Part 12

Chapter 122,894 wordsPublic domain

-- Hyvät herrat! Nyt on niin tärkeä hetki, että laitkaan eivät saa olla tiellämme. Jos siis sodan etu vaatisi kapinallisten armahtamista, tehtäköön se. Jos nuo tuhannen nuorta miestä on uhrattava, niin tehkäämme sekin silmää räpäyttämättä laeista huolimatta.

-- Mutta myöntänette toki, herra kenraali, että tuo puhe on hiukan outoa _teidän_ asemassanne olevalta henkilöltä! huudahti sama kenraali, joka äsken huomautti sotalaeista.

-- Minä olen samaa mieltä viimeisen puhujan kanssa! yhtyi toinen.

-- Hyvät herrat!

Ken näki esikuntapäällikön sillä hetkellä, ei ihmetellyt, että hän oli armeijan vaikutusvaltaisin mies -- tuo pienikokoinen suutarin poika. Sillä kun hän hitaasti kohosi seisoalleen, näytti hän monen mielestä hyvinkin pitkältä. Ja hänen sanansa putoilivat kuin jääkylmät kivet paljastetulle rinnalle:

-- Sotalakeja ja perustuslakeja voidaan milloin tahansa laatia _uusia_ -- mutta kun _valtakunnat_ kaatuvat, niin niitä ei enää voi nostaa -- _samat miehet eivät enää koskaan niitä rakenna_.

Suuressa salissa olisi kuullut kärpäsen surinan, kaikki tuijottivat jähmettyneinä puhujaa... Ylipäällikkökin oli kalvennut ja änkytti käheästi:

-- Mitä tarkoitatte, herra kenraali?

-- Minä tarkoitan sitä -- että _nyt horjuvat perustukset_.

Tuossa äänessä, tuossa hehkuvassa katseessa oli jotakin salaperäistä ja kauhistavaa, joka lumosi läsnäolijat niinkuin jättiläiskäärmeen katse. Ja hänen sanoillaan oli kaksinkertainen voima sen tähden, että hän yleensä oli optimisti, mutta ei myöskään puhunut koskaan mitään harkitsematonta.

Nuo kreivit ja paronit, kenraalit ja marsalkat, jotka aina olivat kylmiä, ylpeitä ja ylimielisiä, näyttivät nyt kalpeilta ja hermostuneilta; jotkut olivat nousseet seisoalleen ja änkyttivät kalpein huulin:

-- Onko se mahdollista?

-- Eivät asiat toki liene niin hullusti.

-- Selittäkää, herra kenraali!

-- Se olisi kamalaa.

-- Selittäkää ajatuksenne, herra kenraali! sanoi ylipäällikkö ja koputti hiukan pöytään vasarallaan. Ja esikuntapäällikkö alkoi salaperäisesti:

-- Se vähäinen horjahdus, joka äsken tapahtui, voi saattaa koko perustuksen horjumaan ja vihdoin viedä romahdukseen; valtakunnan tukipylväiden alta on kannettu maata liian paljon.

Hän vaikeni hetkeksi antaen läpitunkevan katseensa liukua levottomasti tuijottavien miesten yli ja jatkoi tunteettoman kylmästi:

-- Sotalakien mukaan ovat kaikki miehet syyllisiä. Jos siis ammutaan vain yksi, joka varmasti voidaan todistaa syylliseksi, niin salaliittolaiset näkevät heikkoutemme ja kapina leviää kuin kulovalkea. -- Jos asetamme suuren joukon sotaoikeuden eteen, niin salaliitto saa _aikaa_ valmistautumiseen sekä aihetta tehostettuun kiihotustoimintaan, ja te saatte nähdä, hyvät herrat, että tuomioita toimeenpantaessa syntyy kapina. Jos taas annamme kaiken olla sillänsä, niin salaliittolaiset olisivat aaseja, elleivät käyttäisi sitä hyväkseen -- mutta heidän toimintansa osoittaa, että joukossa on nerokkaita miehiä. Otamme siis minkä tahansa näistä menettelytavoista, niin armeijaa uhkaa hajoamisen vaara. Ja kaikesta tästä huolimatta pitäisi heti julistaa ja aloittaa sota -- sillä muutenhan se voi olla myöhäistä.

