Chapter 11

»Tietysti on ollut niitä, jotka ovat ajoissa hoksanneet, mistäpäin tuuli käy. -- Nyt me olemme kyllä kaikki viisaita, Tobiesen -- nyt perästäpäin»... Hän sinkosi saappaan kauas lattialle.

»Niin, nuo keinottelijat», jatkoi Tobiesen itsepintaisesti, »he luulivat istuvansa Kaliforniassa. On ne rajansa kevytmielisyydelläkin!»

»Huh, luulenpa, että aiotte keittää itsenne täällä tänä iltana!... Ei, ei, älkää tehkö mitään», sanoi Jakob ja tarttui ovenripaan mennäkseen sisään; »ulkoatulleesta tuntuu tietysti kuumalta.»

»Kuulin sinun tulevan», sanoi Alette tullen häntä vastaan kyökinovella, »ja käskin lämmittää vähän päivällistä viilokkia; et kai ole vielä syönyt...»

Hän meni taas kyökkiin jouduttamaan ruokaa.

Salissa ei ollut ketään; Elisabet oli mennyt kaupungille, kertoi palvelustyttö, joka tuli uunia kohentamaan.

Hän asteli edestakaisin lattialla.

»Mutta Alette, kuulehan», hän avasi kärsimättömänä kyökinoven, »kestääkö nyt näin kauan, ennenkuin saa hiukan ruokaa kokoon? -- Ja lähetä joku sytyttämään lamppu!»

»Kohta, ystäväni, kohta on kaikki kunnossa; -- kun et vain pitkästy, Jakob!»

Alette sytytti ison, kauniin lampun ja laski alas uutimet, sillä aikaa kuin tyttö kattoi pöydän ja toi ruoan sisään.

»No nyt, Jakob, kun saat ruokaa, niin tulet hauskemmalle mielelle.»

Alette istuutui pöytään vastapäätä, sukan kudin kädessä.

»Saimme korin olutta tänään Kristianiasta. Se on juuri tuota, jota on edessäsi. -- Kävitkö tuomarin luona? Etkö?... Olet ollut pitkällä matkalla, Jakob, neljä, viisi päivää poissa; tuskin muistankaan; -- elämä on nykyjään niin yksitoikkoista, olemme niin yksinämme, -- Elisabet vain ja minä»...--.

Hän huomasi, että Jakob oli huonolla tuulella, ja koetti päästä perille syystä.

»On sattunut niin monta vararikkoa viime aikoina. Voudin luona ei puhuttu eilen muusta kuin huonoista ajoista», hän aloitti.

»Ni--in, niistäkin voi keskustella aika hauskasti!»

»Mutta asianajajathan ansaitsevat rahaa niistä. Et suinkaan siitä sano: sen pahempi! Jakob?» kysyi hän.

Sukkelaan liikkuvat puikot kiilsivät lampunvalossa kiusallisen hermostuttavasti suoraan Jakobia silmiin.

»Valo häikäisee silmiäni, etkö voi siirtää vähän lamppua, Letta», sanoi hän ärtyisästi.

»Kyllä, ystäväni!»

»Ja sitten on tullut kirje Vikingiltä», hän taas yritti. »Hän ei ole oikein tyytyväinen; maanviljelyskoulu on liian teoreettinen, hän sanoo. Hänellä on, sillä poloisella, niin kova halu päästä Skotlantiin! Mutta saat itse lukea kirjeen. -- Ja Alf»...

»Kyllä tiedän, Alette -- yhdentenätoista päivänä hänen tulee saada rahaa! Ja Johan Henrikin myöskin...» Hän vapisi; -- »tietysti, heidän täytyy saada päivälleen.»

»Niin, tietysti heidän on saatava ne täsmälleen, Jakob. Miten he raukat muuten tulisivat toimeen? Ja onhan meille pieni asia muistaa olla säntillinen.»

»Niin, tietysti»...

