Part 7

«Kun kaikki sinut pettää, kun näet, etteivät avusi mihinkään kelpaa, kun ihmiset halveksivat sinun pyhimpiä tunteitasi -- mikä olet sinä? Ruoko ja kaisla olet sinä -- vaan ruoko ja kaisla katoo«.

«Kun aurinko pimenee ja epäilyksen laineet käyvät vaahtoisina pääsi ylitse; kun pimeässä on pelastus kokonaan kateissa -- mikä olet sinä? -- Mitätön pisara olet sinä kuohussa; sinun rakkautesi Jumalaan on ollut ulkokullatun. Sentähden häälyt sinä niinkuin haaksi suuressa myrskyssä merellä«.

«Jumalaan yksin turvaa! Häntä, yksin häntä rakasta! -- Amen«.

Kyyneleet valuivat Eevan silmistä; vanha Jaakkokin oli syvästi liikutettu. «Semmoista saarnaa ei kahdesti kuulla«, sanoivat he toisilleen.

Mariaa ei näkynyt; hän oli kumartunut penkkiin. Itkikö hän, sitä ei kukaan nähnyt; mutta kun hän Johanneksen astuessa saarnatuolista kohotti päätänsä, olivat hänen poskensa vaaleat, hänen silmänsä punaiset. Nauru oli nyt kaukana hänen huuliltaan.

Sanankuuliat olivat luulleet saarnaajan pelosta olleen vaalean saarnatuolissa; mutta kun hän oli «amen, amen« sanonut ja hän yhtä vaaleana, ehkä vielä vaaleampana kävi alas saarnatuolista, sanoivat he: «Hän on puhunut totta. Katso, kuinka totiset hänen kasvonsa ovat!« --

Mariasta tuntui kuin olisi Johannes vielä puhunut. Rippilapset kävivät Herran ehtoolliselle. Maria tuskin havaitsi tuota. Hänen ajatuksensa eivät alttaria lähestyneet; ne olivat saarnaajan luona: «Jumala, suuri Jumala! Kuinka hän minua rakastaa! Anna minulle anteeksi, Johannes, minä olen pahasti tehnyt!« -- näin ajatteli hän.

Väki samosi kirkosta, jumalanpalvelus oli loppunut. Maria istui vielä paikallaan, hänen silmänsä olivat kääntyneet sakaristoon päin. Hän odotti. Vihdoin aukeni sakariston ovi, ja papit tulivat sieltä kirkkoon. Heistä ei Maria välittänyt. Hän silmäili tuota nuorukaista, joka viimeisenä tuli. --

Vaan nuorukainen ei luonut silmiänsä häneen. Hän tirkisteli eteensä; hän kulki kirkkomaalle, ja siellä seisahtui hän väen sekaan.

Maria havaitsi tämän välinpitämättömyyden, ja nyt nousi kyynele hänen silmäänsä. Hän riensi ulos toisesta ovesta, ja hän saavutti kirkkopihalla muun herrasväen. Hän seurasi sitä pappilaan raskaalla mielellä. «Ainakin Louhensaarella illalla saan minä häntä kahdenkesken puhutella« -- ajatteli hän.

Nyt oli majurin tytär kukistettu. Kukistaja oli hänen rakkautensa Johannekseen. --

Kirkkoherran vieressä käveli Harmaalan parooni. «Kuule, veljeni!» sanoi vanha sotilas. «Me saimme tänään kuulla saarnan, jonka vertaista eivät suinkaan minun korvani ole ennen kuulleet, vaikka saarnaaja sillensä jätti evankeliumin selityksen. Minä nyt ymmärrän, miksi majuri --s häntä niin suosii; mutta yhtä minä en ymmärrä; sano minulle se, ja sinä selvität samalla päivän evankeliumin: _Minkä luulet tästä lapsesta tulevan?_»

«Sen tiennee yksin Jumala; sillä nuorukaisella on suuria lahjoja«.

«Minä olen pitänyt häntä tämän uuden ajan apostolina, niiden kummallisten uusien oppien harrastajana, joita rupee levenemään meidänkin maassamme», sanoi apulainen; «mutta se, joka näin saarnaa kuin tämä, ei saata Jumalan oloa kieltää«.

