Part 18

Seuraavana aamuna oli pureva pakkanen eikä pilvenhattaraakaan taivaan sinisellä kannella. Amanda oli aikonut valjastaa hirven nähdäkseen, oliko se tosiaan opetettu. Mutta kotona oli vielä liian paljon hommaa. Luumuvanukas oli vielä valmistamatta. Vaikka hirvijättiläisen valjastaminen olisikin ollut niin uutta ja kiihoittavaa huvia, niin vaati velvollisuus häntä vakaasti perkaamaan siemeniä rusinoista. Huoahtaen hän totteli; ja jonkun verran lohdutusta hän osasi hankkia rusinoista itsestään, ne kun olivat makeita ja mehukkaita, kaikkein parhaita, mitä Brine Settlementistä oli voinut saada.

Rusinavati oli valtava, sillä John Carsonilla oli hyvä ruokahalu ja hän tahtoi, että vanukkaassa piti olla paljon tavaraa. Mutta ennenkuin Amanda oli työtään vielä puoleksikaan suorittanut, tuli keskeytys — ja rusinat unohtuivat.

Kuului varma kolkutus, joka uudistui, ennenkuin rouva Carson ennätti mennä ovelle. Vieras oli hyvännäköinen nuori mies, joka ulkona potkaisi lumikengät jalasta ja kohteliaasti otti päästään ison karvalakkinsa sisään astuessaan. Rouva Carson kiirehti viemään hänelle tuolia; ja Amanda taas, jonka kädet olivat huomattavasti ryvettyneet, korjasi hiuksiaan taapäin pyöreällä valkoisella käsivarrella ja väläytti hänelle sydämellisen tervetuliaishymyn. Vieras oli puettu tukkimiehen paksuihin kotokutoisiin vaatteisiin ja lehmännahkaisiin varsimokkasiineihin, mutta kun hän avasi paksun takkinsa, näkyi hänellä kaulassaan olevan huomattavan puhdas, palttinainen kaulus ja sievästi solmittu rusetti. Hänen kasvonsa olivat lujapiirteiset, vaikka poikamaiset, silmät tummat, katse suora, ruskeat viikset lyhyiksi leikatut, ja heti tervehdyksen laadusta Amanda päätti, että vaikka hän ehkä olikin tukkilaisleiristä tullut, niin ei hän varmaankaan itse ollut tukkilainen.

»Ettekö tahdo istua lähemmäksi tulta?» ehdotti rouva Carson sydämellisesti. »Ulkona on oikein kylmä.»

»Ei, kiitoksia, ei juuri vielä. Sormeni ovat vähän paleltuneet!» vastasi vieras, vetäen kädestään villaiset tumput ja hieroen käsiään — jotka Amanda huomasi voimallisiksi ja hyvin hoidetuiksi. »Tehän olette rouva Carson, eikö niin?» hän jatkoi.

»Se sama», sanoi rouva Carson, ja Amanda, mukaan päästäkseen, nyökkäsi päätään.

»Minun nimeni on Ross — Alec Ross. Ja minä olen parhaillaan tulossa Forks Brookista, Donovanin leiriltä. Satuin poikkeamaan Crimminsille — ja hyvä oli, että sen tein. Tapasin rouva Crimminsin vaarallisesti sairaana — luulisin sitä keuhkokuumeeksi tai joksikin sentapaiseksi. Ja hän on aivan yksinään. Ei koko talossa muuta kuin kolmivuotias poika ja heikko vanha isoisä, joka, kuten tiedätte, kaipaa melkein yhtä paljon hoitoa kuin lapsikin.»

»Voi kuitenkin!» huudahti Amanda säälivästi, laskien rusinamaljan pöydälle ja lähtien käsiään pesemään. Nuoren miehen katse seurasi häntä vilpittömän hyväksyvänä.

»Voi voi, kuinka ikävää!» sanoi rouva Carson huolestuneella äänellä. »Ukko on melkein umpisokea ja kuuro kuin pölkky.»

