Part 7

Ensin raivosin hammasta purren vertaisiani vastaan, sitten ymmärsin ne syvät vesiheinäin käsivarret, jotka heitä vetävät alas syvyyteen... Oma syntyperäni valkaisi minulle asian. Tahdon kertoa teille kaikki, jotta ymmärtäisitte menettelyni. Sillä en tahtoisi, että te pitäisitte minun menettelyäni kevytmielisenä. Minä kunnioitan teitä, nähkääs. Te olette yksilö samaa sukupuolta kuin minä, te teette asialle palveluksen vain sillä, että olette se, mikä olette, enkä sentähden pyydäkään teitä mukaan siihen lauma-aatteeseen, jonka aion panna liikkeelle. Karja on ensin kasvatettava karjassa, on saatava hengittämisen vapaus, puhdas ilma pääluvun mukaan laatuun katsomatta. Mutta tämänhän te tiedätte. Olen nähnyt nimenne sosialistisen järjestön luettelossa...

Ensin kun opin ajattelemaan ja huomasin kieron asemani maailmassa, surin, surin niin, että olin tulla hulluksi, nielin omaa tuskaani kuin tukahduttavaa ilmaa, itkin kuivaa itkua kyynelettömin silmin -- en ole koskaan voinut itkeä oikein, kuin muut tytöt -- läähätin omaa tyhjyyttäni läkähtyvin kidoin. Äiti, köyhä silittäjä, oli pannut minut tyttökouluun. Miksi? sen ymmärsin myöhemmin. Äiti oli entinen herrain piika, joka palveluspaikkansa isännälle oli tehnyt lapsen. Tuo lapsi olin minä. Ja siitä maksettiin eläkettä. Äidilläni oli tuo häpeällisen alentava kunnianhimo tehdä tuosta lapsesta herrasväkeä, jota hän kaikesta huolimatta ihaili korkeampana säätynä. Luulette varmaan nyt, että olin tai olen katkera tuolle herrasviettelijälle, satunnaiselle isälle. En lainkaan. Se oli sattuma, onnettomuus. Ellei sitä olisi tehnyt hän, olisi sen ehkä tehnyt joku muu. Ja ettei hän nainut äitiäni, rakastanut häntä, sen voin liiankin hyvin ymmärtää. En minäkään ole häntä koskaan rakastanut. Mutta ellei häneen olisi nuoruuden ajoilta tarttunut tuota eräänlaista piikamaisuutta, tekopyhää, luihua tuhatkuorisuutta, olisin voinut häntä kunnioittaa. Juuri sentähden, että hän teki työtä ja -- lapsia. Hän teki niitä sitten lisää, samoin, kelle, en tiedä, ehkä kelle sattui. Minulla on yksi velipuoli ja kaksi sisarpuolta. Ja äitini on rehellisesti elättänyt heidät omain kättensä työllä, napisematta, käräjöimättä eläkkeitä. Hän on ottanut heidät omalle edesvastuulleen ja raatanut kätensä veriin heidän tähtensä. Hänen teoissaan on siis jotakin komeaa, yksinäisen sitkeää elämäntaistelua, ja maailmalle tahtoisin kyllä näyttää hänen tekonsa, vaan en häntä itseään. Minusta hän on inhoittava! Teitä varmaan loukkaa puhetapani, mutta kun kerran puhun, en osaa puhua muuta kuin totta. Ja minua inhoittaa hän juuri siksi, ettei hän rohkene olla tosi, suora, että hän arkailee, nuhjailee jonkun likaisen tekopyhyyden, herrain pöydältä pudonneen puolivillaisuuden turvissa. On kuin hänen kasvoilleen olisi pienenä kaadettu likavettä, joka ei koskaan lähde pois. Minä tuskin eroitan hänen muuten sieviä piirteitään sen alta. Se on se herraskaisuuden puolisivistys säännöllisine kirkkokäynteineen, joka on raaistanut hänet. Puhun näin pitkältä äidistäni, sentähden että hänen kuvansa myrkytti minun varhaisimman nuoruuteni. Minä häpesin ja inhosin häntä, en siksi, että hän oli isättömäin lasten äiti, vaan siksi, että hänellä oli piikasielu. En koskaan uskaltanut päästää kotiini ketään toveriani, sillä en kehdannut näyttää heille äitiäni, ja minä kärsin siitä, että arvasin heidän halveksivan häntä -- _väärästä syystä_. Minusta tuli umpinainen ja uhmamielinen. Jo lapsena opin ylönkatsomaan sydämeni pohjasta yleistä mielipidettä. Syytökseni, joka muuten olisi kohdistunut yksilöön, sai täten laajemman maalitaulun. Opin huomaamaan, että ihminen on olosuhteiden tulos, niin äitini, niin minä itse, niin kaikki; mutta että ihmisen on voitettava olosuhteiden sortovalta, murrettava sen väärät ikeet. Ei ole ihmisen oma syy miksi, mihin hän syntyy. Mutta ihmisten yhdyspiirin velvollisuus on järjestää niin, että, syntyi ihmisjälkeläinen mihin asemaan tahansa, hänellä on tilaisuus kehittyä ihmisen arvoiseksi olioksi. Ja sitä varten ei vielä ole tehty mitään, ei mitään. Yläluokan puolelta järjestetty hyväntekeväisyys, kirkon saarnaama armeliaisuus ei auta asiaa, päinvastoin on se yksi häväistys-, alennuskeino lisää. Porvariston inhoittava anekauppasysteemi! Ensin ryöstetään ihmiset henkisesti ja aineellisesti putipuhtaiksi, sitten tehdään heidät armeliaisuuden esineiksi, jotta ryöstäjät voisivat varkaan toimettomuuteen, konnan tunnottomuuteen tottunutta, mätää omaatuntoaan lisäksi hivellä ihmisystävän äitelällä itsetyytyväisyydellä. Ja hädän alaisille on se luonnoton tukipylväistö. Koko hyväntekeväisyysjärjestelmä on epäterve ja todistaa yhteiskunnan mädännäisyyttä. Ihmisten tulee voida pysyä pystyssä omalla työllään, hänellä täytyy olla velvollisuus ja -- oikeus siihen. Oh, niin kauan kun muistan, olen syvällä sydämessäni kapinoinut yhteiskuntaa vastaan, joka tekee niin paljon kurjuutta mahdolliseksi. Mutta en ole voinut itkeä, en valittaa, en auttaa. Yhteen puristetuin huulin ja nyrkein olen kulkenut apua tarvitsevan ohi antamatta, itse ottamatta almua, äärettömän osanoton puristaessa sydäntäni. Olen aina tuntenut, että almu olisi hyödytön, alentava teko. Täytyy auttaa suuremmasti, tuntuvammasti, mennä pahan juuriin asti. Ei valittaa, mutta toimia. Ja aina olen tuntenut, että voimani ovat olleet liian heikot. Kuin vuoren paino on ollut omallatunnollani niin kauan kuin muistan. Minä olen syntynyt pahalla omallatunnolla, en ole koskaan ollut lapsi.

