Part 1

YHTEISKUNNAN UHRI

Eräs elämäntarina

Kirj.

A. M. JOHANNESDOTTER

Suomennos

Porissa, Roneliuksen Kirjakauppa, 1907.

ALKUPERÄISEN TEOKSEN ALKULAUSE

Tämä kirjanen ei ole mikään novelli. Sillä ei ole mitään yhteistä noiden salaperäisten päiväkirjakertomusten kanssa, jotka nykyaikana herättävät huomiota kirjamarkkinoilla. Eikä myöskään ole oikeutta lukea häntä, joka nämä tunnustukset kirjoitti, kirjallisten syntisten joukkoon.

Itse en häntä koskaan nähnyt. Hän kuoli viime talvena keuhkotautiin "Grubbens gärde'lla" kahdeksankolmatta vuotisena. Henkilöt, jotka kävivät häntä hänen viimeisinä kuukausinaan katsomassa, puhuvat liikutuksella hänen viehättävistä ja kauniista kasvoistaan, joita ei edes paheissa, kurjuudessa eikä sairaudessa vietetty elämä ollut voinut kuluttaa — lukija on käsittävä, mistä se johtui.

Päänalusensa alla hän säilytti huolellisesti aarrettaan, ei hän sitä tahtonut salata, vaan ei myöskään kenellekään näytellä. Tuo aarre oli kasa paperiliuskoja, joita hän oli vuosikausia säilyttänyt viettäessään kurjaa elämäänsä. — Ne olivat myös hänen testamenttinsa ja hänen koko jälelle jäänyt omaisuutensa. Vasta viimeisellä hetkellä ojensi hän paperiliuskat hänelle, jolle oli ne aikonutkin, naiselle, joka hänelle oli osoittanut tehokasta hyväntahtoisuutta ja joka varmaankin piti itsensä tuhatkertaisesti palkittuna tämän harvinaisen perinnön saatuaan.

Vainaja ei ollut koskaan lausunut mitään toiveita elämäntarinansa suhteen. Mutta varmasti toivoi hän sisimmässään, ehkä itsetiedottomasti, että tuo elämäntarinassaan ilmenevä hätähuuto joutuisi ihmisten kuuluville. Tässä vakaumuksessa julaistaan nyt hänen yksityinen tunnustuksensa, joka sielutieteellisessä suhteessa ansaitsee jokaisen ihmistutkijan huomiota ja syytekirjana — koskee meitä kaikkia.

Kaikenlaisia ja kaikenarvoisia käsikirjoituksia olen käsissäni pidellyt, mutta en koskaan ole niin hellävaroin ja arasti käsitellyt mitään kuin näitä korvaamattomia lehtisiä! Kasa halpoja kirjepaperiliuskoja, täyteen kirjoitettuja, lyijykynällä epäselvästi töherrettyjä tahrittuja ja rasvaisia sekä omituisen hajuisia — lian ja kurjuuden haju löyhähti niistä ennenkuin olin riviäkään selväksi saanut.

Kertomus on kirjoitettu tutkintovankilassa kolmena eri ajanjaksona.. Ainoastaan vankikopin kolkossa yksinäisyydessä, vaan ei koskaan noina liian lyhyinä "vapaa-aikoina", oli tällä kurjalla olennolla malttia ja mieltä, mietiskelyyn, ja mietteensä paperille kyhäilemiseen.

Jo tämä yritys jonkinlaisten muistelmien laatimiseen todistaa henkistä kehitystä, mikä on hämmästyttävää täydellisesti oppimattomassa rahvaannaisessa. Tavallisilta arki-ihmisiltä puuttuu useimmin kykyä eli ainakin halua tekemään tiliä elämästään ja selvittelemään kokemiaan kohtaloita.

