Chapter 10

Äiti pudisti päätään, hän ei tahtonut kajota siihen puoleen. Hän seisoi ompelupöytänsä ääressä käsitellen ompelutarpeita, omiin mietteisiinsä vaipuneena... »Tuo Krabbe on kummallinen, hänessä on kuin päähänpintynnäisenä saada jokin selvitetyksi... Nyt hän on kaikesta sielustaan kiintynyt sinun kihlaukseesi. -- Aikoinaan olimme me, minä ja isäsi, äsken naimisiinmenneinä, hänen harrastuksensa esineenä... Voitko sinä ymmärtää sitä?»

»Minä ymmärrän sen niin hyvin, äiti! Hän on tietysti aina ollut liian ruma ja omituinen ja kummallinen, jotta kukaan nuori tyttö olisi hänestä huolinut, ja rouva Krabbe on tosiaan liian vähäpätöinen kaikin puolin, eikä ymmärrä häntä; -- eikä hän koskaan ole mahtanut olla sieväkään; hän näyttää siltä, kuin hän olisi leikattu poikki alhaalta ja jäänyt liian matalaksi. -- Ja kun on sellainen sydän ja sellaiset lahjat kuin Krabbella -- on melkein, kuin hän olisi joutunut autiolle saarelle.»

Äiti katsahti häneen hieman hämmästyneenä:

»En tiedä, Elisabet, mutta joskus tuntuu minusta kuin sinä olisit vanhempi kuin äitisi!» -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --

-- Kova välttämättömyys se vasta panee rautaa ihmiseen, päätteli Jakob. Varallisuudessa kasvatetuista tulee vain heikkoja ja velttoja...

Morten Finnessä oli toisenlainen vauhti ja varmuus kuin mitä Jakob oli tottunut näkemään omissa pojissaan. Opintojensa rinnalla hän antoi tunteja voidakseen pysytelläidä yliopistossa ja hankkiakseen lisää niihin vähiin varoihin, mitä hän kotoa sai. Vain lakki vaaleakiharaisessa päässä ja lyhyt harmaa takki -- olisipa hän kehoittanut Johan Henrikiä tai Alfia menemään sillä tavoin puettuna vieraisille!...

Jakob oli alkanut pitää tuosta pojasta. Elisabet olisi totisesti voinut valita huonomman.

Häntä harmitti Johan Henrikin veltto työskentelytapa -- poika otti asian kovin mukavalla kannalta, ja hän rupesi pitämään häntä hiukan silmällä ja valvontansa alaisena, vaikk'ei se ollut nuoresta herrasta erittäin mieleen. Sanoivathan opettajat, Hansen ja Jentoft, että poika luki. Mutta aina vain valui tupakansavua hänen pihan toisella puolella olevan huoneensa puoliavoimesta ikkunasta, ja yks kaks tuli tuttavia, joille oli tarjottava lasi olutta. Aina niin siunatun runsaasti aikaa!

Arkihuoneessa ollessaan hän vain askaroi maatilalle rakennettavan ja jo alullepannun huvilan piirustusten ja luonnosten kimpussa.

Tämä kaikki hermostutti Jakobia juuri nyt, jolloin hän olisi mieluummin lykännyt huvilan rakentamisen ensi vuoteen, kunnes taas puutavarain hinnat alkaisivat nousta. Ulkomaan markkinat olivat tällä haavaa täynnä tavaraa, niin että oli mahdoton saada kunnollisia hintoja. Mitä varten sitten hankkia uusia menoja! Hänellä oli totisesti yllin kyllin huolta ja raha oli nykyjään kallista.

Hän ei voinut päästä vapaaksi jonkinlaisesta huolestumisesta, minkä aiheuttajana oli eräs Varaasin metsän yhteisistä asiakumppaneista, tilanomistaja Vingaard. Sitä miestä pidettiin, jos ketään, vakavaraisena -- toivottavasti oli kaikki vain puhetta; mutta tosiaan liikkui erinäisiä huhuja takuista ja pulaan joutumisesta...

