Part 2

Olin täydelleen paheisiin vajonnut, unohdin vanhempani ja elin vain pukuja ja huveja varten. Minusta pidettiin, kaikkialla mihin tulin juhlittiin minulle, olin päässyt nautintojen huipulle. Ihmiset imarrellen ylistivät minua siroksi ja kauniiksi. Kuvastimeni vahvisti heidän puheensa todeksi, joten ei ollut ihme, että olin niin hyvissä välissä herrojen ja noiden rakastettavien emäntien kanssa.

Toverini kadehtivat minua, heidän kanssaan jouduin usein riitaan. Enkä enää ollut yhtä kaino ja lempeä luonani käyville herratutuillekaan kuin ennen olin ollut, vaan nautin nähdessäni heidän olevan kyllin tyhmiä mairitellessaan minua. Olin hyvin itserakas, ja turhamainen.

Mutta "kaikella on aikansa", niinkuin pastori sanoi ja minulle ei onni kaukaa hymyillyt. Ihminen on onnensa päivinä kuin puu, jonka ympärille kansa kerääntyy niin kauan kun se hedelmiä kantaa. Vaan kun hedelmät ovat korjatut, jää se oman onnensa nojaan myrskyn ja pahanilman runneltavaksi.

Matkustin vanhempieni luokse, jotka mitään aavistamatta ottivat minut ystävällisesti vastaan. Tosin olivat he sanomalehdestä lukeneet, että minua oli varoitettu irtolaisuudesta, sisareni oli kätkenyt päänsä sanomalehteen ja itkenyt katkerasti minun tähteni, mutta kun nyt saavuin hienona ja komeana, voin kaikenmoisilla verukkeilla helposti karkoittaa silloin, syntyneet epäluulot. Itsekseni ajattelin: "Suokoon Jumala, että voin salata rikollisuuteni."

Tukholmaan palattuani otettiin minut riemulla vastaan entisessä asunnossani ja minä aloin taas nauttia elämästä niinkuin ennenkin.

Mutta lopuksi ihminen kyllästyy kaikkeen, mikään ei ole pysyväistä. Väsyin kaikkeen huvitteluun jopa vapauteenkin. Mittani oli täysi. Olin tyhjentänyt nautinnon pikarin loppuun. Nyt aloin niittää mitä olin kylvänyt. Herramme mylly jauhaa hitaasti, hitaasti mutta hienosti.

Matka-arkkuni oli valmiina, olin pukeutunut silkkiin ja samettiin aikeessa matkustaa Göteborgiin. Mutta silloin sanoi näkymätön ääni: "Tähän saakka, vaan ei edemmäksi, nyt asettuvat ylpeät aaltosi"...

Matkani vaihtuikin vankilaan. Jouduin vankikoppiin salpojen taakse-, siellä ei kukaan välittänyt minusta enempää kuin kylmästä kivestä, tuskin olisi halunnut vesipisaraakaan minulle tarjota.

Se tuntui liian kovalta. En olisi uskonut, että Jumala ja ihmiset minut niin kokonaan hylkäävät. Sellaista kohtelua en ollut ansainnut, sillä minä puolestani en ollut vahingoittanut ketään lähimäisistäni. Aloin käsittää, että itseäni vastaan rikoin pahimmin. Huomasin mitä sain niittää. Olin myönyt ruumiini, terveyteni, nuoruuteni, tulevaisuuteni, onneni ja rauhani. Ja mitä sain palkakseni? Epätoivon tuskat kolkkojen muurien suojassa, häpeän ja ennen aikaisen kuoleman.

Tulin kauniin, syntisen kaupungin yöelämän hälinästä, olin tottunut vaan nauttimaan kaikesta mikä hurmaa ja viehättää ja nyt täytyi minun istua liikkumatta, näkemättä. Olisin voinut vaikka verikyyneliä itkeä.

Epätoivossani aloin etsiä armoa ja apua Jumalalta, sillä kukaan muu ei minua nyt voinut kuulla. Kävelin edestakaisin väännellen käsiäni. Jospa liipaisin Jumalalle alkaa uutta elämää, kun vaan pääsen vapaaksi täältä, huokasin itsekseni. Mutta mahdotonta on irtautua maailmasta niin äkisti. Silloin täytyisi erota hyvistä ystävistään, emännästäni ja Bertasta, josta niin äärettömästi pidän. Hyvä Jumala, sinä tiedät miten heihin olen kiintynyt. En voi heitä jättää, he ovat liian hyviä minulle, se on mahdotointa...

