Part 8

-- Vapauden vankeina luultavasti. Ettekö te huomaa, että nykyään parhaimmisto on enemmistön, hengen ylimystö aineellisen alitason säädöksien kahleissa? Teidän suuttumuksenne uhallakin täytyy minun sanoa, että rahvaanvalta on taiteen kuolema. Taantumusta ja tyranneja! pitäisi kaikkien taiteilijain rukoilla Jumalalta, kurjuutta ja riemua, rinnan nälkää ja notkuvia, kestipöytiä, vääryyttä, epätasaisuutta, väriä! Siitä saisivat ilmaa siipeinsä alle sekä idealistit, maailmanparantajat ja utopistit että myös herkuttelijat! Nyt on aate, unelma liian lähellä, se on vedetty alas lokaan, banalisoitu, tahrattu. Ei ole enää sellaista haavetta, joka ei mahtuisi matalan arkipäivän syliin. Todellisuus lyö nykyään saavutuksillaan kuoliaaksi rohkeimman fantasian. Fantasia on nyt vain pölyävä, tasaiseksi tallattu maantie, jota koko maailman jalat polkevat, sensijaan että se ennen oli runoilijain pilvilinna, loihtijain lumottu maa. Ei edes viinin kultausta saa riutuvan kauneushaaveensa ympärille. Ei edes vapautta taistella ja sortua, mennä kauneuden viimeisenä aseveikkona kunnolla rappiolle! Laumojen rautavanne kiertää meitä yhä kiinteämmin. Mielikuvitus, sielun ihanin kukkanen kuihtuu, näivettyy. Ja elämä on niin lyhyt. Lyhyt siksi, että niin harvoin elää täydesti. Kuulkaa, Salme-rouva, tehkäämme salaliittoomme vielä yksi lisäys: Sitten kun olemme tehneet Suomesta ja Virosta mallimaat, ennättämättömät edeltäjävaltakunnat, niin lähdemme kauas pois vaikka Tahitin saarille, aina edistystä pakoon, minne se tulleekin, painuen taantumuksen ihanille neitsyttanterille juomaan elämän täyteläisyyden nektaria väärentämättömän, typistämättömän luonnon äidinrinnoista. Tuohon käteen! Olemmehan sen sitten ansainneet hyvin tehdyn päivätyön jälkeen.

-- Oh, te runoilija ja suuri lapsi, itsekäs lapsi! äännähti Salme.

-- Teidän silmänne kuultavat lyhtyjen valossa kultaisina kuin Eteläsaarien oranssit. Minä tahtoisin imeä niistä säteilyä ja voimaa. Olen sellaisen tarpeessa. Olen elämäni ijän tehnyt työtä hermokiihoituksen voimalla, ensin nuoruuden, sitten tuskan ja taistelun, sitten rakkauden ja lopulta muun puutteessa viinankin avulla.

-- Viina on pahin. Viinaa minä vihaan. Olen vannoutunut raittiusihminen henkeen ja vereen asti! huudahti Salme. Alkohooli on tuottanut minulle niin paljon kärsimystä.

-- Tuira-parka taisi ryypätä vähän liikaa. Hän joi ja teillä oli pohmelo. Todellakin huono työjako! Tuo kaikki täytyy toimittaa samassa persoonassa ja silloin on kärsimys viinan ihanin seuraus. Se, jonka itselleen tuottaa nimittäin. Te ette usko sitä. Ette ymmärrä sitä, kun ette ole kokenut. Kuinka selittäisin sen?

-- Niin selittäkääpä se todellakin. Minä en ole koskaan voinut ymmärtää, miksi ihmiset juovat. Häpeävät ja potevat sitä ja juovat uudestaan...

