Part 6

Kun Johannes tuli Metsämaahan, tuli hän niinkuin ennenkin kävellen metsäpolkua. Rauhaton oli hän nyt, niinkuin ennenkin, mutta hänen rauhattomuutensa oli muotoansa muuttanut. Hän oli eroitettu rauhastaan. Maria oli hänen rauhansa. Metsämaassa kulki hän niinkuin ennenkin ruuhessa Kalajärveä, mutta veden pinnassa ei hän nyt nähnyt kirkasta, pilvetöntä taivasta, ei loistavaa aurinkoa, ei omaa kuvaansa. Hän näki kaikissa Marian.

Päivän oli hän ollut Metsämaassa, ja jo mietti hän lähteä Harmaalaan, kun hänen äitinsä, hänen vanha, harmaapäinen äitinsä hellästi rukoili häntä: «Sinä saat nyt saarnata, vaikka et vielä ole papiksi vihitty. Salli, armas poikani, minun nähdä sinut saarnatuolissa, ja minä sanon niinkuin Simeon: Nyt, Herra! Laske palvelias rauhaan menemään!« Ja isä, vanha Jaakko, sanoi: «Olisi tuota mukava kuulla!« -- Tuollaiset rukoukset, joiden sanoja Johannes ennen ei olisi ottanut kuullakseenkaan, löysivät hänessä puollustajansa. «Minä tahdon täyttää tahtonne«, sanoi hän. «Mutta omassa kirkossamme en minä saarnaa«. Eevan rukoukset eivät muuttaneet tätä päätöstä, Eevan, joka mielessään jo kirkossa Johanneksen saarnattua äidin ylpeydellä vastasi kysymykseen: Kuka on tuo nuori pappi? -- Se on minun poikani! -- Mutta kun Eeva kuuli Johanneksen aikovan saarnata naapuripitäjän kirkossa, oli se hänestä vihdoin otollinen.

Johannes ajatteli: «Minä saan käydä Harmaalassa, minä pääsen paroonille tutuksi. Ehkä saan Marian kanssa siellä viettää kesäni. Jos minä saarnaan, mitä en usko, tahdon minä sanoa: «Se on meidän uskontomme«. Mutta ehkä löytynee aine, josta saattaisi saarnata sydämestäkin? Rakkaus on semmoinen aine«. --

Perustukset olivat löyhät. Mutta eikö vanhan äidin rukouksia pidä totteleman, vaikka ne omaa tahtoa vastaankin ovat? -- Siinä myöskin perustus Johanneksen mielestä.

Näin oli Johannes vähässä ajassa muuttunut ikään kuin toiseksi ihmiseksi; mutta hänen luonteensa pääominaisuus oli kumminkin järkähtämätön sama. Minne hänen intonsa kääntyi, sinne vei se hänen ajatuksensa, hänen mielensä, hänen ruumiinsa ja sielunsa. Vakinaista perustetta ei hänellä ollut. Laine merellä, nyt myrskyinen, vaahtoinen, vihainen, nyt lauhkea, hyökyvä, hiljainen -- on hänen kuvansa.

Kummeksuen otti Harmaalan jäykkä parooni hänet vastaan. Mutta Johannes osasi, itse siitä tietämättä, innollaan, jolla hän puhui, kun parooni sai aineeksi jotakin Johannekselle mieluista, ja vakavalla hiljaisuudellaan, kun ei parooni osannut löytää semmoista ainetta, niin miellyttää tätä vanhaa kunnon ukkoa, että tämä jo ensi päivänä luopui entisistä ajatuksistaan hänestä. Parooni, jonka järki ulottui seuraamaan Johanneksen kuvituksia ja arveluksien juoksua pitemmälle kuin majurin, näki tässä töllin lapsessa pian eriskummallisen Luojan rakastetun -- ja kun Johannes tiesi pitää syvänä salaisuutena varsinaisen syyn, jonka tähden hän oli tullut Harmaalaan, sai hän paroonin unhottamaan entiset ajatuksensa hänestä.