Tahdoin palvella kahta herraa, mutta se ei onnistunut. "Joka ei luovu kaikesta minun tähteni, hän ei ole minulle kelvollinen", kuulin taivaallisen äänen puhuvan. Jumala antoi minun kylläkin kokea minkä arvoiset maalliset ystävät ovat ja miten kauan heidän rakkautensa kestää: "Minun tieni eivät ole teidän tienne, sanoo Herra."

Minut tuomittiin kahden kuukauden vankeuteen. Väliin uhmailin, toisin ajoin rukoilin Jumalaa. Kaikessa tapauksessa kärsin väärin toisiin ihmisiin verraten, sillä tuomarini olivat rikostovereitani. Kiukustuin koko yhteiskuntaan, joka suvaitsi sellaisia lakeja ja suosi prostitutionia ja rankaisi noita onnettomia vasta sittenkun heillä ei enää ollut tarmoa revästä itseään irti tuosta kurjuudesta. Minä olin ainakin sitä mieltä, että kun kerran olin langennut ja häväissyt oman sekä vanhempieni nimen, niin ei minulla enää ollut mitään menetettävää. Koko maailman rahoilla en olisi voinut saavuttaa menetettyä viattomuuttani, rauhaa ja kunniaani. Elämäni oli mennyttä.

Tämä oli ensimäinen vastoinkäymiseni ja ensi kerta kun aloin kohtaloani miettiä.

V.

Huhtikuun 14 p. 1900 olin vapaa ja jatkoin vanhaa elämätäni. Otin ryypyn suruuni ja aloin uhmailla Jumalaa ja ihmisiä. Olin kärsinyt rangaistukseni ja päätin poliisille näyttää, etten siltä ollut parantunut. Esiinnyin julkean röyhkeästi ja raivostuin, jos poliisi minua puhutteli.

Vapunpäivää päätin viettää oikein juhlallisesti ja ryyppäsin harmissani niin että aamulla rääyisenä ja kurjassa tilassa jouduin poliisin huostaan. Kolmensadan kruunun arvoinen pukuni, joka aamulla lähtiessäni oli aivan uusi, oli nyt mennyttä kalua. Päivemmällä saatettiin minut sairaalaan, jossa sain maata kolme viikkoa. Neljäntoista vuorokauden perästä jouduin taas kiinni, mutta pääsin poliisikamarista vapaaksi. Ilossani ryyppäsin vähän liiaksi ja sain samana iltana maksaa 20 kr. sakkoa. Kuukauden päivät kuleksin taas irtolaisena ja pääsin sitte neljäksi kuukaudeksi vankilaan.

Nyt menetin rohkeuteni. Maksoi mitä maksoi, en voinut olla kertomatta kohtaloani vanhemmilleni. Pyysin heiltä apua, sillä tunsin itseni niin väsyneeksi, etten mitenkään kestäisi vankilassa pitempää aikaa. Mutta vanhempani kauhistuivat ja kirjoittivat, etteivät voineet käsittää, että joku heidän lapsistaan istuisi vankilassa. Minun täytyi kestää rangaistusaikani loppuun. Mutta vankilassa vaan paaduin. Kun pääsin vapaaksi, ryyppäsin kahta kauheammin. Luisuin yhä syvemmälle.

Kuukauden perästä jouduin sairaalaan leikattavaksi. Se kauhistutti minua sillä veistä olin aina kammonut. Mutta täällä ei minun mielipidettäni kysytty.

Kirjoitin äidilleni ja hän matkusti luokseni vähääkään aavistamatta minkälainen olin. Puhuteltuaan lääkäriä ja saatuaan kuulla tautini oli hän vähällä pyörtyä. Kirjoittaessani vankilasta kotiin sanoin, että jouduin sinne kun en ollut huolehtinut itseäni henkikirjoihin.

Äitini oli aivan suunniltaan, sillä se oli suurin murhe minkä voin hänelle tuottaa. Aina olen muistava äitini muodon, kun hän vuoteeni vieressä varoitti toisia tyttöjä sanoen: "Jos äitinne vielä elää, niin ajatelkaa häntä ennenkuin on myöhäistä."