Hän vaikeni, ja kuulijoiden kasvoilla kuvastui neuvottomuus ja hermostuminen. Puhuja katseli heitä kylmän ja tunteettoman näköisenä -- ikään kuin nauttien sanojensa vaikutuksesta.

Kuului käheitä, tuskastuneita huomautuksia:

-- Tilanne näyttää todellakin synkältä.

-- Mitä oikeastaan pitäisi tehdä?

-- Sitä en ymmärrä.

-- Sanokaa, hyvät herrat, mitä on tehtävä?

-- Mitä ehdotatte, herra kenraali?

-- Yhdestä asiasta olemme kai yksimielisiä, kuului taas esikuntapäällikön läpitunkeva ääni. -- Siitä nimittäin, että näin tärkeällä hetkellä ei meidän auta kiinnittää huomiota kellastuneihin papereihin, johonkin inhimillisyyteen tai muutamiin ihmishenkiin -- sillä te tiedätte, hyvät herrat, mistä on kysymys!

Nyt kuului kaikkialta kiihkeitä huudahduksia:

-- Ne eivät saa tulla kysymykseenkään.

-- Ei, ei!

-- Meidän täytyy käyttää kaikkia keinoja!

-- Nyt on isänmaa vaarassa!

Eräs uskomattoman pyöreä kenraali oli noussut seisomaan. Hänen lihavat kasvonsa olivat tulipunaiset, kun hän nyrkkiä puiden huusi:

-- Jumalani! Nuo roistot aikovat ryöstää meiltä virkamme -- laillisen valtamme!

Ja useat lisäsivät kiihtyneinä:

-- Niin juuri -- se on niiden aikomus.

-- Mutta se on estettävä!

-- Estettävä, estettävä!

-- Mutta miten?

Silloin kuului ylipäällikön matala ääni:

-- Hyvät herrat! Meidän on nyt keskusteltava siitä, mitä menettelytapaa on käytettävä. Onko herra esikuntapäälliköllä tehtävänä jokin ehdotus?

-- Niin! jokin keino, jolla voitaisiin pelastaa huolestuttava asema! lisäsi lihava kenraali innokkaasti.

Esikuntapäällikkö rykäisi ja lausui hiljaa, korostaen joka sanaa:

-- Meillä ei ole muuta kuin yksi ainoa pelastus -- että kahden päivän kuluttua _julistetaan_ ja _aloitetaan sota_.

Kuului kummastuneita kysymyksiä:

-- Sota -- kahden päivän kuluttua...?

-- Eihän liikekannallepanokaan ole loppuun suoritettu?

-- Entä kapinalliset?

-- Ei sitä voi niin pian.

-- Niin, pitäisi ministerineuvoston kanssa yhteisesti keskustella...

-- Hyvät herrat! alkoi taas esikuntapäällikkö. -- Minä olen jo keskustellut ministerineuvoston puheenjohtajan kanssa. Ministerineuvosto on parhaillaan koolla, joten voimme tarpeen vaatiessa siirtyä sinne -- kun kapinallisten asia on ensin päätetty. Sitten hän miltei kuiskaavalla äänellä esitti, miten kapinallisia on rangaistava ja ehdotti, että huomenna aamupäivällä on hallituksen toimesta levitettävä kaikkialle lyhyt juliste, jossa mm. ilmoitetaan, että vihollinen on jo hyökännyt rajan yli, ja lopetti puheensa seuraavasti:

-- Kun siis samanaikaisesti rangaistusten toimeenpanon kanssa levitetään noita julisteita, on salaliittolaisilta maa poissa jalkojen alta; he eivät uskalla ryhtyä kostotoimiin -- he näkevät heti, että me emme nyt _leikittele!_