No, sehän oli sellaista, johon oli viisainta olla kajoamatta ennen aikojaan -- tuli vain pysyä vaiti... Mutta olisipa ihme, ellei hän, jahka kuollut aika hintojen alalla on ohi, pääsisi hänestä eroon... Hän oli todellakin vähän säikäyksissä.

-- Mutta Johan Henrikin huolettomasta sielusta oli ihan samantekevää, mistä rahat tulivat! Jakob näki hänen istuvan arkihuoneessa puolet iltapäivää paperikääröt edessään pöydällä, miettien ja tutkien; sai arkkitehti Holmin puolelleen tekemään uusia luonnoksia ja piirustuksia ja lopuksi Aletten ja kaikki muut ihan intoihinsa. Perustus oli välttämättä oleva valmis, ennenkuin maa menee routaan -- ja hirret vedätetään paikalle kelin tultua!

Totta tosiaan ei saattanut käsittää, mitä isällä oli sitä vastaan, että soma sveitsiläiskuosinen huvila seisoisi valmiina syksyyn mennessä...

-- Mieliala laskeutui koko lailla painuksiin, kun Jakob eräänä iltana, vähääkään perustelematta, lyhyesti ja päättävästi ilmoitti panevansa tätä hommaa vastaan, josta he kaikki olivat niin kovin iloinneet.

Johan Henrik sanoi selvään kaikki, mitä sanottavaa oli, äiti oli niin täydellisesti hänen puolellaan, suunnitelma kaikin puolin niin mainio ja kunnossa; mutta hän puhui kuuroille korville; vihdoin hän lähti mielenosoituksellisen kuuliaisena vihellellen omaan huoneeseensa, ja Viking nykäisi, hiukan liian kovaan paukauttaen, oven perässään kiinni.

»Ellei tuo nyt ole samaa kuin säästää pennejä, mutta antaa markkojen mennä, niin hänen järkensä seisoo!»...

»Sinä tuotat todellakin lapsille surua tuolla itsepäisyydelläsi, Jakob», sanoi Alette illallisen jälkeen kiihtyneenä. -- »Johan Henrik on pannut siihen niin paljon älyä ja työtä --; minä näin, miten se koski häneen.»

»Paljoa parempi olisi, jos hän panisi älyä ja työtä siihen, millä rakentaisi tulevaisuutensa. Mutta hän tekee kaikkea muuta paitsi sitä, mitä hänen pitäisi tehdä.»

»Se on oikein, morkkaa häntä nyt siitäkin, että hänellä on lahjoja; hänhän on ilmeinen arkkitehti.»

»Toivoisin vain, että hän saisi professoritkin vakuutetuiksi! -- Ylipäänsä, hänellä on aivan erikoiset lahjat -- kuluttamiseen; on kasvatettu rikkaan miehen pojaksi»... vastasi Jakob luoden katseen vaimoonsa.

»Sinä kai tarkoitat, että se on minun syyni, Jakob! -- Sinulla on ainakin se etu puolellasi, että voit sanoa, että olet välittänyt vähät heidän kasvatuksestaan -- paitsi milloin oli toruttava tai rangaistava. Senpä vuoksi et ole voittanut heidän luottamustaan -- ja siksi ei sinulle liioin merkitse paljon, että särjet heidän ilonsa. -- Ole huoleti, kyllä Johan Henrik ja Viking muistavat tämän illan, jolloin heiltä kaunis rakennus romahti kokoon! Sillä tavoin sinä riistät heiltä uskon, Jakob. -- -- Minä kyllä omasta puolestani voisin mukautua, kun vain näkisin yhden ainoankin järkevän syyn. Mutta noin vaan sanoa: ei -- ja ei ... se ei vaikuta kehenkään hyvin, tiedätkö. -- Minäkin olin siihen ajatukseen paneutunut, olimme suunnitelleet kaikki valmiiksi -- oman huoneen Johan Henrikille, kun hän tulee ylioppilaslakki päässä, ja Alfille ja Elisabetille ja hänen sulhaselleen. Ja sitten kielto -- perheen isä ei sitä tahdo»...

