Part 8

«Nyt ne muut iloitsevat Louhensaarella«, puhui hän, unhoittaen ilman hirmuisuuden. «Minäkin olisin saattanut olla iloinen ja riemuita siellä; minun iloni olisi saattanut suurin olla! Minä olisin istunut hänen vieressään, pitänyt hänen kättänsä kädessäni! Minä olisin saattanut olla onnellinen!... Vaan nyt! -- Nyt on kaikki toisin! Minä, minä itse olen niin tahtonut! Voi minua tuhmaa, vaivaista!«

Salamat ympäröivät hänen; rakeet rikkoivat akkunan.

Maria säikähtyi. Huone oli kuin valkeaa täynnä.

Maria seisoi keskellä lattiaa. Hän oli katumuksen tuskassa niin murheeseen uupunut, että unhoitti missä hän oli. Salama ja hirmuinen tärähdys herätti hänet. Rikkoutuneesta akkunasta tirskusi vettä hänen kasvoilleen. «Oi, kiivas Jumala!« huusi hän.

Juhannusyö Harmaalassa oli kamala.

Pilvet pimittivät ilman. Luonnonvoimat kävivät sotaa. Maria muisti nyt olevansa yksin. Hän kauhistui. Sotasankarin tyttö vapisi.

Taasen leimahti salama entistä kirkkaampana. Taasen kuului jyrähdys entistä hirmuisempi. Tuulen tuimuus löi pirstaksi akkunat.

Silloin meni maailma mustaksi Marian silmissä, niinkuin eilis-illalla Johanneksen. Viimeinenkin verenpisara katosi onnettoman naisen kasvoista. Hänen jalkansa tuskin enää kannattivat häntä.

«Jumala! Jumala! Sinä rankaiset«, -- jupisi hän.

Ja vielä kirkkaampi salama leimahti.

Nyt näki Maria kaikki selvästi. Ummistanein silmin, hiukset hajallaan seisoi hän.

Hän näki kumminkin!

Hän näki nuorukaisen sohvalla makaavan. Nuorukaisen sydämessä näki hän suuren, avonaisen haavan, josta veri tulvasi. Hän näki, miten nuorukaisen silmäys, ensin palavana, vähitellen sammui. Hän näki, miten huulet kuolemassa irvistelivät. Hän tunsi lämpimän veren haavasta juoksevan ja hyytyvän. Hän seisoi kauhistuneena, liikkumatta. Mutta vähitellen näki hän veren lakkaavan juoksemasta. Sydän, josta se oli juossut, oli puhdas. Siinä näki hän oman kuvansa, joka timanttipuvussa hymyili. -- Nyt avasi nuorukainen sylinsä. Hän levitti kätensä. Hän loi Mariaan silmänsä. Ne olivat kirkkaat, kauniit. Nuorukainen kuiskasi sanan: Maria!

Maria riensi avattuun syliin. «Johannes! Johannes!« huusi hän. --

Salama taittoi samalla suuren koivun Marian kamarin edessä. Huone vapisi järähdyksestä, joka heti salamaa seurasi. Vaan Maria ei salamaa nähnyt, ei järähdystä kuullut. Maria oli satamassa, Johanneksen turvallisessa sylissä. --

«Herra, Herra Jumala!« kuului ääni pihalta. «Mikä kauhea yö, mikä hirmuinen yö! Missä, missä on Maria!«

Se oli vanha parooni, joka näin puhui. Vaivoin oli hän yhä kiihtyvässä ilmassa saavuttanut Harmaalan.

Hän havaitsi akkunat pirstana. Hän näki taittuneen koivun, joka vielä savusi. Hän samosi epäilyksen alaisena huoneesen.

«Maria, Maria!« huusi hän. --

Kalman karvaisena Klaus jätti isän huutamaan ja meni suoraan Marian kamariin.

Hän kolkutti ovelle, ja vapisevalla äänellä sanoi hän: «Maria!»

Hän kertoi tuon sanan kovemmalla äänellä, vaan hän ei vastausta saanut.

Hän meni sisälle.