»Minä hoidin asiat niin hyvin kuin taisin», Ross jatkoi, »ja nyt minä olen matkalla kauppalaan tohtoria hakemaan. Mutta te tiedätte, kuinka sen asian laita on. Vaikka pitäisin kuinka kiirettä, niin en pääse sinne takaisin ennen huomisaamua. Kamalaa on ajatella, mitä sillävälin voi tapahtua. Minä ajattelin — toivoin — että täällä ehkä voisi olla joku, joka lähtisi sinne ja jäisi heidän luokseen, kunnes palaan. Mutta minä huomaan, että se on mahdotonta. Naisen olisi mahdotonta ajaa hevosella ne viisitoista mailia nietoksia, jotka juuri olen kulkenut.»

Rouva Carson väänteli käsiään.

»Voih», hän huudahti tuskissaan, »Nancy Crimmins parka semmoisessa hädässä, emmekä me voi sormeammekaan liikuttaa häntä auttaaksemme! Sukkelaan, Mandy, laita herra Rossille kuppi kuumaa teetä. Ei, herra Ross, istukaa rauhassa», hän jatkoi käskevästi, huomatessaan nuoren vieraan aikovan nousta. »Odottakaa pari minuuttia, kunnes saatte teetä, niin kuljette sitten sitä nopeammin ja kauemmaksi.»

Kun Brine Settlementiin vielä oli runsaasti viidenkolmatta mailin matka, myönsi Ross hänen neuvonsa viisaaksi ja vaipui takaisin tuolilleen, turtuneita pohjelihaksiaan hieroen. Mutta hän huomasi, ettei Amanda ryhtynytkään teetä laittamaan. Impi sen sijaan otti keltaisesta vaatekaapista, joka oli makuuhuoneen oven vieressä, paksut pesukarhunnahkaiset turkit.

»Mitä ihmettä sinä aiot, lapseni?» äiti kysyi terävästi, vaikka pelästynyt sävy äänessään.

»Minä aion mennä rouva Crimminsiä hoitamaan, kunnes tohtori tulee», impi rauhallisesti sanoi.

»Etpä mene! Sinä et lähde tästä huoneesta, Mandy Carson», sanoi äiti päättävästi.

Amanda oli kuitenkin lähes kahdenkolmatta vuoden ikäinen, ja yleiseen tiedettiin, että hän Brine Settlementin melko vallattoman nuorison kesken ylläpiti koulussaan mallikelpoista järjestystä. Mutta hänen suunsa, joka tavallisesti oli niin itsepäinen, oli nyt vakava ja luja.

»Tiedät varsin hyvin, että minun täytyy lähteä, äiti», hän vastasi hiljaa. »Kuinka voit luullakaan, että minä jäisin kotia, kun rouva Crimmins ehkä on parhaillaan kuolemaisillaan? Olla täällä hyvässä turvassa ja lämmössä — perkaamassa rusinoita?» hän jatkoi, äänen hieman värähtäessä. »Ole hyvä, äiti, ja laita herra Rossille teetä niin sukkelaan kuin suinkin, ja tule sitten auttamaan minua saamaan itseni valmiiksi.»

Tämä rauhallinen puhe oli niin päättävää, että rouva Carson paikalla mukautui. Hän rupesi teetä hommaamaan, mutta samalla hän miltei alkoi itkeä huolesta.

»Voi, miks'et sinä koskaan välitä järkisyistä, Mandy?» hän vaikeroi. »Sinä olet aina niin itsepäinen! Sinä et koskaan pääse sinne asti. Sinä takerrut lumeen. Ja kuolet viluun, sen tiedät itsekin. Ja voi! mitä sanoo isäparkasi, kun hän tulee kotia ja huomaa sinun menneen? Herra Ross», hän huudahti, kääntyen äkkiä nuoren vieraan puoleen, joka innokkaan ihailevana oli katsellut Amandaa, »puhukaa te hänelle. Sanokaa te hänelle, ettei hän voi sitä tehdä ja ettei hänen pitäisi koettaakaan. Ehkä hän uskoo miestä!»