«No mitäs Kärmälä piti saarnasta?« kysyi kirkkoherra kääntyen talonpoikaan, joka hänen vieressänsä kulki.

«Kylläpä se pani ihmisen ahtaalle«, vastasi ukko.

»Mitä saarnaaja käski rakastaa?«

«Pirua«, ajatteli Kärmälä, joka vihoissaan oli kuullut kirkossa ahneudesta puhuttavan; mutta kuuluvasti sanoi hän: «Jumalaa, senhän jokainen tietää ennenkin«.

«Saarna ei siis teidän mielestänne ollut hyvä?«

«Olipahan tavallinen«, mumisi Kärmälä.

XVII.

Kirkkomaalla.

Johannes oli jäänyt kirkkomaalle seisomaan väen joukkoon. Johannes seisoi siinä, koska väkikin seisoi, siirtymättä eteenpäin tahi takaisin.

Äkkiä hän ikäänkuin unesta heräsi. Hänen edessänsä, pari syltä siitä paikasta, missä hän seisoi, oli avonainen hauta. Hän lähestyi sitä ja silmäili sinne.

Haudassa oli musta ruumisarkku.

«Kuka on se, joka tässä viimeisen leponsa löytää?« kysyi hän.

«Kärmälän torpparin poika«, vastasi joku joukosta. Eräs kristillinen vanhapiika, kuuluisa jumalinen, lisäsi: «Hän kuoli rakkaudesta maallisiin; hän oli helläsydäminen, melkein naisellinen, mutta mitä se auttoi häntä! Hänen olisi pitänyt olla kirkossa tänäpäivänä, niin ei paha henki olisi saanut häntä valtaansa«.

«Kuka olet sinä, joka häntä tuomitset?« sanoi Johannes kiivaasti, ja kääntyen mieheen, joka ensin oli kysymykseen vastannut, kysyi hän: «Nuorukainen siis rakasti! Mitä?«

«Hän rakasti isännän tytärtä; mutta hän oli köyhän torpparin poika, niinkuin minä, hänen veljensä. Isäntä on rikas, mutta ahne mies. Antti-vainaja, jonka haudan peitämme, kun isä tänne ehtii, ei kärsinyt nähdä, miten isäntä naitti tyttärensä miehelle, jota tytär ei rakastanut; ja miten olisi saattanut rakastaakaan, kun hän Anttia rakasti! Antti sai tästä kuoleman, niin sanoi hän ainakin itse. Keväällä sairastui hän, ja rakastettunsa hääpäivänä viime viikolla, meidän ollessamme morsianta katsomassa, hiipi hän vuoteeltaan Kärmälään, jonka saunassa hän saman päivän iltapuoleen tavattiin kuolleena«.

«Rakastiko tyttö häntä? Miten sanoit?«

«Saatte itse nähdä; tuossa hän tulee«.

Johannes näki haamun, lumivaalean naisen lähestyvän hautaa. Johannes vetäysi sivulle. Nainen meni haudan partaalle, loi alas silmänsä ja näki arkun. Sanaa eivät sanoneet hänen huulensa, kyyneltä eivät vuodattaneet hänen silmänsä. Hän seisoi liikkumatta kuin patsas, jota vastaan hän nojausi.

Kuolleen isä tuli tuoden lapioita. Isä ja veli rupesivat kätkemään haudan syvyyteen, mikä haudan oli. Kun ensimmäinen lapiollinen multaa saavutti arkun, säpsähti nainen; hänen rintansa vetäysi kokoon. Liikkumatta seisoi hän sitten, katsellen miten arkku multaan vähitellen katosi.

Jo oli arkku kätkettynä; lapiollinen multaa vielä, eikä näkyisi mitään enää.

Isä heitti sen lapiollisen, mikä puuttui.

Nuorukainen oli ijäksi maan päältä kadonnut.

Nyt liikkui nainen. Hän vaipui maahan, hän pyörtyi; hän olisi pudonnut hautaan, ellei Johannes olisi tarttunut häneen.