-- Ensinnäkin se lietsoo mielikuvitusta, hälventää elämän harmautta, jokainen on taiteilija viinan vireissä. Niin, ja tuollaisen suuren, oikein ramaviftin jälkeen, lankeemusten ja sekavien kuvitelmien jälkeen, on taiteilijan sielu mutainen ja hedelmällinen kuin vanha Niilin virta. Se kasvaa, versoo ja kukkii aivan silmissä, saa muodon itsestään ilman omaa vaivaa. Sellaisina hetkinä olen joskus tuntenut olevani oikea runoilija. Nyt ovat mielikuvani, parhaatkin, voimakkaammatkin ajatukseni sieluni pohjalla kuin hukkuvia lapsia, jotka ojentelevat hentoja käsiään vedenpinnalle apua huutaen, niiden jäsenet ovat kiinni pohjamudassa, luomisvoiman vapautumattomassa kaaoksessa, ne eivät saa muotoa, eivät ilmaa, elämää, ja minun käy niitä niin sääliksi. Ja kaikki tämän ikävän, liian siistin elämän vuoksi...!

-- Tekin siis kuulutte niihin, jotka sisäisen ilon puutteessa tarvitsevat ulkonaisia huvituksia.

-- Voihan sen niinkin sanoa. Vanha totuus on, että taiteilijan pitäisi elää kuin sika eikä sentään olla sika. Mutta alanpa nyt uskoa, että taiteilijan täytyy olla huono ihminenkin, oikein rehellisesti huono ihminen. Jos ei jaksa, ei viitsi olla sitä, tai ei ole tilaisuutta siihen, tai ei tunto anna myöten, niin ajöös, kaikki on lopussa. Astu alas parnassolta hiuksenhalkojain, henkisten märehtijöiden ja kupinnuolijain ammattikuntaan! Huh!

-- Miten hirveitä te puhutte, sanoi Salme nuhtelevasti. Näkyy todella, että olette ollut huonoissa seuroissa. Tiedän Tuiran kautta. Siihen se viina vie. Ja totta puhuen, ellen olisi koskaan teihin henkilökohtaisesti tutustunut, olisin jäänyt siihen luuloon, että te itsekin olette huono ihminen. Mutta miksi tahdotte aina säikytellä ihmisiä ja käännätte turkkinne nurin kuin pahin mörkö? Ja sanokaa, miksi viihdytte ala-arvoisissa seuroissa, huonojen ihmisten parissa?

-- Teillä on, Salme-rouva, vielä koko nuoruuden julmuus jälellä, kun voitte käyttää noin julmia lauseparsia. Minä en rohkenisi. -- Ja te itse? Te ette koskaan ole "huonojen ihmisten" kanssa?

Salme vaikeni. Sitten hän virkkoi hidastellen:

-- En ainakaan tahallani etsi sellaisia, yhtä vähän kuin tahdon lukea huonoja kirjoja.

-- En tiedä, mitä tarkoitatte "huonoilla kirjoilla". Mutta olen huomannut, että useinkin sellaisen mainesanan saanut teos ei ole ollut niinkään huono taideteos ja että täytyy tehdä ero huonon kirjailijan ja huonojen kirjojen tekijäin välillä. Samoin voi niin sanottu huono ihminenkin olla Luojansa mestariteos tai ainakin rikkainta taidemateriaa täynnä. Luulette kai nyt, että puolustelen itseäni...

-- En tarkoittanut teitä. Mutta aina olen ihmetellyt tuotantoanne. Olen kysellyt itseltäni: Onko hän niitä, jotka sälyttävät erehdykset elämäänsä ja siveysopin taiteeseensa, vai niitä, jotka tekevät päinvastoin?

Kuutti nauroi.

-- Pitäisikö siis välttämättä tehdä jompaakumpaa ja olla noin kauhistuttavan kaksijakoinen?

-- Sanokaa minulle: Oletteko sellainen kuin nuo romaanienne kauhistuttavat, paheelliset, onnettomat ihmiset?

-- En, rouva, he ovat paljon pahempia kuin minä, vastasi Kuutti hymyillen.

-- Oletteko siis yhtä jalo ja suuri kuin runokuvitelmienne ruskoiset unelmat?

-- En, rouva, ne ovat paljon parempia kuin minä. Minä en ole mikään erikoinen pahuudessa enkä hyvyydessä, olen ihminen vain. Mutta mielikuvituksessani tähtään inhimillisyyden äärimmäisille rajoille, äyräille. Sinne kiitää runoilija-ikäväni. En voisi ikinä tarttua kynään kuvatakseni vain sitä, mikä on. Elämä itse kuvaa jo sen meille täydellisemmin. Mutta suur-inhimillisyydestä, jossa ei ole eroa hyvän ja pahan enempää kuin onnen ja onnettomuuden välillä ja jonka taide yksin tavoittaa, siitä ei elämä tiedä mitään.

