Part 3
Miksi suvaitaan prostitutionia? Sentähden että niin täytyy olla. Eikä suinkaan kukaan varakas ja hyvässä asemassa oleva nainen ole antautunut sellaiseen ammattiin, vaan köyhälistö se on, joka on määrätty synnin välikappaleeksi. Me raukat, emme niin tarkoin ajattele mitä tulevaisuus tuo mukanaan. [Schveitsiläinen kuuluisa professori ja tohtori Aug. Forel lausuu äskettäin julkaisemassaan ja ruotsinnetussa laveassa teoksessaan: "Den sexuella frågan" siv. 313 ja 314 että yhteiskunta-elämän uudistus ja erittäinkin kapitalismin köyhälistöä kohtaan harjoittaman nylkemisjärjestelmän lakkauttaminen ja alkoholivallan kukistaminen ovat ainoat tepsivät keinot prostitutionin hävittämiseksi. — Suom. muist.]
Me emme voineet aavistaa mikä tämänlaisen elämän loppu olisi. Meidän halveksittujen ja hyljättyjen olentojen täytyy kestää kaikki ne intohimot, jotka muutoin täyttäisivät maailman häpeällä, ja palkaksi olemme tuomitut häväistykseen ja ennenaikaiseen kuolemaan. Tätä emme edeltäpäin tietäneet, me joita nyt pilkaten ja halveksien sukumme kurjimmiksi kutsutaan.
Käsitämmehän, että prostitutioni suojelee ylemmän yhteiskuntaluokan naista ja prostitueerattu nainen, paheen julkein ilmiö, on hyveen tehokkain turva. Ellei häntä olisi, niin joutuisi lukemattomien kotien koskematon puhtaus saastutetuksi, ja moni joka ylpeässä tietoisuudessaan puhtaudestaan inhoten ja kauhistuen ajattelee tuota naista, olisi ilman häntä häpeän, katumuksen ja epätoivon uhri. Sivistysmuodot syntyvät ja katoavat, vaan hän pysyy aina ihmiskunnan uhripapittarena, kantaen kansan synnit.
Eikö miehet ole syypäät useiden naisten menetettyyn elämään ja eivätkö he olisi ankarimmin rangaistavat? Sen sijaan täytyy meidän langenneiden raukkojen, jotka emme voi nousta tuosta paheen liejusta, sovittaa heidän ja omat rikoksemme. Minä en voi ajatella parannusta nähdessäni kuinka väärin tässä maailmassa asioita arvostellaan.
Huomaan etten kauemmin jaksa nöyrästi mukautua kaikkeen, mikä osakseni tulee. Jos tulevaisuudessa voin kostaa kärsimäni vääryydet, niin teen sen, sillä siten päästään pisimmälle, ainakin meikäläisessä elämässä. Nyt olen tuomittu puoleksi vuodeksi ja minun on mentävä kuritushuoneesen tuohon hirvittävään paikkaan, jota ajatellessanikin jo kauhistun.
Tähän lopetan nyt kertomukseni jatkaakseni sitä taas vapaaksi päästyäni, jos silloin vielä elän.
VIII.
Nyt istun taas ahtaassa kopissani ja jatkan kertomustani siitä johon sen jätin viimeksi täällä ollessani. Kunpa olisi minulla ollut paperia ja kynää Norrköpingin kuritushuoneessa, jossa sain niin paljon vaikutelmia ja jossa aika tuntui minusta niin pitkältä. Mutta siellä oli kirjoittaminen kielletty.
Siksi en sieltä muistakaan muuta kuin unen, jonka näin viimeisenä yönä ja joka oli hyvin merkillinen. Olin kulkevinani monen huoneen läpi ja katselin ympärilleni pysähtyen erään taulun eteen, jossa oli kirjoitus: "Jeesus Rauhanruhtinas."
Rukoilin kyllä ajottain Jumalaa, vaan se tapahtui niin pintapuolisesti, minulla kun ei ollut Kristuksen henkeä. Maailma ei ollut kadottanut vetovoimaansa, halusin yhä sinne, sillä en voinut luopua jyrkästi siitä erotessani. Olisihan toki hauskaa jatkaa vielä jonkun aikaa vanhaa elämääni. Mutta voi, mitenkä petyinkään!