Jakob oli mennyt konttoriin ja Alette istui taas yksin arkihuoneessa. Lampunvalo lankesi tumman puvun olkapäille ja hänen täyteläisille, sangen luonteenomaisille kasvoilleen. Niissä oli surumielinen miettivä ilme ja hän kutoi ahkerasti.

Mikähän Jakobiin oikeastaan on mennyt? Hän oli jo kauan tuntenut, että jotakin oli kierossa... He olivat nyt melkein yksikseen -- lapset kukin omalla tahollaan. Mutta tuntui ihan kuin hänen käsivartensa eivät ulottuisi Jakobiin!

Hän kuuli miehensä ottavan päällystakin ylleen ja lähtevän ulos. --

»Eihän lamppu vain jäänyt palamaan tuolla sisällä?» kyseli Alette Tobiesenilta, joka seisoi lakki päässä, lähtövalmiina; -- hän tahtoi vain tietää, oliko Jakob aikonut tulla pian kotiin vai lähtikö hän klubiin.

Ei, kyllä lamppu oli sammutettu.

»Sanokaa minulle, Tobiesen», -- Alette istuutui hetkeksi konttorihuoneeseen -- »Mörk oli vähän niinkuin huonolla päällä tänään, enkä tullut häneltä syytä kysyneeksi; siksi olen vähän levoton. Eihän hän liene hävinnyt mitään juttua? Minä tiedän, että se aina koskee häneen kipeästi.»

»Ei, rouva», Tobiesen tuijotti pienillä terävillä silmillään kirjoituspöytään -- »ei ainakaan mikäli minä tiedän.»

»No, sehän on hyvä, olisi ollut ikävää istua koko ilta yksin mietiskelemässä, mikä mahtaa olla vinossa. Mutta, Tobiesen -- olisiko hän joutunut riitaan tai epäsopuun jonkun kanssa?»

»Ei toki, mikäli tiedän, rouva -- ei suinkaan!»

»Nythän on ihmisillä niin huonot ajat täällä päin. Kenties on miehellänikin rahallisia vaikeuksia?» kysyi hän kiinnittäen huomiotaan Tobiesenin kasvonilmeeseen.

»Niin, mahdotontahan on päästä ihan ehjänä kaikesta, kun on niin monessa mukana». Tobiesen kaiveli kynällä pöytää ikäänkuin miettiäkseen, miten hän jatkaisi... »Ja niiden, jotka ovat keinotelleet metsällä, saattaa nyt olla paljonkin kestettävä.»

»Täälläkin voisi siis olla jonkinlainen vaikeus kestettävänä?» tiedusteli Alette epäröiden.

»Ei täällä meillä» Tobiesen virkkoi sukkelaan. -- »Ei rouva saa minua väärin käsittää. Ei, me täällä, me katselemme vain niitä muita... Jos tuomiopäivä tulisi kaiken tuon keinottelun ylitse, niin -- ho-ho-hoo -- niin ei meillä täällä sentään hätä häilyisi!»

»Ei tietenkään, Mörkillähän on oma hyvä toimensa ja hän on niin arvossapidetty ja vakavarainen... Ja tiedättekö, -- jos häviäisimmekin jonkun verran; -- niin, vaikka menettäisimme kaikki nuo metsätilat, -- niin minä totta tosiaan en päästäisi huokaustakaan, Tobiesen! En ole koskaan toivonut rikkautta. Ne ovat sittenkin kaikista onnellisimmat, joilla on vain riittämiin asti, mitä tarvitsevat, ja olen varma siitä, ettei Jakobille ole ollut paljonkaan iloa noista metsistään -- vaivaa vain ja huolta! Eivätkä ne kuulu hänen alaansakaan, hänellä olisi ollut kylliksi tekemistä omassa toimessaan... Eikä Alf, josta nyt tulee metsäherra, siksi ensinkään sovellu; -- jospa edes Viking olisi ruvennut...»

»Teidän kai pitää lähteä, Tobiesen, minä näin, että Teillä oli lakki päässä, kun tulin tänne.»

-- Olisiko Jakobilla todellakin rahahuolia? hän mietti.