Alec Ross nousi istumasta. »Sallikaa minun sanoa, neiti Carson, minä luulen, että äitinne on oikeassa. Minä hyvin käsitän tunteenne; ja luvallanne sanoen on reippautenne ihailtava. Mutta ette mitenkään voisi omin neuvoin saada hevosta kulkemaan niitten nietosten poikki. Surkeata se on, mutta minä luulen, että teidän on heittäminen se sikseen.»

Amanda keikautti uhmaten päätään. »Joutavia!» hän selitti. »Ettekö luule minun pääsevän lumikengillä aivan yhtä hyvin kuin tekin, jos tahdon? Mitä on viisitoista mailia?»

Ross epäröi. Hän ei olisi tahtonut peloittaa molempia naisia, jotka elivät täällä suuren erämaan keskellä, mutta selvästikin oli nyt tarpeen puhua asia, niinkuin se oli.

»Epäilemättä voisitte sen tehdä, koska itse sanotte», hän vastasi. »Mutta tänä talvena on, kumma kyllä, susia liikkeellä. Niitä ei ole näissä maan osissa nähty eikä kuultu viiteenkymmeneen vuoteen, kuten itsekin tiedätte; mutta nyt ne ovat tulleet takaisin.»

Hän puhui semmoisella äänellä, kuin olisi tämä ratkaissut asian. Ja rouva Carson säteili hyväksymistä asettaessaan hänen eteensä kupin kuumaa, väkevää teetä.

Mutta Amanda vastasi hyvin levollisesti: »Aivan niin, minä tiedän, että sudet ovat palanneet takaisin!» Sekä Ross että rouva Carson katsoivat häneen hämmästyneinä. »Ettepä _te_ näytä niistä paljoa välittävän!» hän jatkoi.

Ross heitti takkinsa auki poikamaisella liikkeellä ja paljasti nähtäväksi kaksi revolveria, jotka hänellä oli vyöllään. »Minä olen varustettu, jos niiden tekee mieli tulla köniinsä saamaan», hän sanoi.

»Niin, mutta», sanoi Amanda, »minä en tosiaankaan välitä niistäkään vähääkään. Nämä idän sudet eivät ole kuin raukkamaisia pelkureita. Ja onhan minulla winchesterini, repeteri, ja minä myös osaan sitä käyttää. Susia minä en pelkää — eilen minä näin niitä kolme, jotka hiipivät pitkin raivion reunaa, ja ne paikalla menivät pakoon, kun huomasivat minut. Ne ne, äiti, olivat ajaneet takaa minun hirveäni. Niin, nyt minä menen ja valjastan hirveni laitareen eteen, niin saamme nähdä, eivätkö sen pitkät koivet vie minua kinoksien poikki — sillä sen minä tiedän sangen hyvin, ettei vanha Jerry jaksaisi. Ellei hirvestä ole apua, niin minä lasken sen menemään ja jatkan matkaa lumikengilläni. Mutta minä luulen, äiti, että juuri tätä varten hirvi meille lähetettiin.»

Rouva Carsonin syvästi uskonnollisessa ja jonkun verran taikaluuloisessa mielessä tämä viimeksimainittu huomautus painoi niin paljon, että hänen vastustuksensa paikalla raukesi, uhkaavasta susivaarasta huolimatta. Se oli hänen mielestään »merkki». Mutta Alec Ross näytti niin hämmästyneeltä, että heidän täytyi kertoa hänelle koko juttu, sillävälin kuin hän joi teetään. Hän pelkäsi pahaa; mutta samalla hän huomasi, että oli aivan suotta koettaa muuttaa immen lujaa päätöstä. Hän senvuoksi oli olevinaan rohkealla mielellä, vaikka sisässään olikin pelkoa täynnään, ja reippaasti lupasi tavata hänet Crimminsillä seuraavana aamuna. Vetäen sitten karvalakkinsa syvälle korvilleen hän pujotteli jalkansa lumikenkiensä päläksiin ja lähti matkaan tottuneen lumikenkä-astujan pitkillä heittoaskelilla.