Juhannus-aattona istui Harmaalan herrasväki puutarhan lehtimajassa iloisilla mielin nähden, miten aurinko järven tyyneen punaisena laskeusi, miten aituuksen takana kylän nuoriso tanssi koivun ympärillä, suuret, pienet pitäen käsissään pihlajanoksia. Ilta oli kaunis, ja se kehoitti kauneudellaan iloitsemaan koko luonnon. --

Harmaalan kartano on suuri, suurimpia mitä Turun-läänissä on. Se on vanha; muinaisaikaan ulottuvat sen muistot. Se on viimeisiin aikoihin samassa suvussa pysynyt, ja sen omistajat ovat muinaisajan yksinkertaisia tapoja säilyttäneet. Vanha parooni nauraa iloisesti. Hän, vanha sotilas, on täällä niinkuin ennen muinen patriarkat teltoissaan. Hänen vieressään istuvat hänen poikansa ja tyttärensä, iloisesti katsellen hänen ystävällisiin silmiinsä.

Vanhan pihlajan alla istuu Maria solmien kukkaseppeleitä, ja Marian vieressä istuu luutnantti Klaus, paroonin poika. Hän on kukat poiminut, hänen päälaellensa on Maria luvannut laskea sen seppeleen, jota hän paraikaa solmii. Juuri tälle nuorelle kauniille parille parooni nyt naurahtelee, ja ajatuksien selittäjä olisi sanonut, että hän näkee isän ystävyyden sitovan lapset yhteen.

«Missä on meidän maisterimme?« kysyi Maria äkkiä. «Lupasihan hän tulla tänne nauttimaan luonnon ihanuutta. Mutta hänellä taitaa huominen saarna olla vielä tekeillä... Minkä arvostelun annatte te, parooni Klaus, Johannes maisterista?«

«Hm! Minä en tunne häntä. -- Mutta eihän hän ole maisteri, ylioppilas vaan --«.

«Varokaa vain!« sanoi Maria naurahtaen. «Te muistatte, miten kävi kreivi G--lle --. Ette tekään näy kärsivän maisteria«.

«En, sillä te pidätte hänen puoltansa niin, että --. Vaan nyt on seppele valmis«. Klaus laskeusi polvilleen. «Täyttäkää nyt lupauksenne!«

«Mutta sillä ehdolla, ettette rapea riitaan maisterin kanssa«.

«Minä lupaan sen«, vastasi Klaus. Ja Maria laski nauraen seppeleen hänen otsallensa.

Pitkä, mutkainen käytävä vei kartanosta ruohosohvalle, jossa Harmaalan herrasväki istui. Puut oksineen ja pensaat kätkivät ruohosohvan näkymästä, ennenkuin tulia oli miltei istuimen edessä. Maria oli aamulla säikäyttänyt Johannesta, joka siinä miettien istui, kun hän juoksi äkkiä oksain suojasta hänen eteensä. --

Kaikkien silmät olivat ihastuksesta kääntyneet Mariaan, joka sanomattoman suloisesti laski polvillaan olevan nuorukaisen päälaelle seppeleen. Ei huomannut kukaan, että käytävällä -- mutkassa, aivan lähellä, seisoi toinen nuorukainen vaaleana kuin haamu Mariaa katsellen. Ei huomannut kukaan hänen kolkkoja silmäyksiänsä, miten ne lensivät. Ei huomannut kukaan hänen ruumiinsa vavistusta, kun hän äkkiä kätkeysi puiden suojaan takaisin; ei huomannut kukaan, kuinka hänen huulensa värisivät, kun hän kuuli paroonin iloisella äänellä sanovan: «Maria! Nyt on Klaus sinun ikuinen vankisi --«.

«Saanko olla sinun vankisi?« kuiskasi Klaus hiljaa Marialle. Vaalea nuorukainen, joka muutaman askeleen kuljettuaan oli seisahtunut, ei tuota kysymystä kuullut; vaan tuntui kuin olisi hänen sydämensä kuullut sen, ja hänen sydämensä oli tykyttämästä lakata.