Jakob loikoi varmaankin valveilla öisin; kynttilät hänen huoneessaan olivat usein aamuisin ihan loppuun palaneet...

Ei, Alette ei päässyt selville hänestä -- hän saattoi äkkiä suuttua pienimmästäkin syystä. Ja hullummaksi asia vain kävi, vaikka hän tarkoitti parasta ja hellävaroen koetti päästä häntä lähemmäksi.

Häntä harmitti, että hänen noin oli kautta rantain täytynyt urkkia ja tutkia Tobiesenia päästäkseen selville siitä, mikä oikeastaan oli hullusti.

Hänen ajatuksensa kiersivät joka suunnalle.

Eihän hänellä vain ollut mielitiettyä, johon hän oli rakastunut! -- -- Sitäkö hän ehkä sureskeli! Ne miehethän voivat saada sellaisia päähänpistoja... Oliko hän, Alette, ollut ihan sokea? Jakob oli aina niin synkkä ja kiivas, kun hän tuli kotiin matkoiltansa...

Hänet valtasi silmänräpäykseksi hurja tuska; ja hän haeskeli lähimmästä ympäristöstään ja kauempaa tuota mahdollista rakkaudenesinettä.

Seuraelämässä Jakob jutteli kyllä mielellään naisten kanssa -- saattoi olla hyvinkin rakastettava, kun sille päälle sattui. -- -- Mutta joku erityinen!... hän pudisti päätään.

... Tietää, että Jakobin oli paha olla, että hän kärsi; -- ehkä vain jonkin kuvitellun huolen takia, ehkä turhamaisuudesta?... Ja kuitenkin seisoa lukitun oven takana... Katkeruus nousi hänen sydämeensä; tuntui melkein kuin hän vihaisi häntä!

Kun Alette tuli saliin, istui Elisabet lukemassa sulhaseltaan saamaansa kirjettä; -- hän oli tietysti säästänyt sen herkkupalan koko iltapäivän, postin tulosta asti.

Häntä kiusasi aina nähdä tyttärensä niin tavattoman varmana ja turvallisena tulevaisuudesta, ikäänkuin elämään ei kätkeytyisi mitään vaaraa; -- ja nyt tänä iltana, kun hän ajatteli kaikkia pettymyksiä, joilla Elisabet vain leikitteli...

Alette tunsi, että hän oli vähällä sanoa hänelle yhtä ja toista, joka koskisi häneen kipeästi. Mutta oli sääli häiritä hänen onneaan. Sehän kestää vain niin kauan kuin kestää!

»Sanopa, kirjoittaako Morten mitään amanuenssinpaikasta?» kysyi hän kääntääkseen ajatuksensa muuanne.

»Hän saa sen, äiti, heti kuin hän syksyllä valmistuu», Elisabet kertoi ilosta säteillen.

»No, silloinhan ei sittenkään ole mahdotonta, että voitte viettää häänne meidän hopeahääpäivänämme.»

»Etkö luule, -- juuri siitähän Morten puhuukin, äiti!» --

Vilkas, vaalea tyttö hypähti ylös ja kiersi käsivartensa äitinsä kaulaan. -- »Se on vain niin kummallista, niin kummallista, etten voi käsittää, että se todellakin voi kerran tapahtua?»

»Kyllä meidän täytyy sitä ajatella, tyttöseni; -- on jo aika ruveta puuhaamaan sinulle yhtä ja toista kokoon kapioiksi. Ei ole haitaksi katsella ympärillemme vähän, joka kerta kuin olemme pääkaupungissa käymässä; tilapäisesti sattuu väliin saamaan oikein hauskoja kapineita.»

»Oi, äiti! Morten ja minä tiedämme niin hyvin, miten järjestämme kotimme; me aloitamme aivan vaatimattomilla koivusilla huonekaluilla. Eihän meillä ole paljon rahaa, millä elää, ja me olemme aivan yhtä onnelliset, vaikka kotimme olisi kuinka vaatimaton, siitä olen varma!»

