Chapter 9

»Sanon sen itsesi tähden; omasta puolestani en puhu siitä sanaakaan! -- Mutta miltä luulet näyttävän, kun arvossapidetty mies, kuten sinä, tekee itsensä narriksi nuoren tyttöhäiläkän edessä, tytön, joka vain koettaa harjaantua mielistelytaidossa... Ja kun näin sinun tosiaan nousevan pelipöydästä ja antautuvan vakaiseen keskusteluun tuon kutripäisen pienen kaunottaren kanssa, joka nähtävästi pitää koko maailmaa vain sokeripalana, mitä nakerrella somilla hampaillaan -- ja joka tänä iltana on sinusta ja sinun huomaavaisuudestasi tehnyt suorastaan pilkkaa, -- niin minä istuin -- minä vakuutan, en itseni tähden,» hän puhui torjuvan kylmästi, »näpeissäni ja peläten, että ihmiset kiinnittävät huomiota sinuun, ja toivoen olevani kaukana, kaukana!»

»Nyt minä en vastaa sinulle mitään, Alette. Mahtanet olla sairas ... tai nähdä näkyjä.»

»Niin tietysti olen sairas; -- en virka enää sanaakaan siitä. -- Näkyjä, sanot? -- niin minun täytyy sanoa, että illalla olin suorastaan pahoinvoipa katsellessani sinua; kasvosi sulivat ihan voiksi ja hunajaksi istuessasi häntä hakkailemassa -- ja vähän enemmänkin kenties! -- ihastuksen huumauksessa.»

»Kyllä osaat, saisit hävetä, järkevä ihminen -- saada raivostumisen puuska siksi, että minä puhelen nuoren tytön kanssa! Jos tahdot tietää, niin -- hän todellakin huvittaa minua -- ja ajattelen, että Berven saisi hänestä hyvän vaimon. Niin miellyttävä koko olennoltaan, niin ehdottomasti suloinen, kasvot eloisat ja mikä vartalo... Ellei Berven nyt mene naimisiin, niin jää se ainiaaksi tekemättä.»

»Kyllä ymmärrän, kyllä ymmärrän -- olet ihastunut.»

»Tiedätkö mitä, Alette!»

»Sanon vain, että pidä sinä huolta ystävästäsi; -- mutta saat antaa anteeksi, että minä pyydän saada olla näkemättä, miten sinä kaikkien silmissä teet itsesi narriksi. Sitäpaitsi, -- ole huoletta, Berven näkee ensi silmäyksellä, että se tyttö ei ole kuin sokerileivos!»

»Niinkö luulet?» -- Jakob hymyili itsekseen hiukan omituisesti.

Alette ymmärsi hyvin, että Jakobilla oli jotakin häijyä mielessä, sentapaista, ettei häneltä, Alettelta, tai ylipäänsä naisilta ollut odotettava puolueetonta tuomiota tässä asiassa.

... »Sinusta kai tuntuu, ettei ole paras ystävyydenosoitus, jos neuvoo toista menemään naimisiin?» kysyi Jakob ivallisesti... »Onhan kukin kohdaltaan tehnyt kokemuksiaan sen kultalinnun suhteen, jota onneksi sanotaan! -- Se on kuin tämäniltainen kuutamo» hän mumisi itsekseen... »koko lailla vaikea huomata. Sitä voisi yhtä hyvin sanoa pimeydeksi... Hep, hep!»

Hevosen kavioiden kapse kaikui tasaisen voimakkaasti ja säännöllisesti jäisellä tiellä, ja yhtä mittaa sinkoili eläimen takajaloista jääpalasia reen suojuslautaa vasten.

»Käännä kaikki hyväksi taas, Letta», Jakob pyysi, käärien taljaa paremmin hänen ympärilleen.

»En muuta tiedä kuin että minun puoleltani on kaikki ollut hyvin koko ajan.»

