Chapter 7

Hän toisti tämän uudelleen ja taas uudelleen, ja pari kertaa nämä sanat tuntuivatkin kuin laastari Aletten mielipahalle sen johdosta, että Jakob kotimatkalla iltaisin melkeinpä yksinomaan kääntyi Konstancen puoleen, kun tuli puhe jostakin vakavammasta kysymyksestä -- paikkakunnan henkilöistä, heidän oloistaan ja liikeasioistaan.

Hän ei voinut olla harmittelematta huomatessaan, että nämä kotimatkat jok'ikinen kerta päättyivät tuontapaisiin keskusteluihin...

Ja kun sitten eräänä iltana heidän kotiin tultuaan Alette vastasi Jakobin lämpimään tunteenpurkaukseen itkettynein silmin, tämä suorastaan hermostui ja moitti vaimoaan oikulliseksi.

Mutta oliko tuo sitten hauskaa, että Jakob kerran toisensa jälkeen jäi saliin kertomaan Konstancelle -- ja aina vain hänelle -- kaikenlaisista konttorissa tapahtuneista asioista. Hän ei voinut sille mitään, että kyyneleet nousivat hänen silmiinsä heidän myöhemmin ollessaan kahden kesken, ja silloin Jakob kävi kärsimättömäksi ja katsoi häneen pilkallisesti silmälasiensa takaa... »Eihän hän nyt toki ollut mustasukkainen? -- kadehtiko hän serkkuaan? -- Tyttöraukalla ei ole muuta kuin harvinaisen terve järkensä, millä komeilla tässä maailmassa... Ole sinä oma itsesi, kultani -- se on tuhat kertaa enemmän kuin kaikki järkeily.» --

Saattoi muuten olla niinkin, että Alette itse oli tavallista arkatunteisempi, hän ei nykyjään oikein ollut siinä mielentilassa, että olisi voinut ottaa asiat valoisalta kannalta ... jotenkin huonossa voinnissa päivin, hänen oli pakko vähän säästää itseään ja usein kesken kaiken levähtää sängyssä näin syyspuoleen. Hän nojautui hieman raskaasti Jakobin käsivarteen; olihan taas piakkoin perhe lisääntyvä. Ja vaikka hän viime aikoina oli tuntenut olevansa liian väsynyt lähteäkseen vieraisille, oli hän sen kuitenkin tehnyt pysyäkseen mukana ja seuratakseen Konstancea. Silloin hän istui katsellen haluttomana yhtä ja toista sellaista, joka muuten olisi häntä hyvinkin huvittanut, ja hänen täytyi ponnistaa kaikki voimansa pysyäkseen edes hiukankin vilkkaana.

Tänä iltana oli taaskin kutsut -- luultavasti isonlaiset, kapteeni Böckmanin luona.

Hänellä ei tähän aikaan ollut kuin pari sopivaa vieraspukua, ja hän oli ottanut ne esille katsoakseen, mitä koristuksia hän voisi niihin käyttää. Mutta kun hänen piti ruveta pukeutumaan, ei hänellä ollut siihen vähääkään halua. Hän kulki siinä hämärissä kahden vaiheilla; hän tahtoi lykätä päätöksenteon mahdollisimman kauas.

»Hm, hm -- lähteäkö nyt tuonne pimeään ja märkään», hän sanoi, kun Jakob tuli sisään saadakseen konttorilampun sytytetyksi.

»Etkö luule, että se virkistäisi sinua vähäisen -- voithan valjastuttaa hevosen ja lähteä ajaen?»

»Olisi niin suloista kerrankin olla yksin kotona, levätä sohvalla ja lukea, -- -- mitä arvelet, Jakob!»

»No niin, ystäväni, niinkuin itse tahdot, ehkä se on sinulle parasta.»

»Nyt se saa olla päätettynä; ripustan pukuni kaappiin takaisin»...

