Part 6

-- Olen ylpeä ja kova kuin isäni ja tahdon sellainen olla. Kuinka olisin voinut tulla outona, yksinäisenä, irrallisena, isättömänä, äidittömänä outoon maahan ja koreilla lainahöyhenillä, suuren kirjailijan tunnetulla nimellä! Naurettavaa, alhaista! En koskaan voisi vetää huomiota puoleeni maineella, jota en itse ole ansainnut. Äitini nimen olisin pitänyt, ellei vainajan ääni olisi minua siitä pidättänyt. Hän sanoi: "Venäläiseen nimeen on Suomessa liittynyt sortajan kannusten helinä. Ei ole hauskaa valloitetussa, poljetussa, paljon kärsineessä maassa käydä valloittajan väreissä. Venäläisellä nimellä ei Suomessa koskaan voisi olla vapaa. Vain alhaiset sielut voivat kirouksen levittäjinäkin elää leveästi ja rehennellä. Mutta sinä, tyttäreni, jos sinulla on yhtään minun sieluani, et voisi nousta pinnalle, kukkulalle, et aurinkoiseen iloon, et tuntea olevasi kotonasi isäsi maassa, ellet ole ja pysy suomalaisena." Hän, venäläinen Varvara, oli suomalaisen isänmaan ystävä! Eikö se ole kummallista? Niin voi rakkaus sokaista mielen. Ei, minulla ei ole äitini sielua. Minulle olisi helppoa polkea kantapäilläni tätä sorrestua kansaa, joka on pikkumainen, salavihainen, itsekäs, röyhkeä, minulle olisi helppoa tanssia tässä valloitetussa, surevassa maassa ja ajaa nälkiintyneen roskaväen keskuudessa valloittajan kultavaljakolla!

Vera nauroi hurjasti.

-- Vera, rakas Vera, nyt et taaskaan ajattele, mitä puhut.

-- Minä ajattelen näin. Usko nyt kerrankin, rakas kulta täti, että olen niin paha, niin ilkeä kuin ihminen voi olla. Äitini oli hyvä, siis tulen isääni. Mistä olisin muuten saanut pahan sisuni! Itsestäni voin nähdä, millainen isänikin on. Pelkästä pahansisuisuudesta otin oman nimen, kiusatakseni häntä! Niin, pelkästään kiusatakseni, ärsyttääkseni häntä otin nen-päätteisen nimen, jollaista täällä halveksitaan. Siksi juuri otin sellaisen.

-- Sinä hourit Vera. Ei kukaan Suomessa halveksi nen-päätteisiä nimiä.

-- Mutta ylimystö halveksii, nuo korkeat kansallismieliset, niin juuri! Sen ovat juuri nuo ruotsalais-kansalliset nimenmuuttajat saaneet aikaan, että täällä nyt on kansa, joka halveksii kansanomaisia sukunimiään, joka muuttaa nimensä jos joksikin -- tosiperäiseksi, laajaperäiseksi, peräperäiseksi -heimoksi ja -vallaksi muka näyttääkseen aateliselta ja hienolta. Minulla, muukalaisella, joksi te minua parjaatte, on enemmän sisäistä ylpeyttä kuin teillä, minä valitsin nimekseni tuon halveksitun nen-päätteisen. Soroinen, oi se on kaunis mielestäni, niin kaunis!

-- Nen-päätteisiä nimiä, lapseni, on maa täynnä.

-- Niin, mutta kukaan _ei ota_ nimekseen nen-päätteistä siksi, että kukin tahtoisi, että hänen nimensä _näyttäisi_ otetulta, salaperäiseltä, vihjaisi johonkin kansalliseen uhrautumiseen, ylhäiseen vierasperäisyyteen, ha ha ha! Voi, täti, taas pahoitan mieltäsi, näen sen!

Vera lankesi äkkiä Kaarinan kaulaan. Pimeässä tuskin eroitti enää noiden kahden naisolennon ääriviivoja.

