Part 5

Johannes oli kuullut tuon puheen, mutta hänen silmänsä eivät eronneet Mariasta, ja kun kreivi G-- vei kukoistavan, punastuneen neidon hänen istuimellensa, seisoi hän liikkumatta kauvan silmäillen milloin Mariaa, milloin taasen kreiviä. Äkkiä katosi hän kamariin, johon myös majuri --s ja Harmaalan parooni olivat vetäineet. Hän lähestyi majuria ja sanoi:

«Antakaa anteeksi minun käytökseni aamulla! Jos herra majuri vielä tarjoaa minulle kamarin, niin minä kiitollisena otan hyvyytenne vastaan«.

«Se on oikein!« vastasi majuri. «Ja nyt, herra maisteri, karkoittakaa luotanne kaikki kalvavat ajatukset; näyttäkää, että tekin osaatte pyöriä!«

«Minä en osaa tanssia«, sanoi Johannes kääntyen taasen ovelle ja repien palasiksi paperin, mille hän äsken oli kirjoittanut.

Ensimäinen tanssi oli loppunut. Herrat tulivat kamariin. Kreivi G--, Theodor Leist ja neljä, viisi muuta, joita ruotsalainen nimittää «kurtisöreiksi«, jäivät saliin puhelemaan kuka minkin naisen kanssa.

«Kuka on tuo nuorukainen?« kysyivät naiset toisiltaan, kun Johannes vakavin askelin kulki salin poikki Marian luokse, jonka edessä kreivi G-- kumarteli.

Niin, kuka oli hän? Tuohon kysymykseen ei Johannes itsekään olisi osannut vastata. --

-- -- «Huu! Kuinka kauheaa se mahtoi olla?« kuuli Johannes Marian sanovan, kun tuli hänen viereensä. «Mutta kreivi, ettekö pelännyt teidänkin vuoronne tulevan kuulain lentäessä, kanuunain paukkuessa?«

Kreivi G-- nauroi. «Jos sotilas sodassa rupeisi ajattelemaan omaa vaaraansa, niin olisi tappio valmis kaikissa sodissa -- -- --«.

Johannes kumarsi. Maria tarjosi hänelle kättä niinkuin vanhalle tuttavalle ainakin. «Kreivi G-- ja maisteri Johannes», esitti hän, »elleivät herrat tunne toisiansa«.

Kreivi G-- ja Johannes kumarsivat toisilleen kylmästi.

«Kuten kuulitte«, sanoi Maria kääntyen Johannekseen, joka aikoi vetäytyä syrjälle, «on täällä kysymys sodasta. -- Niin, mitä aioitte sanoa, herra kreivi?«

Johannes jäi seisomaan Marian viereen.

«Minä sanoin«, puhui kreivi, «että sodissa, olkoot ne mitä laatua tahansa, sotilas ei saa katsoa omaa vaaraansa, jos toivoo voittoa. Miten linnaan rynnistettäisiin, jos sotilas jäisi miettimään pääseekö haavatta pulasta? Miten naisen rakkauden nuori mies voittaisi, jos pelkäisi saavansa kylmyyttä tulensa palkaksi eikä tuota peläten uskaltaisi piirittää naisen sydäntä«.

Maria nauroi. «Te vertailette, kuulen minä, kanuunilla varustettua linnaa naisen sydämeen; mitä te sanotte, herra maisteri?«

Kreivi G-- silmäili kylmästi Johannesta.

«Minä sanon«, vastasi Johannes, «että se, joka aikoo rynnistykseen, olkoon linna naisen sydän tai kivistä rakennettu, tekee hullusti, ellei hän houkuttele linnassa puolelleen jotakuta vartiaa, joka hänen rynnistäessään avaa portit --«.

«Mutta jos ei hän tapaa linnassa pettureita?« sanoi Maria.

«Niin taivuttakoon linnaa piirittämällä, kunnes se antautuu«.

«Mutta jos hän itse on välttämättömäin tarpeessa, jos ei hänellä olisi aikaa piirittää?« kysyi kreivi.