Mutta ennenkuin Maria ennätti mitään vastata, ennenkuin vaalea nuorukainen oli saanut silmissänsä mustuneen maailman entiseen muotoonsa, nousi sohvalta parooni, joka Klaus herran kysymystä ei aavistanutkaan. «Nyt laskee aurinko. Nyt, nuoret! Tekin tanssiin koivun ympärille! Niin on tapa ollut Harmaalassa minun muistinaikanani, niin on se ollut aikoja ennenkuin nämä käytävätkään olivat perustetut, ja siitä on jo vuosia kulunut --«.

Klaus yritti pyytää Mariaa tanssiin; mutta Maria ennätti sanoa: «Joka kauniimman kukan minulle antaa ja kukan merkityksen sanoo, sen kanssa tahdon minä tanssiin mennä«.

«Jos minä olisin nuorempi«, huusi parooni, «niin näkisit, Klaus! -- No, no! Virkku on poikanikin, ja joka hänet voittaa, sen tahtoisin nähdä --«.

Puutarhan käytävää pitkin riensi Klaus tuulen kiivaudella kartanon toisella puolella olevasta kukkatarhalta kukkia noutamaan. Siellä olikin kaikkia kukkia, mitä Suomessa siihen aikaan tunnettiin, ja kauniimmat sieltä -- olivathan ne kauniita! --

Käytävä oli kaitainen. Käytävän keskellä seisoi Johannes vaaleana kuin lumi, vaaleampana vielä. Nähdessään hänet seisahtui Klaus, ja juoksi taasen sitä kiireemmin.

«Mene!« jupisi vaalea ja hieroi kädellään otsaansa, ikäänkuin poistaakseen jonkun julman ajatuksen.

«Kukkia hän vaatii; ken kauniimmat kukat hänelle antaa, sen kanssa menee hän tanssiin« -- kertoi Johannes tuskin kuultavasti. Sitten seurasi hän Klausta, mutta raskailla askelilla. --

Käytävällä oli pihlajankukka; Klaus oli astunut sen päälle. Johannes otti sen, puhalsi pois hiedan ja tomun ja oikoi varren.

«Kauniin on tämä«, jupisi hän --.

Hän kääntyi, lähestyi hiljaa sohvaa, jossa Klausta odotettiin. Hän kuuli Marian sanovan: «Huomenna saamme ehkä kuulla mokoman saarnan, koska ei maisteria vielä näy«.

«Hän näkyy«, sanoi Johannes, jonka kasvoille vaalea hohde nyt oli levinnyt. «Hän panee neiti Marian eteen kilpakukkasen, hänkin«.

«Te olette ollut kätkössä, puitten suojassa, luulen minä», sanoi Maria ja ottaen käteensä Johanneksen kukan kysyi hän ilvehtien ja päätään nyykäyttäen: «Eikö parempaa, kauniimpaa löytynyt pihlajakukkain seassa? Tämähän on kuiva ja multainen. No, mitä tämä merkitsee? Ehkä on juuri se syynä teidän valintaanne«.

Johannes huokasi katsellen kummallisesti neitoa, ja hiljaisella äänellä vastasi hän: «Jos kukka puhua osaisi, sanoisi se: Metsässä olen minä syntynyt, aamurusko minun herätti, hyvän hajuni vuoksi minut taitettiin annettavaksi sille, joka ei arvoani ymmärtänyt. Se heitti minun hietaan. Tuli sitten tunnoton, astui minun päälleni ja ryvetti minun lehteni. Mutta, neiti, -- minä olen sama, kuivana tosin rumempi. Ryvetettynä ei minusta kukaan huoli; vaan puhdista minut, ja lehteni saavat entisen puhtautensa, viruta vedellä minua, ja minä elän -- _puhtaalla_ sydämellä elinaikani. Selitä nämä sanat itsellesi! Ne ehkä opettavat sinulle, ettei maailmassa kaikki ole kultaa, mikä kiiltää«.

Maria oli Johanneksen puhuessa luonut silmänsä häneen, havainnut hänen vaaleutensa, ja hän tunsi itsensä liikutetuksi, vaikka ei tietänyt miksi. Hän vastasi: «Kiitoksia, herra maisteri!« -- «Vaan«, lisäsi hän, «parooni Klaus tuo minulle myös kukkia. Kauniimmat voittavat«.