Minua ei miellyttänyt, että äitini puhutteli noita tyttöjä, jotka aina olivat olleet minulle ilkeitä ja siksi pyysin häntä poistumaan. Ja kun hän rukoili minua: "Anna itsesi Jumalalle lapsi", niin vastasin uhkamielin: "En, sillä minä saan kärsiä enemmän kuin olen ansainnut."

Äitini pudisti nyrkkiään kasvojeni edessä sanoen: "Jumala on sen tekevä", ja niin meni hän jäähyväisiä sanomatta. Hän ei tiennyt, mitä teki ja minä olin siksi liikutettu, etten tiennyt mitä vastasin. Heti hänen mentyään kaduin sanojani ja itkin katkerasti sitä että olin saattanut hänelle niin paljon murhetta.

Leikkaus toimitettiin ja minä sain äärettömästi kärsiä niinä viitenä kuukautena, jotka vietin sairaalassa. Vanhempani lähettivät minulle sata kruunua, jotka kerran olin rehellisesti ansainnut, vaan jotka tuhlasin nyt samalla kun kauppasin ruumistani.

Kun vihdoinkin pääsin sairaalasta, sain samana päivänä mennä vankilaan sakkoja sovittamaan ja pääsiäistä viettämään. Neljäntoista päivän vankeuden jälkeen täytyi kuukaudeksi mennä sairaalaan, sillä leikkauksen tuottama haava oli auennut. Tuskin kerkesin yhdestä onnettomuudesta selvitä kuin jo jouduin toiseen.

Eräänä iltana olin mennyt levolle, kun kaksi miestä tuli huoneeseni, makasivat minut väkivaltaisesti ja repivät rintani ja kasvoni niin että parin kuukauden ajan olin hyvin surkean näköinen. Katkeroiduin ja ilmoitin heidät salapoliisille, mutta siellä selviytyivät he vähällä koko jutusta. Poliisit olivat aivan välinpitämättömiä koko asiasta, olihan kyseessä vaan huonomaineinen tyttö, jota miehet olivat rääkänneet.

Sellainen haava ei koskaan mene umpeen, sillä vaikka käyttäydyinkin huonosti en kumminkaan tee toisille pahaa. Ja sittenkin saan minä niin paljon kärsiä ja tuollaiset raa'at väkivallan tekijät saavat kulkea vapaana. Tämä kiihoitti minua yhä enemmän poliiseja vastaan.

Jonkun päivän perästä jouduin tekemisiin tarkastuspoliisin kanssa ja sain ilman mitään syytä istua vahtikonttorissa. Tämä tietysti katkeroitti minua, käyttäydyin hävyttömästi poliisia kohtaan ja jouduin taas viideksi kuukautta vankeuteen.

Pyysin nöyrästi poliisilta päästä asuntooni sen verran että saisin tavarani säilöön, sillä ne olivat kaikki jääneet hujan hajan. Mutta sitä ei minulle suotu. Sain istua neljän seinän sisällä tietäen, että toiset vievät kaiken sen mitä itseäni myömällä olin koonnut. Kirjotin emännälleni ja pyysin hänen ottamaan vaatteeni korjuuseen, mutta hän vastasi tylysti, etteivät käyttämäni puvut olleet minun. Näin opin tuntemaan minkälainen viimeinen emäntäni oli.

Mutta olipa toinenkin, jota jumaloin enemmän kuin emäntääni. Ja istuissani yksinäisyydessä ajattelin, että voisin luopua tuosta kauheasta elämästä, mutta silloin en enää saisi olla rakastettuinikaan läheisyydessä. Tunsin, etten voisi jättää Berttaa ja hänen perhettään. Bertta oli aina ollut parhain ja uskollisin ystäväni ja minä ihmettelin hänen ystävyyttään, että se kesti vaikka tuon tuostakin panin hänet koettelemukseen nähdäkseni onko se pysyväistä. Vaikka olisin ollut kuinka tyly, käskevä ja uhkaileva, ei hän milloinkaan väsynyt minuun.

Tyttötuttavani viekoitelivat minulta rahoja ja vaatteita, ja vaikka monasti olin polttanut siipeni, en kuitenkaan väsynyt heitä auttamasta, vaan lainasin heille aina viimeiseen ropoon saakka, uskoen että he maksavat takaisin. Mutta sitä sain odottaa.