Jakob näki, miten pettymys oli nostanut kyynelet Aletten silmiin, miten hän taisteli poikainsa jokaisen toivomuksen puolesta...

»Rakentakaa päälle, rakentakaa päälle»... Hän peräytyi itkettyneiden kasvojen edessä.

XVI.

Jörgen Bervenin komea, musta, höyryävä hevonen ja hänen hienot, kiilloitetut rattaansa, joihin tieltä oli räiskynyt lokaa, tulivat portista Mörkin pihalle.

»Ollaanko täällä kotona, Gudbrand, Mörk itse, tarkoitan?... Vai niin -- konttorissa... Pane talliin ja harjaa hyvin ... äläkä heti anna sille vettä»... hän huusi kiiruhtaen matkalaukku kädessään portaita ylös.

Hänen liikkeensä olivat yhä samat nuorekkaat, vartalo vain laihuuttaan terävämpi ja luisevampi kuin ennen, ja partaan oli ilmestynyt korvain seutuville ja keskelle leukaa harmaita täpliä.

Jakob tuli häntä vastaan jo käytävässä ja näytti aikovan viedä hänet saliin.

»Älähän, selvitämme asiat ensin tuolla konttorissa», pyysi Berven.

»Ajattelin vain, että ehkä lasi viiniä maistuisi hyvältä näin matkan jälkeen.»

»Tuolla sisällä tulee kuitenkin pitkät jutut -- parempi saada se sitten perästä päin...

Mutta mistä tässä nyt on kysymys, Jakob?» hän sanoi, kun sisäkonttorin ovi oli sulkeutunut heidän jälkeensä. »Et sinä tavallisesti minua tuolla tavoin kutsu -- tulee kirje suoraan metsiin... Olet huonolla tuulella, huomaan minä. -- Ethän vain ole huolissasi --?» -- Hän katseli häntä: »Tai et suinkaan tarkoittane saada minua mukaan yrityksiisi?... Siihen et minua saa, sen minä sanon. Et iki päivinäni!»

»Pikemmin tahtoisin itse päästä erilleni; -- tuo Varaasin metsä tekee tukkani harmaaksi.»

»Mitä vielä, metsä on hyvä!».

»Meidän on täytynyt lunastaa neljäs mies, tilanomistaja Vingaard pois koko kaupasta, Mathiesenin ja Ringnæsin ja minun; hän on näet vararikon partaalla! -- Ja sitten olen kovassa rahapulassa nykyjään... Tämän jutun takia on minun ollut pakko ottaa suuret maksut niskoilleni -- ja raha on kaikkialla niin tiukassa, ettet usko. Menot -- ne vain ovat varmat. -- Niin, nyt olen kyllä selviytynyt tämän vuoden maksuerästä, mutta minä sanon sinulle, että olenkin ihan puhtaaksi nyljetty -- on täytynyt kerätä kokoon kaikki mahdolliset varat, niin että konttorikassakin on typö tyhjä. Mutta nyt ovat nuo jokapäiväiset suoritukset alati kiusaamassa... Minä vakuutan sinulle, että oikein säikähdän, kun joku tulee konttoriin; en enää voi maksaa kuittaamalla vanhoja saatavia, minulla täytyy aina olla rahat kädessä. -- Enkö ole mielestäsi laihtunut?»

»Kyl-lä -- kyllä oletkin.»

»Niin, jollen, niin kiitos vahvan ruumiinrakenteeni, sillä pahemmassa pulassa en ole eläessäni ollut», Jakob huokasi.

»Niin, sinä et juuri ole tottunut vastatuuleen.»

»Kuulkaa, Tobiesen» -- Jakob huusi ovesta, »ilmoittakaa, että herra Berven on täällä ja jää päivälliselle!»