»Konstance, Konstance!» hän huusi ovesta serkulleen. »Saat lähteä yksin tänä iltana... Minkä puvun sinä otat? -- Sinä käytät liian usein samaa. Saat hyvin mielellään minulta jonkin pitsikauluksen ja uuden hopeanuoleni voisit panna tukkaasi.»...

-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --

-- -- Alette oli sinä iltana asettautunut oikein mukavasti lepäämään sohvalle lampun ääreen. Pikku poika leikki ja kompuroi kaikessa rauhassa hänen vierellään lattialla ja lastenkamarista kuului tuuditus-laulua.

Tuntui niin rauhalliselta kerrankin olla ilman Konstancea. Ja konttorissa istui Jakob; hän teki työtä heidän kaikkien edestä, raukka!

Miten hän rakasti heitä.... Alette saattoi ihan nähdä hänet edessään, ruskea tukka punertavana lampunvalossa ja nuo leveät kasvot, joissa oli eloa joka piirteessä; hänen miettiessään liikkuivat leukapielet kuin hän olisi pureskellut tupakkaa...

Kello oli jo kohta yhdeksän, kun Jakob vihdoin kiireesti pistäytyi sisään, lamppu kädessä.

»Oletko lopettanut työsi, Jakob?»

»Olen, ja nyt menen pukeutumaan -- kyllä vielä ennätän, ennenkuin illallinen siellä alkaa.»

»Etkö sitten ... ja minä kun --»

»Mitä?»

»Ei mitään, Jakob! -- Mene sinä vaan, koska sinua huvittaa.»

Hän oli jo makuukamarissa.

Alette nousi äkkiä istualleen.

»Uh, miten sinä lykkäät tuolia, poika», hän sanoi tarttuen lapseen hiukan kiivaasti, niin että pienokainen alkoi huutaa.

Hän nosti pojan syliinsä.

»No, no, muruseni, älä itke! Olin paha sinulle, niin olinkin... Mutta me jäämme yksin, näetkö. Sama se meistä -- ja vieraissa on hauskempaa... Olet uninen, pikku raukkani; äiti panee pojunsa nukkumaan»...

Poika, joka kerran oli päässyt itkun alkuun, nyyhkytti vielä, kun Jakob seurustelupuvussa tuli sisään.

»Hyvää yötä molemmat», sanoi hän suudellen heitä kiireesti. »Ole nyt kiltti äidille, pikku mies... Kaipaan vähän juttelua. Ja onhan Konstancekin haettava.» --

-- -- Seuraavana aamuna kuvaili Konstance aamiaispöydässä mitä sukkelimmalla tavalla eilisiä kutsuja. Hänellä oli koko joukko asioita kerrottavana ja alituiseen hän vetosi Jakobiin, osoittaakseen, ettei hän liioitellut. Silmien tummentuessa puoleksisuljettujen luomien alla ja kasvojen hymyilemättä hän keikisti päätään taaksepäin ikäänkuin hänen ei tarvitsisi muuta kuin viitata saadakseen asiat koomillisiksi, ja Jakob söi ja nauroi ja myönsi tyynesti:

Ei, kyllä sitä ei voi kieltää; Konstance oli eilen pistänyt oikeat lasit hänen nenälleen.

Viimeisen kerran hän nyt oli siellä käynyt ennen lähtöään, Konstance päätti huokaisten. Ja kyllä he olivat pitäneet huolta siitä, ettei hän heitä unohtaisi.

»Mitä Te sanotte -- ettehän aikone meitä vielä jättää?» huudahti Jakob lämpimästi.

»Lokakuun lopussa; eihän siihen enää ole pitkäkään aika»; hän painoi vaalean päänsä, jossa kiharat kiersivät korvanjuuressa, alas lautasta kohti.

Alette oli tämän viimeisen keskustelun aikana noussut jotenkin äkkiä. Hänellähän oli lapset ja aamuaskareet hoidettavina.