»Niin, niin... Minusta ei meidän pitäisi ruveta kiusaamaan toisiamme näin turhan takia. Meillä ei ole huolta minkäänlaista, jollemme sitä itse hanki... Etkö myönnä, että olomme on kylläkin hyvä ... inhimillisesti katsottuna... Hyvältä tuntuu päästä taas kotiin ja omaan sänkyynsä», sanoi hän haukotellen.

XIV.

Ettäkö Johan Henrik saisi reput ylioppilastutkinnossa! -- Se oli kerrassaan naurettava pelko. Mutta reput hän vaan sittenkin sai...

Hän oli maannut pääkaupungissa ottaen yksityistunteja parina viimeisenä vuotena, sittenkuin hän oli eronnut koulusta, jonka ilma lopulti muka oli hänet tukahuttaa. Säännöllinen, jokapäiväinen pakko oli vähällä nujertaa pojasta kaiken itsenäisyyden, oli kerrassaan tappaa kaiken sen, mikä hänessä oli parasta!

Pitkä salainen taistelu oli käyty, ennenkuin asia oli saatu järjestetyksi. Johan Henrik oli itse syvästi vakuutettu, ja hänen äitinsä oli itkukohtauksin ja kyynelin pannut parhaansa pelastaakseen poikansa »musertumasta tuossa henkisessä polkumyllyssä».

Miten loistavia kirjeitä Alette saikaan pojaltaan, niin sukkelia, että ne olisi voinut painattaa jok'ikisen. Hän seurusteli vain huomattavien henkilöiden kanssa, taiteilijat ja näyttelijät olivat hänen sinä-tuttujaan, ja hän itse kirjoitteli -- vaikka tämä oli vain hänen ja äidin yhteinen salaisuus -- runoja, sekä mitallisia että suorasanaisia.

Isältä hän oli saanut kuivan kirjeen. Tietysti oli epäonnistumiseen syynä se, että hän ei ollut tehnyt mitään tai oli tehnyt kaikkea muuta paitsi sitä, mikä oli tarpeen. Oli ylipäänsä olemassa vain yksi keino, jos mieli tulla joksikin: tarttua työhön täydellä todella ja keskittää kaikki voimansa siihen. Ei tanssimisella eikä saavuttamalla kuuluisuutta kotona jouluna eikä pääkaupunkilaisella hienostelulla miksikään tulla. Lopuksi hän tahtoi huomauttaa, ettei hänen isäänsä eikä äitiänsä oltu reputettu, vaan juuri hänet itse -- Johan Henrik.

Aletten mielestä isän kirje oli sydämetön. Nyt juuri, kun poikaa oli kohdannut niin suuri onnettomuus, hän olisi kaivannut hiukan rakkautta ja lohdutusta! Hänen luonteelleen ei sopinut, ei ensinkään sopinut, että hän joutui ystäviensä ylenkatsomaksi -- hän, joka juuri tässä suhteessa oli niin äärettömän arkatunteinen.

Äiti kirjoitti kirjeen toisensa jälkeen, ymmärsi niin hyvin, miksi oli käynyt onnettomasti, mutta ainoastaan pyysi, rukoili, kerjäsi ja käski häntä tulemaan kotiin.

Mutta Johan Henrikillä ei näyttänyt olevan kiirettä. Vihdoin oli isän nykäistävä voimakkaasti kellonvivusta. Hän lähetti sähkösanoman, jota ei käynyt muuta kuin totteleminen.

Ja lauantai-iltana kahdeksan aikaan Alette lähti, Viking kuskina, kääseillä asemalle vanhinta poikaansa vastaan.

Junan porhaltaessa asemalle he avonaisesta ikkunasta näkivät Johan Henrikin istuvan innokkaasti keskustelemassa.

Hän astui ulos harmaa kesäpuku yllään, pitkänä ja komeana, ja jäi, hattu puoleksi koholla tumman tukan päällä ja monokkeli silmässä, seisomaan kumarrellen; hän vastasi ja kumarteli yhtä mittaa, loppumattomasti, sill'aikaa kuin Aletten sydän sykki odotuksesta.