Tuntui tuskalliselta huomata miten hekin pettivät, sillä itse olin aina rehellinen. Möin kyllä itseni paheen palvelukseen, mutta siitähän sain itse kärsiä ja se oli mielestäni kokonaan toinen asia. Mutta rehellisyyttä ennen kaikkea. Vaikka juovuspäissäni uhmailinkin poliisia, enkä oikein tiennyt mitä kiukuissani sanoin, olin kuitenkin oikein ajatteleva ja hyvä ihminen ja pelkäsin tehdä vääryyttä tai vahingoittaa toisia. Hartain toivoni oli olla kaikille oikeudenmukainen.

Vankilassa mietin ja surin elämätäni ja aloin hautoa ajatuksissani itsemurhaa. Kuolema voi ainoastaan pelastaa minut tästä orjuudesta. Mutta miten olikaan, aika kului, vankeusaikani loppui ja taas pääsin vapaaksi.

VI.

Mitä näinkään palattuani asuntooni!

Vaatekaappi oli auki, helyt ja koristeet murskana ja arvokkaimmat tavarani olivat tiellä tietymättömillä.

Muistin raamatunlauseen: "Älkää kootko maanpäällistä tavaraa, jota koi syö ja ruoste raiskaa, vaan kerätkää itsellenne taivaallisia aarteita". Siinä olivat komeat pukuni repaleisina ja ryysyisinä todistaen maallisuuden katoovaisuutta. Ja ystäväni, joista en luullut voivani luopua, karttoivat minua. Bertankin sydämellisyys oli laimentunut.

Paholainenko lie kytkenyt minut kiinni siihen ravintolaan, jossa jo kaksi vuotta olin oleskellut, kun en siitä voinut irtautua, vaikka huomasinkin siellä vajoavani yhä syvemmälle. Tein sovinnon emännän kanssa, lupasin juoda vähemmän ja antaa poliisin olla rauhassa. Mutta se oli helpommin luvattu kuin tehty.

En voinut päivääkään tulla toimeen juomatta, sillä tuskat, joita "vapaudessa" kärsin, olivat kahta kauheammat kuin ne, joita vankilassa kestin. Aika ajoin en voinut syödä enkä maata, enkä voinut ajatella muuta kun että lopettaisin surullisen elämäni.

Purevan kylmänä talvi-iltana hautauduin ravintolan lähellä lumihankeen, sillä elämäni ei ollut mielestäni sitä suurempi arvoinen. Mutta poliisi oli heti jäljilläni ja kuletti minut vahtikonttoriin, jossa sain sakkoa itsemurhayrityksestä. Minut pantiin putkaan, jossa huusin minkä jaksoin, että ottaisivat henkeni, mutta silloin kuulin useita ääniä ja ilkeätä rattaiden kolinaa, luulin itse paholaisen saapuvan minua ottamaan. Tästä säikähdin niin että nukuin.

Aamulla en tiennyt mihin lähteä, olin vakuutettu, ettei minua entiseen asuntooni huolittaisi. Pyysin poliisin lähettämään minut vankilaan, sillä sinne olin aina tervetullut. Mutta hän lähetti minut salapoliisiosastoon ja siellä taas koetettiin päästä minusta erilleen. Niinpä jouduin tarkastusasemalle. Elämään kyllästyneenä ja epätoivoisena pyrin taaskin tuohon kidutushuoneeseen, jossa ennenkin niin äärettömästi olin kärsinyt. Mutta sellaisessa mielentilassa eivät he uskaltaneet jättää minua yksin vaan lähettivät sairashuoneesen.

Kärsin sanomattomia tuskia. Päättelin, että tämä on viimeinen kerta kun kulen näillä likaisilla teillä, tapahtukoonpa sitte mitä hyvänsä, kunhan ei vaan tällaista... Kolmeen yöhön en osannut nukkua. Jos vähänkin torkahdin, tuntui minusta kuin olisin syöksemäisilläni helvettiin. Makasin huumautuneena jyrkänteen reunalla. Olin pyytävinäni toisia ihmisiä rukoilemaan edestäni, kun en itse sitä voinut tehdä.

Kerran olin aivan nukahtamaisillani kun kello löi kaksitoista. Kauhistuneena tunsin ettei minulla enää ollut armon aikaa sillä viime hetkeni oli tullut. "Joudun kadotukseen", huusin, "rukoilkaa puolestani", joka kellon lyönti oli kuin puukon isku sydämeeni ja minä odotin kuolemaa. Huusin toisille: "Sydämeni murtuu", mutta he käskivät pilkaten minua vaikenemaan.