Kuutin tumma ääni oli saanut sisäisen paatoksen värinän.

He kävelivät hyvän aikaa äänettöminä kumpikin mietteissään.

-- Lähtisittekö te kahville tai illastamaan? kysyi Kuutti, keskeyttäen äskeisen sävynsä ja koettaen nostaa keskustelua pinnalle.

-- En, on jo liian myöhäistä. Mutta teille kyllä suosittelen kahvia viinan sijasta, virkahti Salme samalla keveällä äänenpainolla.

-- Aina johdonmukainen! nauroi Kuutti. Mutta viinaa ei noin vain korvata! Vaikutus on aivan erilainen. Kahvi kovettaa, kuivettaa, tekee sielusta älyllisen voiman kimmoisen tanssilattian, se sopii keskustelu-ihmisille, lörpöttelijöille, sanomalehtimiehille, Voltaireille ja valistusfilosofeille, mutta minussa se juuri tappaa sen, minkä soisin itsessäni elävän, sen rajattoman, muodottoman, sen, joka ei ole porvarillisuutta. Viina, tuo vaahtoisa elämänneste, näettekös, se myllertää pohjamudan pinnalle, sekoittaa pahan ja hyvän, tekee ihmiseksi...

-- Niin, ellei se tee eläimeksi, hymähti Salme. Ja Balzac'kin joi kahvia, saan luvan huomauttaa. Eikä hän kuivettunut sielullisesti eikä ruumiillisesti, vaan pöhöttyi, laajeni, pursuili muodottomasti ja nerokkaasti.

-- Balzac'kin oli tavallinen arki-ihminen siinä mielessä, mitä äsken ajattelin.

-- Mitä te sitten ajattelitte?

Kuutin kasvojen yli kulki epämääräinen puolittain ivallinen, puolittain surumielinen hymyn varjo.

-- Jotakin, jota ei voi selittää, mutisi hän.

-- Mikä siis mielestänne noin taiteilijan kannalta on ero porvarin ja taiteilijan välillä; tuo näkymätön ero, josta te taiteilijat aina ylvästelette?

-- Hm. Kun porvari esimerkiksi tekee huonon näytelmän, on sillä suuremmoinen menestys laakereineen, esillehuutoineen, hopealusikoineen, kullattuine nuuskarasioineen, mutta kun taiteilija tekee keskinkertaisen näytelmän, on se täydellinen fiasko. Ja se on oikein. Niin sen pitää ollakin... Sillä meidän valtakuntamme ei ole tästä maailmasta...

-- Mutta teidän, Oula Kuutti, täytyy luoda ihanteenne valtakunta tähän maailmaan, se, joka parhaissa teoksissanne häämöittää...

-- Ette ole lukenut teoksiani, kun voitte noin puhua. Älkääkä lukekokaan. Sillä ne _ovat_ huonoja kirjoja, Salme-rouva.

Salmelle kohosi kuin pala kurkkuun. Pieni hermovavahdus näkyi hänen suupielissään.

-- Miten te taas olette ivallinen. Epätasainen mielialaltanne kuin nainen, äänsi hän. Te ette luota minuun, ette edes järkeeni...

-- Antakaa minulle sydämenne ja minä luotan teihin!

-- Miksi te puhutte sellaista, jota ette ajattele? Se on niin tuskallista.

-- Miksi! Mikä minä olen teille? Vieras. En mikään, en kukaan. Millaisen soisitte minun olevan teille?

-- Toivoisin ansaitsevani toveruutenne. Hyvästi.

He olivat pysähtyneet Salmen asunnon ovelle. Salme veti puuhkastaan esiin pienen hansikoidun kätensä.

-- Suutelisin kättänne, joka on luotu suudeltavaksi, vakuutan, mutta en rohkene sitä tehdä viimeisten sanojenne vuoksi. Olette ankara liittolainen, vaativainen kasvattaja!

-- Ja te kovakorvainen kasvatti.

-- Hyvästi, kaunis kasvattajani. Koetan parantua!