Johannes vetäysi sivulle. Hän kuuli jo Klaus herran tulevan. Hän tunsi taasen pian samanlaista tuskaa rinnassaan kuin äsken seisoessaan käytävällä. Tämä tuska yhä eneni, kun hän näki Klaus herran kukat. Mitä puutarhassa kauniimpia oli, ne oli Klaus taittanut, ja niin yhdistänyt, että valkoisten kukkain keskellä oli kauniista punaisista vähäinen, soma M.

«Tässä ovat kilpakukkani«, sanoi Klaus ja antoi saaliinsa ihastuneelle Marialle. «Ne ovat tosin vähäpätöiset; parempia, kauniimpia olisi ehkä löytynyt, mutta aika ei pitkää tarkastusta myöntänyt«.

Maria otti vasempaan käteensä Klaus herran kukat, pitäen oikeassa Johanneksen: «No, ja näiden merkitys?«

«Sen näyttänee ehkä punaiset kukat valkoisten keskellä«.

«Mitä ne näyttävät?«

«Että kaunis neiti Maria aina on kulkeva surutta, murheetta kukkien keskellä --«.

Maria hymyili. «Valitseminen on vaikea«, sanoi hän, «sillä minä en ymmärtänyt maisteri Johanneksen selitystä kukkansa puolesta. Minä luulen kumminkin, että hän itse jo havaitsee olevansa tappiolla«.

Johannes vaaleni yhä enemmän. «Tappiolla! Jo näen sen«, virkkoi hän.

Mutta nyt hypähti Maria ylös säikähtyen ja heitti Klaus herran kukat kauas kädestään: «Huu!« huusi hän.

Kauniimmasta kukasta oli suuri, musta mato kontannut ja pitkin tuota punaista M--ää ryömien lähestynyt Marian kättä.

Johannes oli voittanut. Maria pisti kätensä hänen käsivartensa alle sanoen Klaus herralle: «Teidän kukkanne olivat kauniit, mutta ruma oli niiden sydän«, -- lähti hän nuorison luo kentälle.

Parooni Klaus vaaleni nyt vuorostaan. Mutta Johanneksen poskille olivat ruusut nousseet, ja hänen silmistänsä loisti ilo.

XV.

Tunnustus.

R--vesi on kirkas ja tyyni. Vähäistäkään lainetta ei näy. Maa on viheriäisessä puvussa, ruusut ja kukkaset ovat avanneet kupunsa. Aurinko lämmittää niitä suloisilla säteillään. Vuorten haltiat ovat päivää peläten paenneet luoliinsa. Jopa ruma, kolkko Louhenvuorikin hymyilee alkavalle aamulle. Saaret kuvastuvat järven tyyneen pintaan; linnut tuhansittain laulavat ja visertelevät. -- Kaikki on kaunista, suloista R--vedellä ja R--veden seuduilla. -- Mutta tämä aamu onkin -- juhannus-aamu, keskikesän juhlapäivä.

Souda, nuorukainen, tällaisena aamuna rakastettusi kanssa tyynelle selälle! Avaa siellä sydämesi, kerro siellä sielusi tunteet! Siellä, kussa luonnon ihanuus ympäröitsee sinua, voi sinun kielesi löytää sanat tunteesi selitykseksi -- ja jos kielesikin olisi lukittu, jos sanoja kaipaisit, niin silmäsi ei saata olla selvittämättä, mitä sydämesi pohjalla liikkuu; sillä silmä on sielun peili, -- niin ajatteli eräs nuorukainen R--veden rannalla seisoessaan erään juhannuspäivän aamuna.

Niin ajatteli hän. -- Ajatteliko vaan?

Tänään tahi ei koskaan!

Puolen tuntia on kulunut. Jo kulkee vähäinen vene R--järvellä, kulkee lähellä tuon ihanan saaren rantaa, jonka kaunis kuusikko näkyy Harmaalaan.