«Niin olkoon vakuutettu, ettei rynnistyskään menesty«, sanoi Johannes huolimattomasti. -- «Neiti Maria«, lisäsi hän, «minä olen päättänyt«.

Johannes oli keskeyttänyt kreivin ja neidin puheen.

Maria punastui. Vihan ruusut nousivat kreivinkin poskille. Hän huomasi, että jotakin oli Marian ja tämän nuorukaisen välillä. Hän vetäysi takaisin kamariin, jossa hän kovasti laski kätensä kapteini Leistin olalle.

«Mikä sinulla on; sinähän olet suutuksissa?« kysyi kapteini kääntyen kreiviin.

«Sano minulle, kuka tuo töllö on, joka Marian vieressä seisoo?«

Kapteini silmäili Johannesta. -- «Hm! Häntä en minä tunne -- -- Olisiko? -- -- On tosiaankin! -- -- Sinä muistat veljeni ruusun; tuossa näet miehen, jolle Maria kadulla sen antoi. Hän on ylioppilas, maisteri, tohtori tahi jotakin semmoista. Elä sinä hänestä huoli; hän on puolihullu, niinkuin kaikki nuo kirjatoukat. Tule, majurin viini on ihanaa!«

Kreivi ei siirtynyt, vaan hän seisoi tarkastellen Mariaa ja Johannesta, ja hänen mustat silmänsä iskivät tulta.

«No, jo ymmärrän«, sanoi kapteini suruisesti; «sinäkin! Palaa, veljeni, aikanasi, sillä kohta lienee myöhäistä. Tuo tyttö, joka sinun sydämesi on tuleen sytyttänyt, oli tuskin täyttänyt viisitoista vuottansa, ennenkuin hänellä jo oli kosioita. -- Kaunis kuori, kova sydän«.

«Sano, neuvo! Minä tahdon kostaa«, puhui kreivi; «hän on häväissyt minua, hän on neiti Marian läsnäollessa häväissyt minua«.

«Ole hiidessä, tulinen ihminen; luuletko sinä Marian pitävän mitään tuosta kirjapöllöstä -- -- ha, ha, haa!«

«Elä naura! -- Vereni rupee kiehumaan; näe miten ilveillen hän tänne katselee -- --. Mutta sinulla on oikein, minä olen tyhmä; korvaläiskäyksen hän ansaitsisi, tuo nokkaviisas maisterisi«.

Nyt oli uusi tanssi alkanut, ja Johannes jätti Marian tanssimaan. Hänen silmänsä loistivat ilosta; hänen sydämensä levottomuus oli hälvennyt. Hän oli sanonut Marialle: «Antakaa minulle anteeksi, mitä olen sanonut ja tehnyt teitä vastaan! Minä olin erehtynyt, kun luulin sydämenne tyhjäksi; minä tunnen nyt käytöksenne syyn. Te halveksitte sydämessänne, niinkuin minäkin, maailman turhuutta ja ihmisten ulkokultaisuutta. Tuo kreivi tuolla on suuttunut minulle, minkä vuoksi? Koska minä uskalsin antaa hänelle teidän puolestanne neuvon«.

«Minun puolestani? Mistä te tiedätte minun ajatukseni tuossa sota-asiassa?«

«Neiti Maria! Ystävällinen sana! Minua on majuri tänä iltana kutsunut tänne asumaan; minä en hylkää isänne hyvyyttä. Me tulemme useammin kuin ennen tapaamaan toisiamme; sopu meidän välillämme olisi suotava. Minä pyydän teitä puhuessamme jättämään pois kaikki turhat sanat, kaikki turhat kysymykset, joihin itse osaatte hyvin vastata. Te tunnette osaksi minun. Minä haen totuutta, enkä voi kärsiä turhuutta. Sanokaa minulle totuus, suokaa minun sanoa totuutta teille! Olkaa vakuutettu, että me molemmat voitamme enemmän, kuin jos aamusta iltaan turhia puhuisimme«.

