Chapter 8
Vanhempien välillä oli ollut kova ottelu siitä, minkä ikäisenä poika oli pantava kouluun. Alette oli lukenut, ettei mikään ollut sen vahingollisempaa aivojen kehitykselle kuin koulutyön aloittaminen liian aikaisin, jopa että sitä ei oikeastaan voinut aloittaa tarpeeksi myöhään; -- ja Jakob, jolla oli niin paljon muuta ajateltavaa ja joka oli vielä tähän asti tottunut jättämään koko lastenhoidon äidin huostaan, antoi myöten kotirauhan takia, kunnes hän eräänä kauniina päivänä tuli tehneeksi sen huomion, että Johan Henrik kävi kahdeksatta vuottaan eikä osannut muuta kuin äidin johdolla lukea sisältä aapista sekä kirjoittaa numerot.
Tämä aiheutti äkillisen voimatoimenpiteen Jakobin puolelta. Välittämättä vähääkään siitä, ettei ollut lukukauden alku eikä edes viikon ensimmäinen päivä hän ilman muuta tarttui poikaa kädestä ja itse vei hänet sinne, josta oli tuleva hänen vastainen jokapäiväinen pakkopaikkansa.
Yhtämittaisen penkinpainamisen ansiosta Johan Henrik oli päässyt etenemään kolmannelle luokalle, kun taas kolme vuotta nuorempi Alf vietti verraten huolettomia päiviä koulun alimmalla.
Mutta sitten tuli tuo kysymys läksyistä, joilla koulu armottomasti rasitti lapsien aivoja. Se käy joka tapauksessa esiin todistuksista, -- siihen katkaisi Alette aina hänen ja isän vähänkin kiihkeähkön keskustelun siitä, että pojan oli vaikea selviytyä kotitöistä, -- toisethan olivat pienestä pitäen tottuneet lukemaan ja muistamaan! -- Sitäpaitsi Johan Henrikillä oli kylläkin omintakeisia päähänpistoja -- ei katsonut asioita niinkuin kaikki muut... Jakob olisi ihmetellyt hänen luontonsa erikoisuutta, -- jos hänellä yleensä olisi ollut hiukankaan aikaa huolehtia lapsistaan ja oppia heidät tuntemaan!
Jakobinkin mielestä oli juuri todistusten perusteella johtopäätökset tehtävä. Poika tuli kotiin, viskasi lakin vaaleatukkaisesta päästään johonkin nurkkaan ja jätti kirjalaukun minne sattui. Vähääkään käsitystä siitä, että todistuskirjan sisällys ehkä siveellisesti saattoi lisätä kirjalaukun painoa, ei ollut huomattavissa eikä tämä ollutkaan tarpeen niin kauan kuin äiti joka lauantai pikku seikkoja lähemmin tutkimatta varusti kirjan sanalla: »Näytetty.»
Mutta kun Jakob eräänä päivänä pääsi selville siitä, mihin tämä pojan onnellinen tyytyväisyys perustui, ja huomasi, että hänen edistyksensä oli pitkin matkaa arvosteltuna nelosilla ja viitosilla, muuttui yhdellä kertaa tämä entinen mukava olo.
Johan Henrik toi eräänä lauantaina koulusta viitosen maantiedossa ja toisen uskonnossa.
... Se tuli siitä, -- selitti hän konttorissa, että häneltä oli kartta hukkunut ja hänen oli täytynyt lukea läksynsä ilman sitä eilen illalla, ja uskonnossa taas hänen oli ollut mahdoton saada selville, mitä heillä oli läksynä...
»Siinä sinä sen kuulet, Jakob, se ei ole pojan syy, hän ei voinut sille mitään.»
»Ei, ei -- mene sinä vaan, äiti!»
»Ja eilinen muistutus kirjoituksesta?»
Hänellä oli ollut niin huono kynä, siitä se tuli --
»Entä kuutonen historiassa?»
»Minä en tietänyt, että meillä oli historiaa, minä luulin --»
»No niin» -- sanoi isä leppeästi. --
»Ja tuo seuraava viitonen, taas maantiedossa? On kai siihenkin jokin syy?»
»Niin, se, tuli taas siitä,» hän jatkoi rohkeasti, »että ... että»...
»Kuulehan nyt poikaseni, kaikki nuo selitykset -- muuttavatko ne sinusta millään tavoin viitosiasi ja kuutosiasi? Jos sinä putoat jokeen tai vierit portaita alas ja loukkaat itseäsi, auttaako sinua, jos voit kertoa, mistä se johtui?