Kaikki tuijottivat kauhunsekaisella ihailulla esikuntapäällikköä. Monet vihasivat häntä, koska hän oli nousukas, alhaissyntyinen -- rohkeni julkeasti ja säälimättömästi ivailla heitä, elleivät he aina hyväksyneet hänen mielipiteitään ja ehdotuksiaan. Mutta tällä hetkellä, kun hän kylmäverisimpienkin hermostuessa yht'äkkiä kykeni keksimään noin loistavan suunnitelman heidän pelastuksekseen tuntui hän yliluonnolliselta nerolta! Ja muutamien mielestä hän ohuine huulineen ja hehkuvine silmineen oli paholainen ihmishahmossa.

-- Mutta jos tulee ilmi, ettei vihollinen ole ... kuului käheä kuiskaus.

-- Herra kenraali on hieman hermostunut, hymyili esikuntapäällikkö pilkallisesti. -- Mitä me lopultakaan tekisimme sotasensuurilla?

-- Kas, kun todellakin unohdin! tunnusti syyllinen hämmentyneenä ja hymyili kiitollisena siitä, ettei esikuntapäällikkö lyönyt häntä kovemmin.

-- Kunhan vain saataisiin kaikki nopeasti valmiiksi.

-- Aika on todellakin lyhyt, myönsi esikuntapäällikkö.

-- Mutta nyt täytyy jokaisen ponnistaa tarmonsa äärimmilleen -- asema vaatii. Ilmavoimat, jotka sodan alussa ovat tärkeimmät, ovat kuitenkin valmiit.

-- Mutta jos kapinallisten kohtalo herättääkin suuttumuksen myrskyn -- ellemme onnistukaan? kysyi taas eräs jännittyneenä.

-- Hyvät herrat! lausui esikuntapäällikkö koleasti. Siinä tapauksessa olemme hukassa. Mutta muuta me _emme_ voi tehdä -- se on _viimeinen keino_.

Pitkän aikaa vallitsi salissa miltei kuolemanhiljaisuus.

Vihdoin ylipäällikkö rykäisi arvokkaasti ja julisti juhlallisella äänellä:

-- Minä puolestani kannatan herra esikuntapäällikön tekemää ehdotusta.

Ja pöytään nojaavien kenraalien loistavapukuisesta rivistä kuului kaikkialta yksitoikkoisia, hartaita ääniä:

-- Ja minä.

Yleisesikunnan päällikön tummissa silmissä välähti kerran ikään kuin ylimielinen, salattu pilkka, ja ohuet huulet sulkeutuivat entistä tiukemmin. Hän muisti, miten nuorena luutnanttina oli aina purskahtamaisillaan nauruun kuullessaan alokkaitten rivissä hartaasti lausuvan:

-- Yks, kaks!

Kun kapinallisen pataljoonan luutnantti tuntia myöhemmin yleisesikunnan määräys taskussaan astui odottavaan autoon, olivat hänen kasvonsa vielä kalpeammat kuin illalla kasarmin pihalla.

YÖLLINEN SEIKKAILU.

Muutamat salaliittolaiset pitivät myöskin hät'hätää pienen neuvottelun ja päättivät, jos suinkin mahdollista, lähettää kapinallisille kehoituksen, etteivät nämä missään tapauksessa ryhtyisi vastarintaan, vaan pysyisivät rauhallisina. Ja kun he aavistivat, että kasarmi oli mitä tarkimmin vartioitu, tarjoutui Marcus lähtemään sinne.

Heidän neuvottelunsa oli tällä kerralla tapahtunut erään hienon hotellin yksityishuoneessa naurun ja lasien kilinän säestämänä. Ja kun Antonius oli tullut sinne nopealla kilpailuautollaan, jolla Marcus oli paljon ajanut, päätti tämä lähteä sillä, ja Julius pyysi hartaasti päästä mukaan. Kello yhdeltätoista he lähtivät, ja puolen tunnin kuluttua he olivat perillä -- sinne oli vain kaksikymmentäviisi kilometriä. Julius jäi pikku puistikon suojaan kaupungin laitaan; Marcus lähti erään mäen ylitse kasarmia kohti.