Ja kun Alette vihdoin oli syleillyt ja suudellut häntä, avasi Johan Henrik uudestaan vaunun oven ja esitti:

»Tahtoisin vain, että näkisitte äitini... Tuomari Lundberg rouvineen ja miniöineen -- ruotsalaisia, äiti!»

»Sangen hauskaa» -- vastasi Alette hymyillen ja tervehti. Häntä ei huvittanut tutustua kehenkään Lundbergiin juuri nyt; mutta tuntui kuitenkin hyvältä nähdä, että pojalle osoitettiin ystävällisyyttä.

Viking, joka oli päässyt ripille keväällä, seisoi kädet taskussa hevosen vieressä, puettuna puseropukuun, housunlahkeet saapasvarsissa. Hän odotti, mitä veli sanoisi uusista kääseistä, joissa oli valonheijastaja ja lyhdyissä paksut hiotut lasit.

»Ei näy tuommoisessa oppineessa herrasmiehessä olevan paljoakaan käytännöllistä älyä», tuumaili hän, kun Johan Henrik kiinnittämättä sen enempää huomiota tuohon uutuuteen nousi kääseihin äitinsä viereen.

Heidän ajaessaan sillan yli täytyi Aletten moneen kertaan puristaa poikansa käsivartta... »Olen ollut niin levoton, niin kovin levoton sinun tähtesi, Johan Henrik», hän huokasi.

»Oh!» Hän katsoi kasvoissa karskin riippumattomuuden ilme alas jokeen, -- »minullahan on tarpeen tullen kynäni!»... Kumea ahdistus nousi häneen nyt, kun hän oli kohtaava isänsä.

»No, sen tutkinnon sinä helposti suoritat ensi vuonna.»

»Luuletko minun sitä epäilevän, äiti? -- siellä oli kolmesataa, kaikki minua typerämpiä, jotka läpäisivät. Mutta että se sattui juuri siihen aikaan, jolloin minä sommittelin uutta runoelmaa, sitä tietysti ei käy isälle kertominen. Saa vain vaieta ja ottaa vastaan», hän sanoi kohauttaen miehekkäästi olkapäitään.

-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --

Tuossa tuli isä konttorista hienosti ja mukavasti sisustettujen huoneiden läpi, joiden ikkunat ja ovet olivat helteisen kesäpäivän jälkeen auki; hän tervehti ystävällisesti Johan Henrikiä, joka seisoi äidin ja seitsentoistavuotiaan sisarensa seurassa. Hän taputti poikaa hartioille:

»Parempi onni ensi kerralla, poikani! -- nyt ankarasti työhön kiinni.»

»Mutta ensin kesälupa, ja uusia voimia», puhui Alette hänen puolestaan.

Vasta kun tämä isän tapaaminen oli onnellisesti ohi, alkoi Johan Henrik huomata, mitä uutta oli hänen poissaollessaan lisää hankittu. Oviverhot ja tuo pieni mukava sohva, jossa kolme saattoi istua seläkkäin sekä ruokakaapin yläpuolella riippuva suuri neliskulmainen peili, jossa hän oli ruokasaliin tullessaan nähnyt oman kuvansa, siihen sen enempää huomiota kiinnittämättä, sukeltautuivat nyt äkkiä ikäänkuin pimeästä esiin.

Hän selitti avomielisesti, että oli ihanaa tulla kotiin. Ja äiti!... hän oli vielä vähän lihonnut, mutta se sopi hänelle hyvin.

Ja Elisabet -- »on suorittanut keskikoulututkintonsa» oli hän sanomaisillaan -- mutta sanat tarttuivat kurkkuun ja hän sanoi sen sijaan: »miten pitkäksi hän on kasvanut!»

Hän oikein riemuitsi päästyään äskeisestä painostuksesta, jutteli kaikenmoista, kertoi sukkeluuksia ja kaupunginkuulumisia, ihmetteli ja puhui toiveistaan, kaikki samassa puhetulvassa.