Ei ole usein veneellä Harmaalasta Kuusiston saaren sivu kuljettu. Kuuset ikäänkuin kutsuvat: «Tule tänne! Täällä meidän oksaimme alla saat siimestä ja varjoa; täällä on kukkanen kaunis, ja tuoksuva on pehmeä ruoho; tule kuuntelemaan lintujen laulua; tule laulamaan niiden kanssa!«

Vaan veneen soutaja ei huomannut tätä sanatonta kutsua. Hän ei nyt saaresta välittänyt; hän katseli naista, joka veneen perässä istui.

Kalat hyppelivät iloisina vedessä: «Katso tänne! Täällä on iloa ja riemua. Me iloitsemme Jumalan rakkaudesta, joka veden on auringon säteillä lämmittänyt. Katso tänne, ihana neito, ja kiitä meidän kanssamme Jumalaa!«

Vaan nainen katseli nuorukaista, joka souti.

Hiljaa kulki vene. -- Sana ei häirinnyt äänetöntä matkaa -- --.

Ympäri saaren kulki vene, kiersi lahdet ja salmet. Vieläkään ei häirinnyt puhe luonnon hiljaisuutta.

Alangossa seisoi ikivanha kirkko. Sen ovet olivat kiinni, mutta rannalla poimivat rippilapset kukkia ja taittelivat pihlajanoksia. Veneessä istujat katselivat kaukaa niitä. Soutaja antoi airojen levätä. Sitten loi hän silmänsä saarelle. He olivat nyt rannan lähellä.

Rannalla oli huone.

«Näettekö huonetta saarella?« kysyi nuorukainen.

«Miksi en sitä näkisi. Huvihuoneemmehan se on?« -- vastasi neito.

«Lasketaanko maalle?« kysyi nuorukainen.

«Lasketaan. -- -- Mutta milloin -- --?«

«Kohta saatte selityksen, miksi minä olen tälle kummalle retkelle teitä pyytänyt«.

«Kohta! Aina kohta! Aamu joutuu, päivä ehtii, tuskin enää ennätämme Harmaalaan takaisin«.

Nuorukainen ja neitonen nousivat saarelle. --

«Joko kadutte, että minua seurasitte? -- Te olette alakuloinen, te ehkä oudoksutte päivän valoa unettoman yön jälkeen?« kysyi nuorukainen sitoen venettä rantapuun oksaan.

«Taisinpa ajattelemattomuudessani taasen tehdä tyhmästi«, sanoi nainen nauraen, ja ajattelemattomasti juoksi hän kukkaiskenttää tuon vähäisen huoneen luo.

Nuorukainen seurasi häntä.

«Kuinka ihana on täältä näköala!« ajatteli nainen; mutta kuuluvasti kysyi hän: «Tämäkö nyt on se muita ihanampi näköala, jonka tahdoitte näyttää minulle?«

Nuorukainen huokasi. «Eikö tämmöisellä paikalla, tämmöisenä aamuna ole ihanuutta kylliksi? Neiti Maria! Teidän sydämenne ei ole niin kova kuin sananne. Tekin ihailette aamun ja seudun kauneutta. Vähän aikaa vielä, ja järvi täyttyy veneillä. Te saatte nähdä, mitä ette ennen ole nähnyt: kymmenhankaiset veneet kilpaa pian linnun kiivaudella rientävät jäljettömällä radallaan. Te saatte nähdä, miten Harmaalan kirkkoveneen antura vesipinnan kuohulla halkaisee. -- Mutta kaste ei ole vielä kuivunut. Käykäämme tuohon huoneesen --«.

He istuivat tuossa huoneessa, joka vielä nytkin lahoneena Kuusiston saarella seisoo.

«Neiti Maria!« sanoi nuorukainen.

«Johannes!« sanoi nainen hymyillen. -- «No nyt?«

«Maria!« kertoi nuorukainen, ja hänen äänensä vapisi. «Te olette kysynyt, miksi minä teitä houkuttelin seuraamaan minua. Te ehkä tiedätte syyn«.

