Part 19
»Isä! isä!» huusi Amanda äänellä, joka jo värähteli hermostuneen itkuunpuhkeamisen rajoilla, hypäten samalla reestä ja kaaloen hänen luokseen, »mitä — mitä on tapahtunut?»
John Carsonin rehevä rintanauru tyynnytti häntä.
»Ei muuta kuin pieni kuperkeikka ja venähdytin sääreni», hän sanoi. »Mutta satuitpa sinä oikealla ajalla paikalle, Siis, sinä ja tuo sirkuksesi. Niillä kehnoilla oli oma mielensä siitä, kuinka minut piti parantaa, ja kun emme voineet siitä sopia, niin tässä oli syntyä tappelu.»
»Voi, isä!» kuiskasi Amanda. Ja ajatellessaan sitten, mitä olisi tapahtunut, jos hän olisi jatkanut matkaa suoraan kotia, Mustan joen tielle ensinkään poikkeamatta, hän tuli niin liikutetuksi, että istui lumelle ja alkoi itkeä.
»Älä nyt! Älä pelkää, sydänkäpyni!» pyyteli isä häntä huolestuneena. »Se on kaikki ollutta ja mennyttä. Ne menivät hiiteen kaikki. Ja kaikki on taas hyvin.»
»En minä luule neiti Carsonin pelkäävän», sanoi Alec Ross kuivakiskoisesti. »Hän on urhoollisin nainen, mitä on maan päällä. Mutta hän on vähän liiaksi rasittunut. Tulkaa, neiti Carson, jos tahdotte kääntää elukkanne ympäri, niin autamme isänne rekeen ja viemme hänet kotia niin sukkelaan kuin suinkin.»
Kotomatka ei tuntunut pitkältä Alec Rossista sen enempää kuin Amandastakaan; eikä iso John Carsonkaan kaikista tuskistaan huolimatta näyttänyt ikävystyvän. Vaikkapa hänen kasvonsa tuon tuostakin kalpenivatkin laitareen kinoksissa kallistellessa ja tuskain sitä myöten vihloessa, niin ei sitä paljoakaan huomannut, ja hänen miehuullinen äänensä pysyi rattoisana kuin ennenkin. Paljon hän kyseli, paljon hänelle piti kertoa, ennenkuin hän käsitti, minkä onnellisen ihmeen johdosta Amanda niin täperimmällä hetkellä oli hänen avukseen saapunut. Kun heidän kulkusiensa helinä ja puheensa saivat rouva Carsonin ovelle lähtemään ja hän hämärässä valossa näki Amandan ja nuoren Rossin melkein nostavan hänen miehensä reestä, syöksähti hän parkaisten ulos lumeen. Mutta säikähdys pian vaihtui kiitollisuuteen ja iloon, kun hän kuuli, miten hänen miehensä oli pelastunut.
Kun Alec Ross illallisen jälkeen nousi lähteäkseen pitkälle matkalleen Brine Settlementiin, vastustivat sitä John Carson ja hänen vaimonsa jyrkästi.
»Te ette, nuori mies, lähde tänä iltana tästä talosta», pauhasi Carson.
»No kaikkia sitä päähän pistääkin!» huudahti rouva Carson sydämellisen kiihtyneesti. »Kaiken sen jälkeen, mitä olette näinä viimeisinä päivinä kokenut! Jos teidän täytyy lähteä Settlementiin, niin onhan teillä aikaa lähteä huomennakin, vaikka kuinka!»
»Aivan mieletöntähän olisi lähteä tänä iltana», sanoi Amanda.
»Ja eikö teidän sovi yhtä hyvin viettää jouluanne täällä meillä?» kehoitti John Carson, joka ei käsittänyt olevankaan hauskempaa paikkaa kuin tämä hänen takametsäkotinsa, josta hänen oli täytynyt olla niin paljon poissa. »Me pidämme teistä täällä hyvän huolen ja annamme teille vaikka kuinka paljon plumputinkia ja munkkeja — eikö niin, äiti? Ottakaa te, nuori mies, minun neuvoni onkeen ja jääkää tänne!»
»Mutta, isä», intti Amanda, »sinä unohdat, että herra Rossilla ehkä on Settlementissä omia ystäviään, niin ettei hän voi suoda meille niin paljoa ajastaan.»
»Ellei teillä ole mitään erikoista, erinomaista syytä lähteä huomenna matkaan, niin parempi, kun sitten jäätte!» sanoi rouva. »Me mielellämme pidämme teidät, se on varma.»
Alec Ross oli kahden vaiheilla, poikamaisesti epäillen, saattoiko hän sallia itsensä suostuvan tähän houkuttelevaan pyyntöön. Hänen silmänsä hakivat Amandan silmiä, mutta nämäpä karttoivat kohtausta.
»Joulua viettämään minä juuri olin menossa», hän vastasi. Sitten lisäsi hätäpikaa: »Minulla ei ole puoleksikaan niin suurta syytä lähteä Settlementiin kuin jäädä tänne.»
»Olkaa sitten hyvä ja jääkää!» sanoi Amanda, nousten äkkiä lampun luota salatakseen punastustaan, jonka hän tunsi nousevan poskilleen.