«Tyttö rakastaa!« sanoi Johannes itsekseen. --

Veneitä oli paljon kirkkorannalla, useampia jo järvelläkin.

Johannes lähestyi rantaa. --

Harmaalan pieni vene, millä pehtoori aamulla oli tullut, kulki Harmaalaan päin. Sitä souti yksinäinen.

Tämä soutaja oli Johannes. Kuusiston saarelle silmäili hän surullisesti. «Minun onneni hauta!« jupisi hän.

Nyt ei hän ihaillut seudun kauneutta. Kun oli Kuusiston saari näkyvissä, katseli hän sitä. Kuu se katosi, loi hän katseensa alas, veneen pohjaan.

«Mikä maisterilla on? Onko hän sairas?« oli kirkkomaalla suntio kysynyt lukkarilta; tämä samaa Johannekselta.

«En!« oli Johannes vastannut.

«Hän on tottamaarian sairas«, oli väki kirkkomaalla sanonut; niin hän on kuin haudasta noussut«. --

«Mikä hänen nyt on? -- Muut herrat menivät niinkuin ainakin pappilaan kirkkoherran nimipäivää viettämään; mihin maisteri menee?« kysyttiin.

«Harmaalaan«, oli Johannes vastannut.

«Antakaa minun tulla soutamaan teidän venettänne?» oli vanha ukko pyytänyt. --

«Minä pääsen yksinkin«, vastasi Johannes hänelle.

«Oho!« mörisi itsekseen ukko. «Kirkossa hän puhui niin suloisia sanoja, nyt ärkkyy hän kuin suuttunut. --«

Mitä hänelle oli sanottu, mitä hän oli vastannut, siitä ei Johannes tietänyt mitään.

Hän oli kuin mielipuoli.

XVIII.

Kevytmielisyyden ensimäinen hedelmä.

Louhenvuori on ruma ja kolkko. Kolkon vuoren juurella, kiviheittämä maasta, on Louhen saari. Se on kaunis ja ihana. Suuri se ei tosin ole; ei, päin vastoin vähäinen. Se on ruohoinen kenttä; ainoastaan rannoilla kasvaa niinkuin sen vähäisellä kukkulallakin pohjoispäässä kauniita koivuja. Tämän kukkulan kenttäpuolella on huone, vähäinen, mutta soma. Sinne on R--järven herrasväki aina juhannuspäivän ehtoopuolella kokoontunut. Sinne on toista virstaa pappilasta, johon se kuuluu.

Nyt on tämä huone sisä- ja ulkopuolelta pihlajan oksilla ja kukilla kaunistettu, niin taajaan kuin on ollut mahdollista. Sisällä, keskellä lattiaa höyryää vähäisellä pöydällä suuri kahvipannu, oudollainen kalu näillä ajoin papinkin majassa. Pöydän ympärillä istuu vanha väki, joka jo on nuoruutensa päivät taaksensa jättänyt ja nyt iloitsee nähdessään nuorten leikkiä kentällä. Siellä istuu Harmaalan parooni, pitäjän kirkkoherra, vanha nimismies, jonka rouva auttaa kirkkoherran puolisoa kahvikuppien pesemisessä, ja kirkkoherran veli, kruununvouti, joka asuu samassa pitäjässä. Ovi on auki, ja iloisina katselevat vanhat milloin nuorten leikkiä kentällä, milloin kokevat väittäen ja kiistellen voittaa toistensa ajatuksia.

Päivä on jo kulunut; mutta nyt alkaa väittely, jossa Harmaalan parooni ja kirkkoherra eivät koskaan ole päässeet loppuun. He puhuvat, näet, siitä miehestä, joka näillä ajoin oli ollut maailmassa voimallisin. He puhuivat ensimäisestä Napoleonista.

«Sen sanon minä«, puhui kirkkoherra, «ettei Venäläisten sotatemppujen tähden Napoleon-keisari saanut valtansa loppua; ei, ei, Jumalan sallimus se oli. Hän nousi alhaisuudesta, alhaisuuteen oli hän jälleen astuva. Ijankaikkisen neuvossa oli Helenan saari hänelle asuinpaikaksi määrätty, ennenkuin saari perustettukaan oli«.