»Tukkilainen hän ei ole», sanoi rouva Carson, katsellen häntä punnitsevin silmin hänen mennessään, »mutta hän näyttää tietävän, mitä tahtoo.» Ja Amanda, joka veti jalkaansa vielä yhdet paksut villasukat, oli samaa mieltä kuin äitinsä.

III.

Hirven suhteen Amanda oli aivan oikeassa. Se oli täydelleen tottunut valjaisiin. Ilmeistä oli, että se oli löydetty aivan pienenä vasikkana ja kaikkien suosikkina kasvanut jossakin takametsän talossa. Se oli erinomaisen tottelevainen ja ilmeisestikin oli hyvillään, kun sitä näin tarvittiin. Mutta kun sitä ei oltu kuolaimiin totutettu, niin Amandan täytyi ajaa sitä riimuun kiinnitetyillä suitsilla. Suitsia hän ei kuitenkaan paljoakaan tarvinnut, sillä hirvi totteli aivan samoja käskysanoja kuin hyvinopetettu ja aulis härkä, se vain oli paljoa herkempi kuin älykkäinkään härkä.

Istuen syvällä vankassa laitareessä, jalkopäässä kuuma tiili, lämpimästi puettuna ja peitettynä vanhanaikuisiin puhvelinnahkoihin, käsissä kahdet tumput ja kasvot rusottaen valkoisen villahuivin kehästä, Amanda suuresti nautti matkastaan sen pelotuksista ja asiansa surullisuudesta huolimatta. Hän ihastui sanomattomasti huomatessaan, kuinka helppo hänen oli ohjata outoa ja uljasta vetojuhtaansa. Suuret laajat kaviot, jotka olivat melkein kuin lumikengät ja jonkun verran sitä kannattivat, suuret olkavoimat ja pitkät koivet auttoivat hirveä helposti kulkemaan kinoksien läpi, joihin hevonen auttamatta olisi takertunut. Se kaaloi eteenpäin vakaasti, vaikk'ei nopeaan, ja mataline, leveine anturoineen laitareki ui korkealla, lumeen paljoakaan painumatta.

Susista hän ei nähnyt merkkiäkään; ja niin hän muitta seikkailuitta saapui iltapäivällä hyvissä ajoin Crimminsin avaralle raiviolle.

Sairas vaimo jo puoleksi houraili tuskiensa, kuumeensa ja huolensa valloissa, lapsi itkeä tihuutti peloissaan ja raihnas vanhus mutisi itsekseen, haparoidessaan tuleen puita, joita Alec Ross oli kasannut lieden taa suuren pinon. Asiat olivat sanomattoman surkealla kannalla ja Amanda kiitti Jumalaa, kun oli päänsä pitänyt ja tullut. Hänen tulonsa näytti tosiaan paikalla saaneen aikaan ihmeitä, se kun asetti lapsen pelon, rauhoitti sairaan vaimon tuskan huolet, ja vanhuskin saattoi jälleen uinahtaa suuressa nojatuolissaan. Työtä oli niin paljon, ettei Amanda moneen tuntiin joutunut mitään muuta muistamaan. Vasta myöhään yöllä, lapsen nukuttua pyörävuoteeseensa ja vanhuksen kadottua pieneen kaappihuoneeseensa, hän saattoi istahtaa ja levähtää.