Oula Kuutti kääntyi hitaasti takaisin. Ja hän suuntasi keskikaupungin hyörinästä askeleensa pienille ja pimeille syrjäkaduille, jotka johtivat köyhälistön kaupunginosiin.

VIII.

Oula Kuutista oli hauskaa harhailla näin iltamyöhällä oudossa kaupunginosassa outoja pikku kujia. Nämä kadut eivät olleet virallisen ilmeettömiä niinkuin nuo suuret komeat pääreitit. Ne elivät omaa salaperäistä elämäänsä. Noiden pikkueläjien akkunoissa myrtin ja oljanderin takana riippui tarinoita ja tapauksia; kallellaan olevat, harmahtavat portinpielet kertoivat ihmiskohtaloista.

Tämä puoli kaupunkia muistutti ihmeesti köyhälistön Montparnassea Parisissa, jossa hän aikoinaan monta vuotta oli vaellellut. Ja tuolla heloitti edessä valoinen, ihmisvilinään hukkuva tie, Helsingin _rue de la Gaité_, ilojen katu, monine kymmenine kahviloineen, elävinekuvineen, kaukasialaisine makeispuoteineen, tupakkakauppoineen, antikvariaatteineen. Ja kaikki houkuttelivat ohikulkijoita suojiinsa kilpailevien reklaamitulitustensa häikäisevällä, räikeällä loistolla. Ovet viittoilivat avonaisina. Ihmiset haastelivat namusia pureskellen portailla ja eteisissä rakkaudesta, politiikasta, päivän uutisista ja yön surullisista ja liika-alastomista salaisuuksista. Miehet nostivat kahviloista tulevat tytöt käsivarsilleen ja veivät pois mukanaan jonnekin suurkaupungin nimettömään hälinään; sinne yöpyivät he lopuksi kaikin, mitkä kasarmeihin, noihin keltaisen likaisiin, kammottaviin Bastiljeihin, jotka vielä vapauden aamunakin törröttävät paikallaan uhoten ilmaan lian, orjuuden ja eläimellisyyden sakeaa huurua, mitkä Sörnäisiin, Helsingin Montmartreen, sen apaashiluoliin, työn ja rikoksen kuumeisiin pesäpaikkoihin.

Se oli Oula Kuutinkin kaupunginosa. Hän oli valinnut asuntopaikakseen sen puolen kaupunkia juuri tuon elämän sakan vuoksi, joka siellä kuohui, saadakseen syöttejä kyllästymättömälle ihmisnälälleen, ja ollakseen samalla rauhassa ihmisiltä.

Oh, tätä suuruudestaan ja hurjista vallankumouksistaan huolimatta pakkosäännöillä ja lupakorteilla kutistettua aikaa! Oh, tätä pientä aikaa, jolloin ihmiset ryömivät taltutettuina, nöyriksi mankeloituina, kaaviloituina, kiltisti, lain ja pakkovallan vuoksi kiltisti, asumaan noihin surullisiin kaniinilaatikoihin, nukkumaan toistensa päällä, vieressä, alla, yllä! Kärsiä toistensa toraa, häiriötä, läjäyksiä, lapsenitkua, soiton ja laulun remakkaa valittamatta ja pidättyä itse ilmehtimästä elämää kuin määräaikoina ja määrätyllä tavalla, se oli sitä nykyaikaisen sivistyselämän kiitettyä kaupunkikulttuuria! Ja yhä pitemmälle siihen suuntaan vain mentiin, laumatyranniaan, laumaorjuuteen! Ja sitten sanottiin, että ihmiskunta riensi kohti ihannettaan! Vapauteen, jonka muoto oli vapauden rajoitus!