»No, no, Elisabet, elä nyt kuvittele noin liikoja! -- Ajattele, lapseni, että koetat aina tehdä parhaasi. Mutta sinun täytyy myös ymmärtää, ettei sellaista suhdetta ole niin helppo käytännössä toteuttaa. Katso ympärillesi, esimerkiksi lähimpiä tuttaviamme. Tuossa on asianajaja Sövig ja kauppias Möller -- onko mielestäsi heidän vaimoillaan syytä kiittää elämää? Ja hekin ovat aloittaneet sen kenties yhtä rakastuneina kuin sinä ja samoin toivein kuin sinä.»

»Mutta se johtuu varmasti siitä, etteivät he ole missään kohden eläytyneet yhteen. Eihän miehen ja vaimon toki pidä vain kulkea toistensa rinnalla vetäen ja raataen kuin parihevoset ilman jälkeäkään yhteisistä harrastuksista!»

Tyttären viimeisissä sanoissa oli jotakin, joka ihan ärsytti Alettea: -- tuollaiset puheet olivat hassuja.

»Et kai tarkoita, että aiot miehesi ohella käydä käsiksi hänen lääkärintoimeensa ja puoskaroida muijain tavoin tai istua konttorissa kirjoittamassa hänen laskujaan? Hän tarvitsee, tiedätkö, myöskin vaatteisiinsa nappeja ja illoin taloonsa vaimoa, joka ei ole yhtä väsynyt ja menehtynyt kuin hän itse.»

»Minä tarkoitan, että tahdon, kiinnittää mieleni häneen *itseensä*, äiti, niin ettei hän mitään sen mieluummin halua kuin saada puhua minun kanssani toimistaan, -- juuri siitä, mikä häntä huolestuttaa. -- Ja jos voin häntä auttaa, niin sitä parempi; mutta en minä varmaankaan siihen kelpaa.»

Alette punastui ja vaikeni; hän tuskin katsoi tyttäreensä. Kenties juuri tämä kohta, heidän keskinäinen luottamuksensa, oli se kari, johon hän aikanaan oli haaksirikkoutunut...

XVIII.

Täti Vosgraff oli sattumalta aina pahoinvoipa, kun oli kysymys huvilaan lähdöstä.

Hän oli hienotunteinen, väitti Johan Henrik; hän oivalsi tietysti, että juuri siksi, että he, setä ja täti olivat tulleet mörkiläisten luo, nämä eivät tänä vuonna voineet lähteä huvilaansa, jossa ei ollut tilaa niin paljolle väelle, vaan olivat pakotetut jäämään kaupunkiin hengittämään katutomua ja tuulettumaan avattujen ikkunain ääressä... Täti oli ihan kuuro, kun Haukkavuoren nimikin vain mainittiin; kuuloaisti suorastaan petti erityisesti sen kirjainyhtymän suhteen. Vieläpä ensikeväisistä hopeahäistäkin puheen tullen hän oli mitään kuulematta niinpiankuin sanottiin jotakin sensuuntaista, että ne pidettäisiin Haukkavuoressa. Se sana oli kuin kosketin, josta ei lähtenyt ääntä, se muuttui paljaaksi ilmaksi!...

Mutta muuten hän kuuli kerrassaan mainiosti! selitti Johan Henrik. Pieninkin viittaus kutsuihin, ja heti virkosi häneen jonkinlainen juhlatunnelma, hän pani kahden mustan tekotukka-aallon reunustamat kasvonsa arvokkaisiin poimuihin ja valmistautui jossakin anastamaan ensimmäisen kunnia- ja sohvapaikan. Vierailulle hän lähti aina hevoskyydillä, vaikka matkaa olisi ollut vain viisi talonväliä; mutta muuten oli aika hauska nähdä hänen mennä piipertävän kadulla ja pyörähtävän milloin mihinkin kauppapuotiin.