Keskellä lattiaa makasi Maria, veden ja lasipalasien keskellä. Hänen otsassansa oli haava, josta juoksi verta.

Ei epäilemistä enää.

Maria oli kovassa ilmassa pyörtynyt, kaatunut ja tuoliin otsansa lyönyt.

Sanaa sanomatta, varovasti otti Klaus rakastetun syliinsä ja kantoi hänet saliin. --

Tunsiko, tiesikö Klaus, että hän toisen omaa kantoi?

* * * * *

Juhannuspäivän yö oli Harmaalassa kamala. Aina aamupuoleen saakka piti ukkonen pilvissä valtaansa, ja kun se vihdoin lakkasi, kun aurinko seuraavana aamuna taasen kirkkaana loisti, se ei ketään Harmaalan herrasväestä herättänyt. Marian vuoteen vieressä löysi se kaikki kokoontuneena. Vanha parooni itki kuin lapsi. Parooni Klaus istui liikkumatta vaaleana tuolillaan. Naisväki hautoi kylmillä kääreillä Marian otsaa.

Maria makasi yhä vaan tainnuksissa.

Heti oli lähetetty Turusta lääkäriä noutamaan. Vanha parooni pelkäsi majurin nuhteita, joihin tällä ehkä olikin syitä. Hän kirosi itsekseen tyhmyyttänsä, kun hän Harmaalaan Marian kutsui. Hän, ukkoparka, piti naisia yhtä hellästi kuin miehiä kovasti ja miekkaa lujasti.

Salassa ei enää ollut keneltäkään, mikä tauti Mariaa vaivasi. Kamarissa, missä Maria makasi, oli uunin edessä paperipalasia. Ne olivat kuuluneet yhteen, ja eheänä oli paperi ollut kirje Johannekselta paroonille.

Kirje oli ollut tällainen:

«Herra parooni! Erityisten syitten tähden, joita en tässä voi kertoa, täytyy minun suullisia jäähyväisiä sanomatta lähteä. Minä kiitän teitä niistä päivistä, joita tykönänne olen viettänyt. Johannes«.

Tuo kirje oli ollut Johanneksen kamarin pöydällä. Paroonille oli se jo yöllä annettu. Kirjeen luettuaan repi parooni sen palasiksi. --

«Sinä lemmon tuoma olet syypää minun onnettomuuteeni!« oli silloin parooni huutanut.

«Kuka olisi uskonut, että Maria rakasti Johannesta?« ihmetteli ukko, ja Klaus sitä kuullessaan meni yhä vaaleammaksi.

Puolessa oli jo päivä. Jo pelättiin Marian kuolevan. Hän makasi yhä liikkumatta, vaaleana. Hänen sydämensä tykytys tuntui, mutta aina hiljemmin. Klaus nousi usein tuoliltaan ja lähestyi häntä. Maria oli tuossa kuolemaisillaan, vaaleudessaan vielä kauniimpi kuin terveenä, nauravana. Hänen otsallansa lepäsi ylevyys; hänen huulensa olivat jääneet hymyyn, kun hän oli tainnuksiin mennyt. Kuolema tässä ei näyttänyt ensinkään kauhistavalle.

«Hän kuolee, Jumala, hän kuolee!« änkytti parooni, väännellen käsiään. «Sanokaa, Jumalan tähden, mitä sanon minä majurille, kun hän lastansa minulta vaatii?«

«Hän elää, hän liikkuu!« sanoi Klaus, joka ei silmäyksiään ollut Mariasta eroittanut.

«Hän elää!« huusi vanha parooni ja lähestyi vuodetta. «Hän elää, niinkö sanoit? Ei ei, hän makaa miten on maannut!« --

Klaus ei vastannut. Hän oli nähnyt Marian huulten liikkuvan, ikäänkuin olisivat sanoneet jotakin.