»On kai aika pyytää häntä jäämään meille talveksikin», lausui Jakob tultuaan hänen perästään makuukamariin.

»Ja onhan onni, että meillä on hänen apunsa käytettävänä talossa nyt, kun sinäkin alat olla noin huonossa voimissa» hän jatkoi, kun Alette ei vastannut.

»Niin, sen kyllä ymmärrän, että sinusta talo tuntuisi merkillisen tyhjältä ilman häntä», hän vihdoin virkkoi oudon hiljaa; hän ei kääntänyt päätään Jakobiin päin, järjesteli vain yhä laatikkoon lasten vaatteita.

»Mitä nyt tuolla taas tarkoitat?» kysyi hän ärtyisästi -- »sen käytännöllisemmin ei asioita juuri voi järjestää -- hän on ystäväsi, jonka tunnet perin pohjin ja johon voit luottaa.»

»Niin, sinä olet todellakin huolehtivainen, Jakob -- ainakin siinä suhteessa»... hän verkalleen vastasi.

»Sinun tähtesi -- tietysti!» --

»Eikö mitä, Jakob!» Hän suoristautui äkkiä ja katsoi Jakobia silmiin -- »et minun, vaan itsesi tähden. Älä vedä suutasi hymyyn -- minä muka olen mustasukkainen tai kadehdin häntä.»

»Minusta tuntuu, etten ole sanonut mitään, Alette! -- en sanaakaan.»

»Et ole, -- mutta minä tiedän kuitenkin niin erinomaisen hyvin, mitä ajattelet... Ja sano mitä tahdot, mutta loukkaavaa on vaimon nähdä toisen anastavan hänen paikkansa miehensä uskottuna.»

»Uskottuna? -- Siksikö, että hän on sukkela ja huvitettu juttelemaan käytännöllisistä asioista. Ei siis pitäisi seurustella ihmisten kanssa, jotka ovat hauskoja -- tai sukkelia -- tai huvitettuja jostakin, kun kerran on naimisissa?»

»Se riippuu kyllä asianhaaroista!»

»Ei, tietysti he kaikki anastavat vaimon paikan; -- vaimon pitää riittää täyttämään miehen koko näköpiiri, hänen yksin -- muuten hyväinen aika!»

»Sinä tiedät hyvin, Jakob, etten minä sitä tarkoita!»

»Et, tietysti et ... pitää vain karttaa kaikkia niitä, jotka ovat huvittavia, ymmärrän sen hyvin -- niitä naisia nimittäin! -- Silmälaput päähän omassa talossaankin!»

»Niin, pilkkaa sinä vaan; -- mutta pyytää häntä jäämään -- vielä kokonaiseksi talveksi -- minunko?» Hänen kasvonsa hehkuivat ja ääni vapisi -- »ei, Jakob, sitä minä en tee!»

»Hyväinen aika, rouva! Niinkuin tahdot, ihan miten haluat»...

»En minä ole mustasukkainen» hän purskahti itkemään, -- »olen vain niin sanomattoman onneton ja olen ollut aina siitä asti, kuin hän tuli taloon... Et ainoatakaan iltaa sinä minun tähteni ole sisällä, hänen armostaan vain saan sinut tänne... Ja eilen sinä lähdit ilman muuta ja jätit minut yksin»...

»Jo riittää, Alette! Olet sanonut ihan tarpeeksi ... olen täydellisesti tyytyväinen viittauksiisi. -- Tietysti olet erehtynyt perin pohjin, mutta samapa se... Ja mitä pikemmin sinä kohteliaalla tavalla saat ystäväsi lähtemään, sitä parempi.

Sano minulle», hän hieman kostonhaluisena kysyi kääntyen ovella -- »vieläkö tämän jälkeen aiot olla hänen kanssaan kirjeenvaihdossa?»

X.