Nytkös hän lukisi! Jahka vain ensin lepäisi. Laudatur-arvosanan hän ottaa; vaikka samantekevää se muuten oli elämässä, minkä arvosanan saa. Ainakin hänelle, joka ei koskaan ammattimieheksi aikonut.

Ja sitten oli tuomari Lundberg, jonka kanssa hän tänään matkusti, kutsunut häntä käymään heillä, syksyllä hän siellä pistäytyy, mutta ei ennen kuin oli saanut valmiiksi sen teoksen, jota hän parastaikaa kirjoittelee...

-- -- Alette tunsi mielessään aivan toisenlaista rauhaa nyt, kun hänellä oli kaksi poikaa kotona, vaikka he pitivätkin suurta hälinää ja käänsivät talon nurin.

Milloin oli lähdettävä sinne, milloin tänne, väliin kuljetti Johan Henrik häntä vieraisille perheisiin, joissa hän ei koskaan ollut ajatellut käydä, siksi vain, että talossa oli hauska nuori herra, jonka kanssa puhella, tai kaunis nuori tytär, ja väliin hän taas yhdessä muiden nuorten kanssa lähti eväineen pariksi kolmeksi päiväksi isän metsiin.

Mutta eihän tällainen levottomuus mieltä kalvanut niinkuin se alinomaa ajatuksissa pyörivä tieto, että pojat ovat omissa hoteissaan poissa kotoa. Ja kun hän vielä saa kotiin Alfinkin Tharandtista Saksista, jossa hän opiskeli metsänhoitoa, silloin tulee sieluun ihan rauha -- kaikki lapset niin lähellä, että saattoi heihin käsin koskea!

»Tässä on Alfilta kirje», hän sanoi Johan Henrikille, joka astui eräänä aamuna sisään äidin vaihtaessa pukua. »Hän iloitsee siitä, että hänellä on vain parin tunnin matka Dresdeniin, jonne hän aina voi lähteä musiikkia kuulemaan. Hän kertoo käyvänsä siellä aina kuin Wagneria esitetään... Isän mielestä hän menettää liiaksi rahaa; mutta onhan nyt musiikki kaikkein viattominta huvia, mitä hän voi itselleen suoda! Ja pitäähän hänen olla vähän reilu kaikkien noiden rikkaiden tilanomistajanpoikien seurassa, jotka siellä Tharandtissa opiskelevat. Ne ovat kunnon tovereita, hän kirjoittaa. -- -- Minun tulee aina niin sääli sitä poikaa, hän on niin omituisesti kiintynyt musiikkiin... Saat nähdä, Johan Henrik, että musiikkimies hänestä olisi pitänyt tulla!»

* * * * *

Kesäloma oli mennyt ja vietetty mahdollisimman hauskasti; sitä koetettiin venyttää niin pitkälle kuin vain Alfia saattoi pitää kotona, ennenkuin tuli lähtö Tharandtiin.

Näistä kahdesta kotiinsaapuneesta pojasta, jotka olivat, voi sanoa, joka perheessä tutut ja rakastetut, tuli ikäänkuin talon ylpeys.

Kotona kävi alinomaa nuorisoa, ja he saivat poltella isän sikareja ja käyttää talon molempia hevosia, jotka päivän ohjelman mukaan palvelivat vaunu-, kääsi- ja ratsuhevosina.

Se ilo oli nyt mennyttä. Alf oli matkustanut, Viking kävi koulua ja Johan Henrikin piti isän määräyksestä lukea kahden yksityisopettajan johdolla.