«Minä? En!« vastasi Maria, mutta hänen äänensä oli toinen, sanansa toiset.

«Maria, te tiedätte sen. Te olette nähnyt, miten olen muuttunut. Te olette muutoksen minussa vaikuttanut. Miksi olen minä Harmaalaan, outojen ihmisten pariin tullut, minä, joka ennen ihmisiä melkein vihasin? -- Miksi? Teidän, yksin teidän tähtenne. -- Maria, minun silmäni ovat jo aikoja sitten sanoneet, että minä teitä rakastan. Nyt ovat korvanne kuulleet, mitä luulen sydämenne kauvan tietäneen. Nyt, Maria, vaadin teiltä vastausta, ovatko minun silmäykseni havainneet totta, kun ne minulle ovat kuiskuneet: Maria ei sinua halveksi, hän suosii sinua, hän ehkä rakastaakin sinua. Nyt, minun nimipäivänäni, nyt, kun kaikki luonnossa rakastaa, nyt, Maria, kysyn minä: saako halpasukuinen töllin poika korkeasukuisen neidon morsiamenaan tanssiin viedä, kun pitäjän herrasväki illalla Louhensaarelle kokoontuu? -- -- Saako?«

«Johannes! Miten käy saarnasi, kun kirkkoon tulet?» kysyi Maria nauru huulillaan. -- «Miten käy saarnatuolissa, kun nyt jo saarnaat suusi puhtaaksi. -- Sinä rakastat minua... Se hyvä! Sinä olet vähintäinkin neljäskolmatta, joka minulle on samaa sanonut. -- -- Aina samaa, samaa, niin leppeästi, niin hellästi: «Minä rakastan sinua!«

Maria nauroi ja katseli Johannesta, joka vaaleana seisoi hänen vieressään.

Jos olisi Johannes tuntenut Marian, niinkuin hän luuli, olisi tämä puhe ilahuttanut häntä. Hän olisi Marian äänestä kuullut, että hänen toiveensa olivat täytetyt; hän olisi suudellut majurin tytärtä morsiamenaan. --

Mutta Johannes, joka oman luulonsa mukaan oli suuri ihmistuntia, ei omaa asiataan ajaessaan ensinkään tuntenut Mariaa. Hän, joka tiesi kerran eroittaa kuoren ja sydämen, ei nyt enää sitä osannut; hänen intonsa sekoitti hänen muuten selvät ajatuksensa. -- Hänen olisi pitänyt havaita Marian mielen siitäkin, että Maria nyt ensikerran häntä _sinuksi_ nimitti.

«Maria! Minä olen erehtynyt!« oli ainoa mitä hän Marian puheeseen vastasi. «Nyt lienee aika, että palaamme.«

Maria havaitsi loukanneensa Johannesta. Hän luuli vielä kyllä saavansa tilaa sitä parantaa; hän ajatteli: kuta enemmän minä häntä kiusaan, sitä suurempi on hänen ilonsa sitten. -- Mariakaan ei tuntenut Johannesta.

«Huomenna tulee kapteini Leist Harmaalaan«, vastasi Maria, eikä ollut kuulevinaan Johanneksen sanoja. --

Mutta Johannes lähti huoneesta, lähti veneen luo. Maria seurasi häntä hyräillen, hyppien. Maria tiesi nyt, mitä hän varmaan oli tietää tahtonut. -- Maria oli onnellinen. --

Kun he tulivat rantaan, oli Harmaalan kirkkovene valmis lähtemään. Parooni näki Johanneksen, näki Marian. «Kevytmielinen, ajattelematon lapsi!« sanoi hän. «Suokoon Jumala, ettei ajattelemattomuutesi vie sinua onnettomuuteen vielä!« --

Parooni Klaus, joka eilen illalla oli myös saanut tanssia Marian kanssa, oli siitä hyvillään, että hän pian pääsisi näkemästä tuota maisteria. Parooni Klaus, joka luuli Marian aamupuoleen yötä menneen levolle, samaten kuin muut, oli aamulla kuullessaan palkollisilta maisterin ja neiti Marian jo lähteneen järvelle, hirmustunut Johannekselle; mutta kun hän nyt näki riitaveljensä vaaleana rannalla ja Marian hyppelevän puistossa, ymmärsi hän, Klaus, voivansa toivoa. --

Parooni Klaus naurahti. «Nyt kelpaa mennä saarnaamaan, kun olette koko yön valvonut ja tanssinut!« -- sanoi hän. Parooni Klaus ei tietänyt, että Johannes voi valvoa ja oli valvonut usein enemmän kuin vuorokauden väsyttävämmässä työssä kuin tanssissa ja soutamisessa. --

XVI.