Helena Näkki vaikeni hetkeksi. Hänen mustat silmänsä paloivat suurina, intohimoisina, kylmää, uhkaavaa tulta.

Salme Tamm kuunteli häntä ilmeenkään hänen kasvoillaan muuttumatta, sirona, kylmänä, japanilaisen murhenäyttelijättären kangistunut hymyn hälle suupielissään. Hän tunsi tässä ulkonaisessa kovuudessa, joka huokui tuosta nuoresta tytöstä, olevan jotakin hengenheimolaista itselleen. Hän viihtyi tässä mielenliikutuksettomuudessa, jossa ei toinen hyrskinyt esiin sydäntään eikä vaatinut vastatunteilua toiselta. Hän oli tähän asti melkein kärsinyt suomalaisten naivista pehmeydestä, hän ei koskaan saanut sielullista siltaa siihen ja se teki hänet aina heidän seurassaan levottomaksi. Nyt oli hän tyyni. Hän vaikeni turvallisesti, muistamatta antaa mitään ulkonaista ymmärtämyksen merkkiä. Hän tunsi vain suuren myötätunnon leviävän itsestään tuon vieraan tytön muotokiinteää, yksinäistä sielunelämää kohtaan, yhtä yksinäistä kuin hänen omansa...

Helena jatkoi:

-- Tyttökoulu, äpäryyden kirous, ammattikyvyttömyys, ne olivat ne kielteiset voimat, ne aseet, joilla minun piti lähteä olemassaolon kamppailuun, kuten niin moni nuori nainen saa tehdä. Koetin saada työtä. Se oli melkein mahdotonta. Lopulta pääsin erääseen kahvilaan tarjoilijattareksi. Se ei sopinut luonteelleni. Sattui ikäviä yhteentörmäyksiä. Olin pahasisuinen, epäkohtelias, sanottiin. Minulla ei ollut, ihme kyllä, oikeaa piikasielua, vaikka olin sellaisesta syntynyt. Tai ehkäpä juuri siksi. Eräs neiti, jonka myöhemmin sain kuulla olevan puolisisareni, laittoman isäni laillisen tyttären, toimitti minut kirjanpitokurssiin ja hankki minulle ensimäisen konttoripaikkani ja sillä uralla olen nyt ollut tähän asti. Ja tiedättekö, miten pahasisuinen olen, minun on vaikea vieläkin olla kantamatta kaunaa tuolle neiti sisarelleni siitä, että hän teki minulle hyvää, että hän tarjosi minulle apuaan, jota silloin kyllä hyvin tarvitsinkin. Olen lähettänyt hänelle takaisin joka pennin siitä rahalainasta, jonka sain häneltä ja jonka hän olisi tahtonut tyrkyttää minulle lahjaksi. Uh, kuinka minä vihaan tuota herrasväen teeskenneltyä sukurakkautta ja almunantamisvimmaa! Hänessäkin oli jotakin sellaista, joka teki mieleni kovaksi, jonkinlaista tunkeilevaa holhoamishalua, niinkuin en minä osaisi holhota itseäni itse. Luuli kai, että olin perinyt äitini halun olla "huono nainen". Hän erehtyi suuresti, tuo mamseli. Siitä, miksi hän epäili minua, ei ole vaaraa, mutta paha ja ylpeä ihminen olen, sen tiedän. Luulen, etten koskaan opi kiittämään. Luonto nousee vastaan. Sanotaan, että se on oikea proletaarin tunnus. Niin, se olen koko sielustani ja minä kiroan sitä, että minusta on koetettu tehdä puoliherrasväkeä. Kaikki ovat koettaneet, ehkä hyvässä tarkoituksessa, mutta minun turmiokseni. Muistan hyvin, millainen holtittomuuden epätoivo minut valtasi, kun ensi kerran tulin huomaamaan epämääräisen asemani. Minä raivosin myös sitä puoluetta vastaan, joka oli vallannut itselleen työläisten ja köyhälistön nimen. Mikä yksinoikeus oli heillä siihen? Enkö minä sitten tehnyt työtä, eivätkö lukemattomat muut ulkopuolella heidän puoluettaan olleet köyhiä ja uutteria? Teki mieli riistää nuo kyltit heiltä pois, kunnes eräs