:

-- Hyvät herrat! Pyydän ensinnäkin lausua vilpittömän iloni siitä, että olette ehtineet kaikki saapua arvoisaan kokoukseenne -- että se on täysilukuinen...

Hän vaikeni, mutta kun kukaan ei vastannut, muuttuivat hänen tunnottoman näköiset kasvonsa yhä julkeammiksi. Hän rykäisi ja lausui kylmällä, röyhkeällä äänellä:

-- Sanoin tämän sen tähden, että minulla on eräs ilmoitus, joka koskee _kaikkia_ sotilassalaliiton pääkomitean jäseniä -- ja se on seuraava.

Hän vilkaisi kelloaan ja jatkoi harvakseen, ikään kuin nauttien julmista sanoistaan:

-- Tänä yönä kello kaksitoista, siis puoli tuntia sitten, julistettiin sota -- ja samalla koko valtakunta sotatilaan. Ja sotatilan määräysten perusteella on minulle annettu käsky ammuttaa teidät heti paikalla. Koska teillä on kylliksi röyhkeyttä tulla pitämään kokoustanne armeijalle kuuluvaan taloon, ja koska täällä on avara piha, niin ei minun, esimieheni käskyn mukaan, tarvitse vaivata herroja kauemmaksi kuin pihalle. Olkaa siis hyvät ja lähtekää!

-- Veljet! huudahti Julius hymyillen oudon innostuksen valtaamana. -- Eikö totta, että näin on parempi? Saamme kuolla kaikki yhdessä ilman tuskallisen pitkiä tutkintoja.

-- Poikaparka ... mutisi joku hiljaa.

-- Niin todellakin, ärisi kapteeni itsekseen aivan kuin olisi ollut harmissaan jostakin ja kaivoi erään paperin povitaskustaan. -- Olinpa vähällä unohtaa yhden seikan ... Yksi herroista jää tänne, me viemme hänet mukanamme vangittuna...

Viimeistä sanaa lausuessaan hän oli niin kavalan näköinen, että salaliittolaisia inhotti; sitten hän tarkasti vuoroin paperiaan vuoroin heitä ja lisäsi tuimasti:

-- Lähtekää siis pihalle ja asettukaa riviin! -- Ja kun minulla ei ole kunnia tuntea sitä herraa, joka tulee vangittavaksi, niin pyydän, että hän tulee luokseni katsomaan tästä paperista nimensä -- tarkoitan sitä herraa, jota uhattiin vangitsemisella pari päivää sitten.

-- Älkää kiemurrelko, käärme! ärjäisi nuori jättiläinen raivoisasti. -- Sanokaa vain, että herra Juudas, joka on veljensä myynyt, astuisi esiin saamaan verisen palkkansa!

Hän eteni muutaman askeleen, silmät peloittavasti kiiluen, mutta konepistoolin suu kääntyi heti häntä kohden. Ja kapteeni karjaisi raivosta tulipunaisena:

-- Oo -- vai niin! Vai te rohkenette syytää raakuuksia sellaista henkilöä vastaan, joka vielä rakastaa isänmaataan! Mutta teidän kiukkunne ja uhkailunne ovat turhia! Te ette pääse tältä pihalta -- eivätkä teidän ystävännekään voi mitään. Sillä jo huomispäivänä muuttaa herjaamanne henkilö kauas ulkomaille -- ja tulee miljoonanomistajaksi. Olkaa siis hyvä ja astukaa ilman pelkoa esiin!

Kapteeni kumarsikin hieman -- ja huoneessa vallitsi hetken aikaa haudanhiljaisuus...

-- Olkaa hyvä, olkaa hyvä! kehoitti kapteeni uudelleen. Mutta nyt ärjähtivät kaikki yhtaikaa raivokkaasti:

-- Konna! Roisto! Ulos!

-- Murhauta pian! Mutta älä näyttele enää itseäsi!

Antonius näki että _jokainen_ huusi täydessä raivossa.