Saarna.

Ken voi tietää, kenen silmät ovat syvän meren pohjalle saakka silmäilleet, mitä siellä on? Ehkä on siellä uusi, tuntematon meripetojen valtakunta; ehkä elää siellä eläimiä, joita emme osaa ajatella? -- Ken voi tietää, mitä siellä elää, kun meren pinta tyynenä kuvailee auringon säteitä?

Ken voi tietää, mitä ihmisen sydämessä liikkuu, kun polttavat silmät tirkistelevät eteensä, kun vaaleat huulet vapisevat, kun poskista viimeinen veri katoo. Ken voi tietää, kenen silmät ovat ihmisen sydämeen katsoneet?

Kysyä saanee ihminen, vaan yksin Jumala tietää sen.

Nuori mies astui saarnatuoliin. Ihmiset, jotka kirkossa istuivat tahi sijan puutteessa seisoivat, kuiskuivat toisilleen: «Se on Metsämaan Jaakon poika!«

Oven suussa istui vanha pariskunta. Vaimo itki; mieskin oli liikutettu. -- Tämä pariskunta oli saarnaajan isä ja äiti.

«Onpa se ihmeellisesti vaalea, tuo pappi!« sanoi pieni rippikoulutyttö.

«Hän on kauniin mies, minkä ikänäni olen nähnyt«, kuiskasi pappilan rouva naapurilleen. «Katso, hänen hivuksensa ovat kuin kultaa! Suloisesti paistavat auringon säteet hänen päälaelleen«.

Niin tekivät ihmiset muistutuksiaan. Ken oli nuorukaisen sydämeen katsonut!

-- «Kuule!«

_"Rakkaus on väkevä niinkuin kuolema, ei veden paljous taida rakkautta sammuttaa, ei virrat sitä upottaa"_.[1]

[1] Kork. Veisu 8: 6, 7.

«Kuule! Hän alkaa ilman tavallista rukousta; tästä ei mahda tulla tavallista saarnaa«.

Nuo sanat kuuli neiti Maria; hän tiesi saarnaajan vaaleuden syyn, vaan hän hymyili.

Nuorukainen saarnasi, hän saarnasi sydämen sanat. Hän selitti rakkauden, hän selitti sen niin, että sitä kaikki ymmärsivät. Hän sanoi sen taivaan ja maan voimista olevan voimallisimman, hän näytti sen luonnon, sen salaisuuden, sen riemun, sen ilon; hän näytti miten Ijankaikkinen, Kaikkivaltias saattoi tulla ihmiseksi, kuolla pahantekiäin kuoleman. Hän näytti Hänessä voimallisesti tuota vaativan rakkauden.

«Niin yksinkertaisia sanoja, mutta samalla niin syvämielisiä ei liene usein kuultu«, sanoi kirkkoherra apulaiselle, kun saarnaaja esipuheensa lopetti. --

Kiertämällä saarnansa tekstin sai saarnaaja aineekseen rakkauden.