-- Täti, kultainen täti, miilaja, et ole puhunut mitään koko ajalla. Olet taas tutkinut ja punninnut minun kevyttä sieluani suuressa sydämessäsi. Oi, anna anteeksi! Aina minun täytyy pyytää sinulta anteeksi, en tiedä miksi! Tosiaan! Siksi, että herjaan jotakin iankaikkisen pyhää ja suurta, kun sinun läsnäollessasi herjaan hyvyyttä. Sinun hyvyytesi on ihanaa. Ilman sitä kuolisin, ilman sinua, täti, menehtyisin tässä autiossa maailmassa. Sinä olet minun jouluenkelini, joka itkee ijäti ylitseni. Miilaja, miilaja! Minä olen sinun kissanpoikasi, sinun pieni pirunkorentosi, sinun onnettomuutesi!

Vera painoi kertomattoman hyväilevällä eleellä poskensa vasten Kaarinan poskea.

-- Silmäteräni, jos ei minulla olisi suurempia onnettomuuksia kuin sinä, olisi elämäni pilvetön.

-- Oletko todellakin sinäkin onneton, täti? Kuule, anna sinä minun lohduttaa itseäsi, niinkuin sinä lohdutat minua!

-- Lapsi, lapsi, täytyy voittaa itsensä. Sillä lohduttaa toistakin. Lapsi, sytytä lamppu.

-- Minä olen taas tehnyt sinut murheelliseksi, virkkoi Vera pehmeästi ja hiljaa. Oh, kuinka minä olen paha!

Kaarina tunsi piston rinnassaan. Miten kevytmielistä oli tällainen kasvattaminen, antaa tuon hurjapäisen, tuon varhain kehittyneen, epätasaisen, sekavien käsitteiden silpoman mielikuvituksen noin aallota valtoimenaan koettamatta sitä edes hillitä. Hänen olisi pitänyt luopua Verasta. Heikko, voimaton oli hän hänen suhteensa. Kummallisella tavalla tuo tyttö kietoi hänet. Hän jäi häntä katselemaan kuin jotakin outoa, hurmatuoksuista kukkaa, kuuntelemaan häntä kuin kaukaisen, salaperäisen elämän ikuista, voittamatonta myllerrystä. Hän vaipui häneen kuin omaan täyttymättömään rakkauden-unelmaansa, kuin Oula Kuutin sielun sanattomaan aavisteluun, kuin runoelmaan ja lauluun. Hän ei tohtinut kajota tuohon perhosen siipeen, tuohon aarnivalkeaan, tuohon tuuliharppuun.

Hän unohti kasvattamisen.

Ja omatunto kalvoi häntä, hyvää, kuin suurinta rikollista.

VI.

Liikehuone Tervola & Untosen prokuristi Salme Tamm istui iltamyöhällä vielä konttorissaan kirjoitellen ulkomaille meneviä kauppakirjeitä. Tämä oli ylityötä, tai sellaista, jonka hän olisi voinut tehdä kotonaankin, mutta tuntui paremmalle tehdä työtä virkahuoneessa. Hän ei yleensä laskenut liikkeelle tekemänsä työn määrää, hän oli ottanut viran vastaan edesvastuulla hoitaa kaikki, riippui hänestä itsestään, milloin ja missä hän sen suoritti. Ja hänellä oli työn intohimo, hän tahtoi näyttää, että hän kykeni sekä käyttämään itsenäistä liikeälyä että ansaitsemaan rahaa. Hänen taitoaan olivat myös liikkeen molemmat päämiehet tai oikeastaan Tervola, joka heistä molemmista oli ainoa konttorimies, ymmärtäneet oikein arvostaa. Hänen palkkansa oli jo huimaava, ainakin tuntui se siltä kaikkeen entiseen verraten. Näinkö helppoa se olikin? Ja vaikka rouva Tamm usein otti itselleen neljäntoista tunnin työpäiviä, tuntui hänen elämänsä niin ihmeen kevyeltä ja vapaalta nyt, sitä kevyemmältä, mitä enemmän teki työtä. Silloin ei ehtinyt vaipua itseensä. Ei ehtinyt olla kotona. Koti aina uuvutti muistoihin, pahoihin ja hyviin, enimmäkseen pahoihin, tai paremmin sanoen tuskallisiin. Huoneissa viipyi vielä epämääräinen tai kuviteltu tupakantuoksu hänen entisen miehensä ajoilta, vaikka oli jo kulunut puoli vuotta siitä, kun he lopullisesti olivat eronneet ja tämä oli muuttanut pois kotoaan.