»Katsohan, Jörgen, lyhyesti sanoen, sinä voit säästää minulta monta huolta, jos nyt lainaat minulle viisitoistatuhatta kruunua yhdeksi vuodeksi, sillä ehdolla että saati maksaa ne takaisin vähitellen. Sinullahan on rahaa viljalti.»

»Heti paikalla; olisit sen voinut sanoa jo tuossa salaperäisessä kirjelapussasikin.»

»Oletko hullu! Minäkö omalla nimikirjoituksellani vakuuttaisin, että olen rahapulassa!» sanoi Jakob leikillä, mieli jo keventyneenä. »Eihän niillä muuten niin kiirettä ote, kun vain saan heti kuin tarvitsen.»

Berven istuutui kirjoituspöydän ääreen ja otti kynän käteensä.

»Kunpa puutavaramarkkinat taas vähän vilkastuisivat», sanoi Jakob.

»Saamme kai varustautua kärsivällisesti odottamaan, kunnes Lontoon varastot ovat alkaneet vähetä.»

»Hm -- puutavaraliike on ollut melkein pysähdyksissä viime vuoden keväästä asti», jupisi Jakob kävellessään edestakaisin lattialla.

»Tietysti, kun ihmiset ovat kaataneet metsää ja lastanneet laivoja kuin hullut. Tämä puuska on kestettävä -- se voi tuoda hyvääkin mukanaan, seuloa pois vastuukyvyttömyyttä hiukan... Kas niin, siinä on maksuosoitus.»

»Kiitos, Jörgen!» -- Jakob kulki vielä pari kertaa lattian poikki ja pysähtyi sitten paperi yhä kädessään Bervenin eteen.

»Mitä sanot nykyisistä ajoista, Jörgen?»

Berven istui Jakobiin päin kääntyneenä ja nojaten kyynärpäätäin kirjoituspöytää vasten.

»Mitä sinä arvelet, joka olet liikeasioissa kiinni? Katsopas, joka kerran on saanut oman nahkansa pelastetuksi kärventymästä, sillä ei enää ole oikeaa tuntoa.»

»Jospa minä tietäisin!» Jakob alkoi vihellellä.

»Niin kauan kuin maailmassa rakennetaan, tarvitaan myöskin hirsiä», Berven arveli. »Ja ovathan kaikki pätevimmät liikemiehemme, niinkuin ammattikielellä sanotaan, ehdottomasti yksimieliset siitä, etteivät ajat enää voi vakavasti huonota.» Ääni kuulosti hieman epäilevältä.

»Niinhän sitä väitetään, -- on pidettävä kortit kädessään -- ei myydä mitään», virkkoi Jakob vilkaisten omituisesti Berveniin. »Eikä kukaan voi sanoa, mistä tuuli huomenna puhaltaa. Mutta se vain on varma, että jos tätä tyyntä jatkuu, keikahtaa moni mies. Nyt ne juovat totia ja pelaavat korttia ja odottavat nykäystä nousuun päin -- ja kirjoittavat toisilleen papereita. Rahasta vain on kova puute»...

-- Päivällisellä kohdistui perheen jäsenten keskustelu uuden kesähuvilan sisustukseen. Se oli jo kohta valmis, ruokasalista vain puuttui joitakuita kapineita.

Johan Henrik oli äsken palannut kotiin. Hän oli keväällä taas yrittänyt suorittaa ylioppilastutkintoa ja saanut reput -- tulos, jonka hän otti vastaan ylevällä mielentyyneydellä. Pääasia oli yksinomaan se, että hänen sielunsa kärsi siinä tutkinnossa vauriota niin vähän kuin suinkin, jotta hän kerran voisi päästä siihen päämäärään, johon hän todella pyrki.

Hän oli aamupäivällä käynyt puuseppä Willumsenin luona katsomassa, miten pitkällä huonekalut olivat...

»Leikkauksilla varustetut, ilman täytettä ja patjoja; mutta tyyli!» -- hän selitti Bervenille; -- »ei tuollaisia hinteliä sorvattuja tuoleja, jotka kohta särkyvät ja heiluvat kolmella jalalla. Yksinkertaista ja mukavaa, sen periaatteen puolella minä aina olen ollut, kaiken sivistyneen maun nimessä. Eikö niin, Berven?»