Hän laski suunsa Marian korvalle, ja matkien Johanneksen ääntä kuiskutti hän: «Maria!«

Tämä ääni, tämä sana juoksi niinkuin sähkövirta läpi Marian jäseniä. Hänen sydämensä alkoi tykyttää kovemmasti, hänen poskiltaan katosi tuo peloittava kuoleman vaaleus; henki, joka lähdössään oli ollut, palasi jälleen, ja vähän ajan kuluttua avasi hän silmänsä.

Vanha parooni hyppäsi kohoksi ilosta. «Hän elää, hän elää! Jumalalle kiitos, hän elää!«

Maria eli -- mutta minkälaista elämää! --

XX.

Anna.

Sillä aikaa kuin nämä tapahtuivat Harmaalassa, eli Anna, Johanneksen serkku, hiljaista elämää Turussa. Anna itse oli ujon ruusun kaltainen, joka punastuneena kuuntelee kauneutensa kiitosta. Mutta Annan poskilta oli ruusun kukoistus kadonnut. Hiljaista elämää oli hän elänyt elämänsä aamusta. Elämän pahuudesta, sen myrskyistä, sen intohimosta ei Anna tietänyt mitään. Vähitellen, Annan tietämättä, oli Johanneksen kuva astunut hänen sydämeensä. Annan tietämättä oli rakkaus Johannekseen juurtunut, ja vasta silloin, kun Anna tunsi Johanneksen koskevan näihin juuriin, vasta silloin, kun Johannes tunnusti rakastavansa majurin tytärtä, vasta silloin heräsi Anna. Ruusun kaltaisena, joka reväistynä maasta valittamatta lakastuu ja nääntyy, lakastuivat ruusut Annan poskilta. Hänen silmänsä, jotka ennen loistivat niin kirkkaasti, uivat nyt usein kyynelissä, ja mielen rauhan, jonka nautinnossa Anna oli onnellinen ollut, olivat nyt mustat, kolkot ajatukset häirinneet.

Aamusta iltaan istui hän ommellen. Hän sai kiini ompelunsa saumat, mutta sydämessään aina isonemistaan isonevaa haavaa ei hän voinut umpeen saada.

Hänen kyyneleensä juoksivat näinä päivinä runsaasti -- sitä runsaammasti, kuta vähemmän kateutta ja sukkamielisyyttä hänen sydämessään vallitsi. Ja kun hän äitinsä tähden väliin koetti nauraa, oli hänen naurunsa verrattava pensaasen, joka vuorella kukkii, vaikka tietää pian kuivettuneena kuolevansa.

Hänen salaisuuttaan ei kukaan tiennyt. Hänen äitinsä näki hänen muuttuvan; mutta sen syytä ei äiti tiennyt. Hän kysyi, ja Anna nauroi; mutta naurussa oli surua. Hän vaati vastausta, ja silloin itki Anna; hän siunasi, ja silloin kätkeysi Anna Johanneksen kamariin.

Maailma ei Annasta tiennyt, Anna ei maailmasta.

Tapaukset maailmassa näkyvät, tapaukset sydämessä eivät näy; ja kumminkin ovat nuo salaiset tapaukset usein sanomattoman suuret.

Majuri --sta oli Anna väliin puhutellut, juhannuspäivän aattona viimeiseksi. Majuri oli silloin sanonut olevansa valmis lähtemään Harmaalaan; hän pyysi Annan muuttamaan taloonsa. -- Anna lupasi uudestaan, mutta kun hän oli yksin, astui entinen kukoistus hänen silmiinsä; ne olivat usein kyynelistä punaiset.

Juhannuspäivän aatto-iltana kaunisti Anna Johanneksen entisen kamarin kukilla. -- Tuota tehdessään ei Anna itkenyt. Hän oli päinvastoin tänä iltana iloisempi. Huomenna oli Johanneksen nimipäivä; hänen kamarinsa oli juhlapuvussa.

Juhannuspäivänä Anna, äitinsä kirkossa ollessa, itki ja Jumalaa rukoili Johanneksen puolesta.