Maria kummeksui tätä puhetta. «Kuka on sanonut, että me toisiamme tapaamme, kuka on sanonut, että minä aion teidän kanssanne puhua?« Näin oli hän kysyä, mutta kysymykset jäivät kysymättä. Hän vastasi vakavasti: «Siihen minä suostun, mutta luvatkaa, että sanoessanne minulle totuutta puette sananne keveään pukuun, ja ettette vertauksilla, vaan suoraan sanotte mitä ajattelette. -- Muistakaa, että minä olen nainen!«

Tuon puheen jälkeen luuli Johannes saaneensa kyllin tanssista ja pidoista. Hänen sydämensä oli täynnä, hän tahtoi päästä rauhassa ajattelemaan, miten nyt oli hänen sydämensä laita ja miksi elämä tuntui hänelle nyt niin kokonaan oudolta.

«Olkaa hyvä ja väistykää vähän!« sanoi hän kreiville, joka ovensuussa seisoi.

Kreivi ei ollut kuulevinaan.

«Olkaa hyvä ja väistykää vähän!« kertoi Johannes kovemmalla äänellä.

Kreivi katsahti halveksien Johannesta, näytti kuulleen pyynnön, mutta seisoi kumminkin liikkumatta.

Johannes ei enää huolinut kreivistä; hän meni ikäänkuin ei kreiviä olisi ollut ovella, töytäsi voimallisesti hänet syrjälle ja poistui kamariin.

«Herra!» huusi kreivi tulisen vihaisena.

Johannes oli tullut lähelle pöytää, jolla oli monenlaatuisia viiniä; hän tarttui lasiin, ja kreiville, joka kiiruhti hänen jälkeensä, sanoi hän kumartaen: «Maljanne, herra kreivi!«

«Herra!« huusi kreivi. «Te olette kolme kertaa peräksyttäin häväissyt minua, te olette loukannut minun kunniaani ja...«

«Antakaa anteeksi!« vastasi Johannes vakavasti. «Se on tapahtunut tietämättäni. Jos loukkasin teidän kunniaanne, niin pyydän nöyrimmästi anteeksi!«

«Kuka te olette?« huusi kreivi semmoisella äänellä, joka vaikutti, että kamarissa olevat kokoontuivat riitaisten ympärille.

«Se, minkä näette«, vastasi Johannes.

Yhä enemmän suuttuneena astui kreivi pari askelta likemmäksi riitaveljeään.

«Ja minkä näen minä? Kehtaatteko sen ihmisten kuullen sanoa?»

Johannes ei ennättänyt vastata, sillä majuri samosi nyt kiroten riitaisten välille. «Herra kreivi, maisteri Johannes! Mitä tuhannen perhanaa riitelette? Eikö maisteri Johannes kehtaa sanoa kuka hän on, herra kreivi? -- Minä tahdon sanoa, että hän asuu minun luonani ja kuuluu tästä päivästä minun perheeseni«.

Kreivi G-- kumarsi. «Se ei estä minua vaatimasta häneltä anteeksipyyntöä«.

«Minä olen sen jo tehnyt«, sanoi Johannes.

«Te olette talonpoika!« huusi kreivi yhä enemmän vihastuneena.

Kaikki kamarissa olevat kokoontuivat heidän ympärilleen.

«Jumal'auta, herrat!« huusi majuri ja hyppäsi kohoksi vihasta. «Minun luonani tämmöistä! Te olette, herra kreivi, häväissyt minun huonettani -- -- --«.

«Kuullaan ensin, mistä riita on alkunsa saanut«, sanoi Harmaalan parooni, joka metelin lopulla oli saapuville tullut. «Herra kreivi, arvonne antaa teidän ensin puhua«.

Kreivi G-- oli vähän tointunut. Hän häpesi. Hän yritti puhua. Hän änkytti, vaan kaikki, mitä hän sai sanotuksi riidan selvitteeksi, oli:

«Hän on talonpoika!»

Johannes naurahti kuullessaan tuota syytöstä; mutta vaadittuna selvittämään hän ei virkannut sanaakaan; hän tarttui lasiin ja joi.