Siunattu renesanssi, jolloin sai rehellisesti viiltää vihamiehensä mahan auki kadun kulmassa, jolloin jokaisen, joka tahtoi elää, täytyi olla sankari, jolloin elämä oli iloista karnevaalia, yksilöllisyyden voittokulkuetta neron voimalla ja hengen uhalla! Se oli jotakin se, taiteilijoita, suuria personallisuuksia varten! Ja nyt! Hengen vaara oli jälellä, mutta sankaruus ja nerous oli pannaan julistettu. Tapahtui suuria maailmanhistoriallisia tapahtumia, eikä tapahtunut mitään. Minne mennä? Mitä tehdä? Odottaa. Ei mitään seikkailuja, ei mielikuvituksen uhkahyppyjä yksityiselämässä! Istu kamarissasi, odota, odota! Mitä! Sitä, että jotakin tulisi sisään ovesta. Sanomalehti, kirje, tuttava. Siinä ainoa seikkailu nälkäiselle sielulle! Tietää, mitä joku sanoi tai teki tai ajatteli! Tapasi, näki jonkun kadulla. Joku soitti ovikelloa, joku puhui jotakin. Vastasi itse jotakin. Siinä kaikki! Aina sama muoto. Se oli tuskastuttavaa! Näissä puitteissa kukki nykyaikaisen ihmisen sielunelämä täällä, sill'aikaa kun maailma paloi... Ja siitä piti ammentaa...

Sitä lajia oli liiaksikin. Olivat taas alkaneet käydä liikaa, rakentaneet maantiensä Sörnäisten kautta, Oula Kuutin syrjäisen kamarin läpitse, nuo tuhmat ihmiset! Mitä he tahtoivat hänestä? Ihmekö, jos tuli vähän kaavamaiseksi! Puhui ennen puhuttua. Ajatteli ääneensä muuta kuin mitä ajatteli hiljaisessa mielessään!

Kuutti oli tyytymätön itseensä. Joku epämääräinen tunnonvaiva näversi häntä. Mikä oli taas saanut hänet puhumaan tyhmyyksiä Salme Tammille! Mutta mitä hittoa heille sitten puhui! Miksi tulivat kuin papin luo? Eihän hän voinut ottaa heitä kaikkia ja kaikkea heissä yhtä vakavasti kuin he itse. Miks'ei ollut maailmassa enää iloisia, keveitä naisia? Kaikki filosofoivat, etsivät elämästä sisältöä ja järkeä, selvittelivät periaatteita, hoitivat yhteiskunnan ja valtion asioita. Mutta olihan Salme Tamm jo siksi vanha ja viisas, ettei hän voinut panna kaikkea niin tunnolleen. Lähteä Salmen kanssa Tahitin saarelle, sitä hän ei ollut koskaan ajatellutkaan. Tuon mielikuvan pakoretkestä nuoruuden ja kauneuden kanssa ikuisen kesän maahan oli aiheuttanut aivan toinen nainen, ei edes nainen, lapsi...

Mitä? Valittiko hän, ettei hänellä ollut seikkailuja, että elämän aines pakeni hänen käsistään? Sehän suorastaan tulvi hänen ylitseen. Mutta samalla tavalla aina, se se kiusasi! Sieluntunnustusten parhain kukkaistuoksu saattoi ajanpitkään kyllästyttää. Sitä oli ollut liiaksi hänen elämässään.

Mikä viikko tämä viimeinenkin! Onneksi oli se taas lopussa. Ja mitä oli siitä jälellä? Ei mitään. Tai oli kumminkin. Yksi ainoa kaunis hymy, sellainen juuri, jota hänen sielunsa kauan oli kaivannut. Mutta eikö sellainen korvannutkin kokonaisen elämän menetyksiä! Pieni Meri! Miten aurinkoiset silmät hänellä oli! Mikä elämä ja luonnollisuus koko olemuksessa! Ja miten koko huone oli syttynyt säteilyyn hänen astuessaan sisälle...

Kuutti hymyili omille mielikuvilleen hapuillessaan pimeässä porstuassa kotiovensa avaimenreikää. Ajatuksissaan astui hän sisään ja heittäytyi nojatuoliin viitsimättä edes sytyttää lamppua.

Ilmassa viipyi vielä jokin epämääräinen tuoksu Salme Tammin jäleltä. Kullakin naisella oli oma erikoistuoksunsa huolimatta siitä, että he nykyään olivatkin enää tuskin nimeksikään naisia. He olivat "tovereita", ystäviä, ymmärtäjiä tai ymmärryksen etsijöitä, yksinäisiä ja itsenäisiä niinkuin hän itsekin...

Kuutti heräsi mietteistään kovaan porstuasta kuuluvaan kolinaan. Samassa jyskytettiin ovelle vahvasti.