Alkoi nähtävästi vähitellen selvitä, että hyvät ajat olivat tulossa koko laajalla metsäalueella. Paikkakunnan sanomalehdessä oli tuon tuostakin puutavarain hintatietoja, jotka osoittivat yhä nousevaa suuntaa. Pienemmätkin puut, joilla ei ennen mitään arvoa ollut, kannatti nyt kaataa ja muuttaa rahaksi. Ja neliöpeninkulmittain seisoivat metsät harjujen rinteillä kasvaen yhtä varmasti kuin omistajan parta ja kantaen hänelle kultaa joka tuumalta, minkä koko eneni. Pienikin hinnannousu saattoi kohottaa sen arvoa sadoilla tai tuhansilla talareilla.

Yli talonpoikaistalojen ja kautta koko pienen kaupungin kävi jonkinlainen huumaus noista rajattomista metsistä, joissa tuhansien hakkaajain kädet heiluttelivat kirvestä ja jotka tuntemattomina, mittaamattomina ulottuivat silmänkantamattomiin. Ja humu kuului joelta, joka aina vain täytensä kuljetti hirsiä tuosta salaperäisestä kultalasta.

Huhuttiin metsäkauppiaista, ja huhut näyttäytyivät tosiksi. Miehet, joilla ei vielä eilen ollut penninkään edestä luottoa, olivat nyt suurtilallisia, taskussa suurnumeroiset pankkikirjat ja hoidossaan kokonaiset liikeyritykset.

Koko paikkakunta oli vähitellen saanut levottomamman leiman. Siellä täällä kaupungissa tai pitkin molempia joenrantoja kohosi vastarakennettuja tai juuri valmistumaisillaan olevia puutaloja, joiden omistajat panivat pystyyn pienen kauppapuodin tai olutmyymälän tai työpajan tavallisesti jo ennen kuin talo vielä oli laudoitettu tai ikkunat valmiit yläkerroksessa, missä rakennustyö vielä oli täydessä käynnissä.

Pääkadulla näkyi -- paitsi tunnettua korutavara- ja maalaistuotteiden kauppaa -- kaksi äskenmaalattua taloa, valkoinen ja keltainen, joihin kumpaiseenkin oli rakennettu yksi kerros lisää ja joiden alakerrassa suuret uudenaikuiset näyteikkunat komeilivat. Hautuumaan edessä olevalta aukealta paikalta, joka kulki torin nimellä, olivat muutamat maaseutulaiset äskettäin ostaneet ison tontin vanhoine taloineen, jotka he aikoivat repiä alas; -- sanottiin, että aikomus oli rakentaa siihen hotelli, ja kivijalasta päättäen oli siitä tuleva oikein melkoisen tilava puupalatsi.

Se seikka, että eräs arkkitehti oli huomannut maksavan vaivaa asettua asumaan kaupunkiin, todisti, etteivät laajat rakennuspuuhat tulisi tähän pysähtymään. Ja tuon tuostakin kuuli kerrottavan rakennuksista, jotka ympäristön tilanomistajat aikoivat joko koroittaa lisäkerroksilla tai rakentaa uudenaikuiseen tyyliin.

Ja saattoiko löytää parempaa todistusta tällaisen rakennuskuumeen tarttuvasta voimasta kuin sen, että nyt oli itse opettaja Krabbekin -- s. o. rouva Krabbe -- ruvennut yrittämään, ostanut talonsa viereisen tontin vanhoine puuhökkeleineen ja alkanut rakentaa ja laajentaa taloaan.

Alakerrassa asuva asianajaja Mörk se näet tarvitsi tilavamman huoneiston, muuten heidän olisi täytynyt muuttaa; he olivat jo kauan asuneet liian ahtaasti. Ei riittänyt enää se, että ulkorakennuksia ja vaunuvajaa oli laajennettu; itse asuinhuoneisto oli saatava avarammaksi. He eivät enää voineet kaikessa vaatimattomuudessa sulloa seurapiirivieraitaan pariin pieneen huoneeseen, ja suorastaan välttämättömänä täytyi pitää kunnollista vierashuonetta, jossa saattaisivat palkita sen rakastettavuuden, mitä erinäiset maaseutututtavat heitä kohtaan osoittivat, -- puhumattakaan siitä, että he konttorin lisäksi välttämättömästi tarvitsivat etuhuoneen, missä konttoristi Tobiesenilla olisi pulpettinsa ja paikkansa.