Ymmärrätkö!... Ja kun minun nyt täytyy rangaista sinua, ei asia käy paremmaksi silti, että kerrot, mistä se johtui. Viitonen on viitonen ja selkäsauna on selkäsauna, se ei sokeroimalla parane. Ja jos niitä viitosia karttuu viikossa liiaksi, niin käy sinun ensi lauantaina yhtä huonosti kuin tänäänkin!» -- --
»Alette rakas, käsitäthän toki, että juuri nuo tekosyyt meidän on kitkettävä pois pojasta -- johtuivatpa ne sitten mistä tahansa» -- sanoi Jakob perästäpäin koettaessaan saada vaimonsa vakuutetuksi.
Mutta näytti siltä kuin hänen yrityksensä eivät millään muotoa ottaisi onnistuakseen; juuri nuo tekosyyt liikuttivat äidin sydäntä. Syvästi loukkaantuneena hän väitti, että oli sydämetöntä ja väärin rangaista poikaa ottamatta ollenkaan huomioon, mitä hänellä saattoi olla puolustuksekseen sanottavaa -- eikä sitä tee kukaan muu isä kuin sellainen, joka tuli kuin vieras lastensa luo suoraan liikeasioidensa keskeltä. Hän, Alette, ei ollut tottunut käsittelemään heitä noin kylmästi, ikäänkuin painon ja mitan mukaan.
Jakobissa heräsi kiusallinen tunne, että Alette lapsirakkautensa turvassa ikäänkuin varustihen häntä vastaan; hänhän nousi suorastaan intohimoisesti miestään vastustamaan, ikäänkuin Jakob olisi olemassa vain hänen ja lasten nujertamista varten...
Oliko hän narri vai mikä?... Keskellä Aletten kuohuvia tunteenpurkauksia, hänen syyttäessään häntä kovuudesta ja sydämettömyydestä -- joka ei edes nyt, kun poika itkien tyrski viereisessä huoneessa, taipunut myöntämään, että hän oli väärässä; -- kun Aletten huulet vapisivat ja hän katsoi mieheensä melkein kuin tämä olisi rangaissut häntä eikä poikaa, -- seisoi Jakob koettaen hänen säihkyvistä silmistään, hänen kauniilta, vihaisilta huuliltaan etsiä ja sisäisesti miltei kerjätä, että hänen hyvästä rakkaasta sydämestään pääsisi näköisälle edes pieni lämmin pilkahdus, muistuttaen siitä, että lopulti he kaksi sittenkin olivat toisilleen kaikki kaikessa.
Mutta hän näki edessään äidin täydessä hehkussa; Jakob oli vain tarvekalu, jota ei voinut ajatella intohimoisten värähdysten yhteydessä. Kodin uusi tuli oli lapset; *hän* oli siirretty arkiromuihin! Mitään muuta ajatusta ei Aletten otsalta saattanut lukea, sehän oli niin itsestään selvää!
Niin he olivat vastatusten -- kummallakin omat velvollisuutensa lapsia ja kotia kohtaan. Ei säkenettäkään entistä lempeä! -- --
Kehto, joka ensin oli alkanut keinua juhlamielisesti kuin rakkauden uusi korkea veisu, oli ruvennut narisemaan kuivasti, jokapäiväisesti...
Ja kuitenkin, -- työteliäimpinä, väsyttävinä tunteina tai hetkinä, jolloin ajatukset askaroivat mahdollisimman kaukana, saattoi hänet yht'äkkiä vallata haaveksuva mieliala; Letan ääni saada niin liikuttavan rakkaan sävyn, että hänen suorastaan täytyi hiipiä kuuntelemaan, eikö se toistuisi; keskellä painostavaa väsymystä hänen hahmonsa vilahtaa sellaisena, joka toi muistoja ja sydämeen menneiden päiväin huumaavan kaipauksen. -- Mutta Aletten omien asioiden täyttämä mieli ja silmät epäsivät, tekivät mahdottomaksi tavoittaa häntä, välinpitämättömyyttä itseään...
Eikä hän kuitenkaan muuta voinut! Seisoessaan siinä hänen kiihkeitten syytöstensä esineenä Jakob yht'äkkiä kiersi hurjan rajusti käsivartensa hänen ympärilleen, veti hänet puoleensa ja suuteli.