Kodin kellolaitos oli vedetty ja käynyt tasaisesti jo viikon päivät. Isä istui alati työskennellen konttorissa, ja Johan Henrik luki ja tupakoi omassa huoneessaan pihan toisella puolen. Jakob näki opettajien tulevan, toisen kello yksitoista aamupäivällä, toisen kello kolme iltapäivällä, ja sitten tunnin kuluttua lähtevän Tuo säännöllisyys saattoi hänet hyvälle tuulelle, vaikka hänellä muuten nykyjään oli yhtä ja toista ajattelemista. Eräs puutavaraliike oli lakkauttanut maksunsa, ja saattoi viedä häviöön pari Jakobin maaseutuystävää. Joka tapauksessa asia aiheutti hänelle matkoja ja huomenna hänen oli lähdettävä muutamaksi päiväksi pääkaupunkiin.

-- Johan Henrikistä tuntui niin kummallisen loma-ajantapaiselta, sittenkuin isä oli aamulla lähtenyt, -- sai kuljeskella huoneissa piippunysä suussa ja laulaa ja rallatella tarvitsematta pelätä isän ankaraa tutkivaa katsetta: -- »Etkö istu huoneessasi lukemassa?»

Hän tuli ja meni; mutta aamupäivätunnista oli selviydyttävä. Hänen oikein piti ponnistaa päästäkseen viime hetkessä läpi pari lukua Liviusta.

Sitten tuli päivällinen, -- ja kahden aikaan posti ja sanomalehdet, joissa aina oli jotakin uutta tutkittavaa.

Ei, hän ei ollenkaan ollut lukutuulella tänään, -- voihan toki tämän yhden kerran lähettää pienen kirjelipun kandidaatti Hansenille, että tänään ei matematiikka sujunut...

Tuli loma-iltapäivä!

Hän pyöri ja tanssi äidin ja siskon ympärillä salissa.

»Lähdetkö minun kanssani ajelemaan, Elisabet?»

»En kiitos -- saat yksin ajella matematiikkaasi pakoon. Minun nähdäkseni sinä olisit voinut päntätä sitä päähäsi.»

»Oh-hoo, niin omantunnontarkka minun puolestani», hän pilkkaili sisartaan teennäisen tuntehikkaana... »Vai emme mitenkään tahdo lähteä, emme veljen seurassa -- meillähän on niin paljon hauskempi Krabben luona, kun tuo erinomaisen mieltäkiinnittävä tuleva tohtori saapuu sinne!... Saattaisimme muuten myöhästyä -- hänen seuransa on varmaan hyvin hauska, tuon Morten Finnen! -- Keskustella tuollaisista korkeista asioista, joista naiset pitävät» -- hän puhui ylimielisesti -- »siitä, mitä voi tehdä maailman parantamiseksi, ja muusta sellaisesta. -- Tuolla yläkerroksessa on iltapäiväisin koolla punainen seura... Ja *sinä* olet punainen, siksi että Morten Finne on punainen, -- jos hän olisi keltainen, niin tietysti sinäkin olisit keltainen. Ja Morten Finne on punainen, koska Krabbe on punainen -- kuin keitetty krapu, -- ja siellä hän käy tietysti saadakseen tavata sinua eikä suinkaan koulupoika Johnsenia, jonka ovat saaneet täyshoitolaiseksi... Sillä tavoin riippuu toinen asia toisesta!»

»Johnsen on juuri yhtä paljon koulupoika kuin sinäkin, Johan Henrik! Vaikka hän tosin ei vielä ole tehnyt sitä lähempää tuttavuutta ylioppilastutkinnon kanssa, kuin sinä», letkautti Elisabet harmistuneena.

»Hän on työjuhta, tyttöseni, -- ja hänestä tulee arvattavasti oikea virkanousukas, niinkuin kaikista harjaantuneista ja hyvin valjastetuista työjuhdista voi tulla» hän vastasi kohteliaasti kumartaen.

... »No niin, sitten minä ajan Lidbergiin ilman rakastettavaa sisartani.»

»Tule sinä minun kanssani, Viking», hän kehoitteli.

Viking hymyili pilkka suupielissä:

»Hevosellako sinä aiot lähteä -- vai kenties lentäen?»