Hän löysi nurkkahyllyltä vanhan kuvalehden ja alkoi sitä selailla. Mutta lukea hän ei voinut, sairaan vaimon tuskallinen hengitys korvissaan. Hän huomasi, vaikk'ei sitä sen enempää ajatellut, että ainoa keino vieroittaa mieltään tästä äänestä oli ajatella sitä miestä, joka niin odottamatta oli lähettänyt hänet tälle asialle. Hän muisteli hänen ystävällisiä ja lujia nuoria kasvojaan, hänen kohteliaisuuttaan, epäitsekkyyttään, avuliaisuuttaan, hänen vartalonsa nuorteutta ja voimaa hänen lähtiessään kodin porraspäästä lumen poikki harppaamaan. Immen sydäntä kouristi, kun hän ajatteli susien ehkä ajavan takaa tätä nuorta miestä, ehkä hyökkäävän hänen kimppuunsakin, ennenkuin hän kylille ennättäisi. Mutta sitten hän halveksien karkoitti moisen ajatuksen mielestään. _Hänen_ kimppuunsa eivät mokomat hiipivät pedot uskaltaisi käydä. Sitten hän itsekseen hymyili, hellän anteeksiantavasti, ajatellessaan hänen ystävällisiä, vaikka kömpelöitä apuhommiaan, joiden jälkiä huomasi sairashuoneessa. Miehen hommiksi eivät ne sentään olleet hullumpiakaan, hän sitten taas ajatteli.

Kello alkoi lyödä puoltayötä. Muutama sekunti enää jouluaattoon. Hän ihmetteli, ennättäisikö hän kotia ennenkuin isä. Koko sydämestään hän toivoi ennättävänsä. Hän oikein pahastui ajatellessaan isänsä kasvoihin kuvastuvaa pettymystä, ellei hän olisi kotona vastassa — hänen epätoivoista huolestumistaan tyttären varomattoman retken vuoksi. Vihdoin hän tunsi silmäluomiensa vastustamatta vaipuvan umpeen ja hyppäsi pystyyn. Hän ei saanut nukkua. Hän lähti vuoteen luo ja huomasi potilaan vähän rauhoittuneen ja hänen hengityksensä käyneen kevyemmäksi pellavansiemen-puuron vaikutuksesta, jota Amanda oli runsaalla mitalla pannut hänen rinnalleen. Paljoa Amanda ei taudeista tiennyt, sen verran kuitenkin, että oli tyytyväinen huomatessaan sairaan kiivaan valtimon vähän tasaantuneen ja käyneen täyteläisemmäksi.

Ja nyt tuntikausien taistelu unta vastaan. Se kiinnitti hänen koko huomionsa. Hän ei ollut koskaan tiennyt, että tunnit voivat olla niin loppumattoman pitkiä. Hän ei uskaltanut istahtaa kuin tunniksi kerrallaan. Ja usein hän ajatteli, että kello lienee seisahtunut, niin hitaasti viisarit edistyivät. Mutta yö kuitenkin päättyi, ja juuri päivänkoiton tuimalla tutkaimella kuului kulkusien helinää. Lääkäri ja Ross olivat tulleet, tuoden kauppalasta sairaanhoitajattaren mukanaan.

Amanda kuuli tohtorin sanovan, että hänen hoitonsa ja pellavansiemen-hauteensa luultavasti olivat saaneet aikaan käänteen — että rouva Crimmins luultavasti paranisi. Impi kohtasi Alec Rossin silmäin mittaamattoman ihailun. Lyyhistyen sitten onnellisena kuin lapsi vanhuksen isoon nojatuoliin hän nopeaan nukkui.

Kestämänsä pitkällisen jännityksen vuoksi Amanda vasta jälkeen puolenpäivän saattoi ruveta kotomatkalle suoriutumaan. Alec Ross, jonka jänteet näyttivät olevan teräksiset, oli juuri aikeissa palata kauppalaan ja Amanda tarjosi hänelle paikan laitareessään, hämmentyen kuitenkin samalla ja siitä itselleen suuttuen. Nuori mies innolla suostui — pannen kuitenkin leikillisesti ehdoksi, ettei häntä pyydettäisi ajamaan.

»Minä olisin huono Hagenbeck!» hän itseään puolusteli.

»Älkää vähääkään luulko, että minä antaisin teidän ajaa tätä kelpo eläintä!» sutkautti Amanda päättävästi. »Se näyttää niin hyvin tietävän, mitä minä tahdon. Minä en luule, että se tyytyisi, jos sitä ajaisi kukaan muu kuin minä.»

»Se on viisas eläin. Olen aivan samaa mieltä kuin sekin», sanoi nuori mies tukkiessaan peitteitä huolellisesti immen ympärille, ennenkuin itse kävi istumaan.