»Niinpä kyllä -- niin...» Hauska olisi tietää, millä puolella Jakob on, -- hän itsekseen ajatteli, -- luultavimmin kukkaronsa.

»Sinun pitäisi käväistä katsomassa, Berven», ehdotti Viking, -- »pian sinne hevosella pistäytyy iltapäivällä, minä tulen mukaan. Nyt on pohja ojitettu, niin että siellä on ihan ruti kuivaa. Ja me voisimme mennä kalaan, jos haluat, ahvenia ja haukia on kosolti. Mutta ikävä kyllä, vain ruuhipahanen ... isän täytyy tankkia ensi kesäksi oikea vene, sellainen, johon voi panna purjeet.»

»Ne tarpeet saamme lykätä toistaiseksi, Viking», keskeytti isä lyhyesti. »Et saa alati keksiä uusia ostettavia.»

»Järvessä on niin paljon kaloja, että ne kyllä pian veneen maksaisivat, isä», vastasi Viking järkähtämättömällä varmuudellaan. »Minä ajan siellä ollessani itse kivet laituria varten.»

»Niin, ette voi uskoa, miten paljon siinä on ollut työtä», jatkoi Alette. »Ja syksyllä saa puutarhuri istuttaa sinne hedelmäpuita ja marjapensaita. Lapset toivovat niin hartaasti, että me siellä omassa talossa sitten parin vuoden perästä vietämme hopeahäitämme. Onhan hauskaa, jos puutarha siihen mennessä jo on hiukan kasvanut.»

»Ja sitten me riitelemme nimestä», sanoi Viking, »Minä tahtoisin sen Kuusivaaraksi tai Haukkavuoreksi.»

»Niin, nimi se tosiaan tuottaa meille enimmän vaivaa», selitti Johan Henrik, sivellen kädellään kaunista tummaa tukkaansa.

»Tietysti siitä tulee jokin arkipäiväinen Tyynelä tai Lepola tai Iltarauha»...

»Tja! Se on senaikuinen murhe,» virkkoi Jakob väliin. »Ei totisesti ole sillä hyvä, että saa huvilan rakennetuksi, -- on myös katsottava, millä mielellä sinne sitten astuu sisään.»

»Millä mielellä -- onhan toki katsottava, että iloista mieltä riittää hopeahääpäiväksi; -- se on kuitenkin juhla, jota *lapset* aina muistelevat,» huomautti Alette painavasti.

»No niin; lapset»! -- Jakob koetti nauraa.

»Minulla on siis jossakin suhteessa etua, rouva, -- minulla ei ole lapsia,» sammalsi Berven; »minä saan elää itseäni varten»... Hän söi tapansa mukaan hyvin hitaasti ja he istuivat odottaen, että saisivat tarjota hänelle enemmän purolohta.

»Silloin ei ainakaan saa kokea pettymystä, kun on niin onnellinen, että voi rakastaa vain itseään» -- vastasi Alette, kädessään ruokaliina, jota hän löi pöytää vasten.

»Mitä sinä, Elisabet, sanot siitä asiasta?» kysyi Berven tuttavallisesti nyökäyttäen hänelle päätään. »Oletko kuullut hänestä mitään, tuosta medisiinaristasi?

»Minä olen niin iloinen, kun äidin on lähdettävä ostamaan uutimia», vastasi Elisabet hyvillään; »pääsen hänen mukanaan pääkaupunkiin.»

»Niin, kyllä meidän on hankittava yhtä ja toista uutta, Jakob, jos mielimme huvilasta saada iloa tänä vuonna. -- Minä aion asua setä Vosgraffin luona; he ovat oikein loukkautuneet, kun en tullut sinne hänen ensimmäisenäkahdeksatta syntymäpäivänään. Ja silloinhan on parasta ottaa kaikki yhdellä kertaa -- sänkyvaatteet, matot ja muut»...