Mutta saapuessaan mäelle hän huomasi tehtävänsä mahdottomaksi: kasarmia ympäröivät kadut ja tiet olivat yhtä valoisat kuin päivällä! Ja jokaisessa panssariautossa oli tietysti valonheittäjän vieressä konekivääriampuja, joka epäilemättä pitäisi valaistun kadun puhtaana elävistä olennoista.

Marcus ajatteli jo lentokonetta, mutta huomasikin samassa, että takaportista meni sisään joitakin olentoja -- tietysti vahteja. Turhaa siis olisi pudottaa pihalle mitään tiedonantoja!

Mutta kauheata olisi jättää asia sikseen. He olivat siksi epätoivoisessa asemassa, että voisivat ryhtyä mihin tahansa. Ei, hänen _täytyy_ päästä sinne!

Äkkiä hän lähti kiireesti alas mäeltä, hypähti autoon, tarttui ohjauspyörään -- ja hurjaa vauhtia takaisin pääkaupunkiin!

Onneksi tie oli verraten suora ja leveä; muuten olisi täytynyt tapahtua jokin onnettomuus, sillä Marcus ajoi kahdeksan-yhdeksänkymmenen kilometrin tuntinopeudella syysyön pimeydessä! Tosin autossa oli voimakkaat lyhdyt, mutta ei niillä kuitenkaan pitkälle nähnyt, ja yhteentörmäys olisi todellakin ollut ratkaiseva!

Mutta onni näytti suosivan sillä kertaa, sillä kun pikkukaupungin tornikello löi puoli yksi, seisahtui Marcus taaskin samalle mäelle -- pukeutuneena palkkaväen upseerin univormuun. Ja taas hän alkoi vaivata aivojaan samalla kysymyksellä: miten voisi tunkeutua kasarmia ympäröivän valorenkaan lävitse.

Tornikello löi yksi, löi kaksi -- mutta hän ei uskaltanut toteuttaa suunnitelmaansa. Joka portilla oli upseereja, ja ne kyllä tunsivat toisensa. Ja aika joutui -- kello oli jo kolme!

Marcus oli seissyt kokonaisen tunnin erään lankkutapulin takana, kun hän näki erään upseerin poistuvan pikkuportilta...

-- _Nyt!_ hän kuiskasi itsekseen, juoksi poispäin portista -- ja sitten läheni rohkeasti vastakkaiselta suunnalta vahdissa seisovaa aliupseeria ja kolmea sotilasta.

Aliupseeri teki kunniaa ja Marcus kysyi röyhkeästi, oliko portista päästetty sisään eräs lyhytkasvuinen palkkaväen pukuun pukeutunut mies, ja väitti, että kasarmiin oli päässyt kapinallisten lähetti.

Aliupseeri vakuutti, ettei tästä portista ollut päässyt, mutta Marcus käski hänen tukkia suunsa ja lupasi mennä ottamaan sen roiston kiinni kaikessa hiljaisuudessa. -- Hälyttää _ei saa_ missään tapauksessa. Jos kutsun vihellyspillillä, silloin tulette heti kahden miehen kanssa avukseni! Ymmärrättekö?

-- Ymmärrän, herra kapteeni! Mutta enkö saa...?

-- Vaiti! sähähti Marcus kiukkuisesti. Hän oli nähnyt hämmästystä ja epäluuloa aliupseerin tuijottavissa silmissä; hän tiesi kaiken riippuvan hiuskarvasta ja käsitti, että röyhkeys oli ainoa, mikä voisi kohottaa hänen luottoaan. Hän käski aliupseerin noudattaa hänen käskyänsä, säestäen sitä purevalla haukkumasanalla ja kirouksella, -- ja lähti kasarmiin.

Pääoven luona seisoi kaksi tummaa haamua; hän meni niiden luokse ja kuiskasi hiljaa:

-- Olkaa heti valmiit tulemaan avukseni, jos huudan tai vihellän... Menen ottamaan selvää...