Pekka Tuira oli ollut Salmelle raskas kuorma, mutta hän oli tottunut tätä kuormaa kantamaan ja rakastamaan, eikä mikään työn taakka tuntunut nyt voivan painaa yhtä paljon, ei turruksiin tuskasta hankautunutta tuntoa.

Kolme lasta pyöri edelleen lattialla kuten ennenkin, mutta hän ei ollut joutanut niihin ennenkään kovin suurta huomiota kiinnittämään. Lapset eivät koskaan olleet riittäneet hänelle elämänsisällöksi. Väliin kun hän ajatteli tätä puolta itsestään, jäi hän itseään ihmettelemään. Olenko ehkä luonnoton äiti, muut naiset ovat niin erilaisia? Mutta sitten luuli hän löytävänsä sille selityksen. Jos hän olisi mennyt naimisiin aivan nuorena, jos hän olisi joutunut itseään vanhemman miehen muovailtavaksi, jos vaistomainen eroottisuus olisi ollut hänen vaikuttimensa naimisiin mennessä, niinkuin on usein laita naisten, olisi hänenkin kehityksensä ehkä pysähtynyt siihen ja jäänyt pyörimään tuon yhden ainoan suvunsäilytys- ja jatkuvaisuusvietin ympärille. Ei, parempi oli näin. Hoitihan mieskin isyytensä ja yhteiskunnallisen työnsä yhtä rintaa! Yleensä miehet, ei hänen miehensä! Mutta sekin oli onni. Jos Tuira olisi täysin riittänyt perheen tueksi, niin olisi se ehkä jollakin tavoin puuduttanut, lamaannuttanut hänen voimaansa, vaikkakaan hän ei periaatteessa hyväksynyt miehen elättämää naista. Parempi oli näin. Jos oli. Ei, hän ei uskaltanut ajatella mitään. Joku salainen haaksirikko, henkinen vararikko, joku paha laskuvirhe ainakin oli paljastunut hänelle itselleen noiden perheselkkausten kautta hänen elämässään. Tai pikemmin: hän tiesi siitä itse jo kauan. Nyt se kävi julkiseksi. Se näkyi kauas. Hän vaikutti luonteettomalta, hänen elämänkaarestaan puuttui plastiikka, sopusuhtaisuus, siinä oli nyt jo jotakin särkynyttä, irvikuvamaista, auttamattoman rumaa.

Ja kuinka oli hän aina korostanut liikealalla juuri tuota ulkonaisen viivan ehjyyttä ja kauneutta, kun hän oli nähnyt ympärillään tätä periaatetta niin räikeästi loukattavan! -- Tuossa eräskin isänmaanystäväksi ja epäitsekkääksi hengen mieheksi tunnettu suurviljelijä, joka kuletutti tilaltaan maidon niin tarkkaan Venäjälle, että oman pitäjän lapset olivat kuolla nälkään, että suurten karjalaumojen keskellä asuva oma väestö sai matkustaa vieraisiin rukoilemaan välttämättömintä maitotilkkaa. Ja tämä tapahtui vain etujen, rahanhimon vuoksi. Se oli ruma liikeviiva! -- Tuossa samoin eräs sortopolitiikan vastustaja ja kansansivistyksellisten lahjoitusten tekijä: osti eläväinkuvain teatterin, jossa räikeillä rikosjutuilla ravittiin kansan hengennälkää, osti hienon kaupunkitalon, teki siitä ravintolan ja yökahvilan, juotti sortopolitiikan upseereja ja heidän naisiaan, tuli heillä miljonääriksi ja heidän kukistuttuaan möi talon vielä useammasta miljoonasta Venäjän valtion vallankumouksellisille, ikuisiksi ajoiksi, keskellä Suomen pääkaupunkia, palatsin vieraan valtion sotaväelle! Se oli anteeksiantamattoman rumaa liikepolitiikkaa!