työmies huomautti minulle, että jos kerran tunnen itseni työläiseksi ja kuulun köyhälistöön, niin oli minun liityttävä heihin, oli ammattini sitten mikä tahansa. Minä aloin puhua tästä tovereilleni. Toiset nauroivat minulle, toiset sanoivat, etteivät he uskaltaneet: heidät ajettaisiin pois viroistaan. Niin, ja aivan oikein kaikki me tiesimme ja tunsimme, että meidän järjestäytymisemme olisi joka tapauksessa tuloksetonta, meidän lakkomme toivotonta. Meitä tarvittiin, meitä voitiin käyttää, mutta me emme olleet välttämättömiä. Meidän työmme laatu oli niin helppohintaista, niin ala-arvoista, niin vähän erikoista ammattikyvykkäisyyttä vaativaa, niin henkisesti vaivaisten alaa, että meidät voitiin korvata milloin hyvänsä. Koko herrasluokan puolikuntoinen naisväki oli kilpailijanamme; koko tuo elätetty, porvarisloisjoukon heikompi sukupuoli oli valmis milloin tahansa yhä uusina ja uusina painoksina astumaan aisoihin, kaikki ne, jotka olivat tottuneet, kasvaneet kiinni siihen alentavaan ajatukseen, että naiselle oli soveliasta ansaita rakkaudella päätoimeentulonsa joko sitten kodissa tai sen ulkopuolella. Siksi he muissa viroissaan saattoivat tyytyä niin edesvastuuttoman pieniin palkkoihin, kun niillä ei tarvinnut saadakaan muuta irti kuin vähän koruhöyheniä rakkauden kyltiksi. Saadakseen viran oli rehellisesti itsensä elättävän naisenkin siis alistuttava porttojen polkemiin palkkoihin ja tehdä lakko oli toiselta puolen monellekin samaa kuin heittäytyä virkaheitoksi, ja pahempaakin, siirtyä määrätyn virkamiehistö-sorron alta vielä suurempaan riippuvaisuuteen miehistä. Se oli toivotonta. Näin ovat asiat vielä. Tervola oli oikeassa. Hän perusti lausuntonsa tosioloihin. Mutta tätä hyllyvää suota täytyisi voida edes joillakin pilkospuilla tehdä ihmisten astuttavaksi. Sillä tähän naisvirkailijoiden nimettömään uhrijoukkoon kuuluu paljon sellaisia ihmisiä, jotka ovat aivan liian hyviä sortumaan ylhäältä päin tulevan painostuksen vuoksi, porvarillisen kiristyksen, polkuansioiden vuoksi, ja myös liian hyviä vääryydellä itse kantamaan sitä "ryöstäjäluokan" ja "porvarin" pahamaineista nimeä, joka heihin summamutikassa alhaaltapäin singotaan. Heillä on kaikki porvarien ja sosialistien vaikeudet niskoillaan eikä yhtään heidän etujaan. Ja heidän joukossaan on hienoja, hiljaisia ihmisiä, jotka eivät koskaan voisi tehdä pahaa edes kärpäsellekään, mutta jotka juuri sentähden eivät voi taistella. Taistelussa on pakko lyödä, ja olen nähnyt, että on ihmisiä, jotka eivät voi. Ja juuri heidän tähtensä tahtoisin minä iskeä, niin että vinkuu. Minä olen karkeakuorisempi, paksunahkaisempi, romuluisempi. Minä sovin sellaiseen. Edellisestä paikastani sain jo eron muka liian sosialistisen mielenlaatuni vuoksi. Nyt eroan itse samasta syystä. En voi muuta. Kaikkialla maailmassa kiehuu ja kuohuu, vallankumous on päivän tunnussana, en voi nähdä tätä ilmatonta umpikehää ympärilläni puhkaisematta sitä edes jostakin kohden. Herra ties palaanko enää koskaan konttoripulpetin ääreen. Tuskin. Teen herra Tervolan kehoituksen mukaan, vaihdan gulashin työmieheen, naurahti Helena vähän katkerasti. -- Te suosititte minua tänne, rouva Tamm, toivon, ettette saa minun vuokseni mitään ikävyyksiä.