Vilusta väristen ja hikoillen makasin näin kolme vuorokautta. Väliin olin ajelehtivina meren aalloilla, jotka heittivät minut hyrskyjen keskelle. Ja toiset ihmiset vaan katselivat auttamatta. Niinhän se oikeastaan oli todellisuudessakin.

Pelkäsin kuolemaa, sillä olin nähnyt sen kauhistuttavimmassa muodossa ja päätin että käyköön minulle maailmassa kuinka tahansa en tuon koommin yritä enää itsemurhaa.

Sairashuoneen lääkäri kehoitti useita kertoja minua jättämään huonon elämäni ja menemään turvakotiin. Mutta olin mielestäni liian repaleinen sinne menemään, eikä tuollaiset kodit minua ylimalkaan miellyttäneet. Kaikessa tapauksessa täytyi minun ensiksi saada vähän rahaa lunastaakseni siellä täällä olevat vaatteeni ja sitten tahdoin kyllä hakea itselleni kodin, jossa saisin levätä.

Näin jouduin taas ulos syntiseen maailmaan. Lähdin kolkkoon römpsyilmaan ja ajattelin jo, että sittenkin olisi paras seurata lääkärin neuvoa. Mutta toinen ääni sanoi: "Kun lapsi saa tahtonsa läpi niin herkiää se itkemästä."

Mutta onni väisti minua ja vastoinkäymiset kilvan tulivat tielleni ja minusta tuntui kuin olisi kuolema kaikkialla ollut vastassani.

Kerran menin kirkkomaalle ja istuin hautakivelle haaveilemaan: Pian päättyy matkani ja silloin haluaisin tulla kätketyksi tämän kiven alle. Mutta taas oli poliisi kintereilläni ja sakotti minua 60 kruunua. Kaikkialla vainottiin minua, ei ollut maanpäällä paikkaa, jossa olisin saanut rauhassa olla.

Toisena iltana heittäydyin Nybrovikeniin.

Mutta Herran tahto oli, että jäisin eloon, eräs urhoollinen mies heittäytyi jälestäni ja pelasti minut. Tämän kamalan seikkailun jälkeen olin hyvin sairas. Poliisikamarissa sain sitten kuivata vaatteitani aamuun saakka.

Mihin nyt lähteä? Vaatteeni olivat riekaleina ja itse olin henkisesti ja ruumiillisesti turmeltunut. Ei ollut muuta neuvoa kuin pyrkiä langenneiden naisten turvakotiin, missä hyvät ihmiset tahtoivat auttaa ja kohottaa minunlaisiani, jolta maailma oli kaiken ottanut ja sitten hyljännyt oman onnensa nojaan. Kiinnyin heihin lämpimästi ja tunsin, että heidän rukouksensa puolestamme tulivat kuulluiksi. Minäkin rukoilin Jumalalta voimaa ja rohkeutta voittamaan itseni.

Pahahenki ei hevillä luovu saaliistaan kun sen kerran on niin lujasti saanut kytketyksi ja minulle alkoi yötä päivää kestävä luja taistelu.

Jumala ja pahahenki taistelivat tässä ihmissielusta, kumpikohan voittaisi? Kaikki riippui minusta ja minä heikko raukka en voinut vastustaa kiusaajan ääntä. Sillä vaikka Jumalan käsi lepäsi raskaasti päälläni riistäydyin siitä irti ja haavoitin itseäni yhä enemmän niissä myrkyllisissä okaissa, joita elämäntielleni oli siroiteltu. Kuulin Jumalan lempeän äänen: "Autuaat ovat ne joiden pahat teot ovat anteeksi annetut ja synnit pois pyhityt." Mutta minulla ei ollut rauhaa turvakodissa, halusin ulos maailmaan. Täällä puuttui minulta vapaus, vaatteet ja rahat. En voinut tyytyä siellä vallitsevaan yksinkertaisuuteen. Jos Jumala olisi edes osittainkaan täyttänyt toiveeni, niin olisin koettanut kestää siellä. Mutta hän ei antanut mitään näkyväistä merkkiä.

Rukoilin kodin johtajattarelta lupaa päästäkseni ulos, mutta sitä ei sallittu. Silloin näytti niinkuin Jumala olisi käsittänyt minut paremmin kuin ihmiset, sillä onnistuin päästä sieltä ilman lupaa.