Sellaista näkyi nyt kaikkialla. Mutta sellaiselle näytti myös hänen oma elämänviivansa. Pettymystä hänelle itselleen, ehkä enemmän vielä muille, oli se saattanut aikaan. Ihmisten luottamuksen oli hän menettänyt. Häneen ei luottanut enää kukaan, ei Viro, armas kotimaa, ei Suomi, ei puolueet, ei muut kuin hänen oman liikkeensä johto, jota hän itse taas ei puolestaan voinut kunnioittaa, niinkuin hän olisi tahtonut. Etenkin Untosesta, liikkeen toisesta päämiehestä, liikkui yhä hämärämpiä huhuja. Varmastikaan ne yksityiset sivukanavat, joita myöten hän kokosi tuhansiaan, eivät olleet puhtaita!

Keinottelun saasta kohosi joka puolella kuin patonsa puhkaisseiden loka viemärien inha tulva-aalto. Tuntui kuin koko maailma, aivan kuin hän itsekin, olisi pelannut pois käsistään kaikki aatteelliset arvot: aineelliset olivat enää jälellä.

Ja miten hän, Salme, oli aikoinaan halveksinut ainetta, rahaa! Kun hänen kotitalonsa isän kuoltua joutui vasaran alle, ei hän tarjottunakaan välittänyt pelastaa kodin muistoja. Se oli rihkamaa, joskin rakasta, jonka valta sydämessä oli voitettava. Elettävä vain hengen ritaruudelle, vapaana aineen vallasta, kuten Ibsen, joka elämänsä ijän asui vuokrahuoneessa, jolla ei ollut mitään, jota hän saattoi sanoa omakseen, ei muuta kuin aivojensa suuret ajatukset. Salme karkaisi luontonsa tämän periaatteen mukaan. Ja kun hänen miehensä teki ensimäisen vararikon, ei hän osannut surra ulosvieritettyä pesänsisältöä! Hän luuli olevansa silloin hengen jättiläinen, ja hän olikin vain nuori ja pintapuolinen. Hän ei silloin vielä ymmärtänyt sitä salaista sielua, minkä ihminen aineelliseen ympäristöönsä viljelee, hän ei ymmärtänyt, että kaikki aineelliset valloitukset, rahakin, merkitsivät tehtyä työtä, että se oli pyhää hengen perintöä sekin, esi-isäin kuolematonta käsialaa, jota ei ollut lupa loukata eikä häväistä. Kova todellisuus oli sitten vähitellen opettanut Salmea pitämään sitä arvossa. Ja miten hän sittemmin oli ikävöinnyt kotiaan, sitä ainoaa, mikä hänellä koskaan oli ollut, minkä hän todella tunnusti kodikseen, Viron kotia, sen mustuneita, kuluneita kaappeja ja kelloja! Ja miten omatunto vieläkin kolkutti siitä, että hän ei ollut hädän ja haaksirikon hetkellä ojentanut pelastavaa kättä näille hyljätyille, vanhoille, uskollisesti palvelleille esineille!

Nyt ei hän enää voinut heittää halveksien rikkakasalle halvinta pärekoppaa. Miten äärettömästi hän oli muuttunut entisestä! Mutta hänhän olikin käynyt tässä välillä sosialismin ja materialismin koulun!