-- Hyvä on, herra kapteeni! vakuutti vahti innokkaasti.

Koko yön olivat sotilaat neuvotelleet, mitä olisi tehtävä. Esitettiin lukemattomia ehdotuksia, mutta suuri enemmistö kallistui lopulta sille puolelle, että oli aseet kädessä rynnättävä ulos, koska heitä joka tapauksessa odotti kuolema. Järkevämpien varoituksia ei enää kuunneltu.

Suuressa, pimeässä harjoitussalissa pitivät piiritetyt miehet kokousta; he olivat juuri tekemäisillään sensuuntaisen päätöksen, kun Marcus astui sisään. Hän ehti vain kuulla erään sotilaan päätöstä koskevat, kiihkeät sanat. Suoraa päätä hän nousi tuolille mustan joukon viereen ja kuiskasi nopeasti ja läpitunkevasti:

-- Olen sotilaskomiteasta ja ehdin sanoa vain jonkin sanan -- luulen tulleeni ilmi. Älkää ryhtykö _mihinkään väkivaltaan!_ Liitto pelastaa teidät, ennen kuin tuomiota ehditään toimeenpanna. Siis rauhallisuutta. Lupaatteko?

Joukko hyväksyi ehdotuksen hillityllä, innokkaalla muminalla ja Marcus lisäsi nopeasti:

-- Jos minut saadaan tuolla kiinni, niin pysykää te vain rauhallisesti sisällä. Hyvästi toverit!

Samassa hän katosi ovesta ulos.

Kun Marcus varovasti läheni pikkuporttia, näki hän kahden upseerin kiihkeästi viittoillen puhuvan aliupseerin kanssa. Sitten he paljastivat revolverinsa ja lähtivät kasarmiin. Marcus näki heidän seisahtuvan vielä portilla, ja toinen käski sotilaiden seurata heitä.

Marcus katsahti terävästi ympärilleen; hänen sydämensä alkoi kiivaasti lyödä: piha oli siltä kohdalta aivan autio, -- ja upseerit lähenivät.

Marcus painautui maahan ja huomasi samassa jotakin tummaa polun läheisyydessä; matalana kuin vaaniva jaguaari hän nelinryömin hiipi sen taakse -- se oli jokin rikkaruohopensas.

Liikkumattomana, henkeä pidättäen makasi Marcus, sormi pistoolin liipaisimella, kun hänen vainoojansa hiljaa kuiskaillen hiipivät ohi. Sitten hän nousi ja juoksi kuulumattomasti toiselle puolen pihaa. Lankkuaidan raosta hän katsahti kirkkaasti valaistulle kadulle, ja nähdessään kadun toisella puolella avoimen pikkuportin päätti Marcus asettaa kaikki viimeiselle kortille. Hän oli etevä voimistelija, ja nyt tuntui, aivan kuin vaara olisi jännittänyt hänen ruumiinsa teräsjouseksi. Hän veti itsensä käsivoimin aidalle, paiskautui notkeasti yli -- ja samassa silmänräpäyksessä suoraan yli kadun kuin henkensä edestä...

Juuri kun hän ehti portille, iskivät kuulat hänen takanaan katuun räiskyen ja vonkuen, mutta hän pääsi sisään! Samaa vauhtia hän jatkoi pihan perälle ja sieltä matalan aidan yli toiselle pihalle -- ehtipä jo kolmannellekin...

Mutta äkkiä syntyi tavaton hälinä, hälytyslaukaukset räiskyivät, ja valonheittäjäin suunnattomat valonsäteet syöksyivät sinne tänne hätäisesti ja kiukkuisesti etsien aivan kuin jotkut ilmestyskirjan pedot olisivat raivokkaina piesseet pyrstöillään taivasta ja maata. Samassa Marcus kuuli panssariauton kumean jyrinän -- se seisahtui seuraavan talon kohdalle!