Perhana! pääsi hänen huuliltaan. Sitten hän naurahti katkerasti. Hän kiittämätön! Elämän seikkailuhan sieltä koputti hänen hyljätylle ovelleen...

Kuka se saattoi olla, näin myöhään? Mutta olihan hän kyllä tottunut kaikenlaisiin maailmanmatteihin, tilapäisiin hälyytyksiin jos jonkunlaisiin. Mikä kievari olikaan hänen huoneensa, mikä markkinakuja hänen sielunsa!

Hän ei hiiskahtanut.

Nyt soi epäkunnossa oleva ovikellokin levottomasti ja epätasaisesti rämähtäen yön hiljaisuudessa.

-- Älä koetakaan teeskennellä, veliseni, poissaolevaa. Me näimme sinut. Avaa nyt hiiessä! Mehän täällä vain olemme!

Kuutti tunsi Pekka Tuiran äänen.

-- Hei, Kuutti, avaa nyt hemmetissä!

Tuliliemen tuttavia, joita ei voinut tyynnyttää muuten kuin tekemällä heille mieliksi.

Vitkastellen raoitti Kuutti ovea.

Pekka Tuira työntyi sisään koko voimallaan tuupaten edellään pulleaa ja vastahakoista toveriaan.

-- Tää on vain Miihkali, Miihkali Untonen. Ovathan herrat nähneet toisensa joskus? Tää on hyvä mies tää Untonen, vaikka vähän arka. Sanoi, ettei sovi tulla näin myöhään häiritsemään suurta taiteilijaa. Me nähtiin sinut äsken, kun tulit kotiin. Eihän me muuten oltais tultukaan. Nuorella miehellä saattaa aina olla seuraa, naisia ja sen semmoisia. Entäs sitten sinulla, joka olet sellainen Don Juan, ja naisten paavi! Sanoin tässä juuri Miihkalille, että ellei sinua oltais yksin nähty, niin ei tiedä vaikka omat akkamme siellä tavattaisi. Siellä ne hyppäävät runoilijan puheilla koko Helsingin naisväki. Runouteen meneviä hepsakoita ovat. Tämä vaan poika vakuuttaa, että hänen akkansa siell'ei ainakaan ole, hän kun pitää puoliskonsa aina reikelilukkojen takana. Vanhanaikainen mies tämä Miihkali, muuten hyvä, oikein hyvä poika.

Viinaveikot vetelivät taskuistaan erinäköisiä ja -kokoisia puteleja.

-- Näätkös, näätkös, mitä meillä on? rupatteli Tuira. Harvinaista tavaraa vai mitä? Tämä on 200 mk. pullo! Tämä 90 mk tämä ottinki! Oltiin tuolla puolimatkan krouvissa, sinä tiedät, ja tää Miihkali rupesi juottamaan siellä aivan joutomiehiä ja heittelemään rahojaan kuin hullu. Näin Helsingin matkalla, tietäähän sen! Oli siellä kaksi taiteilijan alkua tai mitä lievät olleet. Tää Miihkali on vähän heikko taiteilijoille. Keitäs ne taas olivat? Sei -- Sei --

-- Seipi.

-- Niin ja Vaskio, jolla oli päässä paitsi viinaa joku tekemätön keksintö ja maksamaton vuokra. Ja tää Miihkali kirjoitti paikalla shekin ja sanoi, että siin'on, poika! Ja höyryä lisää! Ja kyllä sitä tulikin. Minä silloin sanoin minä, että top! Mitä näitä maitopartoja voitelemaan! Jos tahdot juottaa oikeaa taiteilijaa, oikeaa neroa, niin mennään Kuutin luo. Siinä on oikea mies. Tää vähän arasteli, mutta tässä nyt ollaan. Tää Miihkali ihailee sinua kuin Jumalaa. Tärisee poikaparka ihan. Onko sinulla korkkiruuvi ja laseja! Kas vaan. On tietysti. No hei, pojat! Tuira ryyppäsi pitkän kulauksen ja alkoi rallattaa:

"Ta-la-pakan Nikolain sen kaunihin kesän siellä linnassa olla pitää..."