Parempi oli toki seurata oikeusneuvosta vierailumatkoille! Siinä virassa sai toimia milloin Johan Henrik, milloin Elisabet. Vanhus kantoi kolmekahdeksatta vuottaan niin erinomaisen hyvin, sen he saivat kuulla joka kynnyksellä. Mutta niinpä tarjotuinkin lasi viiniä tahi muuta hyvää, minne he tulivatkin, oli sitten aamu- tai iltapäivä, ja kun hovineuvos Tinn -- Tobias-serkku, kuten häntä yhä kutsuttiin -- tarttui lasiin ja piti pieniä eloisia puheitaan siitä, mitä hän samassa talossa oli nähnyt ja kokenut -- annahan, kun lasken -- seitsemäntoista tai tasan kaksikymmentä vuotta sitten! Ja mitä kaikkea hän tiesikään! Silloin oli ollut toinen kruununvouti, toinen henkikirjoittaja, aivan toinen pappi ja samoin lukkari -- puhumattakaan siitä, miten kauppapuotien nimikilvet olivat vaihtuneet. Ja hän sai aina ihmiset erittäin liikutetuiksi, juuri senvuoksi, että tuosta kaikesta oli kulunut niin ja niin monta vuotta.

Sellaisessa muistojen huumauksessa hän leijaili iloisesti kaksi kertaa päivän mittaan. Mutta hän sai kuin saikin viinilasit taloissa esille, niin että kannatti kyllä ottaa hänet mukaansa vieraskäynneille.

-- »Jakob-kulta, kuulehan», valitti Alette, »ei käy päinsä, että jätämme sedän aina vain Johan Henrikin huostaan, minusta näyttää, että hän on siinä käsityksessä, että sinä laiminlyöt häntä. Etkö voi ajaa hänen kanssaan Böllingille iltapäivällä? Gudbrandin pitäisi lähteä noutamaan Viking asemalta kuuden aikaan.»

»Niin, minullahan on nykyjään niin erinomaisen hyvää aikaa huviretkiin», vastasi Jakob hieman ivallisesti.

»Mutta kyllä sinun on tehtävä se, Jakob! Setä on ihan loukkaantunut, sen minä huomaan. Hän jo aamupäivällä viittasi sinnepäin, että heidän on kohta lähdettävä; -- eikä se ennusta hyvää, mikäli minä hänet tunnen.»

»Niin, niin -- tietysti minun tulee ensi sijassa olla isäntä... Mutta koeta katsoa, että kahvi tulee vasta myöhemmin -- runsasta puolta tuntia myöhemmin, jos käy laatuun. Minun täytyy ensin saada posti, se on minulle nyt hyvin tärkeää.»

»Tärkeää? Mitä sinulla sitten -- --»

»Olet ruvennut kaikkia kyselemään», hän vastasi kärsimättömästi. »Pitäisihän sinun toki ymmärtää, etten minä alinomaa jouda pitkiin selityksiin.»

Todellakin, Jakobin alkoi nyt käydä olo kuumaksi. Kaikki nuo ihmiset halusivat vain huvitusta, sillävälin kuin hän käveli hermostuneena ja jännityksessä, odottaen kaksi kertaa päivässä mitä uutisia posti tuo... Ei toivettakaan suoriutua heistä, jollei hän toitottaisi joka ilmansuuntaan, että hän oli kuin ahdistettu otus! Hän ei ennättänyt yhdestä paperista selvitä, ennenkuin jo toinen lensi hänen eteensä! Hänen oli tehtävä kuin hummerin -- uhrattava pihdit -- kaikki, mitä hänellä oli Varaasissa metsää -- pelastaakseen jos mahdollista henkensä...

»Kuulkaa, Tobiesen», Jakob antoi määräyksiään konttorissa, ennenkuin nousi oikeusneuvoksen kanssa vaunuihin -- »jos iltapäiväpostissa tulisi jotakin, jota arvelette tärkeäksi, jotakin pankista ... tai, niin, ymmärrättehän, millä on kiire, niin sulkekaa se koteloon -- oikein huolellisesti -- ja lähettäkää heti paikalla minulle. Toimittakaa sisään sanomalehdet ja mitkä tunnette yksityiskirjeiksi, mutta» -- hän katsoi Tobieseniin merkitsevästi -- »älkää antako kenenkään --, Johan Henrikin tai kenenkään muun, ymmärrättehän, pistää nenäänsä kirjeisiin. Sulkekaa kaikki lukon taakse pulpettiin.»