Se tuli niin yllättävänä ja Aletten kasvoissa kuvastui semmoinen hämmästys, että Jakob riensi pois huoneesta. Hän tempasi auki konttorin oven... Hän istui tuijottaen lattiaan, katsoi ja mietti ja havaitsi, että menee päin mäntyyn... Hän raastoi ja uhrautui Aletten ja kodin hyväksi -- eikö hänkin saattanut odottaa jotakin...
Lopuksi hän painui mielentilaan, joka oli ollut hänelle vieras monta vuotta -- hän itki...
Mutta riitakysymykseen se vaikutti merkillisesti. Ei sanaakaan enää Johan Henrikistä -- ja pojalle vain sävyisiä kehoituksia. Isähän tarkoitti vain hyvää...
Näytti siltä kuin Aletten silmiin olisi vilahtanut yhtä ja toista.
Tuo äkillinen purkaus oli todella saattanut hänet ymmälle. Jotakin tavatonta oli hänestä lähtenyt. -- Se ei ollut vain hurja päähänpisto; jotakin sydäntävihlovaa, mitä Jakob ei saanut sanoin ilmaistuksi, paloi hänen silmissään; Alette näki tuon ihmeen edessään ja hänen tuli häntä sääli -- ja hän ilostui...
Jakobin astuessa sisään oli illallispöytä huolellisesti katettu, tee höyrysi lämpimänä ja hautuneena ja kaikki oli ihan valmista. Lapset oli hiljakseen toimitettu pois tieltä, etteivät häiritsisi isää -- uuni hehkui lämpimänä, lamppu oli sytytetty ja Alette hääri toimeliaana hänen ympärillään.
Hän pani ruokaa hänen lautaselleen, oli muistanut tuoda pöytään tähteet eilisestä, vieraita varten valmistetusta ruokalajista, josta Jakob erityisesti piti, ja jutteli vain kaikenlaisia hauskoja pikku asioita.
Hän oli melkein nöyrä huolenpidossaan. Ja kun lapset tulivat sisään toinen toisensa jälkeen toivottamaan hyvää yötä, sanoi hän tulonsa heidän luokseen riippuvan siitä, lähteekö isä takaisin työhön vai jääkö hän saliin istumaan.
Jakobia liikutti kummallisesti vaimonsa hellyys, joka ilmeni hänen olennostaan selvemmin kuin jos hän olisi sen sanoin ilmaissut.
Ja kun hän kerran sattumalta kulki Jakobin ohi tämän istuessa keinutuolissa koettaen kiinnittää kaiken huomionsa sanomalehteen, tarttui Jakob äkkiä häntä käsivarteen ja veti hänet luokseen.
»Voi!» puhkesi hän hiljaa sanomaan laskien Aletten käden otsalleen -- »kuinka minä välisti kaipaan, kaipaan niin uskomattomasti edes yhtä ainoaa hellää sanaa»...
»Minähän en koskaan tiedä, mitä sinä milloinkin ajattelet -- sinulla on mielessäsi metsät ja oikeusasiat... Jos tietäisin, että ajattelet minua, niin saat uskoa... En käsitä, Jakob, että saatat olla noin kovin lapsellinen»...
Aikaisemmin päivällä Jakob oli kyyneliä vuodattanut, nyt lepäsi Alette itkien hänen rinnallaan. -- Heistä tuntui, että he olivat löytäneet toisensa uudelleen tänä iltana. --
-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --
Tämän selvityksen jälkeen oli heidän suhteensa muuttunut ihan toisenlaiseksi ja lämpimäksi. Sen he molemmat tunsivat.
Olihan selvä, että siinä vaadittiin vähän sovittelemista, vähän myöntymistä kummaltakin puolen. Mutta he taipuivat siihen niin mielellään!
Jakobilla oli nyt usein aikaa lähteä vaimonsa kanssa ajelemaan, -- he olivat molemmat nykyjään niin virkeät ja iloiset ja Alette entistään kauniimpi, posket raikkaasta pakkasesta punoittaen. Jakob ehdotti, että he lähtisivät yhdessä pitemmillekin matkoille -- hän jättäisi vaimonsa jonkun hyvän tuttavan luo siksi aikaa kuin hän itse kävi asiansa toimittamassa. Ja pari tällaista matkaa he tekivätkin.
Mutta oli lapsiakin ajateltava; ei elämää kuitenkaan sopinut järjestää yksin oman huvin kannalta.