Kirjantekijän sivistyskantaa ei saa kuitenkaan ehdottomasti arvostella muodon mukaan millaisina hänen muistoonpanonsa tässä esiintyvät. Oli mahdotonta — niin kuin ensiksi ajattelin — julkaista ne sellaisina kuin ne muistoonpanijan kynästä olivat lähteneet. Ei ainoastaan oikokirjoitus tarvinnut korjausta, vieläpä lauserakennuskin kalpasi auttavaa kättä.

Stiili — voidaan todellakin puhua sellaisesta, sillä epäilemättä oli hänellä hieman kirjallista kykyä — stiili on merkillisesti epätasaista. Monessa lauseessa peräkkäin on kieli täydellisesti moitteetonta ja toisinaan on se lennokastakin, mutta äkkiä se muuttuu kömpelöksi ja hämmentyy sekamelskaksi, jossa vaaditaan tarkkaa silmää sisällyksen käsittämiseen. Tällaisia vaikeuksia olen tahtonut lukijan hyväksi poistaa.

Nuo neljä sanaa, joilla kirja päättyy, ei olleet hänen viimeisensä. Lempeä ja rauhallinen tunnelma vallitsi tämän nuoren syntisen ja kärsivän olennosta kuolinvuoteella. Mutta ehken hänellä oli syytä toistaa seuraavat kaksi riviä eräästä hänen jälkeenjättämästään liikuttavasta vaikkakin muodollisesti vaillinaisesta runostaan:

_Muistopatsaaseni piirtäös sanat_: En elää tahdo maailmassa niin tylyssä.

Rukous on täytetty, nyt ne siinä ovat — hänen nimettömässä muistopatsaassaan.

Tuhkolma, Tammikuulla 1907.

_Klara Johansson_.

I.

Tänään, jouluaattona alotan kirjoittamaan muutamia lehtisiä elämäntarinastani. Tahdon koota niin monta muistelmaa kuin vaan voin aina lapsuuteni päivistä tähän saakka.

Ensimäinen mitä muistan, on isoäitini mökki, johon oli puoli peninkulmaa vanhempani! kodista. Olin vaan kahden vuoden vanha, kun vanha, herttainen isoäitini otti minut luokseen vähentääkseen äitini huolia, jolla oli kyllin työtä kodissa ja vuotta nuoremman veljeni hoitamisessa. Äitini tiesikin minun saavan paremman hoidon hyvän, luotettavan isoäitini luona, kuin mitä kotona olisin voinut saada.

Isoäitini vähäinen mökki oli valtamaantien varrella ja minulla oli tapana seista alati ikkunan edessä olevalla sohvalla katselemassa ohikulkijoita, jotka minut huomattuaan nyökyttivät ystävällisesti päätään. Vanhemmaksi tultuani kutsui isoäitini minua kauniiksi keijukaiseksi, silloin en niiden sanojen merkitystä vielä ymmärtänyt.

Jonkun matkan päässä mökiltä oli kaunis leikkipaikka, missä leikkitoverieni kanssa, joiden parissa viihdyin erinomaisen hyvin, oleskelimme päivät päästään. Viihdyin mainiosti heidän seurassaan, enkä tiennyt mitään hauskempaa kuin seurustelun heidän kanssaan. Isoäitini ei tätä kumminkaan suopein silmin katsellut ja kun minä en voinut käsittää, miksi ei minulle tätä viatonta huvia olisi suotu, niin oli siitä seurauksena, ettemme kaikin ajoin pysyneet isoäidin kanssa ystävinä. Kiellot leikkitoverieni luokse pääsystä saattoivat otsani aina pahimmin synkkenemään.

Tultuani seitsemännelle ikävuodelleni täytyi minun palata kotiini alottaakseni koulunkäyntini. En tahtonut oikein viihtyä kotona. Isä oli kovin ankara ja veljeni kiusasi minua yhtä päätä anastaen itselleen parhaimmat leikkikaluni. Lukeminen oli minusta helppoa, mutta koulunkäynti tuntui orjuuttavalta.