Harmaalan parooni, majuri ja kaikki ymmärtäväisemmät olivat suuttuneet. Kun kreivi G-- pian otti lakkinsa ja kapteini Leistin ja monen muun upseerin kanssa oli lähdössä, lähestyi majuri Johannesta ja kysyi häneltä riidan syytä. Johannes kuiskasi majurin korvaan sanan, joka majuria tyydytti, mutta josta kreivi näkyi yhä kovemmasti suuttuneen.

«Ensimäinen syy lienee minussa, jos aivan tarkalle rupeamme«, jatkoi Johannes. «Joutava sana, jonka neiti Maria kyllä muistanee, lienee suututtanut kreiviä«. Ja Johannes jutteli nyt, miten kaikki oli tapahtunut, ja vetäysi sitten saliin.

Majuri nyykäytti päätään ja käveli pari kertaa kamarinsa poikki. Äkkiä naurahti hän, tarttui lasiin ja vaati herrat juomaan. «Mitä me nuorten riidoista, me vanhat miehet --«.

Kreivi G-- tuli sanomaan jäähyväisensä. Majurin kasvot menivät taasen vakaisiksi, mutta hän ei sanonut mitään.

Kreivi kumarsi. Hän sattui katsahtamaan saliin auki olevasta ovesta. Hän näki Johanneksen, ja hänen kasvonsa vaalenivat. -- Hän jätti sanaa sanomatta seuran.

«Hyvä sydän, mutta pikavihainen ja äkkipäinen kuin tuli«, sanoi Harmaalan parooni. «Minä olen vakuutettu, että hän huomenna katkerasti katuu, mitä hän tänä iltana vihassa teki«.

«Hm!« mumisi majuri. «Jompikumpi; se ei paremmaksi voinut muuttua«.

Nyt oli puhumista naisten puolella. Kaikki tiesivät, mitä oli tapahtunut, mutta syytä siihen ei kukaan tiennyt, eivät herratkaan, sillä tuo kreivin ilmoittama syy ei ollut mitään. Havaitessaan majurin pitävän tuon nuorukaisen puolta, jota ei kukaan tuntenut, närkästyi moni; mutta majurin oikeudentunto ja rehellisyys olivat niin tunnetut, että kaikki ajattelevaiset ymmärsivät kreivin olleen syypään riitaan, koska majuri antoi hänen kieltämättä mennä.

Oli ainoastaan yksi nainen, joka kummastelematta kuuli mainittavan, että kreivi G--n ja maisteri Johanneksen välillä oli riita syntynyt. Hän ymmärsi riidan syyn. Tämän naisen sydän toi esiin syyn näin: «Sinun tähtesi ovat he riidelleet. Sinun tähtesi!« Eikä nainen sitä ottanut pahakseen.

Tämä nainen oli Maria. Hänen sydämensä ei nyt tyhjä ollut. Mutta missä on se nainen, joka ei mielihyvin näkisi tai kuulisi olevansa riidan aiheena nuorten miesten välillä? --

Tämä tapaus häiritsi ilon, vaikka tuota totuutta jokainen koitti salata. Tanssittiin kyllä vielä, mutta tanssi ei tahtonut käydä entiselleen. Tapaus oli sitä kummempi, kun se oli Turun ylhäisimmissä piireissä tapahtunut, jotta se tietysti sai alkuun puheita, käännöksiä ja väännöksiä keskisäätyläisten seuroissa.

Aamupuoleen yötä, kun vieraat olivat jättäneet pitosalin, istui majuri puhellen Harmaalan paroonin kanssa. Mitä ukot puhuivat, se on yön kätkössä; mekään emme paljon pidä siitä lukua, kun kohta saamme nähdä, mitä tästä keskustelusta seurasi. Majuri oli näet suostunut erääsen paroonin ehdotukseen; suostunut, koska Johannes, majurin kysyessä, mikä heidän riitansa sai matkaan, oli vastannut: «Maria«.