Ja jos hänen oli lähdettävä ulos iltaisin ilman Jakobia -- siitäkös keskustelua ja sovittelua syntyi! Alette ei millään ehdolla tahtonut, ja Jakobin oli kerta toisensa jälkeen vakuutettava, että hänen täytyi kuitenkin istua työnsä ääressä myöhään iltaan asti, niin että oli yhdentekevä, oliko Letta kotona vai ei.
XII.
Kesäinen aurinko paistoi pelloille ja niityille. Mutta kuivuiko olki vai tuliko satoa -- se kysymys oli monin paikoin vain sivuseikka.
Pääasia oli metsä ... metsä...
Puiden latvat kummittelivat kaikkien mielikuvituksessa, niiden humu täytti ilman, ne panivat veren levottomaan liikkeeseen. Metsällä keinoteltiin, metsäasioissa matkusteltiin, ja metsän takia lähti maamies liikkeelle, kauroilla syötetty hevonen kääsien edessä, jättäen talon työt vaimon tai täyskasvuisen pojan hoitoon, pojan, joka maleskeli kotona, morkkasi maatyötä raskaaksi ja mietiskeli vain, miten hän itse pääsisi metsäkauppoihin käsiksi.
Ei ollut helppo arvata, miten suuri oli niiden omaisuus, jotka nyt omistivat metsää.
Puutavarain hinnat olivat yhä nousseet ja niiden mukana maatilojen arvo. Toinen huomiotaherättävä kauppa toisensa jälkeen päätettiin ja siirtyi usein heti kolmannelle miehelle tuhansiin nousevalla voitolla.
Oli jo kauan tuntunut siltä, kuin kiinteä maa alkaisi liikkua. Maatilat, jotka olivat perintönä kulkenut isältä pojalle, siirtyivät nyt kädestä käteen kuin panokset pelipöydällä, ja metsät vaihtoivat omistajaa miltei yhtä nopeasti kuin siinä joululeikissä, jonka nimenä on »paikanvaihto.»
Ja kerta toisensa jälkeen todettiin viimeinen kauppa parhaimmaksi. Mikä keväällä oli näyttänyt uhkapeliltä, se osoittautui syksyllä pilkkahinnalla tehdyksi kaupaksi. Metsänomistajilla itsellään ei ollut mitään käsitystä siitä, mitä rikkauksia heidän metsissään piili, sanottiin.
Ja Jakobin konttorissa ja hänen välityksellään päätettiin monen monta tuollaista kauppaa, joista kaikista hän nosti tuntuvat palkkiot.
Jakob Mörkistä oli tulemassa varakas mies. Oikeusasioittensa ja monien liikesuhteittensa kautta hän oli hankkinut itselleen laajan kokemuksen metsäkauppojen mahdollisuuksista eikä häneltä suinkaan puuttunut tilaisuutta sijoittaa rahojaan milloin mihinkin hyvään yritykseen. Ja jos olisi laskenut yhteen kaikki ne metsäpalstat, jotka hän sen silloin tuon tällöin oli ostanut tai joissa hän oli osakkaana, olisi tulos ollut se, että hän oli seudun melko suuria tilanomistajia. Tämä aiheutti tiheään matkoja, paljon liikehommaa ja yllin kyllin ajattelemista.
Johan Henrikin ja Alfin ei enää tarvinnut pelätä, että isä tarkastaisi todistuskirjoja useammin kuin kerran kuukaudessa, ja silloin he menivät -- niin moitti häntä Alette -- kuin mestauslavalle. Vai olivatko kertaakaan käyneet hänen luonaan, ilman että siitä oli surua koitunut?
»Kenelle, Alette? -- lapsilleko vai minulle? Nähdä noitten pitkien poikien säännöllisesti koristavan luokan alinta penkkiä?... Pahinta tässä on, etten minä *aina* lauantaisin tarkasta heidän todistuksiaan, vaan sinä, Alette! He vetävät sinua nenästä, minä näen sen selvästi ... mutta minulla ei ole aikaa puuttua siihen.»