Toisinaan pääsin isoäitiä tervehtimään ja ne käynnit olivat mielestäni juhlahetkiä. Isoäitini oli uskovainen ja tahtoi minuakin kasvattaa kurissa ja Herran nuhteessa. Hänet itsensä oli kasvatettu kovalla ankaruudella ja hän tahtoi nähdä rakkaan lapsenlapsensa kasvavan, yhtä hiljaisissa oloissa kuin mihin itsekin oli tottunut. Minä olin monasti itsepäinen, tottelematon ja pahankurinen ja siksi emme aina oikein sopineet yhteen. Olen aina tottunut saamaan tahtoni läpi enkä voi alistua toisten mielen mukaan.

Isoäiti moitti, että olin yhtä itsepäinen kuin isänikin ja olipa hänellä muutakin moittimista, joka kaikki katkeroitti mieltäni niin, että voin puolen päivää olla aivan puhumattomana.

Jos isoäitini olisi koettanut voittaa minut hyvällä, niin olisimme varmaan tulleet paremmiksi ystäviksi. Tiedän kyllä, että hän tarkoitti parastani, mutta olin siksi lapsi, etten sitä silloin ymmärtänyt.

Olin kovin pahoillani kun olin ollut isoäidille tottelematoin, mutta samalla olin siksi ylpeä, etten heti tahtonut näyttää ystävälliseltä, eikä kumpikaan meistä halunnut katkaista äänettömyyttä. Isoäiti ivasi oikullisuuttani ja mieleni kävi siitä yhä katkerammaksi. "Mitenkähän sinulle käynee lapsi maailmassa, kun sinulla on noin vaikea luonne", sanoi hän usein. "Katso kuinka toiset lapset ovat tottelevaisia ja kuinka häijy sinä olet."

Isoäiti ei tullut ajatelleeksi, ettei kaikilla lapsilla ole samanlainen luonto. Minä voin kyllä olla ystävällinen ja hyvä, mutta en kärsinyt uhkauksia enkä lyöntejä, niistä vaan paaduin. (Isoäiti ei kuitenkaan koskaan minua lyönyt.)

Muistan niin hyvin erään kesäpäivän kun isoäiti koetteli saada heiniä kokoon ennenkuin sade kerkesi nousta. Hän pyysi minua auttamaan, mutta minä kieltäydyin, koska hän ei ollut laskenut minua sinä päivänä naapurin lasten luokse leikkimään. Ja minä muistan miten korvissani kaikuivat sanat: "Joka hyvää voi tehdä, eikä sitä tee, se luetaan hänelle synniksi." Sittemmin kerroin sen isoäidillenikin.

Huolimatta kaikesta rakastin häntä. Joskus saattoi hän sanoa toisten läsnä ollessa "Ehkä piankin kuolen ja jätän sinut lapsi, olen jo niin vanha", ja silloin tunsin miten itku kuristi kurkkuani. Mutta olin liiaksi ylpeä näyttääkseni että itkin.

Isoäitini luona olin kuin paratiisissa, ei kukaan voinut minulle häntä korvata. Sisareni kanssa saimme aina jouluna käydä häntä tervehtimässä ja minä ikävöin hartaasti tuota kaivattua aikaa. Silloin oli isoäiti järjestänyt kaikki parhaimpansa mukaan saadakseen kotinsa lapsenlapsistaan tuntumaan kodikkaalta. Voi, miten ihanaa se oli, sielumme sisimmässä tunsimme, että nyt oli joulu.

En koskaan unohda suureen huiviin kääriytynyttä isoäitiäni, kun hän ilmestyi tienkäänteessä meitä vastaanottamaan. Hän oli kävellyt melkein puoli peninkulmaa ja silmät loistavina tervehti hän hellästi meidät tervetulleiksi. En eläissäni unohda isoäidin luona vietettyä joulua.

Ennenkun jätän isoäidin, tahdon vielä sanoa, että suren sitä kun en ollut hänelle hellempi, enkä osoittanut hänelle suurempaa kiitollisuutta, sillä kenties hän nyt olinpaikassaan ajattelee: "Sinä olit kovakorvainen lapsi ja siksi olet saanut niin paljon kärsiä elämässä."