Mutta jumalanpalveluksen jälkeen tuli majuri --s hänen luoksensa. Anna peitti ensin käsillään kasvonsa, ikäänkuin luullen majurin arvanneen hänen salaisuutensa. Majuri ei osannut sitä aavistaakaan; mutta nähdessään kukat ja kamarin puhtauden, kiitti hän Annaa ja piti itseään onnellisena, kun sai semmoisen kotimiehen.

-- «Huomenna lähden minä Harmaalaan«, puhui majuri. «Hyvä, jos teidän sopisi jo tänä iltana muuttaa minun luokseni«. --

«Minä tulen«, vastasi Anna.

Kuin kukka, istutettuna vieraaseen maahan, on nääntyä, kulki Anna juhannuspäivän illalla majurin huoneissa. Mitä tunsi Anna, mitä hän ajatteli nähdessään Marian asunnon, Marian, joka oli hänen onnensa ottanut, -- sano sinä se, rakastava nainen. -- Ja kun vihdoin majuri rupesi valmistaumaan matkalle -- mitä mietti Anna, kun hän, silmissä kyyneleet, jotka kumminkaan eivät valuneet alas, silmäili pihassa puutarhaa, jossa Johannes keväällä oli nähnyt Marian istuvan?

Anna raukka! Hän ei puhunut mitään; hän kärsi vaan.

Ja aamulla, kun jo vaunut olivat valmiina rapun edessä ja majuri häneltä hyvästi sanoen kysyi: «Eikö sinulla ole mitään sanomista Johannekselle, jonka ehkä tapaan?« -- mitä liikkui Annan sydämessä, kun hän vaaleana vastasi: «Sanokaa, että minä voin hyvin«. -- Majuri oli mennyt. Anna oli asukkaana majurin huoneissa. Anna ompeli Marian kamarissa. Kohtalo oli suonut näitten kahden neidon, jotka niin eri tavalla, eri säädyissä olivat kasvatetut, kokea samaa. Muutama vuosi takaperin, jos olisi Anna tämän talon vartiaksi jätetty, olisi hän, jonka sydän silloin oli vapaa, kenties kadehtinut Mariaa, pitäen häntä onnellisena, joka tällaisessa talossa aina sai elää. Nyt ei hän ulkonaisista oloista pitänyt mitään. Hän olisi elänyt Metsämaassa Johanneksen kanssa tuhansia kertoja mieluummin, kuin tässä hovissa Johanneksetta. Hän ei nyt kadehtinut Marian onnea ulkonaisen olon suhteen; hän kärsi vaan siitä varmasta tiedosta, mitä hänellä oli -- että Johannes rakasti Mariaa.

Anna oli ylevä neito. Hän rukoili Johannekselle onnea. Jos hän olisi tiennyt, mitä Harmaalassa eilen oli tapahtunut, olisi hän ollut onnettomampi. Hän olisi tehnyt kaikki sitoakseen näiden sydämet yhteen oman sydämensä haavoittamisellakin.

Marian kamarin pöydän alla oli kori kaikenmoisia roskapapereita, jotka majuri Marian lähdettyä oli sinne nostanut. Tämä kori oli kukkurapäällä, ja sieltä oli muutamia papereita pudonnut lattialle. Ommellessaan havaitsi Anna tuon, ja hän nousi pannakseen ne jälleen koriin. Hän oli jo tekoansa ajattelematta saanut sinne melkein kaikki, kun hän äkkiä seisahtui ja pieni paperi kädessä lähestyi pöytää. Hän oli nähnyt rivin, jonka hän tunsi Johanneksen kirjoittamaksi. Hän luki sen, ja hänen sydämensä tunsi oudon pelon. Paperilla ei ollut monta sanaa. Paperille oli kirjoitettu ainoastaan:

«Varo sydäntäsi, Maria!«

Anna seisoi kauvan miettien. Oliko tämä lause leikillinen, vai oliko se totta? Paperi oli ollut roskapaperien seassa. Eikö siis Marian silmissä Johanneksen kirjoituksella suurempaa arvoa ollut! Outo pelko nousi Annan sydämeen. -- «Jos ei Maria rakastaisikaan Johannesta -- -- --«. Ensin oli tämä outo ajatus ihana Annalle, mutta hänen ylevään sydämeensä pisti samalla kipeästi -- «silloin olisi Johannes onneton«.