«Mutta sen sanon _minä_«, huusi innossaan parooni, «että Helenan saaressakin on Napoleon yhtä suuri kuin Ranskan keisari-istuimella. Hän ei ole vielä kukistettu. Luonnonvoimain kanssa taistellessa ihminen ei kestä. Luonnonvoimat kukistivat ennen kukistumattoman sankarin, ja silloin uskalsivat koko Euroopan kansat rynnätä hänen päällensä. Lähinnä Vapahtajaamme on Napoleon suurin ihminen maailmassa».

«Hän on ihminen ja -- --«.

«Ja«, huusi parooni, «ellen olisi kristityksi kastettu, kunnioittaisin Napoleonia jumalanani. Todeksi saanet vielä nähdä aavistukseni, jos Jumala meidän elää suo. Napoleon ei Helenan saarelle jää, eipä hän Elbaankaan jäänyt«.

«Minä en voi kumota ajatuksiasi, mutta en myöskään tunnusta omiani kumotuksi. Napoleon on konna, murhaaja, maailman suurin peto, josta Jumala varjelkoon meitä!«

«Hiljaa! Vaiti!« huusi parooni ja hypähti seisaalle.

Näin riitelivät vanhat herrat. Ulkona laskivat nuoret leikkiä. Parooni Klaus kätki sormusta ja oli itse ilo, ainakin olevinaan. Hän hyppeli hyräillen kentällä, mutta lähestyi usein rantaa, josta sopi nähdä järvelle.

Parooni Klaus ei syyttä ollut iloinen, Maria oli käskenyt hänen Louhensaarella olla häntä vastassa. Tosin Mariaa ei vielä näkynyt, mutta käytyänsä tervehtimässä vanhaa neitsyttä, joka heillä oli Turussa monet vuodet palvellut, oli hän Ellenin, kirkkoherran nuorimman tyttären, kanssa luvannut tulla saarelle jäljestäpäin. Parooni Klaus kyllä oli tinkaellut päästäkseen Marian kanssa tuota vanhaa neitsyttä katsomaan, mutta kun Maria lupasi Louhensaarella tanssia hänen kanssansa, suostui hän jättämään rakastettunsa Ellenin haltuun. Klaus raukka ei tietänyt, että Marian sydämessä asuivat toiset tunteet kuin ennen, että kun Maria nauroi, hänen sydämensä itki.

«Kenellä on sormus?« kysyi parooni Klaus, lakaten kätkemästä.

«Neiti Marialla, sanoisin, jos Maria olisi täällä. Mutta nyt, kun Maria ei täällä ole, niin«... neiti, jolta Klaus oli kysynyt, silmäili ympärilleen.

«Herra parooni! Teidän sijassanne en minä olisi neiti Mariaa jättänyt«, sanoi apulainen.

«Jättänyt! Enhän minä jättänyt, lupasihan hän tulla... Kuulitte sen itse«.

«Niin, ja näimme kuinka suloisesti hän teille nauroi«, virkkoi apulainen.

Parooni Klaus punastui... «Kenellä on sormus?«

«Ha ha!« nauroi neiti Anna, kirkkoherran vanhin tytär, jolta apulaisen sanottiin jo kahdesti saaneen rukkaset. «Ha, ha! Parooni Klaus pitää itse sormuksen, kun ei ole täällä sitä, jolle hän sen antaisi«.

Klaus punastui, yhä enemmän. Luullen antaneensa jollekin sormuksen, oli hän siirtänyt sen omaan sormeensa.

«Ellen tulee! Vene tulee!« huusi pieni tyttö, joka rannalla oli istunut.

Kaikki kiiruhtivat rannalle. Järvellä tuli vene; mutta keitä veneessä istui, ei silmä vielä eroittanut.

Klaus oli hypännyt vähäiseen veneesen ja sysännyt sen järvelle. Hän oli luvannut neiti Marialle olla ensimäinen häntä vastassa. Hän tarttui airoihin ja lähti odotettua vastaan.