Mutta isoäiti kulta, elä tuomitse minua väärin! Tultuani niin vanhaksi, että aloin käsittää elämää, olen sinua aina rakastanut, vaikka en puheissa enkä töissä sitä ole voinutkaan osoittaa. Ja kuinka usein olen toivonut saavani sinua jotenkin palkita! Mutta tähän saakka ei se ole onnistunut.

II.

Olin ainoastaan kolmentoista vuotias kun jouduin vieraisiin ihmisiin ja sain oppia nöyrästi tottelemaan toisten käskyjä. Monasti tuntui se raskaalta, mutta olinhan vapaasta tahdostani ottanut paikan ja jättänyt vanhempieni kodin, johon en erityisemmin ollut kiintynytkään.

Viihdyin jokseenkin hyvin ensimäisessä paikassani ja sain aikani kulumaan — sitä paitse ei ollut tavallistakaan maalla jättää palveluspaikkaansa ennen vuoden loppua.

Sitten olin rippikouluaikani kotona. Muistan miten itkin, kun sanoimme jäähyväiset rakkaalle rippi-isällemme, sillä hän erosi seurakunnastaan samana päivänä kun me pääsimme ehtoolliselle. Kuinka hyvin muistan rukouksen, jonka hän puolestamme rukoili:

"Auta näitä lapsia, he ovat heikkoja, vahvista sinä heitä voimallasi! He tulevat vaeltamaan läpi vaarallisen maailman, johda sinä heitä neuvoillasi! He joutuvat kaikenlaisiin kiusauksiin, auta sinä heitä taistelemaan ja voittamaan!"

"Mitähän hän tarkoittaa sillä, että maailmassa on niin paljon kiusauksia?" ajattelin minä. Oi, että voi olla niin tietämätöin elämästä! Usein olen ajatellut näitä sanoja kun kiusaukset ja vastoinkäymiset ovat pahimmin kohdanneet. Rakas pastorimme lopetti seuraavilla sanoilla: "Aikansa on puhumisella ja aikansa on vaikenemisella, kaikella on määrätty aikansa täällä auringon alla — ja siinäkin hän oli oikeassa. En ole häntä sittemmin tavannut." —

Palvelin useissa eri paikoin kotiseudullani. Toisinaan oli hyvinkin vaikeata, mutta aika kului kumminkin kun ei ajateltu muuta kuin työtä ja raatamista. Seitsemännellätoista ikävuodellani otin paikan eräässä herraskartanossa lähellä Norrköpingia. Aluksi viihdyin aika hyvin, vaikka olinkin kovassa työssä. Vanhempani olivat sen arvanneetkin ja kieltäneet minua menemästä sinne, mutta minä olin odottanut jotain aivan toista.

Ikävä kyllä, emme eronneet ystävinä, sillä isäni piti osan ansaitsemistani varoista. Tämä harmitti minua, sillä olin nuorempana hyvinkin ahne rahoille, enkä siitä syystä kirjoittanut ystävällisiä kirjeitä kotiin. Sittemmin kuulin, että äitiäni syvästi suretti heitä kohtaan osoittamani nurjamielisyys, mutta itse unohdin piankin kärsimäni vääryyden ja aloin tuntea hellyyttä kotijoukkojani, varsinkin äitiäni ja sisartani kohtaan. Tunsin rakastavani heitä sydämellisesti, vaikka en sitä ennen ollut huomannut. Ei ollut kukaan ymmärtänyt sitä rakkaudella minussa herättää. Mutta kun olin jonkun aikaa ollut omaisistani erilläni, halusin hartaasti sovittaa sen mitä mahdollisesti olin lapsena heitä kohtaan rikkonut. Enin surettaa minua se, etten koskaan ole ollut tilaisuudessa näyttämään heille hyviä ominaisuuksiani. Mahtanevatko vielä arvostella minua väärin ja ajatella, että olen sama hillitsemätöin luonne kuin olin lapsenakin.