Alussa näytti kaikki käyvän hyvin, mutta pian lehti kääntyi ja minä jouduin taas poliisin käsiin. En voinut enään hillitä juomahaluani, enkä välittänyt määräpäivänä mennä tarkastusasemalle. Sitäpaitse olivat kolmen vuoden surut tehneet minut hiukan hassahtavaksi. Ei riittänyt että sekä katu- että tarkastuspoliisit minua ankarasti vaanivat ja saattoivat minulle sekä sielun että ruumiin kärsimyksiä, mutta kaiken lisäksi hakkasin itse päätäni kivimuureihin lopettaakseni siten elämäni.

Milloin vain poliisi minua puhutteli, raivostuin aina hirveästi ja lopuksi minut tuomittiin Norrköpingiin kuudeksi kuukaudeksi.

Nyt koetin tyytyä kohtalooni, rukoilin Jumalaa auttamaan minua tästä kauhistavasta elämästä ja pyrin kaikin voimin alkamaan parempaa. Mutta kaikki mikä tähän asti oli minua viehättänyt ja hurmannut ei silti ollut minusta arvotonta. Minun täytyi saada uusi mieli voidakseni luopua kaikesta mikä minua viekoitteli. Niin kauan kuin olin syvimpään suruun sortunut, oli kylläkin helppoa jättäytyä Jumalalle. Mutta sitten tuli toisia hetkiä, jolloin tunsin kuinka entiset huvit vetivät minua pyörteisiinsä niin että oli mahdotoin niitä vastustaa.

Tänä aikana näin paljon herättäviä unia. Kerran olin näkevinäni orjantappuraseppeleen maassa ja minä katselin sitä tarkasti ihmetellen. Toisen kerran uneksuin saavani surureunaisen kirjeen, jonka kuorella oli täydellinen nimeni, jota tavailin ja luin lukemistani. Kohta senjälkeen sain kuulla että yksi onnettomuustovereistani oli siirtynyt ijäisyyteen, mutta sitä ennen ollut erääsä turvakodissa ja siellä valmistautunut kuolemaan. Tuo kirje varoitti minua sanoen: varo, ensikerran on sinun vuorosi. Eräs toinen toverini joka yhtäkkiä päätti elämänsä synnissä, varoitti minua unessa, ennenkuin tiesin hänen poismenostaan.

Minä mietiskelin paljon raamatun totuutta ja uneksin olevani kirkossa, jossa oli pyhä pappi, joka pyysi saada raamattua luettavakseen. Minä näin selvästi kun hän otti kirjan ja siihen oli kullatuilla kirjaimilla kirjoitettu: _Jumalan pyhä istuin_.

Erittäin huolestutti minua se, että toiset saivat rankaisematta tehdä minulle vääryyttä, jota vastoin minä sain kärsiä vähemmistäkin rikoksistani. Unissani olin taivaassa saavinani korvauksen kaikesta maan päällä kärsimästäni vääryydestä.

Tunsin kuinka Jumala vaikutti sydämeeni ja minulla oli halu seurata hänen kehoituksiaan. Mutta en voinut kokonaan uhrautua hänelle. Vielä vähän aikaa tahdoin olla valloillani. Näiden muurien sisällä olin taistellut ja kärsinyt, nyt tahdoin näyttää itsenäisyyttäni. Voisiko Jumala kieltää minulta viattoman huvin, olinhan niin vähän saanut nuorena viattomasti huvitella? Tuskinpa voisin siitä kieltäytyä, palattuani jättämääni kiusauksen kaupunkiin.

Sunnuntaina kun soiton säveleet kuuluivat yksinäisyyteeni, sykähteli sydämeni ihastuksesta. Pian pääsen vapaaksi ja saan täysin siemauksin nauttia luonnosta ja kaikesta siitä ihanuudesta, josta olen ollut eroitettu. Samana päivänä luin "Sanningsvittnetissa" lauseen, jossa mielestäni Jeesus erityisesti puhui minulle: "Särjettyä ruokoa en ole murentava enkä tuikkaavaa sydäntä sammuttava." Pappi puhui saarnassaan kaidasta ja leveästä tiestä: "Menkää ahtaasta portista sisälle."

Minulla oli leveä tie edessäni.

VII.