Päivä oli ollut erinomaisen kaunis. Nyt oli ilta tulossa. Ilta oli vielä kauniimpi, sillä päivän kuumuus ei enää niin rasittanut. Mutta jos olisivat Louhensaarella olevat luoneet silmänsä taivaan rannalle, olisi siellä näkynyt pieni musta pilvi, joka yhä isonemistaan isoni.

Vanha väki tuli nyt huoneesta rannalle. Parooni oli tullut siihen päätökseen, ja sen hän myös suoraan sanoi kirkkoherralle, ettei hän ikinä enää aikonut ruveta väittelemään pappien kanssa, sillä ne muka puolustavat tahi pitävät halpana vallan usein asioita ja seikkoja, joita eivät laisinkaan ymmärrä.

«Älä suutu, veli kirkkoherra!« lausui hän rannalle tullessaan, kuiskaten. «Neiti Maria tulee ja -- tuolla on Klaus -- --«.

«Häntä vastassa!... Niin, minä ymmärrän«. Kirkkoherra hymyili. -- «Se olisi sinun mieleesi..?«

«Minä ja majuri --s olemme, niinkuin tiedät, veli kirkkoherra, vanhat sotatoverit; en ole kysynyt majurilta, onko tämä vanhempain ystävyys lapsissa hänen mieleensä, sillä minä tiedän sen. Itse puolestani voin suoraan sanoa, etten minä maailmassa toivo muuta kuin nähdä Klaus ja Maria... Mutta, mitä perhanaa! Klaus nostaa niin kylmästi lakkiaan. Näet tuolla --. Se on kyllin teräväkielinen, tuo Maria... Minä Klauksena en välittäisi suuresti tuosta maisterista«, jupisi parooni itsekseen.

«Jos minä olisin Klaus«, lausui apulainen, joka kirkkoherraa ja paroonia oli lähestynyt, «niin, niin hyppäisin minä neiti Marian veneesen, ha, ha!«

«Niin sinä, joka osaat niin keveästi laskeutua polvillesi naisten eteen«, sanoi kirkkoherra nauraen ja silmäili tytärtään, jolta hän tiesi apulaisen saaneen rukkaset«.

Apulainen punastui ja huokasi. «Mutta ehkä ei veneessä olekaan neiti Mariaa?«

«No, kuka sitten... Mutta älä, virkaveljeni, vielä jätä asiaasi tappiolle... Tuossa seisoo Anna, koeta kerta vielä! Kolmas kerta paras, sanoo sananlasku --«.

Vene oli nyt tullut niin lähelle, että rannalla seisojat näkivät siinä naisen.

«Missä Ellen on?« huusi kirkkoherra.

«Missä Maria?« huusi Harmaalan parooni.

Molemmat huusivat sitä, jonka toivoivat veneessä olevan.

Vene laski rantaan. Ellen hyppäsi rannalle; hiljaa soutaen, alakuloisena seurasi Klaus veneellään.

«Missä Maria!« huusi vanha parooni pelästyneenä.

Ellen huokasi. «Jumala tiennee, mikä Marialle tuli! Hän muuttui aivan toisellaiseksi kohta teidän lähdettyänne. Hän ei isoon aikaan vastannut minulle mitään, kun minä vaadin häntä lähtemään Anna-neitsyttä katsomaan, niinkuin hän itse oli tahtonut. Hän istui ääneti silmäillen Kuusiston saarta kohden, ja vihdoin puhkesivat kuumat kyyneleet hänen silmistänsä. «Älä koskaan, Ellen, tee niinkuin minä!« sanoi hän vihdoin, ja kun minä kysyin, mitä hän mielestänsä oli niin väärin tehnyt, viittasi hän saarelle päin ja sanoi: «mennään sinne!« Kun tulimme sinne, istui hän kauvan kätkien kasvojaan käsillänsä, mitään sanomatta. «Maria!« huusin minä. «Mikä sinun on?« Silloin pudotti hän alas kätensä, nauroi ja sanoi: «Minä olen tyhmä, minä vaivaan vaan sinua, ja Louhensaarella pilaisin minä ilon muilta. Minä palaan Harmaalaan; mene sinä saarelle ja sano, etteivät mitään pelkää, minulla on isääni ikävä«. Tuon sanottuaan hän koetteli taasen nauraa, mutta hänen naurunsa oli niin surullinen, etten pelkäämättä voinut kysyä oliko hän sairas. «Ei, ei, minulla on ikävä, sano se Harmaalan paroonille«, vastasi hän. Minä koetin kieltää häntä menemästä kotia; minä houkuttelin häntä tulemaan kanssani tänne, mutta kaikki turhaan. Hän hyppäsi pieneen veneesen ja uhkasi lähteä yksin, ellen hänelle antaisi toista soutajistani. Minä tahdoin seurata häntä Harmaalaan, vaan siihen ei hän suostunut. «Jos teet niinkuin minä tahdon, niin mene ja käske Harmaalan herrasväen olla murheetonna. Minulla on vaan ikävä«. Näin hän sanoi lähteissään.