Tobiesen kyllä ymmärsi. Hän oli huomannut, että ihmiset iskivät silmää toisilleen, kun tuli kysymys Varaasin metsästä -- asianajaja Mörk taisi olla pahoinkin kiinni siinä.

... »Ei ole koskaan ennen tapahtunut», sanoi Alette seisoessaan portailla salaneuvoslaisia saattamassa, »etteivät he olisi jääneet yhdennenkolmatta, tädin syntymäpäivän yli, täällä käydessään. Ei puhettakaan siitä, että setä ja täti lähtisivät pois ennen. Vai mitä, Jakob?»

»Ei tietystikään»...

Jakob auttoi oikeusneuvoksen vaunuihin, jotka lähtivät vierimään pois.

* * * * *

»Kaksitoista -- viisitoista -- kolmekymmentä -- yksikahdeksatta ... kaksitoista -- viisitoista -- kolmekymmentä -- yksikahdeksatta»...

Tobiesen oli alkanut koneellisesti laskea yhteen kassakirjan numerorivejä ylhäältä alas ja alhaalta ylös. Hänet oli vallannut jonkin vaaran ahdistava aavistus.

Oli alkanut kuulua huhuja, että Mathiesenkin oli nurin...

Katse tähyili ja vaani, tiesikö jo hänen päämiehensä tästä mitään.

Tämä istui sisäkonttorissa ja suori entiseen tapaansa kirjeitä ja lähetyksiä tai tuli silloin tällöin ovelle pyytämään Tobiesenilta jotakin paperia, joka oli haettava käsiin konttorin hyllyltä.

Tänään hän kuitenkin sulki oven, joka muulloin aina sai olla raollaan, niin että hän saattoi puhella Tobisenille siitä.

Oliko se ehkä merkki...

Mutta sitten hän tuli kiireesti huoneestaan ja pyysi paria kolmea huutokauppapöytäkirjaa.

Ei, kyllä hän ei vielä ollut mitään kuullut. Hänellä olisi siinä tapauksessa ollut muuta ajattelemista kuin noita pikku asioita.

Nyt hän käveli siellä viheltäen. Vihelteli sangen kauan.

Ehkä sittenkin oli jotakin, jonka takia viheltää.

Nyt hän tuli ovelle ja katsoi kelloa. -- »Ei vielä yhtäkään!»

Tobiesen katsoi hänkin kelloaan -- »viisi minuuttia yli, tämä käy ihan oikein».

Ehkä hän odotti tietoja postista?

-- Posti oli saapunut heidän istuessaan päivällispöydässä, ja kirje, josta kerrottiin vararikosta, oli sanomalehtien päällä hänen vieressään. Johan Henrik lasketteli peiteltyjä sukkeluuksia Tobias-serkusta, ja keskustelu tädin ja sedän kanssa kulki tavallista uomaansa: ihmisistä, joiden seurassa he olivat olleet, kruununvoudin tämäniltaisista kutsuista sekä Alfista, jonka piti saada isän metsätilat hoitoonsa, jahka vihdoin pääsee metsäopistosta. Se oli aivan luonnollista.

Lautanen alkoi näyttää kahdelta Jakobin silmissä.

»Noo, onko sattunut jotakin mietittävää?» kysyi oikeusneuvos.

»Joka postissa sitä sellaista nykyisin tulee»...

»Niin, tietysti -- tietysti»...

»Ei pitäisi tuoda postia pöytään», huomautti Alette; »se on huono tapa.»

»Vähän pippuria vain ruokaan», sanoi Jakob leikillä.

»Etkö syökään, Jakob?»

Kiitos, hän oli jo saanut kyllikseen.