Mörkillä ei enää ollut niinkään pieni talous: kolme palvelustyttöä ja renki sekä konttorissa yksi, toisinaan kaksikin apulaista.

Paitsi vanhinta, lähes kahdeksanvuotiasta Johan Henrikiä, käveli, tallusteli ja ryömi huoneissa enemmän tai vähemmän pystysuorassa asennossa vielä kolme pienempää: Pikkutyttö, Alf ja Viking; -- viimeinen vasta viime kesästä.

Mutta Alette saattoi aivan huoletta jättää kotinsa päiväksi tai pariksi, hänen Kareninsa ja hänen luotettava lapsenhoitajansa olivat kuin kaksi tukipylvästä, ja renki Gudbrand ei koskaan juonut itseään humalaan paitsi lauantai-iltaisin työn päätyttyä, ja silloin hän aina alkoi kehua rouvaa.

Ja kohosihan Alette-rouva jotenkin paljon hänen maalaiskokemuspiirinsä yläpuolelle, kun hän istui turkkiin puettuna leveässä reessä, jota Gudbrand ajoi, raikkaasti hymyillen ja harson takaa nyökäyttäen päätään vastaantuleville tuttaville. Alettea ympäröi jonkinlainen ylevä arvokkuus, joka ikäänkuin huumasi Gudbrandia. Pari kertaa sattui, että Gudbrand sai pidellä hänen puuhkaansa; siinä oli nenäliina, joka tuoksui kölninvedeltä -- voi sentään! -- mitenkäs muuten, kun se kerran oli rouvan.

Rouva Mörkin mielihuvituksia olivat tällaiset ajeluretket, kauniilla keltaisella hevosella, varsinkin milloin hän voi poiketa sen tai tämän ystävättären luo ottaakseen hänet mukaansa leveään rekeen. Ja hyvin käärittyinä he ajoivat kirkkaassa, kylmässä, raikkaassa talvi-ilmassa läpi kuusimetsän, jossa puut seisoivat oksat lumen peitossa tai täynnä jääpuikkoja, jotka kimalsivat iltapäiväauringon valaisemina kuin hopeahetaleinen satumaailma -- poikkesivat kahvia tai teetä juomaan Storstadiin Böllingien tai Libergiin kapteenin luo, pappilaan, Böckmaniin tai Sörsäteriin tientarkastajan taloon. Ainahan oli hyvä pistäytyä Storstadissa tai Libergissa tiedustamassa, mitä huveja toisella puolen jokea suunniteltiin; saattoi tapahtua, että heidänpuoleiset enimmäkseen päätettiin juuri tässä leveässä reessä, jossa rouva Mörk ja jokin toinen rouva istuivat ajelemassa.

Jo aikoja sitten oli Alette päässyt siitä käsityksestä, ettei hän voisi lähteä kylään ilman Jakobia. Ensiksi oli Jakobilla itsellään aivan tarpeeksi omia matkoja ja toiseksi ei pälkähtänyt hänen päähänsäkään jättää keskellä päivää konttoriaan ja asioitaan, niin kiinni hän niissä nykyjään oli.

Vähän vaikealta tuntui kyllä riistäytyä irti lapsista. Heikkoudessaan hän hemmoitteli heitä, ja hänen äidillinen silmänsä löysi aina heistä itsekustakin ihmeellisiä ominaisuuksia -- neljä itsenäistä eri tahtoa, jotka oli hoidettava ja kasvatettava.

Mutta nyt he kaikki olivat täydessä leikissä, ja hän riensi pukeutumaan matkaa varten.