Parooni Klaus vaaleni tätä kuullessaan. «Tietääkö kukaan, mihin maisteri Johannes meni?« kysyi hän.

«Vene, vene!« huusi vanha parooni. «Minä olen onneton, jos jotakin sattuu Marialle; meidän täytyy lähteä kohta«.

Nyt olivat leikit loppuneet. Kaikkein teki mieli kysyä Elleniltä, mitä hän luuli, ja Ellen parka ennätti tuskin vastata, ennenkuin hän taasen sai kaikki uudesti kertoa.

«Mikähän tuli Marialle?« -- «Ja niin äkkiä!« ihmettelivät kaikki.

Parooni Klaus oli ainoa, joka oikein aavisti, vaikka ei hänkään ymmärtänyt oikein asian laitaa. Vanha parooni oli lähtötuumissa, seisoi mantereen puolisella rannalla huutaen soutajiaan, jotka, luullen vielä kauvan saavansa olla kotomatkasta murheetonna, olivat menneet kylään. Kirkkoherra pudisti päätään arvellen, ettei kukaan ymmärrä naisväkeä, mutta ettei sen taudit kumminkaan ole niin vaarallisia. Apulainen seisoi suu auki eikä tietänyt, mitä piti ajatteleman.

«Herra Jumala!« huusi vanha parooni. «Maria on sairas. Maria kuolee! Mitä Jumalan nimeen sanon majurille! Minä olen onneton! Soutajat! Mihin ovat soutajat joutuneet?« --

Ellenin soutaja läksi hakemaan Harmaalan paroonin palvelioita. Huutaen, hikoillen ja kiroten käveli parooni edes takaisin rannalla. Kirkkoherra koetti lohduttaa häntä, mutta parooni pudisti yhä vaan päätään. «Minä olen onneton! Jos hän olisi ollut oma tyttäreni, mutta majurin! Minä olen onneton!«

«Oletko hullu! Eihän mitään vahinkoa vielä ole tapahtunut«, sanoi kirkkoherra tuskin saattaen nauramatta olla. «Maria meni Harmaalaan, siinä on koko asia«.

Tunti kului; soutajia ei kuulunut. Parooni oli yhä levottomampi. Klaus ja apulainenkin olivat lähteneet hakemaan kadonneita palvelioita.

Tämän ajan kuluessa oli ilta tullut. Tuo vähäinen musta pilvi oli levinnyt yli taivaan, ja kun Klaus soutajain kanssa vihdoin tuli, kävi jo ankara tuuli ja ukkosen ensi jyrähdykset kuuluivat.

Nelihankainen oli vene, neljä miestä oli sitä soutamassa; mutta tuuli kiihtyi kiihtymistään, ja se oli vastainen. Kirkkoherran viehättävät koetteet saada paroonia jäämään, kunnes oli ukkonen ohitse mennyt, olivat turhia. «Minä tulen nytkin myöhään -- minä onneton!« huusi hän.

«Hän on hullu!« mumisi apulainen. «Ennen puolta yötä ei hän Harmaalaan ennätä, ja silloin on hän vesiliekona märkä«.