-- Ahaa! Koettavat _sulkea tien!_ välähti Marcuksen aivoissa; sekuntiakaan viivyttelemättä ponnahti hän taas yli lankkuaidan ja huomasi tulleensa samalle mäelle, jonka takana Julius odotti! Kaikki voimansa jännittäen hän kiiti ylöspäin epätasaista kallionrinnettä.

Hän oli jo miltei kallion laella, kun hänen ympärillään välähti sokaiseva kirkkaus. Hän loikkasi vielä muutaman askeleen; kun hän paiskautui erään kiven taakse, iskivät kuulat vinkuen ja räiskyen hänen viereensä yhtenä terässateena, ja hänen mielessään välähti, ettei enää pelastu...

Muuta hän ei muistanutkaan; koneellisesti hän hiipi kumarassa korkeimman paikan yli kuulain vinkuessa. Sitten hän tunsi nousevansa seisomaan ja lähti hurjasti juoksemaan alaspäin. Kuin unessa hän hypähti liikkeessäolevaan autoon -- tunsi sen paiskautuvan eteenpäin kuin pillastunut hevonen.

Nyt vasta hän huomasi huohottavansa ankarasti, kurkkua kuivasi, ja suolainen hiki tunkeutui kirvelevänä silmiin.

-- _Pelastuneet!_

Eipäs -- sillä samassa kuului takaapäin laukauksia ja siellä näkyivät auton tulisilmät!

Marcus hämmästyi: Julius ajoi suorastaan hirveää vauhtia eikä toinen sittenkään jäänyt enempää -- ja taas vinkuivat kuulat korvissa...

Ahaa! -- kilpailuauto -- mauserpistooli! välähti Marcuksen aivoissa. Hän sieppasi nopeasti konepistoolinsa ja kohdisti sen tulen takaa-ajajan lyhtyihin.

Marcus ei kyennyt tähtäämään; hänen ruumiinsa vapisi ja otsalta virtaava hiki sokaisi silmät. Onneksi näkyi toinen tulisilmistä sentään sammuvan -- hetken kuluttua toinenkin.

Julius hiljensi vauhtia, ja he alkoivat suunnitella, miten parhaiten pääsisivät kaupunkiin.

Mutta syysaamu alkoi jo hämärtää, ennenkuin he sinne ehtivät.

JUUDAAN JULISTUS.

Marcus nukkui vielä, kun Antonius puoli yhdeksän aikaan tuli hänen luokseen. Hän näytti kiihtyneeltä ja ojensi vaieten Marcukselle paksuilla kirjaimilla painetun julisteen:

"Kansalaiset!

"Isänmaata uhkaa kauhea vaara! Vihollinen on hyökännyt yli rajan! Ja luultavasti saman vihollisen palkkaamana teki S:ssa oleva pataljoona eilen illalla ilmikapinan! Hallituksen on täytynyt isänmaan edun tähden toimia nopeasti. Ja me luotamme lujasti siihen, että jokainen maataan rakastava kansalainen on huokaava helpotuksesta kuullessaan, että nuo röyhkeät isänmaanpetturit ovat tänään saaneet ansaitun rangaistuksensa. Kehoitamme jokaista toimimaan niin, että voimme voimakkaina kestää isänmaata kohtaavat koettelemukset, karkottaa takaisin julman vihollisen -- jos se määrättömässä röyhkeydessään rohkenisi julistaa sodan isänmaatamme vastaan!"

Marcus hieroi silmiään ja tuijotti uudelleen kauhistuneena paperia.

-- Onko mahdollista...? hän sammalsi tolkuttomasti. -- Onko tämä hallituksen julistus? Ja miten sinä olet saanut tämän?

Antonius puhui kiireisesti, matalalla äänellä:

-- Toveri, joka työskentelee hallituksen kirjapainon "luotettujen" osastossa, lähetti sen minulle.

-- Mitä nyt on tehtävä? änkytti Marcus.