»Jos sinne tulisi muitakin, Jakob, ja minä ehkä jäisin illaksi, tuletko sinä hakemaan?»

»Sinä arvelet, että sinne ehkä voisi sattua korttiseurakin? Lähetä joka tapauksessa reki takaisin, niin saamme nähdä.» --

Tämä oli heidän tavallinen sopimuksensa, ja silloin tällöin sattuikin, että hän tuli. Muuten oli korttipöytä, jos hän sitä halusi, lähempänä hotellissa, josta monien paikkakunnalla liikkuvain matkustajain takia oli tullut jonkinlainen pieni pörssi.

Konttoriapulaisen avulla sujui työ nykyjään yhtä helposti kuin se näinä erinomaisina aikoina tuotti tuloja. Konttorista oli tullut kuin itsestäänkäypä kone, joka, ei kaivannut muuta kuin vähän silmälläpitoa. Mikä kerran oli ollut kovaa ponnistusta, se oli nyt muuttunut tottumukseksi, melkeinpä tympäiseväksi taituruudeksi.

E--ei, aikaa hänellä kyllä oli; hän oli myöskin alkanut lihota ja näytti leveämmältä. Entisen tarmon kärki oli ikäänkuin, tylpennyt, ja milloin hän ei vieraiden tai liiketuttavainsa parissa säilyttänyt entistä terävyyttään ja vilkkauttaan, oli hänen kasvoissaan jonkinlainen ikävystyneen ilme, joka helposti muuttui kärtyisäksi. Alette huomasi, että hän saattoi vähimmästäkin joutua pois tasapainostaan; tuskin mitään tarvitsi kotona tapahtua, ennenkuin myrsky jo nousi, ja siksi Alette olikin viime aikoina oppinut hyvin varovaiseksi.

-- -- »Jörgen Berven tulee metsistään meille tänään, Alette!» sanoi Jakob eräänä aamuna tullessaan kirje kädessä makuukamarin kynnykselle. »Hän viipyy pari päivää. Anna palvelijan järjestää vierashuone kuntoon.»

Ääni kuulosti kärsimättömältä. Hänen kulkiessaan salin läpi oli lasten leikkikaluja ympäri lattiaa, ja makuuhuoneessa istui Alette, vasta nousseena, puoleksipukeutuneena, peilin edessä kähertämässä tukkaansa pihdeillä, joita hän kuumensi vieressä olevalla väkiviinalämmittäjällä; pari lapsista juoksenteli leikkien hänen ympärillään.

... »Tänäänkö?» hän kääntyi äkisti, mikäli käherryspihdeiltään; saattoi, ja katsoi Jakobiin yöröijynsä hihan yli. »Kyllä hän aina osaakin tulla sopimattomaan aikaan -- juuri kuin olemme kutsutut Böllingeille illaksi.»

Hän jatkoi kähertämistään.

»Sille ei mahda mitään!» sanoi Jakob olkapäitään kohauttaen, kun ei sen enempää kuulunut. Alette istui paikallaan tuuhean tukkansa sisässä.

»Tietysti meidän on jäätävä kotiin»... Hän katsahti äkkiä Jakobiin päin. »Hyvä ystävä, ethän sinä vain istuudu tuolille, jossa on minun kureliivini... Se on kyllä vähän ikävää, he pyysivät meitä ihan varmasti vastaamaan, tulisimmeko tänä iltana -- niin että kyllä tämä tulee näyttämään hyvin omituiselta -- ehkä panevat ihan pahaksi.»

»Ei, ei, mene sinä vaan. Me tulemme Jörgenin kanssa niin erinomaisen hyvin toimeen täällä, me kaksi.» Hänen äänessään tuntui katkera sävy.

»Lähteäkö, minä? Kyllä sinä tiedät hyvin, etten minä sitä tee, Jakob... Mutta olet niin kovin arka heti, milloin luulet minun vähänkin kajoavan tuohon verrattomaan Berveniin.»