-- Menkää hyvällä onnella, äännähti Salme Tamm hiljaisesti, siihen elämän taisteluun, johon te kuulutte. Te olette liian suuri elämänvoima täällä kaavoittumaan ja homehtumaan. Täällä pitää ihmisellä olla vain numeroita sydämen paikalla.

-- Minun sydämessäni on suuri tyhjyys, sanoi Helena, mutta päässäni myllertävät tuhannet ajatukset. Ilman omaisia ja läheisiä kun olen elänyt elämäni kaiken, olen lukenut paljon. Miksi olisi mahdotonta toteuttaa yhteiskunnallisia onnen-unelmia, jos ihmisten koko tarmo ja harrastus kohdistetaan siihen -- mitä ei vielä ole...

-- Mitä ei vielä ole, on ainoa, mikä todella on olemassa, virkkoi Salme kuin itsekseen. Se on sitä oikeaa elämän sisältöä, valmis muoto on jo kuollutta elämää.

-- En tiedä. Täytyy mennä sinne, minne täällä sisällä vetää...

Helena Näkki otti jälleen äkkiä kuin heräten jostakin unesta entisen välinpitämättömän, arkipäiväisen äänenpainonsa ja sanoi nopeat jäähyväiset.

* * * * *

Oven sulkeuduttua jäi Salme liikkumattomana paikalleen. Hänen kasvoiltaan oli hetkiseksi väistynyt se käytännöllisen turvallinen itseriittäväisyys, joka niistä tavallisesti näkyi, samoin oli se siro hymyn häive, jolla hän oli vastaanottanut Helenan, myös kadonnut. Jäykällä ilmeellä katsoi hän eteensä.