Salme hymähti itselleen. Turhaa oli erotella, eritellä. Kaikki oli samaa elämänvoimaa, ikuista muuntumista, mysteeriaa. Rikkinäinen ruukku siinä mielessä yhtä kallisarvoinen kuin henkevin kirja. Tämä henkinen materialismi, tämä käytännöllinen monoteismi, se oli nykyään hänen uskontunnustuksensa!

Salme Tamm oli unohtunut mietteisiinsä. Syvä ryppy oli painunut hänen silmiensä väliin. Häntä värisytti se yksinäisyys, joka häntä ympäröi. Oh, parempi olisi ollut, että hänen sydämensäkin järkiään olisi muuttunut laskukoneeksi. Mutta se ei voinut. Se kodittomuus, se irrallinen juurettomuus, johon hän oli joutunut, kalvoi koko ajan rikki hänessä jotakin hienoa ja lujaa, joka toisissa olosuhteissa olisi voinut olla suurta ja kypsää elinvoimaa.

Kahteentoista vuoteen ei hän ollut käynyt kotimaassaan Virossa, ei sitten kun hän sieltä läksi. Se oli jo kokonainen iankaikkisuus! Hän ei voinut palata. Hän tunsi itsensä jotenkuten petturiksi...

Hän, nuori talonpoikaisylioppilas, oli silloin lähtiessään ollut kansallisen puolueen toivo. Hänestä piti tulla jotakin suurta, ei itselleen, mutta onnettomalle Virolle. Hänelle oli koottu matkarahat, lähetetty kolmen vuoden aikana stipendi Suomeen, jotta hän veljesmaan yliopistossa säilyisi sortavasta pakkokielestä, jotta isänmaalle ja sen asialle saataisiin puhtaita, suorasti kasvaneita tuliluonteita, uusia Koiduloita. Ja hän olikin tällä aikaa, hän, kansallisuus-asian lähetti, kallistanut korvansa kansainvälisen sosialismin asialle ja antanut kätensä suomalaiselle sosialistilehden toimittajalle, sittemmin pilakuvapiirtäjälle Pekka Tuiralle. Tämän tempun jälkeen pidettiin häntä Suomen kansallismielisien piireissä, johon hänet ensin Viron kansallisstipendiaattina oli avosylin otettu vastaan, vakoilijana tai ainakin hyvin epäluotettavana hahmona, ja kotona Virossa, mitä he hänestä ajattelivat, sen arvasi hän, mutta ei uskaltanut sitä lausua ääneen. Kotona vallitsi suru hänestä.

Hän oli askel askeleelta käynyt sisäisesti yhä yksinäisemmäksi. Suomen sosialistit olivat laumaa. Hän oli vakaumuksesta liittynyt heihin, mutta hänen kunniahimonsa oli alkuaan pyrkinyt heitä johtamaan. Heidän lähelle tultuaan katosi häneltä tämä houkutus. Pekka Tuiran kanssa ei myöskään koskaan ollut muodostunut lähempää sielullista väliä. Hyötysuhteeksi se lienee ollut alkuaan ajateltu. Salme toivoi, se täytyi hänen myöntää, jos hän meni oikein syvälle itseensä, Pekan kautta saavansa jalansijan sosialismin johdossa; Pekka viehtyi Salmelta saamiinsa pikku vippeihin. Salmea nauratti Pekka-rukka! Näin oli sentään mukavampi. Salmen omaisuus oli turvattu ja Pekkakin sai pikku avustuksensa nyt paljon varmemmin. Aina kun Pekka tuli "lapsia tervehtimään", merkitsi se sitä, että hän tarvitsi pienen käsirahan. Muuten ei eron jälkeen mikään oleellisesti ollut muuttunut heidän välillään. Erillään asuminen vapautti Salmen vain siitä kuluttavasta levottomuudesta, jonka jokahetkinen tietoisuus toisen epävarmoista askelista antoi, tai oikeastaan tietoisuus niistä oli hänellä vieläkin, mutta ei hermoihin käypää tuntoisuutta, havainnollista, kouriintuntuvaa läheistä kosketusta vieraaseen elämään, joka kulutti hänen omaansa. Hän nautti siitä, että hän saattoi antaa, entiselle miehelleen, lapsilleen, oman työnsä tuloista. Nautti jokaisesta uudesta esineestä, jota hän kauan oli suunnitellut, halunnut ja jonka hän nyt saattoi toimittaa kotiinsa. Kotiinsa! Mikä ivanimi! Ei, hänellä ei ollut sittenkään kotia. Oli vain huoneet, lapset, huonekalut, palvelijat! Hän ei viihtynyt siinä ympäristössä. Siksi hän suorastaan etsi ylityötä, työn tekosyytä, pysyäkseen konttorissa puoleen yöhön ja voidakseen taas palata sinne aamulla varhain. Niin kului elämä.