»Kun vain ei tarvitse lukea -- etkös tuota älyä, -- niin sama hänelle, nelistääkö vai lentää», huomautti Elisabet.

»Niin, katso, Tobiesen on mennyt Ruskolla asiamatkalle, on poissa tämän päivän ja huomisen, Musta seisoo tallissa takajalka kääreessä, kaviossa on, näetkös, tulehdusta.»

Sepä oli harmillista -- mutta ymmälle ei sen takia tarvinnut joutua, miten saisi vapaapäivän kulumaan.

Hän otti hattunsa ja lähti kaupungille voudin luo kahville ja asianajaja Dahlille teelle ja sinne illaksikin lyömään korttia naisten kanssa.

Maata pannessaan hän tunsi jonkinlaista lievää katumusta siitä, että säännöllinen työjärjestys, johon hän nyt oli päässyt, oli tullut keskeytetyksi, ja hänen unisessa mielessään pyöri hämäriä aikomuksia huomispäivän varalle.

Hän muisti ne vielä aamulla, kun nousi ylös, ja pukeutuessaan hän ajatuksissaan alkoi tehdä tavanmukaista yhtä tyydyttävää kuin huvittavaa laskelmaa siitä, miten pitkälle hän jouluun mennessä pääsee, kun hän joka päivä lukee niin ja niin monta säettä Homerosta ja niin ja niin monta lukua latinaa j. n. e.

Hänen päähänsä juolahti aihe, ja siitä oli saatava runo syntymään, ennenkuin se haihtuisi tiehensä.

Tuntui kovin houkuttelevalta saada kerrankin päästää henkensä vapaaseen lentoon. Ja kun hän lähetti epuun opettajille, ei hän sitä tehnyt saadakseen lomapäivän, vaan työpäivän ja kaikkein ankarimman.

Hän istuikin kirjoittelemassa yhtä mittaa päivälliseen asti.

Mutta tämän voimannäytteen jälkeen hänen tietenkin tuli levätä iltapäivä.

Illalla Tobiesen vihdoin palasi Ruskolla ja Johan Henrik alkoi miettiä, minne hän huomenna lähtisi.

»Oletko todellakin pyytänyt Gudbrandia laittamaan kääsit kuntoon», kysyi Viking kiihkeästi tullessaan sisään. -- »Ajattelehan äiti, Johan Henrik aikoo ottaa Ruskon, vaikka se on ollut kaksi päivää ajossa. Mitähän isä sanoo, kun hän saa sen kuulla?»

»Sinä kai ilmoitat, vai mitä?»

»Minä luulen, että hevonen itse tekee sen, jahka olet sillä ajellut».

»Elä nyt riitele, Viking», äiti pyysi. »Voihan Johan Henrik ajaa varovasti ja Gudbrand antaa kauroja eteen. Ei hän tästä puolin enää montakaan ajomatkaa tee, kun pitää lukea lujasti.»

Viking lähti harmistuneena huoneesta.

»Oletko huomannut, miten Viking aina säälii hevosia, Johan Henrik», kysyi äiti miettiväisenä. »Kaikki, mikä on käytännöllistä, siinä hänen alansa, -- hevoset ja ajot. On oikein hauska nähdä hänet asemalla hääräämässä pakettien ja tavarain kimpussa... Isän täytyy hankkia hänelle toimi, joka sopii hänelle sitten tuonnempana ... talo hoitaakseen. -- Ellei isää olisi, niin minä en saisi häntä pistämään jalkaansakaan kouluun. Sillä kun se poika sanoo, että hän välittää viis kirjoista, niin hän sitä tarkoittaa ... totisesti...»

XV.

Todeksi se sittenkin osoittautui, se, millä Johan Henrik alituisesti oli kiusaillut sisartaan, vaan johon Alette ei vähääkään ollut uskonut; oli sillä pojalla merkillinen silmä!