-- »Hm!»... Hän jäi katselemaan Aletten käsivarsien sulavia liikkeitä. »Sinulla on niin kaunis tukka», -- hän tarttui kädellään siihen.

»Rakas ystävä, älä koske!» Alette vetäytyi kärsimättömänä syrjään, peläten tukkalaitteensa pilallemenemistä.

»No, no, en sitten vaivaa sinua.»

... »Mutta me kai voisimme ottaa hänet mukaamme, vai mitä?» arveli Letta. »Vaikka sen minä sanon, että kyllä näyttää sangen vaativaiselta, kun mies kulkee tuolla tavoin aina vain matkavaatteissa eikä ota edes vieraspukua mukaansa.»

»Kun saattaa vetää viisikolmattatuhatta kruunua jokaisesta taskustaan, käyvät nuo harmaat housut aina koko lailla siedettäviksi. Mutta sinä et kärsi häntä oikeastaan missään puvussa, siinä on koko asia.»

»Minä vakuutan, etten mitään sen mieluummin näkisi kuin että sinulla on joku, jonka kanssa jutella, Jakob -- tiedän sinun sitten ainakin olevan tyytyväisen. Mutta nyt saat mennä, ystäväni», kehoitti hän häntä -- »vierashuone kyllä tulee kuntoon.»

Jakob lähti jotenkin nopeasti saliin ja jäi ikkunan luo seisomaan.

... Hän istuu tuolla sisällä eikä aavista, että hän olisi voinut tehdä minut ilosta ihan hulluksi, kun vain olisi kietonut minut tukkaansa. Mutta sellaiset lapsellisuudet olemme tietysti jo jättäneet taaksemme ... ja hänen päässään on tietysti niin paljon muuta, ettei tilaa liikene minulla... Lapset ... seuraelämä ... vieraat ja kaikenlaista muuta -- koti-oloissa olemme sitten vain *me itse*. -- Ei siitä sen enempää!...

»Karen!» hän huusi temmaten auki kyökinoven -- »korjaa pois lasten romut.»

* * * * *

Oli aina todellinen -- hiukan katkeransekainen -- virkistys Jakobille nähdä Alette tuolla tavoin hienona, seurustelupukuun puettuna, koko olento jännitettynä odotuksesta; -- se oli paraatinäytäntö, joka sekä kiihoitti että hermostutti häntä enemmän kuin Alette aavisti.

Ja tänä iltana näyttäytyessään konttorissa ilmoittaakseen Bervenille ja miehelleen, että nyt hän on valmis -- heidän oli määrä kaikkien kolmen lähteä Böllingille -- Alette oli viehättävämpi kuin milloinkaan.

Berveniä huvitti tarkata häntä tuolla kutsuissa. Siellä vasta, noin vieraisilla ollessaan, hän oli oikeassa olossaan, ikäänkuin kasvanut joksikin muuksi kuin minä hän kotona puoleksi välinpitämättömänä liikkui.

... Hänellä oli erikoinen, Berven olisi melkein sanonut keimaileva tapa ottaa askelet, mikä johtui selän suoruudesta ja teki hänen käyntinsä omituisen viehättäväksi.

Mitä ... eihän hän nyt toki Jakobille veikistelle? Hän kulki todellakin hänen ohitsensa pari kertaa kuin sattumalta, vähän matkan päästä, ikäänkuin hän olisi laskenut tekemänsä vaikutuksen. Saattoi hyvinkin olla tuollainen naistemppu. Tämä oli joka tapauksessa hieman salaperäistä, sitä sieti vähän aprikoida... Ei, mutta ... hm, hm!... keimailla Jakobille!... Haluaa musertaa seuraelämässä miehensä niin, että tämä muistaa sen vielä kotonakin, kun hän kulkee aamuröijyssä tai antaa miehen odottaa ruokaa, kunnes itsekukin lapsista on saanut tahtonsa täytetyksi...