»Ja muutamia peilejä pitää siellä huoneissa välttämättä olla,» lisäsi Johan Henrik.

»Onko ehkä tarkoitus jatkaa lukuja uu-uutta tutkintoa varten siellä maalaiselämän hiljaisuudessa?» kysyi Berven, jota Johan Henrikin varma ylimielisyys harmitti.

»Miksei!» kuului välinpitämätön vastaus. Johan Henrik ei välittänyt pistopuheista.

»Niin, miksei?... Siellähän on tilaisuutta nuorelle herrasmiehelle niin moneen hauskuuteen: kalastukseen, metsästykseen, urheiluun»... pisteli Berven.

Syntyi kiusallinen äänettömyys.

Alette oli loukkautunut. Berven saattoi tässä talossa sanoa mitä vain tahtoi -- tietysti tuon vanhan, pyhän ystävyyden nimessä!

»Niin» se minun täytyy sanoa,» virkkoi hän, »että kaikessa, mikä koskee tuota huvilaa, minä ehdottomasti noudatan Johan Henrikin mieltä, -- senhän itse arkkitehtikin on saanut tehdä.»

»Se nyt ei minun itserakkauteeni yhtään vaikuta, äiti; tuo arkkitehti Holm ei ole sen enempää kuin keskinkertainen kyky.»

»Vai niin, -- no koska olet niin perillä niistä asioista, niin -- hm -- kai sinulla on myös tarkka käsitys laskuista?... Ne ovat niin sanoakseni leijan pyrstö, ne» -- jatkoi Berven tyynesti, kääriessään ruokaliinaansa kokoon.

»Kiitos ruoasta,» sanoi Jakob, nousi jotenkin äkkiä ja työnsi tuolin pöydän alle. »Lähetä kahvi konttoriin, Alette!»

-- He istuivat taas kahden kaikkein pyhimmässä kahvia juoden, ja Jakobin piippu tuprusi vahvasti.

Bervenillä oli oma merenvahapiippunsa mukanaan kotelossa ja omaa valikoitua tupakkaansa.

Hän seisoi vielä pienen pöydän ääressä sohvan vieressä täyttäen erittäin huolellisesti piippuansa. Nyt hän raapaisi tulta ja imi piippuaan, kunnes se oli kunnollisesti syttynyt.

»Hm ... puh ... kuulehan, Jakob,» sanoi hän jääden seisomaan nysä puoleksi koholla kädessä ja katsellen ystäväänsä... »Minun täytyy sanoa, mitä minä ajattelen, näetkö, Jakob -- minusta tuntuu aika omituiselta, että annat koko perheesi istua tuolla tietämättömänä kuin taivaan linnut siitä, että sinulla on tällä haavaa rahahuolia.

Jakob; joka istui sohvassa, rykäisi tahdottomasti.

»No niin -- se on minun ajatukseni!... Tuntui, suoraan sanoen, kuin olisin nähnyt palasen takaperoista maailmaa kuullessani, miten he kaikki -- vaimo ja lapset -- vain koettavat purjehtia ja soutaa ja kaivaa ja matkustaa sinun rahasi kuittiin; -- ja juuri nyt!... Minun täytyy sanoa, velihopea, että minun on sääli Alettea; hän on sekä liian hyvä että liian järkevä tuolla tavoin rusinoilla ja manteleilla syötettäväksi; -- sinähän et anna hänelle vihiäkään mistään! Häntä on sääli totisesti. Ja sinä olet -- no, nyt sen tiedät... Mene, ja paranna itsesi!»

Jakob katsahti häneen äkkiä; hänen kasvoihinsa kohosi jotakin, mutta hän malttoi mielensä.