Yhä voimakkaampana alkoi tuntua kaipaus kotimaahan. Mitä hän täällä, vieras? Mutta aina ahdisti hänen mieltään tuo sama kunnianhimo tai ehkäpä se oli kunniantuntoa: ei palata katumuksentekijänä, vaan voittajana, uuden päivän säteilijänä. Kaikesta huolimatta! Ah, ne pettyivät siellä kotona, ne, jotka luulivat, että olivat arvottomalle tuhlanneet isänmaan varoja, kavaltajan käteen antaneet toivonsa ja onnensa! Hänen, Salme Tammin nimen täytyi vielä kerran kunniakkaasti yhdistyä uuden Viron aamunnousun suureen historialliseen hetkeen. Hänen, juuri hänen, täytyi ottaa osaa Suomi-Viron; liittovaltakunnan synnytystuskiin, ja vaikka verellään ja hengellään maksaa siitä. Hän oli sen velkaa Kreutzwaldin unelmalle. Mutta se unelma oli uusittava, uudistettava, laajennettava uuden maailman ihanteita vastaavaksi. Hänen elämänsä erheet eivät sittenkään olleet erheitä! Tämä oli ollut hänelle välttämätöntä valmistus-, kypsytysaikaa, sisäisen ihmisen kasvattamista. Hän lähti maastaan lapsena, hän oli palaava täysi-ikäisenä, koeteltuna, kärsineenä, kirkastettuna, ihmisyydelle avautuneena. Häneen voitiin nyt uskoa ja luottaa, nyt vasta! Jospa he sen vain ymmärtäisivät siellä kotona!

Hän oli jo salassa tehnyt paljon työtä sitä varten. Ja Oula Kuutin avustuksella oli hän tekevä asiasta kansainvälisen liikkeen. Heillä oli jo johtolangat käsissään syvälle Europan valtio-elimistöön. Mutta Oula Kuutti oli hänelle siinä asiassa välttämätön. Hän oli ruoskiva hänen suuret, mutta velttouteen pyrkivät lahjansa suuren asian palvelukseen. Väkisinkin. Suurten kirjailijain velvollisuus oli tällaisella maailmanhistoriallisella hetkellä antaa tulensa loimuta ihmisten ja kansojen hyväksi. Mutta Oula Kuuttia täytyi aina lietsoa, pitää silmällä, hän saattoi milloin tahansa livahtaa piiloon. Ah, niitä runoilijain mielialoja, miten niitä oli hoideltava!

Salmen rinnasta kohosi huokaus.