-- -- Jakob oli iltapäivällä lähettänyt Tobiesenin asioille ja itse hän istui konttorissa. Hän oli ilmoittanut, että hänellä oli kiire ja että hän tahtoi olla rauhassa.

Hän oli nyt siis yksin vastaamassa Varaasin metsän koko kauppahinnasta! Syksyllä eräytyvä maksupäivä, joka oli häämöttänyt harmaana viivana, musteni mustenemistaan mitä enemmän hän siihen yksinäisyydessään tuijotti.

Se oli tavoittanut hänet kaameana kauhuna ja nyt se oli kasvanut musertavaksi taakaksi, sill'aikaa kuin hänen sisintä itsetuntoaan poltti. Hän oli ollut monen taloudellisen häviön todistajana, nähnyt *ne* sieluntuskat ja luuli sen kohdan tuntevansa, mutta oikeastaan vasta tänä päivänä hän oli tullut käsittämään, mitä merkitsee, kun maa todellakin alkaa huojua jaikain alla.

Rahakkaana ja varmana hän oli elänyt -- nyt hän näki itsensä nöyrytettynä ja pikku miehenä kaikkien muiden rinnalla, nyt hänen täytyi varoa loukkaamasta ketään, jotteivät vihoitetut sitten onnettomuuden päivänä nousisi häntä vastaan, hiipiä pankkien ohi. -- Varpaisillaan... Varpaisillaan kaikkien edessä...

Ei kolmatta-osaakaan hän voisi saada kokoon yhdenkään metsätilansa arvosta!

Hänen oli pakko taistella ja tapella, kiertää ja kaartaa, koota kaikki, mitä hänellä oli antaa vakuudeksi, saadakseen lainan, koettaa hankkia nimiä antamalla omansa, panna miinoja ja kuitenkin kulkea taattuna, turvattuna miehenä -- jos ehkä sittenkin olisi mahdollista päästä yli ensimmäisen maksuajan.

Selvä järki sanoi hänelle sanomistaan, että se oli suorastaan mahdotonta -- ellei tapahtuisi ihmettä siinä muodossa, että puutavarain hinnat yht'äkkiä alkaisivat nousta.

Sitä ihmettä oli vain odotettava! -- Kukaan ei pane päätään mestauspölkylle, ennenkuin siihen on pakko; -- eikä sitäpaitsi ollut kysymys vain omasta päästä, vaan --

Ja sitäkö varten hän siis oli taistellut ja raatanut ja koettanut menetellä rehellisen miehen tavoin -- nähdäkseen kaiken nyt yhdellä kertaa luhistuvan kokoon, kumarrellakseen lopulti kaikkialla, kotona ja kylässä...

-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --

-- Pitkät ajat hän saattoi päiväisin seisoa ikkunassa katselemassa maisemaa, joka metsineen ja taloineen laskeutui alas jokea kohti -- tuonne sillalle, missä hänen vaununsa, kaksi hevosta edessä, vielä iloisesti vierivät, ja tielle, jota hän niin monet kerrat oli Aletten kanssa ajanut menneinä nuoruuspäivinään, jolloin hän uskoi, että onni ja rakkaus olivat hänen mukanaan vaunuissa.

--- Jos virta kääntäisi suuntansa -- jos suurpolitiikka ... jos vaikka Australia alkaisi niellä hirsiä -- jos kauppaolot muuttuisivat ja hinnat nousisivat; -- tähän oljenkorteen nojautui koko hänen taloudellinen olemassaolonsa. Se oli kuin pieni rako, josta hänen pelosta vapiseva sielunsa tirkisti pelastuksen maahan helpotusta löytääkseen. -- Tällainen oli nyt se pohja, jolla hän seisoi, hän, arvossapidetty vankka liikemies, joka kaksikymmentä vuotta oli rakentanut mainettaan.

Ei, hän ei todella ollut omiaan elämään epävakaisessa asemassa. Kertaakaan ei hän voinut lähteä rattaillaan ajelemaan ajattelematta, että sekä rattaat että hevonen myydään huutokaupalla ja että koko vaunuvajan sisällys vedetään pihalle.