Vielä Annan tuossa seisoessa paperi kädessä tuli joku kiivaasti ajaen pihalle. Anna ei kuullut tuota. Yhtä vähän kuin hän tiesi tämän paperitilkun historiaa, yhtä vähän osasi hän aavistaa, mikä tarkoitus tällä varoituksella oli.

Vielä ei Anna ollut kädestään laskenut paperia, kun ovi äkkiä aukeni ja majuria kysyttiin. Anna kätki paperin ja meni tullutta vastaan, sanoen majurin lähteneen Harmaalaan.

Mutta kun hän nyt sai kuulla, mitä varten majuria haettiin, olivat hänen voimansa jättää hänet. Tullut ei ollut kukaan muu kuin ensimäinen sanomantuoja Harmaalasta.

«Ettekö majuria tavannut tiellä?« kysyi Anna vavisten.

«En«.

«Onko maisteri Johannes Harmaalassa?« kysyi hän sitten hiljaisella äänellä.

«Eilen hän saarnasi, ehtoopäivällä tuli hän Harmaalaan yksin, sittemmin lähti hän sieltä, ennenkuin herrasväki oli palannut Louhensaarelta«.

«Puhuiko hän mitään silloin?«

«Ei minun tietääkseni, enkä minä hänen tähtensä ole tänne tullut. Olkaa hyvä ja etsikää lääkäri, joka lähtisi kanssani Harmaalaan! -- -- Luullaan viime yön ukkos-ilman vahingoittaneen neiti Mariaa...«

«Jumala! Ja Johannes oli silloin jo poissa, eikä tiedetä mihin hän on mennyt?«

«Ei! Hän oli poissa, eikä hänestä tiedetä mitään. Mutta parooni käski minun kiireesti kulkea«.

Anna pani huivin päähänsä ja käski miehen seurata häntä. Hän kyseli tiellä Johanneksesta, Mariasta ja kaikista mitä mieluimmin halusi tietää; mutta aivan vähän tiesi Harmaalan palvelia vastata. Anna ei saanut minkäänlaista todellisempaa tietoa. Hän sai päättää näistä vaillinaisista mitä tahtoi. Hän päättikin. --

Kahden tunnin kuluttua istui Anna taasen Marian kamarissa. Hän ei nyt ommellut. Tuo äskeinen paperitilkku oli pöydällä hänen edessänsä, ja itkevin silmin Anna sitä katseli. Anna oli levoton, eikä se kummakaan. Hänen ajatuksensa kuvailivat hänelle, niinkuin ainakin, mitä hän ei varmaan tietänyt. Hänen sydämensä oli nyt melkein kuin vaaka, joka oli jommoiseenkin tasapainoon tullut, kun hän oli kuullut uutisen: «Maria on kuoleman käsissä, ukkosen uhri«. Jos Maria kuolisi, ei Johannes enää saattaisi häntä rakastaa; se polttava ajatus, että Johannes olisi toisen kuin hänen, Annan, olisi Marian kuoleman kautta liekkinsä kadottanut. Kentiesi voisi Johannes unhottaa Marian ja rakastua häneen, Annaan. Mutta toiselta puolen: Kuinka sanomattoman suuri olisi Johanneksen kaipaus; kuinka suuri hänen onnettomuutensa; kuinka vähäinen hänen onnensa toista rakastaessaan, hänen, joka sydämensä koko innolla oli Mariaa rakastanut; kuinka onneton Johanneksen elämä hänen äskeisen onnellisuutensa rinnalla! Nuo kaksi ajatusta asuivat Annan sydämessä hetken. --

Annakin oli ihminen. Ihmisen itsekkäisyys ei ollut kokonaan Annasta luopunut. Mutta niinkuin aina ylevissä hengissä, ei tämä taistelu pitkällinen ollut. Parempi puoli voitti, ja vaaka oli tasapainonsa kadottanut. Anna ymmärsi nyt, ettei hän missään tapauksessa saanut eikä saattanut olla Johannekselle muu kuin ystävä. Anna tutki sydäntänsä ja havaitsi olevansa erehtymäisillään. «Varo sydäntäsi!« huokasi hän ja puhkesi katkeraan itkuun.