Isäntäväkeni olin oppinut tuntemaan, heidän asuessaan lähellä kotiani, ja muutettuaan Norrköpingin seudulle olivat he kirjoittaneet ja tarjonneet minulle palveluspaikan. Rouva oli luvannut parhaimpansa mukaan pitää minusta huolta ja olikin hyvin hyvä minua kohtaan, mutta ei huomannut, että minulla oli liiaksi työtä. Tosin oli minulla palvelustoveri, joka oli ollut talossa useita vuosia, ja päässyt suuresti rouvan suosioon, joten hänen ei tarvinnut tarttua mihinkään työhön, vaan sekä sisä- että ulkotyöt jäivät minun osalleni.

Kesällä sain istua ulkona lypsämässä sateesta ja kylmästä huolimatta, niin että olin vähällä paleltua, mutta toverini ei sormellaankaan auttanut vaikka minun olisi ollut mahdotoin selviytyä töistäni. Jos joskus valitin, että minulla häneen verraten oli liiaksi työtä, lohdutti hän minua sanomalla: "se on nyt tässä maailmassa niin, että ketä onni kerran alkaa suosia alusta, sillä riittää sitä pitkin elämää, mutta joilla on kova onni alunpitäin — nekään eivät tahdo siitä vapaaksi päästä". Niin, nyt alan minäkin sitä jo uskoa, sillä ainakin minun kohdallani näyttää se toteutuvan.

Kello neljältä aamulla sain nousta ylös ja vasta kello 11 illalla pääsin vapaaksi. Eikä, sillä välin ollut vähintäkään lepoaikaa, ei sunnuntaina enempää kuin arkenakaan. Joskus tuntui raskaalta ajatella, että oli nuori, eikä koskaan saanut ikäistensä kanssa seurustella.

Siksipä aloin työni lopetettua mennä öisin ulos, kulin tammimäelle missä nuoriso kesäilloin tanssi ja leikki myöhäiseen yöhön. Minä en tanssinut, mutta halusin joskus olla vapaana ja sitä en voinut olla ennenkun isäntäväkeni oli asettunut levolle.

Kesäisin oli kartanon ympärillä liikettä ja eloa, sillä silloin muutti kaupunkilaisia paikkakunnalle kesää viettämään. Sain silloin monta tuttavaa, joista opin pitämään. Se oli suloinen kesä, luonto ympärillä oli ihanaa ja minä olin seitsemäntoista vanha — minulla oli elämän kevät luonnon kesässä.

En koskaan unohda erästä elokuun iltaa, jolloin puutarhassa raketit risteilivät. Sellaista varmaankin on paratiisissa. Kaikkialla hiljaisuus ja rauha, ei edes lehtikään puussa värähtänyt. Oli kuin taivaallinen maailma olisi näyttäytynyt oikeassa valossaan. Koko luonto kuunteli ja uneksi, haaveili rauhaa ja lepoa.

Minäkin unelmoin ensimäiset unelmani, sillä olinhan elänyt elämäni ensi kesän. Mutta miten lyhyet, miten sanomattoman lyhyet ovatkaan ilon ja onnen hetket tässä epätäydellisessä maailmassa! Pian nousee myrsky, varistaa puiden latvat, riisuu heidän ihanat pukunsa ja ryöstää heiltä kaiken. Niin, myrsky ei jätä lehteäkään niihin, ei sääli vähääkään ennenkun viimeisenkin kesän ihanan muiston saa pois varistettua.

Oi tätä kylmää syksyä, miksi on sekin olemassa. Ainoastaan hävittääkseen ja tuhotakseen mitä kevät ja kesä ovat luoneet. Olisin voinut kohtaloni lukea siitä, ellen olisi ollut niin tietämätöin elämän myrskyistä. Samallainenko tulisi minunkin elämäni olemaan. Myrskytkö riistävät viattomuuteni, nuoruuden onneni, levon ja rauhan, kauneuteni, nuoruuteni, kunniani ja kaiken ja sen lisäksikö joudun kurjaan vankikoppiin nääntymään ja menehtymään, ilman että kukaan minua kaipaa tahi rakastaa...