»Niinpä niin -- minun on otettava oppia sinulta, joka puhut kokemuksesta?... Tällainen suhde on kuin kokonainen koneisto, -- sinä et siitä tiedä mitään, usko pois... Etkö luule, että hänelläkin on kyllin ja joka puolella omia surujaan, puuhaa ja huolta lapsista, jotka nyt kerran ovat hänen heikkoutensa! -- Vieläkö minun lisäksi pitäisi pelästyttää rahahuolilla, joihin hän ei ole vähääkään tottunut -- ja jotka tietysti kasvaisivat hänen mielessään suuremmaksi kuin ovatkaan. Kenties säikäyttäisin hänet kuoliaaksi... Kyllä sinä puhut!»

Berven poltteli kiihkeästi... »Suot hänelle vain miellyttävyydet -- säästät pieniltä suruilta ja tuotat hänelle kaikkein suurimman, -- sen, ettet luota häneen!... Sen ver-verran ymmärrän minäkin avioliittoa, että tiedän, ettei vaimo koskaan miestään siitä kiitä... Päinvastoin pitäisi hänen -- vihata sellaista miestä... tuntea itsensä halveksituksi ja syr-syrjäytetyksi!»

»Ratsasta sinä vain keppihevosellasi, Jörgen, niin minä polttelen. -- Tiedänhän minä vanhastaan, että sinä siinä kohdin olet aika kaunopuheinen. Mutta näetkö, sinä tajusit käyttää kauppaoloja hyväksesi ja siksi sait metsää; mutta naimisasioita, jotka ovat aina pyörineet päässäsi sekavana vyyhtinä, sinä et ole tajunnut ja siksi et ole saanut vaimoa itsellesi... Minulla ei tosiaan ole enempää sanomista, eikä toivoakseni enää sinullakaan! Istu nyt mieluummin rauhassa äläkä intoile toisten asioista; seisot siinä kuin mikäkin pitkä kuiva tulitikku, joka on syttynyt palamaan.»

Mahdollista on, että ystävän sekaantuminen hänen perheasioihinsa olisi käynyt päinsä jossakin muussa tilaisuudessa; mutta jo päivällispöydässä olivat nuo lainatut viisitoistatuhatta kruunua alkaneet ikäänkuin painaa ja ahdistaa Jakobin taskussa. Hän ei ollut ensinkään tottunut lainanottajan asemaan. Tuolla ruokasalissa hän oli tuntenut häpeävänsä ja olevansa ikäänkuin tilivelvollinen ystävälleen, joka kerta kuin jokin menoerä mainittiin. Ja täällä konttorissa seisoi nyt itse lainanantaja hänen edessään ja tutki kaikki, mikä hänen oli, -- sydämen ja munaskuut. Tietysti hänellä oli siihen oikeus, niin kauan kuin Jakobilla oli hänen viisitoistatuhatta kruunuansa hallussaan!

Berven ei ollut se mies, jonka tapoihin kuului lähteä lyötynä väittelystä. Hän koputti piippunysää kämmeneensä.

»Joka tapauksessa vaadin terveeltä järjeltäsi, ettet vapaaehtoisesti ota päällesi tarpeettomia suruja ja huolia. He eivät aavista vaivaavansa ja kiusaavansa sinua... Tartu asioihin hiukan kiinni ja asetu noita hullutuksia vastaan, niin saat pian talosi paremmalle pohjalle!»

Jakobin silmien eteen ilmaantui tuo paperi, joka hänellä oli lompakossaan -- kolmeen taitteeseen käännetty pankkiosoitus ja siinä vinossa allekirjoitus: Jörgen Berven.

... »Tuo kesähuvila vetää ja imee sinulta rahaa joka päivä... Lykkää vain sen valmistaminen asuttavaan kuntoon ensi kevääksi, niin pääset huolista; -- onhan kesä jo kohta puolissa. Eikä totisesti Johan Henrik talveksi kesähuvilaa tarvitse!»...

»Sitä kannattaa ajatella, Jörgen,» virkkoi Jakob laskien aikaa sitten sammuneen piippunsa kahvipöydälle. -- »Mutta olen tässä miettinyt muutakin sinun jutellessasi.... Näetkö, olen laskenut, että voin jotenkuten selviytyä ilman noita viittätoistatuhatta kruunuasi.»...