Sadepisarat soivat surullisesti kuin särkyvät helmet ikkunaruutuja vastaan.

Jotakin kosteaa kihosi hänen silmiinsä. Itkikö hän? Hän ei ollut pudottanut kyyneltä edes avioeron selkkauksissa. Miksi hän nyt? Siksikö, että hän, joka oli alkanut niin komeilla ja kauaskantoisilla isänmaan ja maailman uudistuspyrinnöillä, oli uupunut tähän yksinäisen konttoripöydän ääreen, kauppaparoonein palvelukseen vieraassa maassa? Siksikö, että hän tällä hetkellä tunsi itsensä henkisesti loiseksi, epävapaaksi ja äpäräksi tuon toisen rinnalla, joka tietämättään, omalla tavallaan oli siepannut ilmasta hänen unelmansa ja nyt yksin lähti särkemään niitä patoja, joita vastaan hänen oma uhmanlaineensa oli laantunut, siihen kamppailuun, johon hän, Salme Tamm, ei ollut uskaltanut, vaikka hän oli käyttänyt poloista Pekkaansakin astinlautanaan. Ja nytkin uudessa aatteessaan hän nojasi toiseen... Petollinen pohja. Miksi hän ei yrittänyt yksin? Pelkäsikö hän? Hänellähän ei ollut mitään kadotettavaa enää. Puuttuiko häneltä itseluottamusta? Ehkä. Elämän syy jäyti häntä, yksinäisyys kammotti häntä. Itselleen hän sen saattoi tunnustaa. Muut eivät saisi sitä koskaan tietää.

* * * * *

Sill'aikaa kiiruhti Helena Näkki melkein juoksujalkaa eteenpäin sateessa ja tuulessa. Lopullisen ratkaisun polte tulisti hänen vertaan.

Se, mitä hän oli kertonut itsestään rouva Tammille, ei liikuttanut häntä suuremmin, hän tuskin muisti sitä enää. Hän ei myöskään tuntenut rouva Tammia kohtaan mitään erikoista kiintymyksen tai heltymyksen tunnetta. Vieras, vieras! Melkein niinkuin hän itse itselleen. Siinä tunnossa hän viihtyi. Ja hän oli iloinen siitä, että rouva Tamm ei ollut säälitellyt, ei valitellut, ei näytellyt mielenliikutusta. Pieninkin yritys siihen suuntaan olisi tukkinut hänen suunsa.

Helenasta tuntui kuin olisi hänen sydämensä ollut jossakin hyvin syvällä. Hän tiesi, että siellä kirveli ja hehkui, mutta hän tuskin saattoi erottaa, oliko se ihmisrakkautta vai -vihaa; ja niin monen kylmän kuoren sisällä sen tuli vavahteli, ettei sitä kukaan nähnyt päälle päin.

Joku vain heitti, vyörytti häntä eteenpäin. Mikä? Elämä, aika, ajan aallot, ilman sähkö? Joksikin sellaisiksi sitä kai nimitettiin. Tuo tavallinen se häntäkin irrallista lehteä kiidätti eteenpäin. Ja vinhemmin, tiestä tietymättömämmin kuin muita! Muilla oli ehkä joku kiintopiste, koti, omaiset, isänmaa, ihmiskunta, puolue, joka kutsui, tarvitsi. Hänellä ei ollut mitään. Ei kukaan ollut kutsunut. Sisältäpäin vain työnsi. Täytyi kiitää. Tehdä jotakin, jonka tunsi teon arvoiseksi. Ettei tarvitsisi ajatella kuivaa, tuskallista, hedelmätöntä elämän ajatusta. Se oli sittenkin raskainta kaikesta. Mahtoivat olla eri ainesta ne päät, jotka sen kestivät.

Vaaraan syöksyminen niin nopeaan, ettei ehtinyt mitään ajatella, antoi niin suloisen turvallisuuden tunteen.

VII.

He kulkivat pitkin tummia, lokaisia syyskatuja, Salme Tamm ja Kuutti.

-- Te tapatte itsenne työllä ja ryöstätte samalla ystäviltänne ilon saada nauttia rakastettavasta seurastanne. Miksi olette niin julma itsellenne ja muille, rouva Tuira?