-- Olen jo tehnyt suurimman osan siitä, mitä tällä hetkellä voidaan tehdä. Menin sähkölennätinvirkamiehenä toimivan toverin luokse, ja hän sähkötti heti rajajoukkojen päällikölle ja naapurimaan salaliittolaisille. Toveri taas on parhaillaan ilmoittamassa asiasta omille sosialisteille ja minä olen suunnitellut lyhyen vastajulistuksen, joka pitäisi saada aivan heti painoon. Vaikein kysymys on vain siinä, miten saamme sen levitetyksi kaikkialle tarpeeksi pian. Moniin paikkoihin voidaan kyllä sähköttää, mutta kun hallituksen julistus levitetään koko maassa klo 12, niin julistus pitäisi lähettää painettuna.

-- Lentokoneissa! huudahti Marcus hypähtäen seisoalleen.

-- Suuri osa voidaan kyllä lähettää niin. Ja siitä aioin juuri puhua sinulle. Kaksi muuta lähtee myöskin. Se on kyllä vaarallista, mutta ei auta!

-- Ei se mitään! Mihin minun pitää mennä?

-- H:iin. Toimita niin, että lähdet kentältä muka kokeilemaan kello 11. Sitten otat koneestasi kaiken vauhdin, ja olet siellä ennen puolta 12:ta. Pudota lähetys valtion asetehtaan kohdalle -- ja sitten takaisin...

-- Meillä on ollut jakeluliike tällaista tapausta varten; pojat ja tytöt levittävät julisteen täsmälleen puoli 12!

-- Mutta jospa heidät vangitaan, ja huomenna tarvitsisi lähettää toinen juliste? kysyi Marcus.

-- Huomenna tekee sen toinen liike -- jonka henkilökunta katoaa...

Marcus katsahti ystäväänsä ihaillen Mutta kun hän vilkaisi taas kädessään olevaan julisteeseen, kysyi hän jännittyneenä:

-- Mutta rangaistus...? Mitä he aikovat tehdä kapinallisille?

-- Sitä en vielä tiedä, vastasi Antonius tuskastuen. -- Lucaksen pitäisi tulla tänne ilmoittamaan. Katsos, meidän täytyy saada se tietää, ennen kuin julistus voidaan laatia -- ja se myöhästyy, ellei hän pian tule... Hän keskeytti, sillä Lucaksen auto kuului seisahtuvan ulkopuolelle -- sitten kuului eteisestä läheneviä kiireisiä askeleita.

TAISTELU.

"VIIMEINEN KEINO".

Pataljoonan uusi komentaja ratsasti edellä uljaalla rotuhevosellaan; hän näytti kylmältä ja pahaenteisen sulkeutuneelta. Komppanioittensa etunenässä marssivat luutnantit olivat myöskin tavattoman kalpeita ja äänettömiä -- niinkuin astelisivat ammuttaviksi. Sotilaat eivät myöskään rupatelleet niinkuin ennen, toisinaan vain katsahtivat toisiinsa hämmästyneinä. Kulunut aamu oli kylläkin antanut siihen aihetta enemmän kuin tarpeeksi.

Ensimmäinen hämmästys kohtasi heitä päivän valjettua, kun he huomasivat piirittäjien poistuneen. Se kasvoi yhä, sillä kaikki oli samanlaista kuin muinakin aamuina. Aliupseerit kävivät ilmoittamassa, että kasarmiin oli saapunut uusi pataljoonan komentaja. Ja tämä oli ilmoittanut, että palvelus tulee tapahtumaan samassa järjestyksessä kuin ennenkin; ampumakentälle lähdetään siis entisen tavan mukaan kello yksitoista aamupäivällä.

Se sotilas, joka illalla oli rauhoittanut tovereitaan, marssi toisen komppanian keskellä ja virkkoi hillityllä äänellä:

-- Kummalliselta tämä näyttää. Jääköhän todella kaikki sillensä? Jos niillä olisi aikomus ryhtyä rankaisuun, niin kyllä se olisi heti pantu alkuun.

-- Niin sen täytyy olla.

-- Olipa onni, että teimme sotilaskomitean lähetin neuvon mukaan!

-- Oli se.

-- Muuten olisi kaikki käynyt hullusti.