Vaan käykäämme maisteri Johanneksen kamariin. Hän istuu silmäillen uuden päivän koittoa. Hänen otsansa ja poskensa ovat vaaleat, mutta hänen silmistänsä loistaa kummallinen valo. Hän on ikäänkuin unesta herännyt. Hänen sielunsa on ikäänkuin saanut herätyksen. Hän havaitsee kummeksien muuttuneensa. Hän tuntee sydämensä tykyttävän tosin rauhattomasti niinkuin ennenkin, mutta tuota rauhattomuutta lievittää kummallinen tunne, jolle hän turhaan nimeä hakee. Hän ei aiokaan heittäytyä uneen. Hän istuu yhä paikallaan, kun alkavan päivän aurinko nousee. Hän istuu yhä paikallaan, kun uuden päivän huolet herättävät ihmiset. Hän istuu yhä paikallaan, kun Anna astuu hänen huoneesensa. Mutta silloin, Annan tultua, leimahtavat hänen silmänsä, hänen ruumiinsa vapisee, hän tarttuu kummeksivan tytön käteen: «Ystäväni Anna«, sanoo hän viehkeästi. «Sinä et enää tunne Johannesta; Johannes ei tunne itseään; Johannes rakastaa«.

Anna vaaleni. Hän koetti hymyillä. «Ja kuka on rakastettusi?« kysyi hän vapisevalla äänellä.

«Maria! Maria!« huusi Johannes innokkaasti.

Mutta hänen ruumiinsa voimat olivat nyt loppuneet. Anna katseli häntä ja huomasi, että hän nukkui.

Anna seisoi kauvan hänen vieressänsä. Vihdoin tuli kyyneleitä hänen silmiinsä; hänen sydämensä oli siteensä katkaista. «Ole onnellinen, armaani, rakastettu!« sanoi hän tuskin kuuluvasti ja jätti nukkuvaisen.

Mutta Maria! Hän oli iloinen. Hän nauroi Johannekselle. Hän näki unessa, miten kreivi G-- riiteli Johanneksen kanssa. Hän taputti käsiänsä.

XII.

Uusi päivä, uusi mieli.

Vielä nukkui Johannes sikeässä unessa, kun majuri astui hänen kamariinsa. Nukkuvan nuorukaisen kasvoilla lepäsi rauha, hänen huulensa hymyilivät jollekulle, jota hänen sielunsa katseli. Hän oli tuossa sangen suloinen ja kaunis. Majuri seisoi hänen vuoteensa vieressä kauvan herättämättä häntä.

«Hm!« Ja majuri kirosi itsekseen. «Mikä piru minulla on, että minä tuota nuorukaista noin rakastan? Vieras, outo on hän. Kummallinen on hän ja kiittämätönkin, ja kumminkin pidän minä hänestä. Kunpa sen ymmärtäisi --«.

Hän oli juuri herättää Johannesta, kun tämän huulet taasen hymyilivät, ja majuri kuuli nukkuvaisen sanovan: «Maria«.

Majuri säpsähti; hän hieroi silmiänsä... «Kiitos Jumalan, että se on päätetty!« sanoi hän itsekseen, ja nyt laski hän kätensä Johanneksen otsalle.

«Herätkää!«

Johannes avasi silmänsä, ja nähtyään majurin hypähti hän äkkiä ylös. «Antakaa anteeksi!« sanoi hän.

«Se oikein; ei sotilas sukkelampi... Minä tulin jatkamaan eilistä puhettamme«.

«Kreivistä?«

«Ei, vaikka minä teidän tähtenne suututin maamme korkeimpia sukuja ja oman virkaveljeni. -- Teidän kamarinne on valmis; saatte muuttaa sinne milloin teitä haluttaa. Minä tahdon myös ilmoittaa, että me, Maria ja minä, aiomme lähteä Harmaalaan. Maria lähtee huomenna, minä pääsen vasta tämän kuun lopulla. Minä pyydän teitä poissa ollessani hoitamaan isännän tointa.

Johanneksen katse kadotti kirkkaan valonsa. «Harmaala! -- -- Eikö se kartano ole K--n pitäjässä minun syntymäpitäjäni naapuripitäjässä?« kysyi hän.