Tukholmaan palattuani en suurestikaan saanut iloa. Kaikki, joita tapasin, pyysivät vain rahoja tahi koettivat peijata minua kaikilla mahdollisilla keinoilla. Kaiken onnettomuuden lisäksi tulin vielä tekemisiin emännän kanssa, joka oli suurin petturi koko Tukholmassa ja jouduin pesään, jossa syöpäläiset olivat syödä ja jossa olin liasta vallan tukehtua. Mutta emäntä otti vaatteeni, niin etten voinut päästä sieltä pois. Vaikka oman ruumiini myymisellä koetinkin ansaita rahaa niin paljon kuin jaksoin, niin en itse kuitenkaan saanut äyriäkään.

Kadulle en voinut mennä, sillä emäntäni otettua siistit vaatteeni, olin kovin ryysyinen näyttäytyäkseni päivän valossa. Siksipä istuinkin nuo loppumattoman pitkät päivät kylmässä, kolkossa huoneessa ilman ruokaa ja juomaa. En nukkunut yöllä enkä päivällä. Kävelin, edes takaisin huoneessa väännellen epätoivossa käsiäni. Kun ihmisen täytyykin olla näin kytkettynä paheesen eikä keksi keinoa miten siitä päästä!

Toivoin että kävijöiden joukossa olisi ollut joku jalomielinen mies, joka olisi minua auttanut pääsemään pois sieltä. Mutta ei. Kun apua tarvitsin, niin ei ollut ketään, joka olisi kurjaa tyttöparkaa auttanut. Poliisi oli ainoa, joka ahkerasti kävi katsomassa ja koetti saada minut jälleen vankilamuurien sisäpuolelle.

Entinen herttainen emäntäni ei huolinut minua luokseen, vaan juoksi joka päivä kuulemaan olisiko minulla rahoja antaa ja minä olin kyllin tyhmä antamaan hänelle, kun minulla vaan jotakin oli. Itselleni ei jäänyt mitään. Kun toverini olivat huveissa ja keinuissa, sain minä tavallisesti istua nunnan tavoin kotona, sentähden ettei minulla ollut vaatteita pukeutuakseni. Pieni omaisuuteni, mikä minulla tämän nylkyrin luo tullessani oli, kului pian loppuun, sillä hän anasti kaiken mitä voi ja vihdoin ei minulla ollut edes paitaakaan. Mutta minkäpä hänelle voin? En koskaan turvautunut oikeuteen kun minulta varastettiin, sillä ajattelin aina, että ehkä sen tavalla tahi toisella saa takaisin. En ole koskaan ymmärtänyt maksaa vääryyttä vääryydellä. Mutta näyttää siltä kuin ei sellaisella olisi siunausta.

Päästäkseni tästä kurjuudesta heittäydyin tahallani pahimpaan helvettiin minkä tiesin, nimittäin poliisin haltuun. Täällä sain kärsiä kymmenkertaisesti, ensiksi sovittaa sakkoni ja sitten siirtyä toiseen vankilaan.

Tätä kirjoittaessani olen tuomittu vankilaan kuukauden ajaksi, maattuani ensin sairaalassa kaksi kuukautta. On joulu, vaan minulla ei ole joulua. Tunnen itseni äärettömästi yksinäiseksi —, ei ystävätä koko maailmassa, ei ketään, joka säälisi minua, eikä ketään, joka minua muistaisi.

Jos kukaan vainoojistani tietäisi mitä olen kärsinyt elämässäni, jospa he aavistaisivat tuhannenkaan osan kärsimyksistäni, niin eivätköhän tuntisi sääliväisyyttä minua kohtaan. Mutta he eivät luule minulla olevan sydäntä eikä kuolematonta sielua. Yksi kuitenkin tietää kärsimykseni, hän, joka lukee kaikki päämme hiukset. Mutta hän ei sääli minua enempää kuin nuo ihmisetkään. Kaikki käy tasaista kulkuaan, olen vihollisteni vallassa ja he kohtelevat minua mielivaltaisesti vähääkään armahtamatta.

Tämä muistuttaa pakanain käsitystä orjista, joiden täytyi uhrata ihmisarvonsa toisten hyväksi. Kun nuo toiset ovat riistäneet minulta kaikki, niin ei ole edessä muuta kuin tulla elävänä haudatuksi. Kun hedelmästä mehu on puristettu, heitetään kuori pois. Niinhän on kaikkina aikoina ollut, ettei turvattomilla ole lakia.