«Mikä on oikea rakkaus?«

«Sekö lemmen suosio, jota ihmiset tavallisesti nimittävät rakkaudeksi, sekö side, joka saa kaksi ihmistä yhteen sidotuksi, sekö into, joka tietämättämme, mistä se tulee, hetkeksi vie tunteemme taivaaseen, sekö riemu, jonka sanomme olevan korkeimman, minkä tunteneet olemme? Niin, maallisesti katsoen tämä on rakkaus. Mutta onko tämä rakkaus siltä oikea, todellinen?«

«Rakkauden lähde on Jumala. Taivas on rakkauden koto, vasta siellä voi rakkaus olla oikea, todellinen. Mutta ihminen voi jo täällä olla autuas, olla taivaassa. Hän voi tuntea ijankaikkisen, kirkkaan lähteen kuohun sydämessään. Jokapäiväinen rakkaus kohoo pian korkeutensa kukkulalle, josta se vähitellen ajan pitkään vyöryy alas, lähestyy taasen maata ja joutuu niin maailman huolen, maallisten huolten tukahutettavaksi. Niin ei oikea, taivaallinen. Se kiihtyy, se enenee, se nousee, se vanhenee niinkuin ikämme, ja lujenee samassa. Koetukset kaikki se kestää. Ei ole mikään sille mahdoton, ei ole kuolema sille katkera rakastettunsa tähden«.

«Muista Jumalan rakkautta ihmisiä kohtaan! Meidän rakkautemme ei voi Jumalan rakkaudelle vertoja vetää; mutta meidän rakkautemme voi lähestyä sitä«.

«Mitä rakastamme? Vastaus tuohon kysymykseen on erinkaltainen«. --

«Ahne rakastaa rahojansa. Ajan pitkään kiihtyy hänen rakkautensa. -- Onko hänen rakkautensa oikea? -- Meille sanotaan: «Älkää maailmaa rakastako, eikä mitään kuin maailmassa on!«

«Toinen rakastaa kunniaa ja ylhäisyyttä. Kuta enemmän kunniaa hän saa, sitä enemmän kiihtyy hänen kunnianpyyntönsä vaan Jumala hänet tuomitsee«.

«Niin on kullakin ihmisellä rakkautensa. Yksi on oikea rakkaus«.

«Kun henkemme, sielumme rakastaa sielua -- niin on tämä rakkaus ijankaikkinen, sillä se sitoo yhteen, mitä kuolematonta on meissä. Sen tiesi kuningas Salomo, kun hän sanoi: «Minun ystäväni on minun, ja minä olen hänen«.

«Yksi on oikea rakkaus, rakkaus, joka ei petä -- rakkaus Jumalaan«. --

Vaan ken voi kertoa mitä saarnaaja puhui, kun hän sydämensä syvyyden sanoihin puki? Kuunneltiin ja kummeksuttiin, miten tavallisimmatkin sanat hänen suussansa saivat ikäänkuin pyhäpuvun yllensä.

Johanneksen ääni oli ollut tähän saakka lempeä, hellä, sydämellinen. Mimmoisesta rakkaudesta hän puhui, ei tietänyt koko kirkossa muut kuin Maria. Kuta enemmän Johannes tunkeusi rakkauden sisusperustukseen, sitä enemmän tunsi Maria oman itsensä.

Vaan nyt kävivät Johanneksen vaaleat kasvot melkein himmeän punaisiksi. Hänen äänensä muuttui kovaksi, karkeaksi; hänen ruumiinsa vapisi, kun hänen sanansa kajahtivat Herran temppelissä.

«Me haemme tätä rakkautta. Me luulemme löytäneemme sen maallisessa olennossa. -- Me luulemme!«

Hän puhui hyljätyn rakkaudesta; tulesta, joka polttaa loppumatta; rakkaudesta, joka luulee löytäneensä vastineen, vaan näkee erehtyneensä.

«Sinä kysyt: voiko semmoista helvettiä maan päällä löytyä?«

«Ei ainoastaan voi, mutta on, -- Jumala yksin näkee mitä sydämessä on«.

«Oi ihminen! Kova on koetus, jolla Jumala koettaa, rakastatko häntä. Epäilyksien mustien vuorten läpi kuljettaa hän usein sinua, ja kun sinä huudat: «Minä epäilen, sillä ei ole yhtään Jumalaa! niin et sinä vastausta saa. Vaan hänen on koetus; me uneksimme«.

Jo nyt ymmärsi parooni Klaus saarnaajaa. Hän näki epäilyksen loistavan saarnaajan silmissä. Hän tunsi sydämensä hirmustuvan. --