Parooni Klaus ei puhunut mitään. Näkyi hyvin, että rauha oli hänen sydämestään kadonnut.

XIX.

Ukkos-ilma.

Kala laskee leikkiä ja ui iloisena verkon vieressä. Kärpänen lentelee hämähäkin verkon syrjällä. Kumpanenkaan ei ymmärrä, että paula on vaarallinen, etteivät heidän voimansa ulotu silmää rikkomaan. Kidukset tarttuvat kiini paulaan, ja taistellessaan kiertyy kala verkkoon. Siivet koskevat kinaan, ja kärpänen on hukassa.

Älä koske valkeaan, valkea polttaa! Älä leikittele tunteiden kanssa, tunteet kostavat! Pidä pyhänä toisen sydämen syvyydet; jos syvyys sydämen nielee, kuka auttaa silloin?

Jos olisi joku näin ennen puhunut Marialle, olisi hän nauranut. Vaaran suuruutta ei kukaan tiedä, ennenkuin vaaraan on joutunut.

Ihmisjärki on lyhyt. Se ei usko toisen kokemuksia ja havainnolta.

Mitä itse on tuntenut, itse havainnut todeksi, sen se uskoo.

Maria ei ollut paha. Hän ei ollut ylpeä eikä kadehtiva. Hän tiesi itse kauneudestaan, mutta hän ei siitä suuresti lukua pitänyt, vaikka hän, jos näki jonkun häntä halpana pitävän, siitä närkästyi. Hän oli tottunut kuulemaan kiitoksensa, ja hän suuttui, elleivät tätä kaikki hänelle antaneet. Se oli tosin vika, mutta se vika ei aivan syvällä ollut. Se oli kasvatuksen vika. Harvat olisivat, kasvatettuna niinkuin Maria, olleet niin vähäisen ylpeät ja mahtavat kuin hän.

Mainitsimme kasvatuksen. Siinä oli myöskin toinen suurempi vika, jonka juuret nähtävästi yhdistyivät tuohon ensimäiseen. Tämä vika oli Marian kevytmielisyys, Hän pilkkasi, mitä hän ei ymmärtänyt. Pyhää hänellä ei mitään ollut. Hän nauroi kaikelle. Tämä oli hänen tapansa. Marian luonteessa ei näille vastinetta löytynyt. Vakavalla kasvatuksella ei hän olisi näiden alaiseksi joutunut. Mutta nyt oli hän lapsuudestaan saakka näihin vikoihin tottunut, niitä vääriksi tietämättä; sillä ei kukaan vakavasti hänelle näyttänyt, kuinka väärin hän teki. Hänen pilkkansa ei tosin ollut vaarallista, eikä liioin sillä ollut mitään merkitystä; mutta se närkästytti kumminkin sitä, johon se sattui.

Maria raukka! Hän lensi liian likelle tulta. Hän poltti siipensä ja uhrasi samalla oman onnensa.

Johanneksen saarna kirkossa oli hänet herättänyt. Hän pelästyi ensin; hän rupesi katumaan, ja kun hän kirkosta tultuaan havaitsi Johanneksen luopuneen seurasta, rupesi hän suremaan. Hän olisi kaikki parantanut, jos olisi saanut Johannesta puhutella; mutta nyt, kun tämä oli mahdotonta, yltyi hänen surunsa ja itsekanteensa. Hänen halunsa ei vienyt leikkiin. Hän ymmärsi syyn, jonka tähden häh tahtoi olla poissa Louhensaaresta ja, yksinään miettien asiata, päätti hän, niinkuin jo kuulimme, lähteä Harmaalaan. Hän päätti rukoilla Johannekselta anteeksi.

Maria rakasti töllin lasta.

Jos olisi Klaus sanonut hänelle, mitä Johannes Kuusiston saarella sanoi, olisi Maria vastannut samoin kuin hän Johannekselle vastasi; mutta hänen sydämensä ei olisi tuntenut, mitä se silloin tunsi. Maria ei olisi tuntenut katumusta. Maria olisi Louhen saarella iloinnut. Marian oma sydän tarvitsi olla kiini; hänen täytyi itse tuntea sanainsa katkeruus, ennenkuin hän heräsi.