-- Se vain on ikävää, että se aliupseeri kuoli.

-- Miksi ne onnettomat siihen hyökkäsivätkin, ihan kuin sudet.

-- Hyvä, että edes toinen paranee.

Näin he keskenään kuiskailivat.

Oli mitä ihanin syyspäivä. Aurinko helotti kirkkaansiniseltä taivaalta, tuntui miltei helteiseltä, kun ei vähääkään tuullut. Maantie oli samanlainen kuin kesälläkin; pöly peitti marssivat sisäänsä kuin keltaiseen pilveen, tarttui heidän hikisille kasvoilleen, tunkeutui kurkkuun...

Mutta he eivät tällä kertaa pölystä välittäneet. Jokaisen katseessa kuvastui sisäinen ilo ja ihmettely, kun kaikki näytti päättyvän näin -- heidän jalkansa nousivat tavallista kevyemmin.

Ampumakentälle saavuttua sotilaat saivat tavallisuuden mukaan levähtää hetkisen. Uusi komentaja ilmoitti upseereille lähtevänsä tarkastamaan kenttää ja kannusti mustan oriinsa tuliseen laukkaan.

Pataljoona seisoi riveissä, kun eversti palasi tarkastusmatkaltaan. Hän seisautti huohottavan hevosensa komppanioitten eteen ja hiukan keskusteltuaan upseerien kanssa huusi kaikuvalla, tunteettomalla äänellä:

-- Sotilaat! Minä en tule sietämään missään epäjärjestystä. Suojavallit ovat tykkien harjoitteluammunnoista rikkoutuneet liian paljon. Sen tähden käsken, että kaikki sotilaat ottavat varastohuoneesta lapioita, kuokkia ja paareja tarpeen mukaan ja laittavat uudet, noin kaksi metriä korkeat turvekerrokset kaikkiin tarpeellisiin paikkoihin. Lähemmät ohjeet aliupseereilta. Kiväärit mukaan, ettei niitä tarvitse täällä vartioida! Saatte lähteä!

Pystyteltyään kiväärinsä kentälle kekoihin sotilaat aloittivat työnsä. Toiset irroittivat turpeita, toiset kantoivat niitä paikalle ja eräs joukko alkoi latoa niitä uudeksi lisäkerrokseksi.

-- Ei tämä mitään paikkailemista tarvitsisi! sanoi eräs sotilas hieman katkerasti. -- Tämän parempaa ampumakenttää ei ole missään. Tuon uuden herran oikkuja!

Kenttä oli todellakin ihanteellinen. Taustan muodosti korkea, aivan pystysuora kallioseinä, jonka eteen oli ladottu turpeita. Kummallekin sivustalle oli vielä laitettu korkeat, kenttää kohti mataloituvat suojavallit, joten kentän pohjukka oli aivan kuin jokin suunnaton suppilo.

-- Ei tarvitsisi, ei! Mutta tehdään nyt, koska käsketty on, vastasi toinen ja lähti toverinsa kanssa kentälle hakemaan turpeita.

Kun hän oli saanut turpeet ladotuksi, huomasi hän, että lankomies kotikylästä oli aivan lähellä.

-- Hei siellä! Tulepas tänne tupakoimaan!

Lankomies noudatti kutsua, ja molemmat istahtivat aloitetulle turvekerrokselle.

-- No, sinä olet siis jo isäkin! huomautti kutsuja iloisesti.

-- Niin siinä kirjeessä ilmoitettiin, vastasi puhuteltu, ja hänen nuoret, terveet kasvonsa punastuivat kuin tytön. Hän alkoi nyppiä vaaleita viiksenalkujaan ja lisäsi hämillisen näköisenä:

-- Poika kuuluu olevankin -- ja oikein suuri poika.

-- No, miten sisareni voi? Oliko kirjeessä mitään siitä? Ja entä _sinun_ sisaresi?

-- Hyvin voi -- oikein terveen sanottiin olevan! Kaikki siellä hyvin voivat! sanoi sotilas vilkkaasti.