Niin, nyt oli paras osa kesästä kulunut, syksy alkoi lähetä kellastuneille lehtineen ja kolkkoine iltoineen, kaikki mihin katsoin näytti synkältä. Ei valonsädettä, joka olisi alakuloista mieltäni virkistänyt. Kesävieraat alkoivat lähteä ja kaihomielin erosin noista tytöistä, joiden kanssa olin kesän aikana ystäväksi tullut.

Tuskinpa tiemme enää yhteen sattuvat. Emme tienneet mitkä kohtalot meitä odottivat, kuka saavuttaisi onnen, ketä onnettomuudet odottaisivat. Kaikki luonnollisesti toivoimme parasta. Ainakin nuo toiset, sillä he olivat huimapäisiä ja hehkuivat nuoruuden iloa. Minä sitävastoin olin vakavampi eikä minulla ollut elämästä erittäin suuria toiveita sillä suru oli synkistänyt elämäni ja lyhentänyt nuoruuteni. Kuinka yksitoikkoista ja kolkkoa elämä oli! Miten hyljätyksi ja yksinäiseksi tunsin itseni! Ei ollut minulla ystävää, johon olisin voinut luottaa ja jolle huoleni uskoa. Ei kukaan ymmärtänyt minua.

Itkin ja huokailin, vaan en käsittänyt miksi sitä tein, uneksin ja haaveilin, ajatukseni kävivät päivä päivältä yhä synkemmiksi. Se oli käännekohta elämässäni, siitä lähtein tunsin itseni kuin yksinäinen metsänlintu tahi niinkuin korven kuusi. Nyt tuntuu minusta kuin olisin jo silloin aavistanut, että "kukkisin aikaiseen, mutta kuihtuisin nuorena."

Voi, miksi nuoruuteni oli niin köyhä iloista? Nuoruus, joka ei koskaan palaja, vaan on ainakin osittain ennättänyt poistua ennenkuin ihminen on kehittynyt. Miten monesti olen nuoruudessani kuolemaa toivonut säästyäkseni turmeluksesta ja menehtymisestä. Ja kuitenkin olen joutunut vietellyistä viheliäisimmäksi.

Kun muistelen kulunutta elämääni, niin levittäytyy siitä synkkä kuva silmäini eteen. Koko nuoruuteni on ollut alinomaista taistelua vastoinkäymisten ja murheiden kanssa. Katkeralta tuntuu elää, katkeralta kuolla, nyt kun olen kerinnyt maailman kavaluutta ja julmuutta kokea. Surullista on nähdä miten toinen ihminen toistaan sortaa ja syöksee hänet perikatoon. Onhan elämä jo itsessään raskasta. Miksi eivät ihmiset koeta sulostuttaa toistensa elämää täällä maan päällä? Silloin voisi vaellusaika täällä tulla taivaalliseksi.

III.

Tunsin itseni ruumiillisesti ja henkisesti murtuneeksi liiasta työstä kartanossa jonkatähden otin itselleni paikan yksinäisessä seudussa pari peninkulmaa kaupungista, siellä jouduin yksin surullisine ajatuksineni. Muistan kirjoittaneeni kotiin äidilleni, kuinka äärettömän onneton olin vieraiden toverieni joukossa, jotka vaan pilkkasivat minua.

Kun talonväkeni huomasi, että tulin surusta aivan mielettömäksi — en todellakaan ollut täysijärkinen niihin aikoihin — sain vihdoin luvan lähteä tieheni ja niin palasin Norrköpinkiin, jossa sain paikan erään makkarakauppiaan luona. Siellä oli kumminkin niin siivotonta, etten siellä kauvemmin viihtynyt, vaan menin kuukauden ajaksi vanhempieni luokse ja sitten kevätmuutossa uuteen palveluspaikkaan.