Marialla oli kiivas luonto. Häneen koski pian. Hän suuttui äkkiä, leppyi yhtä pian. Hän luuli kenties niin olevan kaikissa.

Hän pettyi.

Löytyy haavoja, jotka eivät ihmis-ijässä kasva pohjasta umpeen. Turha sana voi avata tämmöisen haavan. Se sana on myrkyllinen; se ei saa verelle, mutta se saa ilon sammumaan, se saa murheen heräämään; se saa ihmis-ikuisen katumuksen matkaan.

Kun jyrkkää vuorta vastaan kivi kovasti heitetään, palaa se takaisin ja haavoittaa heittäjänsä. --

Harmaalassa vallitsi yön hiljaisuus. Juhannuspäivän juhla oli loppunut. Aamu oli ollut kaunis ja tyyni; ilta oli kolkko ja myrskyinen. Järvellä vaahtosi vesi laineissaan; sininen taivas peittyi mustiin pilviin. Lintujen laulua ei enää kuulunut; linnut olivat hakeneet pesiään. Vanhat nukkuivat sikeässä unessa. Nuoriso, joka kedolla oli leikkiä laskenut, pakeni kedolta ja pitkitti leikkiänsä huoneissa, kunnes Jumalan ilma leikin häiritsi.

Tavan takaa kuului jyrinää. Se kiihtyi sen mukaan kuin yö kului. --

Se oli ukkosen ääni.

Yö joutui, myrsky alkoi.

Harmaalassa oli tuulenpuolimainen akkuna auki. Maria istuu akkunan edessä. Tuuli kuivaa hänen kuumat kyyneleensä.

Hän on tuossa kauvan istunut. Ilma kamarissa on hänelle tukalaksi tullut. Hän on yksin koko huoneessa; hän on akkunan avannut, jotta illan henki jäähdyttäisi häntä. Illan henki on kiivastunut; tuimemmasti tuulee tuuli akkunasta. Hän ei sitä tunne; hän ei huomaa, että hänen pitkät hiuksensa sinne tänne tuulen käsissä liehuvat; hän itkee yhä katkerammasti.

Hänen edessänsä akkunalla on kirje. Hän on sen monta kertaa lukenut; se on kyynelistä märkä. Hän lukee sitä yhä uudestaan; hän kastelee sitä uusilla kyynelillä.

«Mitä olen, kurja, tehnyt!« huokailee hän kerta toisensa jälkeen. «Jumala! Mitä olen tehnyt! Tuon hyvän, tuon kauniin, tuon ylevän Johanneksen sydämen olen haavoittanut sanoillani! Oi, minä en ole tietänyt paljaiden sanojen saavan niin paljon matkaan. Johannes, Johannes! Jos sinä tietäisit, miten tämä sydän sinua rakastaa ja on jo kauvan rakastanut! Tuuli, vie minun sanani hänelle; vie sydämeni sanat! Missä olet sinä ... minne sinä menit? Oi, jos joku sen minulle sanoisi! Minä tahtoisin polvillani pyytää sinulta anteeksi, ja jos sydämesi minusta nyt on luopunut, tahtoisin ikäni sinun onneksesi Jumalaa rukoilla«.

Maria tarttui taasen kirjeesen. Hän luki:

«Maria! Nyt on lumous kadonnut, jolla sinä minun sydämeni sidoit. Elämäni kauniin uni on loppunut, minä olen herännyt! Sinä olit minun elämäni; sinä olet ehkä minun kuolemani, vaan -- minä en sinua syytä. Rakkautta ei voi kukaan herättää. Sinun sydämesi on kylmä; sinä et ymmärrä minua, sentähden tunteeni eivät löydä vastinetta sydämessäsi. Sentähden minä lähden -- mihin, en itse tiedä. Elä onnellisena, toivoo Johannes«.

Yö kului, ja sen kuluessa koveni yhä ilma. Vuoret kaikuivat ukkosen jyrinästä; sade valui taivaan täydeltä.

Maria oli vetänyt akkunan kiini.