-- Miksi nimitätte minua rouva Tuiraksi? Tiedättehän, että en enää ole sitä...

Kuutti vilkaisi vierustoveriinsa.

Salme Tammin suuret keltaisen-ruskeat silmät loistivat kuin merenkulta valkoisen turkiskauluksen sisältä.

Salme pysähtyi kesken puhettaan. Hän tuli äkkiä ajatelleeksi, että hänen huomautuksessaan oli Kuutin mielestä kenties jotakin tahallisen tunkeilevalta, tarjoilevalta näyttävää, jotakin, jota hän ei ollut tarkoittanut.

-- Tahdoin vain sanoa, jatkoi hän, että olen Salme Tamm, kuten ennenkin...

-- Sellaisena olette oikeastaan minulle vallan uusi ilmiö. Minähän olen aina tuntenut teidät vain rouva Tuirana.

-- Ah, se on totta se! Ikävä kyllä. Niin, ja käyttäväthän toiset erottuaankin entisen miehensä nimeä. Minusta se olisi väärinkäytöstä. Mies ja vaimo eivät ole sukua toisilleen ja erottuaan ovat he enemmän kuin vieraita...

-- Vaarallisia vieraita toisilleen useinkin.

-- No, en ainakaan minä ole Pekalle vaarallinen, eikä hän minulle, naurahti Salme. Teille hän voi olla paljon vaarallisempi.

-- Vaara uhkaa minua myös teidän puoleltanne...

-- Leikki pois! Sanokaapa minulle yksi asia, jota aikoinani ihmettelin suuresti. Miksi te kirjoititte Tuiran lehteen ja alistuitte samalla saman lehden, vieläpä saman miehen pilanteon esineeksi?

-- Meidän yhteistyömme ei olisi muuten menestynyt.

-- En ymmärrä tuota lajia yhteistyötä. Miksi sitä siis teitte?

-- Hyvin yksinkertaisesti siitä syystä, että me siihen aikaan tarvitsimme toisiamme. Olin sattumalta äänenkannattajan ja käsirahan puutteessa. Hänelle oli siihen aikaan avustukseni myös eräistä syistä, joita en viitsi mainita, erittäin tervetullutta. Mutta olin vaarallinen avustaja, sillä sosialistit ovat aina pitäneet minua porvarina aivan kuin porvarit sosialistina. Tuira ei siis voinut käyttää minua ilman erinäisiä varovaisuustoimenpiteitä, ilman tuota puolueelle tunnusmerkillistä pientä haukkua joka tosin kävi pilakuvan herttaisissa puitteissa, sillä muuten olisi hän helposti saanut porvarisen maineen, tullut ehkä ulospotkaistuksi järjestöstä, kadottanut asemansa ja kenties teidätkin -- jo silloin. -- Enkö ole oikeassa, rouva poliitikko?

-- Te hirveä kyynikko. Hyi teitä!

-- Niinkö tosiaan luulette? Te erehdytte. En ole kyynikko. Se mikä minussa näyttää kyynillisyydeltä on vain eräänlaista syvempää erittelykykyä, suvaitsevaisuutta, ihmisluonnon tuntemusta.

-- Ihmishalveksintaa se on! Teillä ei ole oikeaa ihmisrakkautta ei edes itseänne kohtaan ja toisten suhteen olette aivan välinpitämätön. Teille on samantekevä, erehtyvätkö he teistä tai eivät. Julkinen häväistys ja oman maineenne tahallinen tahraaminenkaan ei teistä ole mitään. Tiedättekö, se on väärin. On väärin antaa kansalle rumia mielikuvia, etenkin silloin, kun ne lisäksi ovat valheellisia ja etenkin asianomaisen itsensä avustuksella. Sellainen on synti Jumalaa ja ihmisiä vastaan. Väärä mielikuva ei kulu koskaan pois. Se elää polvesta polveen, myrkyttäen mieliä. Tiedättehän itse, mielikuva elää kauemmin kuin käsite, valheellisenakin se kestää kauemmin kuin todistetuin totuus. Sen on historia osoittanut niin useasti.