Amandan pieni nenä kohosi ilmaan, sekä epäilyksen että uhman merkiksi. Hän ei ollut aivan varma siitä, laskiko Alec Ross hänestä leikkiä, vai eikö. Ehkäpä hän piti pilanaan hirveäkin, jota impi olisi pitänyt anteeksiantamattomana typeryytenä. Hän tunsi sekä harmia että pettymystä. Mutta kun immen huomio nyt kokonaan kiintyi liikkeellelähtöön, niin ei nuori mies edes huomannut hänen pahastustaan. Nuori mies alkoi iloisesti ja mielenkiintoisesti jutella. Ja hän oli niin ilmeisen ja poikamaisen onnellinen asiain tilasta, että Amanda piankin tuli vakuutetuksi siitä, että hän oli tehnyt vääryyttä, ja ryhtyi nyt hyvittämään tätä vääryyttä, jota tuo toinen ei aavistanutkaan. Siinä mielialassa hän, kaunis, pirteä, lapsellisen luottava ja rohkean suora kuin oli, oli vaarallisen hurmaava; ja Alec Ross tunsi, että impi nopeaan alkoi nousta hänen päähänsä. Hän kävi vakavaksi ja tyyneksi, voidakseen paremmin hallita itsensä. Mutta kun Amanda huomasi, silmäpielestään vilkaistessaan hänen kasvoihinsa, ettei hän suinkaan ollut tyytymätön, ei tuon toisen vakavuus suinkaan lannistanut hänen pirteyttään. Itsekseen hän ajatteli, että tämä oli sangen hauskaa.

Hirvi teki sillävälin uskosta taivalta. Mutta kinokset olivat paksut ja matka edistyi hitaasti. Talvi-illan aikainen hämärä saavutti heidät, ennenkuin he vielä olivat kulkeneet paljoa muuta kuin puolet matkaa. Tämä ei kuitenkaan mitään merkinnyt, sillä taivas oli niin kirpeän kirkkaassa tähdessä, että melkein näytti ritisevän, ja lumesta levisi kaikkialle aavemaista hohdetta. Pimeän tullen Amanda kävi vaiteliaaksi ja hänen huomionsa näytti kokonaan kiintyvän ajamiseen. Mutta hän oli tyytyväinen. Hän salli itsensä istua aivan lähellä toveriaan, kuten moisessa pakkasessa oli soveliasta, jopa asian vaatimaakin, eikä tämän vaiteliaisuus tuntunut ensinkään seuraa vierovalta.

Tuntikausi sen jälkeen kuin oli tullut pimeä, he saapuivat, yhä äänettöminä, siihen autioon tienhaaraan, jossa Mustan joen leiriltä tuleva tie palaneilta mailta, oksattomain ja latvattomain ja kaatuneitten puitten murrokosta yhtyi päätiehen.

»Tuota tietä isä tulee», sanoi Amanda. »Toivoakseni olemme edellä hänestä, ettei hän huolestu. Ei hän tavallisesti tule näin aikaisin.»

»Ei», sanoi Alec Ross, »ei hän vielä ole kulkenut ohi. Ei näy muita lumikengän jälkiä kuin minun eiliseni. Te ennätätte vaikka kuinka ajoissa sitä kyytiä kuin tämä teidän oiva sirkuksenne kulkee. Mutta ei! Toden totta, minä olen väärässä! Tuossa on toiset jäljet — minun jälkieni päällä, teidän oikealla puolellanne.»

»Voi, rientäkäämme!» huudahti impi. »Meidän täytyy rientää ja koettaa saada hänet kiinni. Hei, hei! hirviseni. Nyt on kiire!»

»Mutta ehkä ne eivät perältikään ole isänne jäljet», sanoi siihen Ross.

»Tietysti ne ovat! Kuka muu voisi sieltäpäin tulla?» sanoi Amanda vastaan kärsimättömästi.

»Tiedättehän te», muistutti hänelle Ross, »että Johnsonin tie yhtyy Mustan joen tiehen mailin päässä tästä.»