Eräänä päivänä -- lunta tulla tuprutti taivaasta kuin se olisi ollut pumpulia täynnä -- Elisabet oli käynyt makuukamarissa isän ja äidin puheilla ja sitten kasvot onnesta loistaen ja säteillen ja hehkuen syössyt portaita ylös Johan Henrikin ohi; -- tämä näki, että jotakin oli tekeillä, ja arveli tulen päässeen irti Krabbella, kuten hän perästäpäin sanoi. Hetken kuluttua palasi Elisabet hiljaa ja juhlallisesti asianomaisen, lääketieteenylioppilas Morten Finnen rinnalla.

Jakobin täytyi tunnustaa, että asia oli tullut kerrassaan yllätyksenä -- noin yht'äkkiä tuntea tyttärensä käsivarret kaulassaan, juuri kuin hän istuu mietteissään ja vaivaa päätään Varaasin metsän kiinnityspapereilla...

Tietysti hänen olisi pitänyt aavistaa jotakin tällaista; Elisabethan kävi jo yhdeksännellätoista. Mutta kun hän ei elänyt kotitapausten keskipisteessä, vaan ikäänkuin niiden radan kehässä, niin -- -- --

... Talossa oli siis ollut kuunvaloa, mutta hän ei ollut nähnyt mitään!

... Intelligentti nuori mies, siltä ainakin näyttää -- ja katsoo rohkeasti tulevaisuuteen... Aloittaa tämän elämän pettävän unelman kuten me muutkin... Onhan meillä syytä olla tyytyväisiä.

-- -- Tyytyväisiä, oli Jakob sanonut -- tyytyväisiä...

Mutta juuri tätä havaintoa ei Alette voinut tehdä itsestään.

Hän ei lainkaan kuulunut niihin, joiden mielestä oli nostettava suuri riemunhälinä joka kerta, kuin kaksi ihmistä sai päähänsä ruveta uskottelemaan toisilleen kuvitteluja, joista oli herjettävä vähin erin vuosi vuodelta. -- Hän oli ollut naimisissa alun kolmattakymmentä vuotta ja ennättänyt tehdä kokemuksiaan. Hän ja Jakob olivat kerran luottaneet haavekuvaan niin lämpimästi kuin konsaan kukaan...

Kun hän ajatteli, miten vavahtelevan kukkuroillaan sanomatonta, hurjaa onnea ja uskoa sen kestävyyteen hän silloin oli ollut -- ja nähdä nyt Elisabet samanlaisena!... Niin, se oli kuin muistaa maljakkoa, joka oli täynnä raikkaita, tuoksuvia kukkia...

Maljakko kestää -- se on kai luonnon järjestys. -- Mutta kukat... Että pitääkin tehdä itsensä onnettomaksi kohdistamalla kaikki mielikuvitusvoimansa tuohon onnenhaaveeseen -- yksistään siihen...

-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --

-- -- Kihlajaiskesteissä oli opettaja Krabbea erinomaisen hauska katsella; Johan Henrik tarkasteli häntä pitkin iltaa.

Hän liikkui juhlallisen hiljaa nurkasta toiseen nyökäyttäen päätään ihmisille, jotka eivät ymmärtäneet, miksi, vaan niinpiankuin mahdollista vetäytyivät hänestä erilleen. Ja vähän väliä hän loi veitikkamaisen, isällisen katseen sinnepäin, missä Elisabet seisoi.

Vasta illalla, kun punssi oli tuotu sisään, pääsi hänen juhlatunnelmansa puhkeamaan sanoiksi. Hän tarttui äkkiä vanhaa kuuroa kapteeni Böckmania takinnappiin...

»Ihmissydän, nähkääs, ajaa veren kulkemaan yksitoista jalkaa sekunnissa, se tekee kuusisataakuusikymmentä jalkaa minuutissa, kapteeni! -- Ajatelkaapa kaikkea tuota itsetiedotonta voimaa, joka ihmisessä on -- sillä tavoin sydän tekee työtä seitsemänkymmentä vuotta -- seitsemänkymmentä vuotta! -- Ja ajatelkaa sitten, mikä voiman määrä sillä onkaan käytettävänään vetoon ja työntiin, rakkauteen ja vihaan! Puhutaan käyttämättömistä koskista ja vesivoimasta; -- mutta tässä on kokonaisen maailman käyttämätön -- hm-m» sanoi hän hoksattuaan suotta tuhlaavansa ruutia...