»Pidät ainakin huolta siitä, että he oppivat sinua rakastamaani»
»Minun on joka tapauksessa katsottava, että minä rakastan heitä... Siksi, että sinä olet heille liian hyvä viikon kuutena päivänä, on minun käytettävä keppiä seitsemäntenä. Ja kun se tapahtuu vain joka neljäntenä lauantaina, kerääntyy tilitettävää sitä enemmän. Alf raaputtaa pois arvosanansa -- seisoo edessäni peloissaan sinisine, silmineen, pitkine kauloineen ja vaaleine kutreineen -- sinun kuvasi ilmi elävänä, kun olit seitsemän- kahdeksantoista vuotta vanha. -- Ja sitten tuntea, miten hän ihan vapisee käsissäni -- se on totisesti kuin pyövelintyötä, sen sanon sinulle! No, enemmän minä tyhjää läimäytän kuin lyön.»
Kuri Jakob oli usein poissa kotoa ja sillävälin kovin kiinni konttoritöissään, sai hänen osuutensa ja valvontansa lasten kasvatuksessa lähinnä vain ukkosilman luonteen. Hän raivosi hetken, ja sitten oli tyyntä pitkän aikaa. Heti jälkeenpäin hän istui syventyneenä työhönsä, mielessä korkeintaan jonkinlainen tyydytyksen tunne siitä, että hän ehkä oli saanut asiat kääntymään paremmalle tolalle. Kun hän sekaantui niihin, oli se toki tapahtuva voimakkaasti.
Nämä hänen isällisyytensä ilmaukset, jotka purkautuivat konttorissa tai sen ulkopuolella, vaikuttivat puoleksi tuskan tavoin koko taloon. Se väikkyi poikien ilmeessä, kun isä joskus silitteli milloin yhden milloin toisen pojan tukkaa kysyen, miten tänään oli koulussa käynyt. Mieli keveni, kun hän taas lähti.
Ja Alette oli häntä kohtaan ikäänkuin alituisella puolustuskannalla, -- yhtä varuillaan ja valmis peittämään sitä, mikä voisi Jakobia suututtaa, kuin harras avaamaan hänen silmänsä huomaamaan niitä erilaisia merkittäviä ominaisuuksia, jotka rupesivat yhä selvemmin ilmenemään heissä kussakin.
On uskomatonta, miten helposti lapsen mieli voi murtua!... »Älä peloita Alfia! Hän on niin kummallinen, hän saattaa iltapäivin istua monet puolet tunnit pianon ääressä läksykirja nuottitelineellä ja vain silloin tällöin lyöden muutamia ääniä. Nyt hän on tehnyt kokonaisen sävelmän, kuuletko... Ja etkö näe, että Johan Henrikissä on jotakin älykästä; mutta hän ei opi muuta kuin sitä, mihin hänellä on halua. Pakolla ei hänestä mitään saa»...
Ja täytyihän Jakobin myöntää, että vaikka hänen lapsensa eivät koulussa olleet sankareita, oli toiselta puolen aika ihmeellistä, miten he, -- vieläpä nuorinkin, Viking -- ymmärsivät käyttäytyä. Alettella oli tosiaan suorastaan kyky istuttaa heihin miellyttävä ja säädyllinen käytöstapa.
Kun heille tuli vieraita, seisoi tuo pitkä, kookas Johan Henrik eteisessä, tumma tukka lyhyeksi leikattuna ja somat kasvonsa veitikkamaisina, kumarsi, auttoi vierailta päällysvaatteet, kantoi tuolit ja haki kullekin mitä hän tarvitsi, yhtä maailmanmiehisenä ja tarkkaavaisena kuin tottunut kavaljeeri.
Ja kun hän sitten seisoi tuolin takana ja hymy huulillaan lausui Vesselin »Koiranmurhan» tai »Talonpojan rengin nimeltä Hannu», niitti hän kättentaputuksia kuin paraskin näyttelijä, joutumatta silti vähääkään hämilleen.
Hillityllä olennollaan veti Alf puoleensa yhtä suuresti, lian pujahti naisten väliin ja seisoi aina jonkun vieressä tuttavallisesti juttelemassa. Häntä ei tarvinnut pakottaa, vaikka saattoi panna merkille, miten kalpean, hennon pojan kaulassa valtimo tykytti, kun hänen tuli esittää se pieni pätkä, jonka hän itse oli säveltänyt, tai soittaa jotakin oppimaansa.
Ja pikku tyttö! -- yksitoistavuotias vaaleatukkainen Elisabet -- juoksenteli edestakaisin Krabben portaissa. Hän oli jo ollessaan aivan pieni liittynyt opettaja Krabbeen tai oikeastaan Krabbe häneen.