Nyt olin vihdoinkin onnistunut saamaan hienon ja siistin paikan, mutta alituista touhua sielläkin oli eikä lepoa sunnuntaina enempi kuin arkenakaan. En voi kuitenkaan valittaa, sillä isäntäväkeni koetti sääliä minua kun olin sairas, eikä vihastunut vaikka usein käyttäydyin kömpelösti. Sellaista paikkaa ei minulla ollut koskaan ennen ollut.

Siitä huolimatta sovin kumminkin siellä olevan kamarineidin kanssa, että syksystä tulisin hänen kotiinsa palvelijaksi. He asuivat lähellä Tukholmaa ja elivät hyvin yksinkertaista ja vaatimatonta elämää. Täällä olin aivan kuin nunna luostarissa, ei ollut yhtään ihmistä, jonka kanssa olisi saanut vaihtaa ajatusta ja sitäpaitse olin jo tottumatoin keittiötoimiin, joten käteni sierettyivät ja halkeilivat, etten kaikin ajoin voinut niitä liikuttaakaan. Siksi en kestänyt kaukaa, vaan päätin matkustaa Tukholmaan. Onnettomuudekseni sinne matkustinkin.

Tämä tapahtui näyttelykesänä 1897, se oli ilon aika kaikille muille paitsi minulle, sillä mitäpä tiesin minä kaikesta siitä komeudesta ja loistosta, joka silloin Tukholmassa vallitsi. Olin aamusta iltaan työssäni, enkä muusta maailmasta tiennyt mitään.

Toisinaan kun tunsin itseni oikein yksinäiseksi sepitin haikeita runoja, joissa valitin miten elämäni auringotta ja kesättä kuluu. Se oli lapsellista, olin vasta yhdeksäntoista ja kuvittelin, että koko nuoruuteni oli jo mennyttä. Hyräilin alinomaa surullista säveltäni, valitellen että olen jo näin vanha, enkä vielä ole nuoruutta tuntenut. Miksi oli Jumala antanut minulle niin raskaan mielen.

Näyttelyn aikana asui muutamia köpenhaminalaisia ylioppilaita rouvani luona. Hyvästellessä anasti yksi heistä minulta suudelman, en koskaan unohda tuota ensi suuteloa, joka poltti huuliani. Niin vähän kuin se merkitsikin, oli se kyllin voimakas herättämään tunteeni ja minä käsitin kaipaavani rakkautta, hellyyttä ja hyväilyä.

Olin kaksikymmenvuotias saadessani viimeisen kerran paikan perheessä. Raskasmielisyyteni oli haihtunut ja minä aloin taas virkistyä, mutta vaikka emäntäni oli minuun hyvin tyytyväinen, väsyin kumminkin sielläkin ja aloin hakea kevyempää paikkaa.

Sain paikan ravintolassa. Moni kielsi minua sinne menemästä — "se ei ollut sopiva paikka nuorelle tytölle" j.n.e. — mutta minä en siitä välittänyt. Olin aina luottanut itseeni ja ajattelin, että joka antoi itsensä vietellä, tyytyköön kohtaloonsa, minua vaan ei kukaan pettäisi.

Mutta pian alkoi kiusaaja vainota saalistaan. Ja siinä oli karitsa, jonka helposti sai pauloihinsa, kun vaan osasi sopivan tilaisuuden valita. Voi noita kirottuja roistoja, jotka saadakseen hetken tyydytyksen raaoille himoilleen syöksevät köyhän tytön ijankaikkisesti turmioon! Onko sellaisella ihmisellä omaatuntoa? Ei, ei!

Olin totutettu taipumaan toisten tahtoon ja siksi niin vähällä suostuin sen toivomuksiin "joka vaan tarkoitti hyvää minulle ja tahtoi hankkia minulle parempaa toimeentuloa kuin palvelijan toimi sellaisessa paikassa"... Niin hän puheli.