-- Totta, totta. Ja tahtoisin olla vielä jyrkempi ja sanoa: ainoastaan väärä mielikuva elää. Mielikuvan käsitteeseen jo sisältyy, että sen täytyy olla todellisuudesta poikkeava. Ja mieluummin kielteisten arvojen puoleen kallistuva tässä tapauksessa. Onnellisilla kansoilla ja onnellisilla ihmisillä ei ole mitään historiaa, kuten tiedätte... Mutta kun itse on mukana luomassa tuota väärää mielikuvaa, niin on siinä samalla jotakin humoristista, ikäänkuin personallinen yliote omaan kohtaloonsa, joka tekee elämän helpommaksi. Silloin ei ole itse sen uhri, pikemmin muut. Väärä mielikuva on se väärä raha, jolla kuolemattomuus ostetaan.

-- Ja sillä hinnalla te siis tahdotte olla kuolematon, oman onnettomuutenne ja maineenne hinnalla?

-- Nuorempana olisin vastannut siihen myöntävästi. Nyt en. Tai oikeastaan, nyt on puhe onnesta ja onnettomuudesta minulle merkityksetön. Ne tuntuvat vain pinnalla. Täällä syvällä jossakin, missä nyt asun, en enää tee eroa niiden välillä. Mutta kaiketi olen nyt onnellisempi kuin ennen, koska olen tullut tuntemaan, että ihminen voi tulla toimeen ilmankin onnea...

-- Ja sitä te nimitätte onneksi! Minä nimittäisin sitä talttumukseksi, tappion tunnustamiseksi, aseiden laskemiseksi, vanhuudeksi...

-- Minä olenkin vanha, vastasi Kuutti hiljaisesti, paljon vanhempi kuin mitä voitte aavistaakaan. Väsynyt elämään...

He kulkivat hetkisen ääneti. Salme Tammin silmät päilyivät suurina ja liikkumattomina.

-- Teidän ensimäisissä teoksissanne oli sellainen hurja alkuvoima, ettei olisi luullut teidän koskaan väsyvän. Tiedättekö mitä? Olisin tahtonut tavata teidät silloin, kun rakastitte elämää, kun ajoitte takaa onnea kuin metsänriistaa, niin... lisäsi Salme uneksivasti.

-- Entä jos silloin olisin tahtonut onnekseni teidät?

-- Aina te käännätte kaiken leikiksi.

-- Tahdotte nähdä minut nuorena. No hyvä, tehkää minut nuoreksi. Te voitte sen!

-- Te paha!

-- Miksi?

-- Miksi ette voi kohdella minua toverina?

-- Siinä määrin minä en sentään ole sosialisti.

-- Te ilkeä! Millä olen ansainnut pilkkanne? Salmen äänessä tuntui todellista ärsyttymystä ja tuskaa.

-- No, älkäähän suuttuko! Suokaa anteeksi.

Kuutti laski kätensä isällisesti nuoren naisen ranteelle.

-- Minä puhun tosissani. Kuin ystävälle.

-- Kuin aatetoverille teidän tulee puhua. Ettekö muista yhteistä asiaamme?

-- Muistan, muistan, Salme-rouva. Mutta minkä minä voin sille, että teidän nuoruutenne ja kauneutenne hetkiseksi himmentää aatteen. Kansanne tarvitsee teitä, sen tiedän, mutta minä tarvitsen teitä myös. Te annatte minulle sitä kiihoitinta, joka minulta juuri puuttuu. Ettehän paheksu sitä. Tänä aikana, jolloin on niin vähän kauneus-iloja ihmisellä! Ajatelkaa, olla taiteilija tänä aikana, joka on niin ruma, köyhä ja pieni?

Salme tuijotti Oula Kuuttiin kuin ilmestykseen.

-- Mitä te puhutte! Tästä ajasta, joka on suurin ja rikkain minkä historia tuntee! Todella suuren taiteen ja suurien taiteilijain arvoinen!

-- Niinkuin tuli tarvitsee ilmaa ja tuulta palaakseen, tarvitsee taidekin ympäristön sähköä.

-- Koko maailmahan on nyt täynnä sähköä ja vapauden tuulta ja ryskettä!

-- Laumojen, ei yksilöjen.

-- Te runoilijat siitä vain puututte ja häpeä teille! Teidän asianne olisi juuri lietsoa ihanteellisuuden hehkua ajan suuriin kysymyksiin, liehua lippuna, soida sfäärien sopusointuina... Missä te piilette?