Ja varma oli, että milloin ilma tuntui vähänkin painostavalta tai levottomalta -- joko sitten oli erimielisyyttä vanhempien välillä tai pojille läheni tilinteon hetki --, pujahti hänen lyhythameinen olentonsa paksuine palmikkoineen Krabben ovesta sisään. Hän istui aluksi vaiti kuin kana, joka kyköttää orrella, ja kuunteli pelon alaisena, kunnes Krabbe alkoi kertoa ja sai hänen huomionsa käännetyksi toisaalle.
Hän toi sieltä muassaan kaikenlaisia tiedonmurusia, joita hänen oli kaikkea muuta kuin helppo selvittää veljilleen, jotka eivät olleet erikoisen otollisia ymmärtämään häntä, vaan nauroivat ja pilkkasivat Krabben omituisuuksia. Krabbe ja hänen olentonsa oli alati koulupoikien sukkeluuksien maalitauluna -- vaikka hän toiselta puolen oli opettajista se, jonka suola hänen erittäin säännöttömän opetustapansa ohella sekä höysti heidän olonsa koulussa että avasi heidän silmänsä.
Pikku Elisabet saattoi lukea läksynsä ja oleskella tuolla yläkerroksessa kaiket iltapäivät, ja Alette oli levollinen siinä suhteessa, sillä tytön arvostelukirjan, jonka hän toi Bangin tyttökoulusta, olisi voinut, niinkuin Jakob sanoi, hyvin jakaa molempia veljiä kohti.
Vanhemmat tiesivät aina, mistä hän oli löydettävissä.
Yläkerros tarjosi hänen mielikuvitukselleen erinomaisen vaihtelevaa ja monipuolista askarrusta, siellä oli -- rouva Krabben kyökkiä lukuunottamattakaan -- kuvitettuja kirjoja, raskas punainen magneetti, mikroskooppilasi ja erinäisiä pikku koneita fysikaalisia kokeita varten. Ja suuren viheriän kirjoituspöydän alla oli yllin kyllin tilaa hyllyille ja nukkekaapille.
Itse istui Krabbe mielellään kumarassa uunin vieressä katsellen tyttöä tämän leikkiessä tai selaillessa hänen kirjojaan ja suurta kuvitettua mytologiaansa.
... »Tiedätkö, sehän se teki jumalat niin säteilevän iloisiksi; heissä oli niin paljon eloa, että he voivat riemuita ja iloita koko maailman kanssa... Ja kun ihmiset surevat, niin ettei heistä aurinkokaan enää näytä paistavan heidän päälleen, niin johtuu se siitä, etteivät he jaksa elää elämän mukana.»
»Pai pa--ai»... hän sanoi katsellen sormiensa lävitse puoleksi umpeenpainunein silmin... »Kun kenen elämä on vain kuihtunut oksa; -- ja kun hän on tehnyt sen suuren, suuren keksinnön, mitä eläminen merkitsee, -- niin voi hänellä sittenkin olla jäljellä jonkinlainen puolielämä, ilo siitä, että joku toinen saa elää. Se on kuin pieni viheriä lehti paljaassa vesassa!...»
Kun hän sitten käveli edestakaisin lattialla puettuna yönuttuunsa ja jokin ajatus valtasi hänet, oli hänessä kuvakirjojen villin intiaanin näköisyyttä. Hän otti lattialla pari haltioituneen ripeätä askelta, suoristui sitten jonkinlaisella äkkinäisellä liikkeellä ja jäi vihdoin seisomaan kädet yönutun taskuissa ja nyökäytellen päätään.
Elisabet oli tottunut hänen tapoihinsa. Hän sulautui hänen mielikuviinsa niinkuin kirjan kuvat.
Kun Elisabet sitten tuli alas yläkerrasta, pistäytyi hän Tobiesenin luo etumaiseen konttorihuoneeseen katsomaan, olivatko pojat siellä, tai kerjäämään häneltä lakkaa, kyniä ja kynänvarsia. Tuo pyöreä, paksu Tobiesen oli kaikkien heidän ystävänsä ja uskottunsa, joka hankki heille paperia leijoihin ja paperihattuihin, pani kirjoihin päällykset ja viivoitti heidän vihkonsa ja käden käänteessä laski poikien laskut, niin ettei heille jäänyt muuta työtä kuin puhtaaksikirjoittaminen.
XIII.