Eräs kirjailija on verrannut ihmistä ja Jumalaa sakkipelaajiin. Toinen on etevämpi pelaaja, eikä koskaan ole tullut voitetuksi, mutta hänen täytyy mukautua vastapelaajan suhteen, ja joka kerran kuin tämä tekee siirron, tekee hänkin, kunnes toinen häviää.
Ihminen tekee siirron ja Herramme samoin. Hän ahdistaa ihmistä yhä ankarammin, ottaa häneltä milloin tornin, milloin juoksijan ja tekee hevosen käyttämättömäksi ja hänen tarkoituksensa on piirittää kuningas s.o. sydän. Autuas se, joka näin on pelissä hävinnyt, joka sanoo: Sinä olet minut voittanut ja minä olen voitettu, sinä olet ollut minua voimakkaampi. Ihmiselläkin oli vapautensa, mutta silti ei hän voinut matkaansa määrätä eikä siirtojaan suunnata.
Monet tuhannet ovat epätoivon vimmalla vastustaneet ja kuitenkin vihdoin joutuneet häviöön hänen edessään, josta sanotaan: "Hirmuista on langeta elävän Jumalan käsiin. Sillä ei kukaan ole häntä voittanut eikä kukaan ole Herraa Jumalaa vanhemmaksi elänyt."
Tämän olen minä kokenut.
"Vapaa-aikani", jos sitä siksi kutsun, joka kesti kaksi ja puoli kuukautta, olen suurimmaksi osaksi viettänyt tutkintovankilassa. Enintäin kahdeksan päivää peräkkäin olin vapaana. Mitäpä haittaisi istua sisällä, jos olisi kunnollista ruokaa ja siistit makuuvaatteet, mutta — en tahdo sen seikkaperäisemmin kuvata tutkintovankilaa, sanonhan vaan: siellä olen kärsinyt sanomattomasti.
Ja vapaa-aikani oli vaan vastoinkäymisiä eikä elämäni parantamisesta tullut mitään. Siihen sijaan, että olisin lunastanut pantatut vaatteeni, hävitin panttilaputkin ja minut ryöstettiin aivan alastomaksi, huolimatta siitä että niin halusta olisin säilyttänyt osan kalleuksista. Mutta jos emme vapaaehtoisesti luovu kaikesta, kun Jumala sitä vaatii, niin ottaa hän sen meiltä.
Nyt ei mikään kiinnitä minua maailmaan, sillä en omista enää silmineulaakaan, tuskin hametta millä itseäni verhoan. Piironkini olivat hyvät ystäväni murtaneet auki ja tyhjentäneet. Nyt on taas uudestaan aljettava.
Mutta saanenhan epätoivossani kohottaa silmäni taivaaseen, sillä sieltä ainoastaan voi iloa ja valoa tulla. Ehkä voin alkaa elämäni uudestaan ja pyrkiä päämäärään tuolla ylhäällä.
Vapaana ollessani olin jonkun aikaa "Fristad'in" turvakodissa, vaan sieltä lähdin pian pois. Aioinhan lunastaa vaatteeni ja olla vapaa, vaikkei se onnistunut. Minun olisi pitänyt jäädä turvakotiin, niin olisin säästynyt monesta surusta, mutta liian myöhään huomasin erehtyneeni.
Viimeksi asuin erään tytön luona, joka otti loputkin vaatteeni, jätin hänelle talletettavaksi hiukan rahoja lähteissäni, mutta vaikka hän tiesi, että istun täällä neljän seinän sisällä omistamatta äyriäkään millä ostaisin edes saippuata saatikka sitten pilsneriä [Pilsner olut], niin ei hän lähettänyt ropoakaan. Muutamia likaisia pyyhkeitä on hän lähettänyt kaikesta minulta lainaamistaan liinavaatteista. Siinä kaikki! Oi kurjuutta, kun seurakumppaneina on vain huoraemäntiä, poliiseja ja vanginvartijoita.
Nyt tulen tuomittavaksi seitsemäksi kuukaudeksi lokakuun 8 p:nä 1905, — pääsen siis vapaaksi vasta toukokuun kahdeksantena päivänä, tulevana vuonna.
IX.
Aina kun vapauteni läheni, toivoin entistä onneani. Mutta turhaan. Luisuin vain alemmaksi ja usein huokailin: "Onko Jumalaa olemassa, jos Jumala on, niin pelastakoon hän minut tästä kurjuudesta äitini rukousten tähden." Mutta yhä uudelleen jouduin poliisin kynsiin.