Kapteeni peräytti ovelle ja huusi kiukkuisesti:

-- Hyvä! Minä ammutan teidät tänne, odottakaa!

-- Tuo vain tänne pyövelisi!

-- Ja mahdollisimman pian!

Eikä yksikään edes epäröinyt, puhumattakaan, että olisi seurannut kapteenia.

Antonius tarttui päähänsä ja hypähti seisoalleen, puhuen tuskallisen epätoivoisesti:

-- Veljet... Rakkaat toverit... Ei meistä kukaan olekaan syyllinen. Mutta tämä kaikki on liian julmaa, kauheata...

Kaikki tuijottivat häneen kuin tylsämieliset -- mutta silloin sosialisti, joka istui Antoniuksen vieressä, alkoi tuijottaa pöydällä olevaa valkeata paperiarkkia; vihdoin hän viittasi siihen ja änkytti käheästi:

-- Katsokaa ... hiekkamuruja ... ne putosivat äsken, tuolta... Hän katsahti kattoon, sinne kohdistettiin useita taskulamppuja.

-- Se on -- se on -- pieni reikä! hän änkytti tolkuttomasti; hetken kuluttua huudahti Antonius kauhistuneena:

-- Reikä -- megafoni -- vihollisten vakooja! Kuolema ja helvetti -- keksintömme on vihollisten hallussa. Niiden vakooja on ollut tuolla yläpuolella ja pakeni poliisin tullessa. -- Sinä, sinä ja sinä: nopeasti jälkeen! Se on juuri poistunut! Juoskaa, ampukaa! Elävänä tai kuolleena!

-- Tulkaa pian! huusi konepistoolia pitelevä palkkasoturi -- ja kaikki tunsivat hämmästyen Marcuksen kiihkeän äänen. Brutus, Marcus ja nuori jättiläinen syöksyivät ulos.

-- Onko tämä ollut ilveilyä? kuului hetken kuluttua soinnuton ääni.

-- Ei ilveilyä, veli -- vaan hirmuista _murhenäytelmää_, jossa miljoonien elämä on kysymyksessä! Mikään uhri ei ole liian kallis, jos vielä voisi ehkäistä edes osan uhkaavasta tuhosta. Sen tähden uskalsin tehdä tämän. Antonius selitti vielä muutamin sanoin menettelyänsä ja mainitsi, että kapteenina esiintynyt näyttelijä oli hänen pyynnöstään ollut avustajana, mutta tietämättä enempää asioista, sekä kysyi lopuksi, hyväksyivätkö toverit hänen menettelynsä?

-- Minä puolessani kiitän sinua kaikesta sydämestäni! huudahti Lucas kyyneleet silmissä. -- Sillä miten muuten olisimme saaneet totuuden ilmi? Tosin me jouduimme hetkisen katsomaan kuolemaa silmästä silmään, mutta täytyyhän meidän olla valmiita siihen koska tahansa! Eikä kuolemantuska ole mitään sen kirvelevän tuskan rinnalla, että epäilee jotakuta petturiksi. Minun ainakin olisi lopulta täytynyt ampua itseni.

-- Kaikki mitä _sinä_ teet on oikein! huudahti Julius tulisesti.

-- Etkö sinäkään ole vihainen ... veliraukka? kysyi Antonius värisevällä äänellä.

-- En, en! Kuinka voit sellaista ajatellakaan! vakuutti Julius yhä innokkaammin. Ja kaikkialta kuului sydämellisiä vakuutteluja:

-- Oikein sinä teit, veli!

-- En minäkään olisi voinut toisin tehdä!

-- Eikä kukaan!

-- Mutta se on omituisinta, ettei yksikään huomannut Marcuksen poissaoloa! huomautti Lucas ihmetellen.

-- Tuollainen tilanne on siksi kamala, ettei ihminen kykene huomaamaan pikkuasioita, puhui toveri B. -- Ja kun hän on vasta yhden kerran ollut seurassamme, on seikka yhä ymmärrettävämpi.