Useammin, paljon useammin olisi hän tarvinnut Kuutin seuraa. Ei vain isänmaan, mutta itsensä vuoksi... Hän tunsi kasvavansa, voimistuvansa siitä: Tarvitsihan hän edes yhden ymmärtäjän, hengenheimolaisen, aatetoverin tässä vieraassa maailmassa. Mutta hän pelkäsi, että Oula Kuutti mahdollisesti ymmärtäisi hänen mielenkiintonsa väärin. Hän ei myöskään tahtonut vaivata niin usein Oula Kuuttia, hän saattoi väsyä. Mutta monasti olisi tehnyt mieli mennä häntä tapaamaan. Tämänkin mieliteon voittamiseksi oli vain yksi keino: työ. Kun hän oli pysytellyt yhteentoista asti konttorissaan, oli mahdotonta enää mennä muualle kuin kotiin. Ja lapset nukkuivat silloin, palvelijat samaten. Hiljaisuus vallitsi hänen tahtonsa ja unelmiensa, pitkäin pettymystensä ja koti-ikävänsä yllä... Niin harvoin oli Oula Kuutti omasta halustaan etsinyt hänen seuraansa. Ah vaiti ajatukset! -- Eikö isänmaan kohtalo ollut tärkeämpi kuin kaikki sielulliset asiat...

Salme säpsähti.

Eikö ovikello soinut? Tuliko ehkä hän?

Oven takana seisoi pieni tumma nais-olento.

-- Kas neiti Näkki! Astukaa sisään!

-- Suokaa anteeksi myöhäinen tuloni.

-- Ei mitään. Istukaa, olkaa hyvä!

Tytön synkät, itsepäiset pikisilmät tuijottivat hetkisen jonnekin epämääräiseen. Hän ei näyttänyt kuulevan kehoitusta.

-- Minä tulin sanomaan teille hyvästi, rouva Tamm, sanoi hän sitten. En tiedä oikein miksi sen tein. Näin täällä tulta -- arvasin, että olette täällä yksin työssä, kuten te aina olette. Minä, minä olen tehnyt lakon, hymähti hän hieman ivallinen katkeruus äänessään. Ja minun teki mieli sanoa teille asian oikea syy. En tiedä miksi teki mieli jollekin selittää. Sanokaa suoraan, häiritsenkö?

-- Ette laisinkaan, hyvä neiti. Minäkin olen hyvin yksin. Teette minut iloiseksi luottamuksellanne.

-- Oh, ei minulla ole mitään salaisuuksia, sentähden että minun sydämessäni ei ole mitään haavoitettavia kohtia, ainakaan enää. Olen hyvin tunteeton ihminen. Sen olen aina huomannut, kun olen verrannut itseäni muihin. Ja eroni syynäkään ei ole personallinen loukkaantuminen herra Tervolaa kohtaan, vaikkakin meillä äsken oli eräs yhteenotto, joka tavallaan antoi sopivan aiheen pesäerolle. Olenhan ollut jo kauvan aikaa epäsuosiossa. Kävin taas noita naiskonttoristien kurjia palkkasuhteita selittelemässä, että oli mahdotonta tulla toimeen tähän aikaan, elää, vaatehtia itsensä siististi, asua, syödä sadalla viidelläkymmenellä markalla kuussa. Herra Tervola oli kaltaisensa, kuten arvasin. Hän turvautui raakaan leikintekoon. -- Turhia huolia muka! Nuoren kauniin naisen ei tarvitse koskaan huolehtia toimeentulostaan. He saavat olla kuin kukkaiset kedolla, jotka eivät työtä tee eivätkä kehrää ja ovat kuitenkin vaatetettuja paremmin kuin Salomon kaikessa korkeudessaan.

-- Ja minulla ei ole konttorissa muita kuin nuoria, kauniita naisia, lisäsi hän. Se on ehto, joka ensin on täytettävä, virkaan astuttaessa. Minähän en voi antaa muuta kuin neularahoja, sen toki kaikki ymmärtävät jo ottaessaan viran vastaan...

-- Mutta me teemme työtä aamusta iltaan, rohkenin huomauttaa, emme me ole kuin kukkaiset kedolla.

-- Mutta yhtä kauniit, yhtä kauniit, intti hän. Työ, kohtuullinen työ vain kaunistaa. Nainen saa jotain jäntevää, amerikkalaista voimaa ja nykyaikaisuutta sulouteensa; siinä suomalainen nainen eroaa edukseen esimerkiksi venakosta. Minä sen tiedän, minä olen ollut Amerikassa minä, ja vähän muuallakin maailmassa, Venäjällä myös, paljon Venäjällä.