-- Hän kuuli kuin horroksissa, miten he pyysivät oikeusneuvoslaisia viipymään heillä vielä jonkun aikaa, miten he juttelivat ja keskustelivat siitä, olisiko Viking lähetettävä Skotlantiin, ja miten Alette ja täti Vosgraff hankkivat Elisabetin myötäjäisiä.

He kulkivat vieraisille ja ottivat vieraita vastaan, ja hän oli itsekin mukana... Alette oli kaunis ja iloinen ja touhussa lakkaamatta, nyt kun talo oli täynnä väkeä, saneli Johan Henrikille, mitä kaikkea hänen oli kirjeellisesti toimitettava pääkaupungista: jäädytettyä merikalaa ja lihaa ja lohta ja mitä muuta vain saattoi keksiä tällaisena tukalana kesäaikana... Hän pohti, mitä liina- ja pitovaatteita tarvitsi laitattaa pojille nyt, kun he taas olivat kotona.

Ja Jakob pääsi todellakin oikeusneuvoksettaren syntymäpäivän ohi!

Toinen toisensa jälkeen saapuivat paikkakunnan huomatuimmat herrat ja naiset onnittelulle. Päinvastoin kuin oli tapana oikeusneuvoksesta niin tunnelmaaherättävästi huomauttaa, ei pälkähtänyt kenenkään päähän ottaa puheiksi tädin ikävuosia; »hänellä on vain syntymäpäivät», sanoi Johan Henrik kuljeskellessaan vieraita huvittamassa.

Oli jo tarjottu viiniä ja leivoksia. Bölling ja Libergin kapteeni ja tuomari ja rovasti olivat salissa. Mieliala oli korkeimmillaan.

Tuli sitten se hetki, jolloin Jakobin piti olla kaikkein parhaalla juhlatuulella ja koota kaikkien läsnäolijain onnittelut oikeusneuvoksettarelle kohdistettavaan maljapuheeseen; -- johon vanha oikeusneuvos vastasi toivottamalla menestystä »sille talolle, jota Jakob rakensi». Sill'aikaa kuin ahtaat ajat ikäänkuin puhalsivat pois katot taloista kaikkialla koko laajassa piirikunnassa, seisoi tämä talo vain sitä vankempana. -- Nyt oli asianajajilla hyväin tulojen aika -- ja sivumennen sanoen, oli suorastaan ikävä nähdä heidän kukoistavan muiden tuhon hinnalla...

»Saattepahan nähdä», kuiskasi Johan Henrik, »nyt tulee Tobias-serkku esille: -- niin ja niin monta vuotta on täti pitänyt suojelevaa kättänsä tämän talon yli!»

Kilisteltiin ja vastattiin, ja jonkin verran vanhanaikuisen pramean juhlallisuuden alta pilkisti sieltä täältä esiin todellista, jos tyhjääkin tunnelmaa.

Ja Jakob kulki heidän keskellään miellyttävänä, tyynenä isäntänä, istui keskustelemassa ja kohotti lasinsa ja kuunteli puheita ja kilisteli vieraiden kanssa...

Hänestä tuntui vain ikäänkuin hän seisoisi kaiken tämän ulkopuolella, kuolleena. Hän katseli kuin harson läpi -- kuin jotakin rakasta ollutta ja mennyttä --, miten hänen ihailtu komea vaimonsa liikkui ryhdiltäänkin hiukan erikoisena, ja hänen mielensä tuli liikutetuksi, kun hän joutui ajattelemaan, että vanhukset olivat ehkä viimeistä kertaa heidän luonaan täällä!

* * * * *

Oli lämmin iltapäivä. Ikkuna oli auki ja Jakob kuljeskeli konttorihuoneissa. Almanakka riippui seinällä Tobiesenin kirjoituspöydän yläpuolella... Jokainen poisrevitty lehti merkitsi, että hänen taloudellinen häviönsä oli yhtä päivää, maksun erääntyminen askelta likempänä.