-- Olepas nyt siivolla, Pekka, kielteli Kuutti. Herra Untonen ei siis asu Helsingissä? Olette vain matkalla? kysyi hän sitten kääntyen Untosen puoleen.

-- Mie oon ain miss sattuu, miss ahväärit kulloinkin vaatii, vastasi puhuteltu.

Hänen jäntevät kasvonsa muodostivat omituisen vastakohdan raskaalle, muodottomalle ruumiille.

"Kun lehti on puussa ja ruoho maassa ja heilillä nuori ikä..."

-- Älä laula, kuoma, pyyteli Kuutti Tuiraa.

Ja Untonen kuiskutti hänen korvaansa:

-- Oo toki ihmisiksi nyt, kun meitillä kerran on se suuri kunnia, että herra runoilija suvaihtee...

-- Ei tästä Kuutista ole väliä, keskeytti Tuira lyöden häntä olalle, hän on hyvä mies ja vanha kampraatti. Mutta eihän minun tarvitse laulaa, voinhan minä puhuakin, myönteli hän sitten hyväntahtoisesti. Sinä, Miihkali, et tiedäkään, miten läheisiä me ollaan! Koulutovereita ja perhe-ystäviä ja kuka ties sukulaisiakin. He he. Kuule, Kuutti, sano suoraan, sinunko tähtesi se rouvani minut jätti? Niillä oli aina vähän sellaista niinkuin pientä vispilänkauppaa keskenään, noilla kahdella. Ota pois hänet, jos kelpaa, minä annan mielisti, aivan mielisti. En ole mustasukkainen. En sinulle. En ole ansainnut niin hienoa rouvaa, tiedän sen hyvin. Koko Suomen maassa ei ole muuta kuin kaksi nerokasta naista. Toinen on... kuka hemmetissä se nyt onkaan... en jaksa muistaa. No se nyt on sama. Pää-asia on, että toinen niistä on minun rouvani, entinen rouvani. Sen todistaa vaikka tämä Miihkali, jota rouvani myös rikastuttaa joka hetki. Eikä hän ole vain liikenero, mutta muutenkin. Te kaksi sovitte toisillenne. Minä oikein toivoisin, että sinä, Kuutti, olisit syy meidän eroomme.

-- Ole nyt hupsimatta. Puheessasi ei ole pontta eikä perää.

-- Hohhoo. Se olisi surullista, huokasi Tuira kulauttaen kurkkuunsa melkein täyden vesilasillisen konjakkia. Asia on sitten vaarallisempi, kuin mitä luulinkaan. Hän vehkeilee sitten sosialistista puoluetta vastaan ja hän on vaarallinen vastustaja. Piru soita, jos asia onkin niin! Mutta ei, hän ei voi, ei uskalla, hänen kävisi itsensäkin hullusti silloin. Meillä on sittenkin ikiside toisiimme ja sosialismiin.

-- Jos se side ei ole aate eikä rakkaus, on se siis joku rikos! Se sitoo ikipätevästi. Teillä on ehkä joitakin yhteisiä konnankoukkuja takananne, joku puoluesalaisuus, valtiollinen häväistysjuttu puoluetarkoituksessa omallatunnollanne, pankkiryöstö tai sen semmoinen kolttonen! pilaili Kuutti.

-- Hi hii, mitä tuo Kuutti puhuu! Siinä on sitten humoristi miehekseen. Jos joku muu puhuisi noin, joutuisi hän hirteen, mutta kaikki tietävät, että sinä aina lasket leikkiä, ja minä sen etenkin tiedän. Tää Oula Kuutti on aivan vaaraton mies, hyvä mies, Miihkali, muista se, ei koske politiikkaan, ei yhtään. Siksi minäkin, puolueakutaattori voin vapaasti olla ja puhua hänen kanssaan. Hän on villi. Mutta taiteilija kun on, niin olkoon se hänelle suotu, Kuutti on suuri ihminen. Hänessä ei ole mitään pientä, Miihkali! Niin, Kuutti, jos sinä vain joskus tarvitsisit tällaisen vaivaisen madon ja matkamiehen, tällaisen roskan apua, antaisin vaikka henkeni puolestasi...

Tuira tuli liikutetuksi omasta jalomielisyydestään ja pyyhkieli silmiään.