Vaan Anna parka huomasi jo, ettei sydämensä varominen ollut niin helppo enää. Varomisen aika oli mennyt ohitse; varominen ei nyt enää auttanut. Hän tunnusti katkerasti tuon itselleen. --

Hän oli tuota ruusua, jonka hän ennen oli Johannekselta saanut, silmäteränään tallentanut. Hän otti, niinkuin tapansa oli suruisina hetkinä, ruusunsa esiin, ja rintaansa vasten painoi hän kukkaa. Hän itki nyt katkerammasti.

Näitä kyyneliä ei nähnyt kukaan.

Annan kasvot olivat vaalenneet. Tämä vaaleus oli laskenut hänen poskilleen jotakin kaunista, hänen otsalleen jotakin ylevää, hänen silmiinsä jotakin viehkeää. Kun hän ennen oli kaupungilla kulkenut, ei kukaan ollut häntä huomannut; nyt jos olisi Anna silmäillyt ympärilleen, kun hän kadulla kulki, olisi hän havainnut, kuinka moni kaupungin nuorista herroista tarkasti silmäili häntä.

Näin eräänä päivänä, kun hän turhaan odottaessansa uutisia Harmaalasta levottomana meni äitinsä luo, seisoivat kadulla muitten herrain joukossa kreivi G. ja luutnantti Kaarle Leist. He puhuivat kapteini Leististä, joka eilen oli lähtenyt vähäiselle maatilalleen ja joka luultavasti samalla matkalla kävisi Harmaalassa. Kun Anna sivumennessään kuuli Harmaalaa mainittavan, seisahtui hän, ja herrat kääntyivät kaikki häneen päin. Vaan kun puhe heidän välillänsä samassa loppui, lähti Anna taasen matkalleen.

Kreivi G. ja luutnantti Leist olivat nähneet Annan. «Kuka oli tuo nainen? Hänellä oli jotakin kummallista silmissä«, sanoivat he molemmat yhtaikaa. --

Palatessaan illalla äitinsä tykö tapasi Anna luutnantti Leistin melkein samalla paikalla kuin mennessäänkin. Anna olisi mielellään seisahtunut nytkin ja kysynyt sydämensä kysymyksen, tiesikö luutnantti mitään Harmaalasta, mitään Johanneksesta, vaan ujous esti hänen sitä tekemästä. Hän huokasi ja meni -- itkemään Marian kamariin.

Kun hän sinne tultuaan katseli ulos kadulle, seisoi luutnantti Leist hänen akkunansa alla ja näki hänet. --

Päivät kuluivat. Anna parka eli tunteissaan. Hänelle olivat hetket aamusta iltaan pitkät, illasta aamuun melkein loppumattomat. Hän kysyi, vaan ei kukaan vastannut; hän itki, vaan kyyneleet kuivuivat hänen poskillensa. -- Harmaalasta ei kuulunut mitään. Niin onnellinen oli majuri --sen kotimies.

XXI.

Aaveko vai ihminen?

Oli viikko kulunut siitä päivästä, jona luutnantti Leist ensikerran oli nähnyt Annan. Viikon päivät oli Anna alati ollut luutnantin mielessä. Aamuin ja illoin seisoi hän Annan akkunan edessä...

Aurajoen laineet lainehtivat. Kiivas tuuli puhalsi, ja taasen jyrisi ukkonen pilvissä.

Hampunkehrääjä-kadulle on luutnantti Leist seurannut Annaa tämän tietämättä. Hän seisoi tirkistellen vähäistä huonetta, johon oli nähnyt Annan katoovan.

«Se olisi pirua, jos en tänäänkään onnistuisi saamaan häntä puhutella«, ajatteli hän ja kirosi ilmaa, joka sateella uhkasi. --

Kauvan on hän jo tuossa seisonut tahi kävellyt edestakaisin, aina tarkoin silmällä pitäen porttia, josta Annan pitäisi tulla.