Eräänä aamuna herätessäni vankilassa olin niin sairas ruumiiltani ja sielultani, että tuskin jaksoin pukeutua ja liikkua. Silloin lupasin Jumalalle, että jos vielä pääsen vapaaksi, kuten monasti ennenkin, menisin heti turvakotiin. Pääsin vapaaksi ja konjakkari ja kahvi virkistivät minua sen verran, että uskalsin mennä ottamaan kylmän kylvyn.
Sitten menin Fristad'iin, jossa minut otettiin hyvin ystävällisesti vastaan. Mutta pian olin unohtanut kaikki kärsimykseni maailman humussa ja minusta alkoi tuntua pitkälliseltä jäädä tähän turvakotiin kolmeksi vuodeksi. Koetan itse omin neuvoin hankkia vähän vaatteita ja paikan itselleni, ajattelin ja menin ulos etsiäkseni jostakin työtä. Työtä olisinkin saanut kun minulla vain olisi ollut vaatteita. Muistan kirjoittaneeni kotiin vanhemmilleni: "Täytyykö minun joutua kadotukseen ajassa ja ijankaikkisuudessa, vain sentähden ettei minulla ole vaatteita ryhtyäkseni kunnolliseen työhön?"
Samana päivänä kuin lähdin turvakodista otti poliisi minut kiinni ja seuraavina kuukausina olin tuskin päivääkään vapaana. Niin pian kuin esiinnyin kadulla juovuksissa tahi selvänä, riitaisena tahi hiljaisena, korjasi poliisi minut. Näytti niinkuin Jumala olisi minut kokonaan hyljännyt.
Ponnistelin yötä päivää saadakseni itselleni pumpulihameen. Sitten aioin tehdä kaikkeni hankkiakseni jotakin työtä. Siksipä oli minusta kumma, että Jumala niin itsepintaisesti tahtoi rangaista suurta pahaatekoani. Ennen kun en parannusta ajatellut, vaan huveja ja vaatteita, silloin aina ilmestyi joku joka oli valmis minua sadalla kruunulla avustamaan, mutta silloin ei minulla ollut halua, sillä minulla oli menestystä huikentelevassa elämässäni. Nyt sitä vastoin kun koko sydämestäni toivoin päästä tästä helvetistä, nyt jouduin heti poliisin käsiin niin pian kuin vain astuin kadulle synnin harjoitukseen.
Vankilasta päästessäni lauantaiaamuna ajattelin: Annahan menen illalla ulos ja juon itseni humalaan, niin tulen tänne takaisin ja saan ainakin sunnuntain yli suojaa kristillisessä kodissa... Toisinaan pyysin jonkun miehen tarjoamaan minulle portteria ja sain sakkoa viisikymmentä kruunua; joskus olin likanen, niin että lapset kokoontuivat ympärilleni ja se maksoi viisikymmentä kruunua, jos taas en sanonut enkä tehnyt mitään, jouduin kuitenkin poliisin käsiin. Tässä täytyi jo olla jotain outoa.
Näinä kahtena kuukautena kuin olen sakkoja ollut sovittamassa, on äitini rukoillut puolestani tavallista enemmän ja itse olen taistellut, rukoillut ja uskonut, mutta kuitenkin täytyy minun vankilaan mennä kahdeksaksi kuukaudeksi.
Jospa minulla vain olisi ollut hame pukeutuakseni, niin olisin paikan saanut! Mutta ei, mahdotonta oli minun saavuttaa tarkoitustani. Ennen oli minulla menestystä etsiessäni onneani kadulla, vaan nyt, kun niin tärkeästi tarvitsisin rahaa parantuakseni, en sitä mistään saa, en rehellisellä enkä epärehellisellä tavalla. Ja nyt saan taas mennä pitkäksi aikaa vankilaan, vaan siksi, ettei minulla ollut varoja ruveta työhön — onko se oikein Jumalalta ja ihmisiltä?
Nyt en ajattele enempää parantumista, käyköön kuinka tahansa. Aion vaan kestää nämä kahdeksan kuukautta saadakseni nähdä siskoni ja äitini vielä kerran.
* * * * *
Tämän kaiken olen kärsinyt täällä maailmassa vapaana ja vankilassa ja kuoltuani on minulla ijankaikkinen kadotus odotettavissa.
Nyt alan jo paatua.