»Mutta minä tiedän, että ne ovat hänen», alkoi Amanda, »sillä —»

Hän keskeytti äkkiä, sillä Mustan joen tieltä kuului samalla räikeä ääni, puoleksi haukkunaa, puoleksi ulvonaa. Siihen yhtyi paikalla toinen, hieman matalampi.

Hirvi hypähti eteenpäin, sitten korskahtaen lyhyeen pysähtyi.

»Siellä ovat ystävänne, sudet, ja lähellä ovatkin», sanoi Alec Ross. Hän puhui kevyesti. Mutta samalla hän pisti oikean kätensä takkinsa alle, kunnes tapasi colttinsa perän.

Amandan kasvoihin kuvastui mielipaha ja epäröinti. Hän oli suuressa menon kiihkossa, kun tahtoi saada isänsä kiinni, ennenkuin tämä kotia ennättäisi. Mutta noissa äänissä oli jotakin, joka hänessä herätti kamalia aavistuksia. Hän ei voinut jatkaa matkaa. Kimakkaa, pöyristyttävää luikkuuta alkoi taas kuulua.

»Minusta kuulostaa siltä, kuin ne olisivat jonkun kimpussa», hän arveli. »Entäpä jos ne ovat ajaneet jonkun puuhun?»

Tämä oman arvelun synnyttämä kuva syöpyi kamalan selkeäksi hänen mieleensä.

»Ehkä ne _ovat_ ajaneet jotakin puuhun. Vanhan murisevan piikkisian, se on luultavinta. Siitä ne eivät paljoa kostu!»

»Minä en susista tiedä mitään muuta, kuin mitä olen lukenut; mutta en minä luule niitä niin tyhmiksi», sanoi tyttö. Ja äkkipäätöksen tehden hän rupesi hirveä kääntämään. »Ettekö tahtoisi nousta reestä ja nostaa sitä, niin ettemme kääntyessämme kaadu?»

»Toden totta, te olette reipas!» huudahti nuori mies, innolla totellen. »Mutta kestääkö sitä juhtanne?»

Juhdalla ei ilmeisestikään ollut mitään asiaa vastaan, vaan pikemminkin, ihmissuojelijoihinsa rajattomasti luottaen, näytti haluavan käydä vihollistensa kimppuun.

Kun laitareki kääntyi ylös Mustan joen tielle, sanoi Amanda itseään puolustellen: »Minä taidan olla kovin houkkamainen! Mutta tiedättekös, se voisi olla — ihminen! Enkä minä voisi mennä kotiin ja tuntea itseäni onnelliseksi, ellen olisi varmuudeksi käynyt katsomassa, voisinko? voisitteko te?»

»Minun mielestäni te olette» — hän epäröi, hehkuvat sanat kielelleen tulvien, ja vihdoin sanoi: »oikeassa.»

Tämä oli kylläkin lievästi sanottu, mutta katsoen äänensävyyn, jolla se sanottiin, se Amandan mielestä oli kuin ylistysruno. Innostuneena hän hoputti hirveä eteenpäin. Vaaraa hän ei sen enempää ajatellut kuin jos olisi ollut matkalla kananäyttelyyn.

Juuri samalla sudet jälleen alkoivat luikata, vieläpä moniäänisesti ja ilmeisen kiihkeästi.

»Jotakin ne ovat saaneet kynsiinsä, se on varma!» huudahti Ross. »Ja ne ovat lähellä — tuossa aivan mutkan takana.»

Tuskin hän oli saanut sanat sanotuksi, kun susilauman ulinan puhki kuului huuto — miehen peloton ja käskevä huuto.

Amandan sydän seisahtui. »Hyvä Jumala!» hän huohotti. »Se on isä!»

IV.