»Mutta Jakob hyvä, sinä voit pitää ne pari, kolme vuotta, jos tahdot!»

»Kiitos -- tai neljä, tahdot kai sanoa; mutta se ei ole laina, se sellainen.» -- Hän otti esiin lompakkonsa ja ojensi maksuosoituksen Berveniä kohti... »niin, kiitos vaan, Jörgen, tässä saat sen takaisin!»

»Ei, ei, kyllä minä totta tarkoitan» -- hän tarjosi sitä Bervenille -- »se on kuitenkin kerran maksettava ... en tahdo, että sekin vielä on minua painamassa.» --

Berven seisoi hetkisen hiljaa... »Kieltäydytkö ottamasta -- minulta?»

»Jos minun on pakko lainata, niin lainaan mieluummin pankista, -- niin en ole tekemisissä kenenkään mieskohtaisen velkojan kanssa.»

»E-et siis tahdo ottaa sitä -- Jakob?»

Berven seisoi paperi kädessä; se vapisi vähän.

»En voi,» vastasi Jakob päättävästi.

»Etkö?...» Bervenin silmät kostuivat.

»Vai niin -- no niin -- -- sitten et sinä minua enää tarvitse, Jakob», -- hän puhui hitaasti, -- »mikäli ym-ymmärrän ... ja siinä tapauksessa pyydän saada hevoseni valjastetuksi; -- tahdon mielelläni päästä tuonne metsään vielä tänä iltana.»

»Tietysti niinkuin itse tahdot, Jörgen! -- Minusta tosiaan on ikävää, että olen sinua näin kauan pidättänyt. Minun olisi ensin pitänyt ajatella, miltä lainaaminen tuntuu.» Jakob ihan toivoi Bervenin pian lähtevän.

Berven ei puhunut enää sanaakaan. Hän otti matkalaukun ja laski sen taas kädestään, seisoi siinä päällystakki yllään kalpeana ja epäröiden, menisikö hän sisään hyvästi jättämään.

Hän avasi oven raolleen ja nyökkäsi jäähyväiseksi Elisabetille, joka istui salissa.

-- Jakob seisoi kylmän kohteliaana portailla, kun hänen vanha ystävänsä taakseen katsomatta ajoi tiehensä mustalla, virkulla juoksijallaan....

Hän jäi hetkeksi katselemaan Bervenin jälkeen, harmahtava pää paljaana.

»Taidanpa olla ihan järjiltäni!» pääsi häneltä vihdoin, kun hän äkkiä lähti konttoriin.

... Ihan järjiltään hän oli taitanut olla! -- Eronnut ainoasta vanhasta koetellusta ystävästään -- vaimon takia, joka ei ollut lähempänä hänen luottamustaan ja huoliaan kuin -- hm...

Hän kulki kauan edestakaisin konttorissa. Nysästä, jonka hän tapansa mukaan oli pistänyt suuhunsa, mutta unohtanut sytyttää, hän oli purrut suukappaleen halki hampaittensa välissä.

XVII.

Jakob astui konttoriin, piiska vielä kädessä, riisumaan vyön ja sudennahkaturkin yltään. Hän oli ajanut koko päivän ja kasvot punoittivat pakkasesta.

»Martin Ringnæs on tehnyt vararikon, Tobiesen! -- Me saamme nyt, Mathiesen ja minä, ottaa maksettavaksemme myöskin hänen osansa Varaasin metsästä.»

»Vai tehnyt vararikon? -- Onko kummempaa kuultu -- sellainen rikas mies!»

»Rikas, niin! He kaatuvat kaikki tyynni -- koko siirtäjäseurue kuin korttitalo.»

»Niin, niin -- tuo onneton sahalaitos, joka heidän piti saada niin suurenmoiseksi omine laivoineen ja muine vehkeineen!» puhkesi Tobiesen harmistuneena.

Jakob koetti pari kertaa kärsimättömänä potkaista toista matkasaapasta jalastaan.

»Antakaa minun auttaa», pyysi Tobiesen.