«Tuhannen perhana! Eikö hän jo tule! Ukkonen lähestyy jyryinensä... Ellei hän vaan jäisi tuonne nyt!« Hän katsoi kelloansa. «Kohta on aika mennä kreivin luo... Siellä odottaa hupainen ilta«.

Anna raukka ei tiennyt, kuinka häntä odotettiin, kun hän viimein tuli kotoansa. Hän kulki kiireesti, melkein juoksemalla, päästäkseen majurin taloon ennen pilvien puhkeemista. Mutta yht'äkkiä seisahtui hän. Hän tunsi jonkun laskevan kätensä hänen olalleen.

Hän kääntyi ja tunsi luutnantti Leistin.

«Suokaa anteeksi«, alkoi luutnantti, «että minä näin pelotan teitä! Mutta minä en saattanut olla teitä puhuttelematta, kun näin teidät. Minä tiedän, että te asutte majuri --sen kartanossa ja olette hänen talonsa vartia. Te tiedätte kenties miten Harmaalan parooni voi ja miten on neiti Marian laita? Minulla on teille uutisia sieltä, sillä minä sain vastikään kirjeen veljeltäni, joka tätä nykyä on Harmaalassa... Mutta minun aikani ei myönnä nyt pitkiä puheita; sallikaa siis, että myöhemmin, kun joudun, tulen teidän luoksenne«.

Anna oli ensin vähän pelästynyt. Mitkä sanomat luutnantilla olivatkin, niin varma tieto parempi kuin vaivaava tietämättömyys. Anna ei huomannut mitään kummaa luutnantin pyynnössä. Hänellä oli edessään lähettiläs Johannekselta.

Havaitsematta, että hän pian oli päästää ilmi sydämensä salaisuuden, kysyi hän innokkaasti: «Onko maisteri Johannes Harmaalassa? Miten voi neiti Maria?«

Illan hämärä esti Leistiä tarkoin näkemästä, miten Anna meni kalman vaaleaksi, kun hän vastasi, tietämättä, minkä jänteen hän Annan sydämessä piukoitsi: «Tuo Johannes, josta kysytte, on surmannut itsensä. Mutta minulla ei ole nyt aikaa pitemmältä puhua; minä tulen illalla teidän tykönne«.

Ja luutnantti meni matkaansa, meni kreivi G--n luo. Hän nauroi mennessään: «Hyvä on alku!«

Luutnantin sanoma lankesi Annan sydämelle niinkuin olisi koko vuori kaatunut sen päälle. Anna tunsi sydämensä vetäytyvän kokoon; hän painoi käsiään rintaansa vastaan, ja hän luuli sielunsa kirpoovan kahleistaan. Anna, Anna parka! --

Aurajoen laineet vaahtosivat; kiivas tuuli puhalsi kiivaammasti, ukkonen jyrisi likempänä.

Kun luutnantti kadulta poikkesi kreivi G--n asuntoon, tuli häntä vastaan mies. Leist loi silmänsä häneen. Mies ei näkynyt nähneenkään luutnanttia. Mutta Leistin silmäykset seurasivat häntä.

Sama mies tuli Annaakin vastaan. Mies ei Annaakaan huomannut; mutta kun hän oli Annan sivu päässyt, kääntyi neiti, silmäsi taaksensa ja pyörtyi.

* * * * *

Naurua, kirouksia ja sadatuksia kuului kadulle kreivi G--n asunnosta. Kreivi G. vietti suurella juhlallisuudella nimipäiväänsä. Hän oli itse ilo ja riemu; hän nauroi, joi itse ja kehoitti vieraitansa juomaan. Hän kulki salin, jossa joukko sota- ja kaupungin herroja löi korttia, ja kamarien välillä, joissa toiset istuivat tupakoiden ja juoden. Hän huoli yhtä vähän kuin hänen vieraansa sateesta, joka tulvanaan valui alas, ja ukkosesta, joka jyrisi leimuten pilvissä; hän korotti ääntänsä, jotta kuuluisi. Hän huusi ukkosen jyrinää kovemmin.