Viisi sutta oli seurannut hänen kintereillään viimeiset kuusi mailia, mutta tämä seikka ei suurestikaan huolestuttanut John Carsonia. Mutta se suututti häntä, ja hän toivoi niiden sen verran rohkaisevan mieltään, että tulisivat hänen kirveensä ulottuviin. Viimein hän alkoi ajatella, kuinka hullusti sentään saattaisi käydä, jos jotakin tapahtuisi. Ja juuri kuin hän sitä mietti, se tapahtuikin. Kaatuneen puun hajonnut latva, jonka lumi oli peittänyt näkyvistä, tarttui hänen lumikenkäänsä kiinni sillä tavalla, että hän kesken harppaustaan keikahti nurin ja päistikkaa putkahti pienen haudan pohjaan. Pudotessaan hän kuuli lumikenkänsä kehyksen katkeavan.

Hänen niskalihaansa karmaisi hampaitten rauskahtavan puraisun ennakkotunne. Paikalla hän taas ponnahti lumituhrusta pystyyn, kääntyen vihollisiaan vastaan ja pyyhkäisten lunta silmiltään. Mutta yhtä äkkiä hän vaipui takaisin, oikea sääri petti.

Sudet olivat syöksyneet eteenpäin, mutta eivät olleet vielä juuri siihen määrin rohkeuttaan kannustaneet, että olisivat hänen kimppuunsa käyneet. Kolme niistä seisoi ja tuijotti häneen hampaat irvissä, vihrein silmin. Salamannopea kirveen sivallus vakuutti niille, että mies vielä oli liian vaarallinen, ja ne vähän peräytyivät. Ne tiesivät, että niillä oli aikaa odottaa. Mutta niitä ei haluttanut odottaa. Pari kolme istahti lumelle pettyneen näköisinä ja alkoi kärsimättömyydessään ulvoa — ehkäpä kutsuakseen muitakin sukulaisiaan avuksi, lopettaakseen saaliin paikalla.

John Carsonin mieleen välähti ruma pelko, että hän ehkä oli säärensä taittanut — ettei hän, kipujen uuvuttamana ja salakavalan pakkasen jäätämänä, lopulti jaksaisi torjua päältään pelkurimaista susiparvea. Pamppailevin sydämin hän tunnusteli sitä paikkaa, jota särki. Pian hän oli selvillä siitä, ettei luuta ollut murtunut. Mutta selvää oli, että hän oli venähdyttänyt jonkun suurista säärijänteistään. Kauanko, hän ihmetteli, hän mahtaisikaan viipyä matkalla kotia kompuroidessaan ja syli syleltä, tunti tunnilta, perässään vetäen voimatonta jalkaansa, taistellen susia vastaan, jotka kävisivät vain rohkeammiksi hänen kurjan tilansa huomatessaan? Hän puri hammasta ja päätti ryhtyä taisteluun, riisui jaloistaan lumikengät, jotka nyt olivat hyödyttömät, ja nousi toiselle jalalleen, ehjää lumikenkäänsä kainalosauvana käyttäen. Suoriutuisiko hän yrityksestä? Ainakin hän aikoi ponnistaa viimeiseen saakka.

Hänen siinä seistessään ja oikoessaan jäseniään sankarimaisen vihan vallassa, kantoi hänen korviinsa äkkiä kulkusien helinää. Hän päästi julman huudon. Naisen ääni ja miehen vastasivat. Hänen ihmeekseen oli naisen ääni Amandan. Mutta hänen hämmästyksensä muuttui aivan mielenhämmennykseksi, kun minuutin perästä tien mutkan takaa ilmestyi valtava hirvi, joka voitokkaasti kaaloi kinoksien läpi ja perässään veti kuormattua laitarekeä. Sudet levottomina peräytyivät takaisin tämän kumman ilmestyessä, Laitareestä pamahti laukaus ja pian toinenkin, ja yksi susista kaatui ja potki maassa ääntä päästämättä. Muut kääntyivät ympäri ja pakenivat metsän peittoon sitä kyytiä, että maha lunta viisti. Siinä samassa kummat ajoneuvot pysähtyivät aivan hänen eteensä, hirvi korskuen ja päätään pudistaen, ikäänkuin vaatien koko voiton kunnian itselleen.