Krabben sydän oli tulvillaan tänä iltana, ja lopulti hän pääsi sinne, jonne koko illan oli tähdännyt, talonemännän luo, joka oli tähän asti ollut kiinni muilla tahoilla.

»Mitä on elämä, rouva -- mitä elämisen lahja?»... Hän katsoi surumielisen tutkivasti Alettea silmiin -- ja Krabbe saattoi olla kaunis, siitä ei voinut olla eri mieltä, ajatteli Alette. -- »Eikö ole totta, että jaksamme laskea ne kerrat, jolloin voimme sanoa eläneemme? Ne ovat elämässämme ne loistopisteet, joita emme koskaan unohda, joskin kaiken muun peittää pimeys... Jospa saisimme koko elämämme muodostumaan todelliseksi elämäksi? -- tai, rouva, kun se meiltä luisuu, lapsemme... Voi *elää* suuressa rakkaudessa»...

-- Tuo on kyllä kaunista, aprikoi Alette itsekseen jälkeenpäin. Mutta opettajahan oli peräti epäkäytännöllinen.

Häntä vaivasi ajatus, että Krabben vaikutuksesta tuo korkealentoinen, ruusunpunainen elämänkäsitys oli syöpynyt Elisabetin vereen.

Hän ei voinut olla koettamatta edes hiukan järkyttää tyttärenpä mielikuvia; ehkä hän siten herättäisi hänen, arvostelukykynsä -- keskellä sitä huumausta, missä tyttö nyt eli.

»Ethän sinä vain, Elisabet, kuvitelle, että se, mitä nyt tunnet, on poikkeus kaikkien muiden kihlautuneiden tunteista; kaikki tyynni ne sinä aikana ovat yhtä rakastuneita. -- Ei sitä voisi jälkeenpäin uskoa»... pääsi häneltä hairingossa.

»Jos tietäisin, ettei tätä kestä», puhkesi Elisabet intohimoisesti vastaamaan, »niin purkaisin kihlauksemme vielä tänä päivänä!»

»Niin sitä puhuu, kun on äärimmillään vireessä. Mutta elämässä on niin monta puolta. Voihan kuitenkin tuntea tyydytystä -- arvokas, turvattu asema -- lapset... On se ainakin toista kuin elää yksin.»

»Tuhat kertaa mieluummin minä eläisin yksin, äiti, kuin olisin koko elämäni iän sidottuna toiseen ihmiseen, jota en rakastaisi -- en rakastaisi niin paljon, etten voisi elää ilman häntä! -- Ajatella, etten hänestä koskaan, koskaan pääsisi irti, -- sehän olisi pahempaa kuin elinaikuinen orjuus... Enkö silloin mieluummin purkaisi!»

»Tuo on nyt vain pingoittuneisuutta, joka on sinuun tarttunut tuolta ylhäältä Krabbesta! Ajattelehan sentään vähän -- tahtoisitko tosiaan sittenkään purkaa, jos tietäisit, että olonne kenties muuttuisi tympeäksi ja jokapäiväiseksi -- esimerkiksi kymmenen vuoden perästä? Ajattele tarkkaan... Et suinkaan haluaisi noita kymmentä vuotta olemattomiksi; -- niiden muistolla voisi olla helpompi elää.»

Elisabet tuijotti äitiinsä; hänen mieleensä välähti jotakin ... kerääntyi yhtä ja toista isän ja äidin keskinäisestä suhteesta. Ja kääntyen äitiinsä hän kysyi vain:

»Mutta miksei se sitten kestäisi, äiti?»