«On, mutta mitä vastaatte? Saanko teidät isännäksi?« kysyi majuri kummastellen mitä Johanneksella oli Harmaalan kanssa tekemistä.

«Minä kiitän teitä luottamuksestanne, mutta en saata käyttää hyvyyttänne. Minä olen kesäsydännä aikonut käydä vanhempaini luona«, sanoi Johannes. Itsekseen liitti hän: «Ja Metsämaasta ei ole penikulmaakaan metsän poikki Harmaalaan«.

Tämä Johanneksen lause ei ollut majurille mieleen. »Kenen saan minä nyt taloni vartiaksi, kenen, johon uskallan luottaa?« kysyi hän.

«Minä tiedän«, lausui Johannes äkkiä. «Täällä asuu serkkuni, joka mielellään ottaa katsoakseen taloanne ja johon saatte luottaa pelotta«.

«Hyvä!« sanoi majuri. «Minä luotan myöskin häneen ja jätän pelotta taloni hänelle«.

Tosin tämä majurin lähteminen Harmaalaan oli jo kauvan ennen päätetty, mutta Harmaalan paroonin tulo ja äskeisen illan tapaukset kiiruhtivat sen pikaista toteuttamista, semminkin kun majuri nyt havaitsi, mitä hänen olisi pitänyt osaaman aavistaa, mutta mitä hän ei ollut tullut ajatelleeksi, että nimittäin nuori nainen, ihana kuin Maria, ja nuorukainen, kaunis kuin Johannes, harvoin kauvan ovat yksissä, ennenkuin he toisissaan sytyttävät tuon tunteen, joka kerran oli majurinkin onnelliseksi tehnyt, vaikka hän sen ajan oli vähitellen unhottanut. Majuri tunsi tyttärensä kevytmielisyyden rakkausasioissa; majuri oli kuullut hänen pilkkaavan kosioitaan ja ilvehtien puhuvan lemmestä, ja nyt, kun majuri huomasi Johanneksen sydänsalaisuuden, oli hän iloinen, luullen eron pian sammuttavan alkavat tunteet.

Majuri meni hyvillä mielin Johanneksen kamarista. Hän ei nähnyt silmäyksiä, joilla Johannes seurasi häntä. Hän ei vielä tuntenut Johannesta.

Tuskin oli kolme tuntia kulunut siitä, kun majuri oli lähtenyt Johanneksen tyköä, kun Maria valmistellessaan itseänsä matkalle punastuneena näki nuorukaisen kiiruhtavan ulos kaupunkiin. Majuri oli tyttärelleen kertonut Johanneksen aikomuksen, ja Maria aavisti, että Johannes meni nyt Annan luo. Maria arvasi oikein.

Anna istui Johanneksen entisessä kamarissa. Hänen poskensa olivat vaaleat, hänen silmissään kiilsivät kirkkaat kyyneleet. Ompelu oli pöydällä; neula oli tänä päivänä saanut levätä.

«Minä lähden huomenna kotia«, sanoi Johannes istuessaan Annan viereen. «Mutta, Anna, oletko sairas; mikä sinua vaivaa, sinä olet itkenyt?«

Anna hymyili. «Ei minua vaivaa mikään«.

«Et syyttä, iloinen tyttö, ole itkenyt. Sinulla on oma salaisuutesi«, sanoi Johannes iloisesti; «ja mikä muu sydänsuru saattaa naisella olla kuin -- -- sinä tiedät!«

Anna loi kummastellen silmänsä Johannekseen. Ääni, puhe ja sanat olivat oudot Annan kuulla; vaan Anna ei kauvan Johannesta silmäillyt, ennenkuin hänen suuret silmänsä täyttyivät kyynelillä.

«Jumalan nimeen! Mikä sinun on?« kysyi Johannes nyt vakavasti.

«Ei mikään. -- Entäs sinun? Oletkos Mariaa nähnyt tänä päivänä?«

«Mariaa?« -- Johannes punastui.

«Niin, Mariaa, armastasi?«

«Armastani?«

«Niin! Vai tahdotko kieltää, mitä aamulla tunnustit, että rakastat majurin tytärtä. -- Se oli oma sanasi«.