Täällä hänen luonaan tapaamme monta herraa, jotka viimeksi näimme majuri --sen salissa Marian syntymäpäivänä. Täällä on tuo lihava raatimieskin.

«Hi, hi, hi, hoo!« kuului nauru salista, ja pian astui kamariin, missä kreivi nyt oli, tuo laihakinttuinen raatiherra. Hän taputtaa takkinsa taskua; hän on sinne vastikään laskenut 100 riksiä kortilla voitettua rahaa.

«Missä hiidessä on Leist?« kysyi kreivi. «Sija meidän pöytämme ääressä on tyhjä. Leist on aina ennen ollut ensimmäisiä tällaisissa menoissa. Onko kukaan teistä tänään nähnyt häntä?«

«Hi, hi, hi ... hoo! Leist, hi, hi!«

«Niin Leist!«

«Hän pitää enemmän naisista kun herrain nimipäivistä; hi ... hii!...«

«Se on pelkkää valhetta«, lausui lihava raatimies. «Puolustakaa itseänne, luutnantti!«

Kaikki kääntyivät. Luutnantti Leist seisoi oven suussa, vaaleana kuin kuolema.

«Leist!« huusi kreivi. «En minä näe mitään savun tähden; mutta sen sanon, että jos se olisi Leist, ei hän tulisi noin hiljaa kuin hiiri«.

«Onnea, kreivi!« sanoi tullut liikutetulla äänellä.

«Mitä perhanaa nyt, Leist? Sinä, joka ennen olit itse virvatuuli siellä, missä Jumalan vetisiä lahjoja löytyi, mikä sinun nyt on?«

Luutnantti ei puhunut mitään. Hän otti kirjeen taskustaan ja luki:

«Veljeni!«

«Minä olen nyt Harmaalassa. Minä näen mitä täällä tapahtuu, mutta minä en tosiaankaan ymmärrä mitään. Vanha parooni ja majuri ovat nyt mykkiä. Klaus on vaalea kuin kuolema; hänen sisarensa itkevät -- ja neiti Maria! Hän on syypää kaikkiin. Hän on, minä arvaan sen, rakastunut tuohon maisteriin; mutta maisteri on kadonnut, kukaan ei tiedä mihin. Asia on lyhykäisesti puhuen tällainen: Juhannus-iltana oli Maria jostakin syystä yksin kotona Harmaalassa; muu herrasväki oli Louhensaarella, jonka muistanet. Kun parooni aamupuoleen yötä tulee kotia, makaa Maria verissään keskellä lattiaa; ukkonen on särkenyt lasit ja luultavasti iskenyt häneen. Hän tointuu seuraavana päivänä, ja hän huutaa Johannesta. Parooni panee hakemaan maisteria, jolta hän on lyhyen jäähyväiskirjeen saanut. Kaikki Harmaalan hevoset, miehet selässä, rientävät metsät ja maantiet ristiin rastiin, vaan turhaan. Majuri tulee Harmaalaan. Maisteria haetaan uudestaan, vaan yhtä turhaan. Se on nyt varmaa, että tuo maisteri on surmannut itsensä, vaikkei ole hänen ruumistaan vielä löydetty. Maria ei sano sanaakaan. Aamusta iltaan, illasta aamuun hän vuoteessaan istuu ja tirkistelee eteensä. Lääkäri, joka täällä on käynyt, sanoo, että ellei kohta muutosta tapahdu, on hän kuoleman oma. Ymmärtänetkö majurin surua? Parooni itse on kuin puolihullu. Hän syyttää tästä onnettomuudesta itseään. Juokaa Johanneksen malja! Hän ei enää tee kiusaa kreiville. Tämä on kiireessä kirjoitettu. Muutaman päivän kuluttua olen minä Turussa. Terveisiä! Veljesi Theodor!«

Kirjeen luettuaan laski luutnantti sen hiljakseen taskuunsa.