Muistan kuinka hävyttömästi tuo konna kohteli minua ensikerran tavatessamme, mutta kun hän huomasi, ettei väkivalta auttanut, keksi hän toisen keinon, jolla onnistui. Mitä hän välitti siitä, jos turmelikin lapsellisen, yksinkertaisen tytön elämän ja antoi tämän kärsiä halpamaisen tekonsa seuraukset. Hän ehkä hekumoi ylellisyydessä ja huveissa samalla aikaa kuin minä, vietelty, istuin vankilaan teljettynä, jonka pian jätän astuakseni taas uuteen.

Sain hankkia itselleni uuden paikan ja tulin hienompaan ruokailupaikkaan. Mutta siellä kohdeltiin minua samoin kuin tuossa kehnossa ravintolassa. Omituista miten nopeasti alaspäin liukuminen käy kun kerran ensi askel turmeluksen tiellä on otettu. On aivan kuin näkymätön suojelija olisi jättänyt ihmisen oman onnensa nojaan. Omatuntoni soimasi minua, mutta minä tukahdutin sen häiritsevän äänen ja riensin sokeasti eteenpäin. Minusta se ei ollut niin hirveätä kun eivät omaiseni sitä tienneet enkä ollut tarkastuksen alainen.

Ensimäinen viettelijäni ei jättänyt minua rauhaan, mutta hänen aikeensa eivät enää onnistuneet, sillä minä en enää ollut sama viaton, tyttö.

Lopuksi väsyin kaikkiin kehnoihin paikkoihin, joihin onnettomuudekseni Tukholmassa jouduin, repäsin itseni irti kaikesta pakonalaisuudesta ja tulin pian poliisin uhriksi.

IV.

Syksyllä 1898 tulin tarkastuksen alaiseksi ja samana syksynä jouduin sairaalaan, olin silloin kaksikymmenyksi vuotias. Ihmettelin siellä olevia ihmisiä ja hoitajamme olivat minusta julmuria, sillä en silloin käsittänyt, että me prostitueratut naiset olimme maailman kehnoimmat.

Monet harmit kärsittyäni pääsin vihdoinkin parantuneena sairaalasta ja minut käskettiin erääseen inhoittavaan huoneeseen toisten prostituerattujen naisten kanssa.

Tunsin itseni sanomattoman onnettomaksi vaikka olinkin liiaksi sokea käsittääkseni mihin pohjattomaan syvyyteen olin langennut. En ajatellut muuta kuin että asiat olivat niinkuin niiden pitikin olla. Mutta huone, jossa istuin kuin lintu häkissään, oli kylmä, kolkko ja epäsiisti, johon ei auringon eikä kuun säteet päässeet tunkeutumaan. Mihin turvautua? Arkkuni ja omaisuuteni olin saanut, mutta ei ollut mihin lähteä. Paras oli tyytyä kohtaloonsa.

Emäntäni lohdutti minua parhaimpansa mukaan: varmaan siellä pian saavutan onneni ja pääsen hyville päiville, olinhan niin nuori ja sievä, en näyttänyt seitsentoista vuotiasta vanhemmalta... Ihastuneena kertoi hän sitten kävijöille, että olin viaton kuin lapsi, joka ei vielä ollut kerinnyt turmeltua. "Hän on hiukan ujo ja näyttää aremmalta kuin toiset, mutta se ei estä"...

Nuo emännät ovat vielä kehnommat kuin me tyttöraukat.

Seuraavalla emännälläni oli sikarimyymälä ja hän osasi peijata yksinkertaisia tyttöjä. Olin niin ymmärtämätöin, että uskoin kaikista ihmisistä hyvää, jonka vuoksi hänen onnistui houkutella minulta kaikki rahat mitä ansaitsin. Lopuksi vuokrasin huoneen eräästä ravintolasta, jonka emäntä ansaitsi minulla hyvät rahat.