«Jumalan nimeen! Anna! Olenko sitä sanonut? Aamulla? Unessa siis. -- -- Se on totta --«, sanoi hän hiljaisella äänellä. »Sinä tiedät sen. Rakas Anna, pidä salassa, mitä tuskin uskallan itselleni tunnustaa -- --. Vaan minulla on asiaa sinulle. Minä lähden kotia, majuri ja Maria menevät Harmaalaan. He tahtovat sinua kotimieheksi poissa ollessaan«.

Anna painoi käsiänsä rintaansa vastaan. Kyyneleet kuivuivat, mutta kalman valkeiksi menivät hänen kasvonsa. «Ei, en minä voi ... en minä voi liikkua niissä huoneissa, missä neiti Maria on liikkunut«.

«Sinä olet niin kummallinen. Anna! Luota minuun, minulle tohdit sinä pelotta aukaista sydämesi«, sanoi Johannes ja tarttui Annaa käteen. -- «Sinä et voi! -- -- Miks'et voi? -- Minä olen sinun kumminkin luvannut majurille hänen talonsa katsojaksi.«

«Sinä olet luvannut -- -- sinä tahdot! -- -- No, minä lupaan, minäkin. Saat sanoa majurille, että hän saa luottaa minuun«. -- -- -- --

Johannes ei tietänyt, miten hänen sanansa kävivät Annaan. Haava oli Annan sydämessä. Kuuman raudan työnsi Johannes siihen, kun vaati hänet elämään siinä, missä Maria oli elänyt; vaati hänet liikkumaan, missä Maria oli liikkunut; vaati hänet yöt päivät muistamaan iloisen unelmansa herättäjää. -- --

Jo voit ymmärtää Annan surua. Anna oli kauvan rakastanut töllin lasta.

Vaan töllin lapsi ei sitä tietänyt.

Hän eli nyt. Uuden päivän koi oli hänen sydämessään koettanut. Lainehtivina kävivät vielä hänen vanhan levottomuutensa tunteet, mutta vähän miettiessään tilaansa, kun hän Annan luota palasi, tiesi Johannes selityksen.

«Rakkautta olen hakenut, rakkautta olen kaivannut. Rakkaus on se totuus, jota kohden olen pyrkinyt. Maria -- nyt olen kuullut, ettet minua halveksi, että sinun sydämesi tuntee samaa kuin minun nyt. -- Maria! Nyt on levottomuus luopunut minusta, eronnut sydämestäni ijäksi --«.

«Johannes parka! Harhatielle olet joutunut. Äkkinäinen kun olet, tartut sinä olkeen, kun sinun pitäisi väkevin käsin uida maalle -- jos tahdot välttää sydämesi uupumista. Nyt on sydämesi meri tyyni. Varo itseäsi! Kun taivas taasen menee pilveen, kun aurinko, joka nyt kirkkaana paistaa, peittyy, kun uudelleen myrsky alkaa... Johannes, Johannes, silloin taittuu olki, ja sinun elämäsi alus joutuu elämän myrskyssä haaksirikkoon pinnan alla nyt piileksivän elämän salakareja vastaan». -- Näin olisi sinulle varottajasi, kirkkoherra, sanonut, jos hän olisi elänyt. -- Ja Johannes olisi vertauksen ymmärtänyt.

Nyt lepäsi kirkkoherra maan povessa -- ja Johanneksen elämän alus riensi kenenkään vastaan pitämättä kohisevaa, pyörteilevää, vaahtoista koskea alas. -- Anna seisoi rannalla ja itki.

XIII.

Lehti Marian päiväkirjasta.

«Minä olen vielä liian nuori«, -- sanoo Harmaalan parooni, -- «ymmärtämään mitä elämä vaatii. Ei hän tiedä, että nuorella Marialla on sydän, joka puhuu, joka selittää kaikki. -- Kaikki -- sanoin minä! Ei. -- Yksi asia on, jota olen sydämeltäni kysynyt, mutta johon sydämeni ei vastaa. Minä en uskalla paperille antaa säilytettäväksi, mitä sydämeni yksin tallentakoon --«.