-- -- Niin kaunis ja miellyttävä ja vilkas vaimo, joka epäilemättä on horjumattomasti kiintynyt mieheensä ja lapsiinsa, -- jos tässä puutteellisessa maailmassa todellakin on olemassa kadehdittavan onnellisia avioliittoja, niin on varmaan Mörkin yksi sellainen!

Tällainen alkoi muodostua pysyväiseksi kohteliaisuudeksi, missä tämä rakastettu pari liikkuikin, ja kaikessa vaatimattomuudessaan oli heidän itsensä kummankin myönnettävä, etteivät he tietäneet mitään syytä kieltää sen todenperäisyyttä.

Joskin kaikki olivat päässeet eittämättömän yksimielisiksi tästä paikkakunnan onnellisesta tosiasiasta, oli sen sijaan Jörgen Berven käydessään tuon tuostakin ystävänsä kotona tehnyt sen huomion, että kyllä siinä sentään saattoi olla erinäisiä varjopuolia.

Hän oli nyt kerta kaikkiaan epäilijä ja väitti, että avioliittojen laita oli sama kuin kauppaliikkeittenkin. Vararikko tulee näkyviin vasta silloin, kuin sen *täytyy*, Annapa vain pulan tulla; -- eikä kuitenkaan enimmistä aviohaaksirikoista syrjäiset saa mitään tietää, sillä ne päättyvät useammin kuin missään muualla kahdenkymmenenviiden, viidentoista tai viiden prosentin sopimukseen -- suostutaan elämään niin hyvin kuin on mahdollista ja sietämään toisiaan -- lasten ja sukulaisten ja häpeän välttämisen vuoksi tietysti! Jokaisen varsinaiseen eroon päättyvän avioliittovararikon osalle tulee kymmenen tällaista järjestelyä ... tai, änkytti Berven, hunnutusta, jos niin tahdotte; se on niin peräti kuollutta kaikki tyyni!...

Jörgen Bervenin suuri elämänvaikutelma oli, että hänen vanhempainsa välit olivat hänelle avanneet tuollaisen kalkitun haudan. Hän oli lapsena luottanut vanhempiensa väliseen rakkauteen niin varmasti kuin siihen maahan, jolla hän seisoi, uskonut siihen kuin Jumalaan -- -- ja sittenkin oli eräänä päivänä maa murtunut hänen jalkojensa alta.

Ystävänsä suhdetta hän erityisellä harrastuksella seurasi. Se näytti todellakin alussa poikkeukselta. Kaikenlaisten pikku seikkojen johdosta, joita saattoi sattua hänen siellä ollessaan, hän kuitenkin vähitellen oli alkanut tehdä johtopäätöksiä -- omaksi opikseen -- että oli sentään paljon tinkimisen varaa mitä tämän suhteen ihanteelliseen täydellisyyteen tuli.

XI.

Johan Henrik tallusteli kouluun joka aamu. Hänen eli oltava siellä täsmälleen kello kahdeksan, ja tämä tuotti äidille paljon puuhaa. Ensin oli pojan pukeuduttava ja syötävä ja sitten tuli tarkkaan katsoa, että kirjalaukussa oli kaikki, mitä hän tarvitsi, niin ettei häneltä, poloiselta! mitään unohtuisi, -- ja sitten, että hänellä oli nenäliina taskussaan.

Yksitoistavuotias poika lähetettiin liikkeelle kuin mikäkin keilakuula äidin käden viskaamana ja hänen suojelevan silmänsä seuraamana makuuhuoneesta alkaen läpi eteisen ja portaita alas aina siihen asti, missä hän katosi kadunkulmauksessa. Muuten tuntui äidistä rauhoittavalta, että poika oli joutunut yhtä luokkaa alemmaksi kuin mihin hän ikänsä puolesta olisi kuulunut; useammat oppilaat näet olivat häntä nuorempia, niin että liikarasittumisen vaara siten oli pienempi.