Ja kun tiukemmasti oikaisin häntä asiallisuuden polulle, sanoi hän myös vähän karkeammasti:

-- Tiedättekö, hyvä neiti, liikkeen kannattavaisuuden, sen tulo- ja menoarviot hoidan minä ilman mitään apulaisteni neuvoja. Minä maksan sen, minkä liike voi maksaa tuottamatta tappiota. Ja noista asioista minulle valitellessanne, valitatte aivan väärälle henkilölle. Minä ylläpidän vain liikkeen, en naisia... Ne ovat aivan toiset miehet ne! Hyvä neiti, ottakaa huomioon vallankumoukselliset liikekonjunktuurit. Opetelkaa itsenäisesti hoitamaan liikeasioitanne, tekin. Gulashien rotu alkaa olla häviämään päin. Heille ei kannata enää tuhlata suosiotaan. Nyt ovat miljonäärejä tässä suhteellisuuden maailmassa työmiehet. Vaihtakaa suosijoita!

-- Sika! Oli ainoa sana, jonka sain suustani, ruma kylläkin, mutta ei mielestäni vielä lähitulkoonkaan kyllin ruma hänelle.

Minussa jäätyi jotakin, pikemmin kuin kuohahti!

Tunsin, että kasvoin ja että hän upposi alas. Ääretön, pohjaton halveksinta häntä kohtaan hyydytti vereni. Tulin äkkiä kuin oudoksi itsellenikin. Minua hän ei alentanut, vaan itseään. Minua hän ei kyennyt tahraamaan, vaan koko tuota heikkoa, kurjaa naissukupuolta minun edustamassani persoonassa. Tunsin voimieni kasvavan tuhatkertaisiksi. Jos ei ketään muuta heissä ollut vahvaa taistelemaan heidän puolestaan, kyllin joutilasta, kenenkään kaipaamatonta, vaikka sortumaan siinä taistelussa, niin olin ainakin minä yksi. Sillä kertaa päätin elämänurani, sen oikean, jota olin aina etsinyt. Päätin ruveta pienien naisvirkailijoiden herättäjäksi. Olen kauan ollut sosialisti, mutta sosialisti vailla pohjaa, vailla omaa elämäntehtävää. Olen tähän asti ollut vain yksi tuhansista, nyt olen erikoinen, olen ainoa valveutunut nukkuvien uhrien vankilassa! He nukkuvat, niin, he ovat alennustilassa, he juuttuvat kiinni siihen, eivätkä pääse pois, eivät uskalla, heillä ei ole varaa, voimaa taistella samoilla keinoilla kuin muut sosialistit. Heidän lakkonsa ei toistaiseksi merkitsisi mitään. Uutta naiskurjalistoa, jota on enemmän kuin puoli ihmiskuntaa, saataisiin sijalle, uutta miesten elättämää, neularahoja konttorissa naputtelevaa, itsekunnioitusta ja kykyä vailla olevaa pieneläjä-sukua.

Minä tunnen ja tiedän tämän kurjuuden niin perinjuurin. Jo monta vuotta olen ristiriitaisin tuntein pohtinut tätä asiaa. Minun oma elämäni on työntynyt kuin kiila juuri tuohon herrasväen ja työväen väliseen loisluokkaan, jolle vielä ei kukaan, kukaan ole lausunut vapahduksen sanaa. Kaikkia muita on herätetty. Maataviljelevää kansaa, tehtaiden työväestöä! Valtion, kansallisuuden, kodin puolesta on pidetty saarnoja. Naisia on valistettu. Mutta ei kyllin tehokkaasti, ei niin paljon, että pelastava valonsäde olisi tunkeutunut tuon pienvirkailevan loiskansan hiljaiseen hämärään. He ovat hiiriä, joita ei kukaan huomaa!