«Johannes tuli tänne eilen. Parooni otti kylmästi hänet vastaan. Hän saarnaa huomenna. -- Tuliko hän -- uskallanko sanoa -- minun tähteni? Oliko hänen tulonsa sattuma? Maisteri, vanhan pastorin apulainen, sanoi nauraen: Johannes saarnaa juhannuspäivänä; mutta minä pahoin pelkään jonkun salaisuuden piilevän siinä. Mikä salaisuus se olisi? -- Niin, kun hän eilen tuli, sanoi hän tahtovansa käydä kirkkoa katsomassa, pyysi saada juhannuspäivän yli asua Harmaalassa. Täällä hänellä olisi rauhallisempi ... ja Jumala tiesi, mitä hän jutteli. -- Mutta nyt olen minä paha. Lupasinhan minä Johannekselle aina puhua totuutta, ja kumminkin puhun minä hänestä, kuin olisi hän... Ei, Johannes on suuri, ylevä sielu, sen tiedän minä niinkuin tiedän, että -- miksi punastutte, poskeni? Eikö Maria saisi kerran puhua vakavasti? -- Minä tiedän, että minä ra--. No, olkoon sana sanomatta! Sana ei vie sinne, ei tänne. Minä tunnen, mitä minä tunnen«.

«Parooni suuttui äsken Johannekselle ja sanoi häntä itsekkäiseksi. Johannes ei suuttunut; hän vastasi vaan: «Kenessä, herra parooni, ei itsekkäisyyttä ole? Oletteko te vapaa siitä?« Parooni ei osannut vastata. -- Parooni sanoi: «Te sanotte totuutta hakevanne, vaan minä pelkään, että te viekkauksilla kulette«. Mutta mitä lienee Johannes tarkoittanut, kun vastasi: «Totuus, herra parooni, on aina, on ijäti sama, muuttumaton, vaikka se meille kuolevaisille näkyy muuttuvaiselta --. Jokainen luulee, -- luulette tekin, herra parooni, löytäneenne totuuden. Jos niin on, jos olette löytänyt sen, täytyy minun tunnustaa, että mikä teissä on totuutta, se on minun silmissäni jotakin toista. Niin voi, herra parooni, totuus meidän katsoen muuttaa muotonsa, vaikka se on ijäti muuttumaton. -- Sallikaa siis minun pitää totuutena, minkä minä siksi olen nähnyt!» Niin puhui hän nyt. Kun hän tuli asumaan meille Turussa, sanoi hän hakevansa totuutta; nyt on hän totuuden löytänyt. -- Johannes! Aina Johannes! -- Eikö minulla ole muusta puhumista kuin hänestä! -- Ei, nyt minä lopetan. Niin, vielä olkoon se mainittuna, että Johannes... Taasen Johannes! Ei, nyt loppu!«

Näin kirjoitti Maria vähäiseen muistikirjaansa juhannus-aattona.

* * * * *

Maria raukka! Vähän tunsi hän omaa itseänsä. Vähän tiesi Maria, mitä ylioppilas mietti kävellessään Harmaalan ylikamarissa samaan aikaan, kun hän, Maria, näitä rivejä kirjoitti. --

Johannes oli tullut Harmaalaan. Hän ei tietänyt, että muut silmät kuin Annan olivat päässeet hänen sydämensä salaovesta silmäilemään sitä kuvaa, joka nyt loistavan kirkkaana istui hänen sydämensä entisen levottomuuden alttarilla. Jos hän olisi tuon tiennyt, ei hän olisi tullut Harmaalaan. Nyt oli hän siellä. Ja hänen, viisaustieteen rakastajan, piti saarnaaman, julkisesti tunnustaman sitä uskoa, jota hän itse ei uskonut -- --.

Sanotaanpa, että rakkaus on sokea. Eikö Johanneksen koko luonne sotinut teeskentelyä vastaan? Ja kumminkin on hän nyt satojen kuullen valmis teeskentelemään.

XIV.

Juhannus-aatto.