Talvikelin aikana seisoi rautatienasemalla pitkä rivi rekiä kuormaamassa pianiinoja, peilejä, kuomurekiä ja huonekaluja, joita piirikunnan kaukaisimmissakin sopissa elävät tilanomistajat olivat tilanneet pääkaupungista; samppanja ja muut viinit löysivät tiensä kellareihin, jotka eivät ennen olleet nähneet juuri muuta kuin olutta ja viinaa. Lakkaamaton tuontitulva rautateitse oli varmin todistus enentyneestä varallisuudesta, joka vastasi kasvanutta hirsimäärää, minkä joki oli tänä vuonna kuljettanut alas metsistä.
Tiellä vilisi ajajia, nuorempia ja vanhempia, jotka pää täynnä kauppasuunnitelmia, leveissä ja kapeissa reissä kiitivät iloista vauhtia toistensa ohi, pysähtyivät ja tervehtivät, tai käänsivät hevosensa pihaan pannakseen korttipelin käyntiin ja saadakseen sen varrella kauppansa päätetyksi.
Ja joulun edellä olivat junat täynnä vieraita, jotka hajosivat ympäri seudun. Ilma oli täynnä jouluhumua, ylivuotavaa vieraanvaraisuutta, ja ken jaksoi, olisi saattanut siirtyä kesteistä kesteihin, voi sanoa, yhtä pitkälle kuin jokivartta riitti. --
-- -- Jakob ja Alette istuivat hyvin käärittyinä leveän reen perässä lämpimän karhuntaljan alla, virkku, varma hevosensa aisoissa. He olivat kotimatkalla suurista joulukutsuista ja tanssiaisista, jotka viidentenä joulupäivänä oli pidetty tohtorin luona Nordsätissä.
Tuuli ujelsi ja lakaisi jäätä, väliin pilkahti levottomalta pilviseltä yötaivaalta kuutamon häivettä valaisten tuokioksi jokitien kuusiviittoja. Mutta Jakob oli tottunut ja samoin hänen teräväkenkäinen hevosensa. Hän olisi hyvin saattanut nukkua ajaessaan; hevonen piti kyllä tiestä vaarin.
Heidän oli ajettava puolikolmatta peninkulmaa, eivätkä he olleet vaihtaneet sanaakaan matkan ensimmäisen puoliskon varrella, eivät edes silloin, kuin Jakob kääri Aletten rekeen; Alette ei liioin ollut vastannut mitään Jakobin kysyessä, oliko hänen hyvä ja lämmin.
Jakob tunsi koko ajan, ettei Letta kuitenkaan ollut vaipunut unen suloiseen helmaan; asiaa tarkemmin tutkiessa hän saattoi joistakin pienistä liikkeistä päästä siitä selville.
Rupesi ikäänkuin käymään hänen hermoilleen; tietenkin taas jokin oikku... Mutta olkoon... Ei maksa vaivaa siihen sekaantua... Hep!
Ajettiin hyvää vauhtia. Viitat ja puut kiitivät kuunvalossa ohitse tien kummallakin puolen ja reki hetkahteli silloin tällöin syvennyspaikoissa tai kun sattui jääpalanen eteen...
»Nyt olemme Rolstadissa, Letta -- ei ole kuin puolisen peninkulmaa jäljellä!»
»Vai niin»...
»Onko sinun mukava istua? -- Eikö tunnu ahtaalta?»
»Ei, kiitos!» Letta siirtyi vain vielä kauemma.
»Aioin todella olla huomaavainen sinua kohtaan, Letta.»
»Vai niin -- kyllä sinä olet sangen kohtelias mies vaimollesi.»
»Sitä eivät suinkaan kaikki vaimot voi sanoa,» Jakob arveli.
»Sitä minäkin...»
»Olet ollut niin rakastettava koko matkan; olen tuntenut eräänlaista samansuuntaista liikettä heti kuin olen siirtynyt lähemmäksi. -- Se mielihyvä on säästetty miehelle rekeen -- tietysti, kun hänellä on vieraisilla ollut hauska.»
Hän maiskautti hevoselle.
»Enhän minä muuta tahdokaan kuin että sinulla on hauska, Jakob. Mutta on hiukan merkillistä... Sitä tulee ajatelleeksi...»
»Mitä merkillistä?
»Noo, -- että olet niin hilpeä juuri siinä seurassa, missä neiti Thams on.»
»Vai niin -- nytkö vasta olet sen keksinyt?»