Chapter 6

Reippaasti hän astui sisään päivällisille. Hilpeänä ja ujostelematta, luoden vain nopean katseen silmälasien takaa Lettaan nähdäkseen, millä kannalla asiat nyt olivat.

»Lihakeittoa ja kokkareita! Mainiota, minulla on kova nälkä, -- konttori oli täynnä väkeä koko aamupäivän!»

Aletten hiljainen pidättyväinen käytös ei suinkaan houkutellut pitempiin puheisiin. Jakob jättikin ne sikseen ja alkoi kiireesti syödä.

»Tahdotko lisää?» Alette kysyi, kun Jakob oli tyhjentänyt lautasensa.

»En, kiitos, -- sinulla on paistia! sepä hyvä»...

Jakobin ihastus ruokaan ei nähtävästikään saanut Alettea heltymään. Puhe taukosi taas, Letta vain huomaavaisena ja tyynenä ojensi Jakobille kastikeastian sekä laitteet, toisen toisensa jälkeen.

»Erinomaista!» väitti hän, pureskellen paistia alkuun päästyään... »Mutta rakas Letta, etkö sinä sitten ollenkaan syö -- tätä ihanaa paistia? Hilloa sinä nyt ainakin otat;» hän siirsi lautasen lähemmä Lettaa.

Viimeinen rohkea yritys jäi sekin tuloksetta ja Jakob istui hetken neuvottomana, veitsen ja haarukan kalistessa sitä kovemmin lautasta vasten merkiksi siitä, että niiden käyttäjällä oli kiire.

»Eiköhän sinun pitäisi lähteä hiukan kävelemään, tänään on niin ihana kevätilma! Se varmaan virkistäisi sinua, Alette», hän sanoi, kun oli valmis, laskien pois veitsen ja haarukan.

»Kiitos, minulla on kyllä tarpeeksi hauskaa näinkin, näethän sen.»

Hän nousi ja siirsi tuolin paikoilleen.

»Niin, mene sinä vain, Jakob!»

»Ymmärräthän, että minulla on kiire!»

»Koetan tottua siihen» hän vastasi soinnuttomasti.

»Tottua? Mihin?»

»Sinulla ei eilisiltana ollut kiire ja kuitenkin hennoit jättää minut -- ja sitten panna maata sanomatta minulle ainoatakaan sovinnon sanaa.»

»Sinähän nukuit!»

Oh! --

Letta loi häneen musertavan, halveksivan katseen, mutta ei kuitenkaan nähnyt hyväksi ryhtyä tarkempiin selityksiin.

»Tietysti, sinä et nukkunut. Minä sanon vain, että te naiset olette merkillisiä».

»Naura vain! Sinä menet tiehesi, kun täällä on vähän ikävä.»

»Tietysti meneekin tiehensä, kun on ikävä. Ja sinä näyt pian pitävän huolta siitä, että teen sen tänäänkin!» hän puhkesi kärsimättömästi, »kävelet tässä ja olet sennäköinen, että ihan pelkään sinua... Senvuoksi, että minä eilen sain odottaa väsyneenä ja nälissäni enkä tietänyt, mitä tehdä».

»Voi, Jakob, etkö luule minunkin saattavan joskus olla väsyksissä»; -- hän kääntyi poispäin ja alkoi ottaa lautasia pöydästä; »minä kävelen tässä päivät päästään samoja jälkiä, hyssytän ja kannan ja laulan.»

»Jopa nyt jotakin! Tuommoista en olisi odottanut, -- eikä siihen juuri kannattaisi vastata. Niinkuin en minä saisi hyssyttää ja laulaa ja kantaa teitä kaikkia konttorillani!» Hän astui kiivaasti lattian poikki, kädet housuntaskuissa. »Tietysti minä olen itsekäs» -- hän kääntyi äkkiä ja jäi seisomaan matkan päähän, -- »erittäin itsekäs enkä koskaan ajattele sinua ja lapsia -- niin, minäkö heistä välittäisin!» hänen äänensä koveni.

»Minä en koskaan olisi voinut nukkua kaiken tuon jälkeen ja tieten, että sinä loioit vuoteessasi pahoilla mielin ja suruissasi, sen sinä tiedät, Jakob; -- minä olisin kyllä tullut sinun luoksesi!» Kyyneleet kimalsivat hänen silmissään ja hän lähestyi Jakobia.

»Niin kyllä! Mitä minä sitten olisin muuta tahtonut? -- Mutta sinä painostat minua, ehkäiset minua, pidätät minua, niin, sen sinä teet, -- painostat sietämättömästi, sanon minä... Minä jo alan luulla tehneeni jotakin pahaa», hän rupesi kiivastelemaan.

»Kun minä kiusaan sinua sillä, että kaipaan sinua kaiket päivät»...

»Niin, minähän olen niin kaukana, koko eteinen on välillämme ja konttori. Eiköhän sentään?» -- hän taputteli Lettaa -- »eikö sinusta sentään vaimo ja kahden lapsen äiti saisi olla vähäisen järkevämpi?»

»Sinä tapaat niin paljon ihmisiä pitkin päivää, Jakob, mutta minä käyskentelen täällä ihan yksikseni», hän valitteli.

»Letta rakas, jospa tietäisit, miten mielelläni minä jättäisin ne kaikki sinulle!»

... »Ja kun sinä sitten vielä menet pois tai istut hajamielisenä.»

»Niin kyllä, rakas ystäväni... Mutta aloitammeko nyt siitä?» sanoi hän rukoilevasti, samalla kuin hän silitti hänen poskeaan ja tukkaansa. »Minulla ei todellakaan ole aikaa», hän vakuutti. »Niin, niin, pikku raukkani, ei kai sinunkaan aina ole niin hyvä olla. -- Mutta ymmärräthän, että minulla on tulinen kiire, Alette!» hän huudahti.

»Niin, niin, kultaseni», hän jatkoi lempeästi lohduttaen.

»Mutta nyt minun täytyy lähteä konttoriin, näetkö», -- hän yritti lempeällä äänellä.

»Älä nyt enää ole noin -- kovin -- suruissasi.» Hän nyökkäsi hänelle pari kertaa rohkaisevasti ovensuulta...

Viimeistä kehoitusta Aletten ei ollut helppo seurata; siinä oli jotakin, joka hänen sydänjuuriaan kaiveli. Ei rahtustakaan ymmärtämystä! Jakob eli omaa, hän omaa elämäänsä.

-- Iltapäivällä, kun Letta vihdoinkin oli päässyt rauhaan ja istui kutomassa villahametta pikku tytölle, tuli Jakob konttorista.

»Minä olen varmaan kohtuuton», hän puhui tullen Letan luo; »en ole välittänyt siitä, miten laitasi on. Luulen todella, että miehet ovat heittiöitä.»

»Niinkö sinä nyt arvelet», sanoi Letta ilostuen.

»Luonnoltaan, -- vain luonnoltaan... Tulin tässä iltapäivällä näitä asioita ajatelleeksi. Sinä elät täällä tosiaan niin yksinäsi, että pakostakin tulet huonolle tuulelle, raukka. Olet oikeassa, Letta, minä myönnän sen.»

Alette nousi äkkiä ja kavahti hänen kaulaansa.

»Rakkaani, -- oma kultani!»

Jakob painoi hänen lämpimän vavahtelevan ruumiinsa rintaansa vasten... »Onko minulla sitten ketään muuta kuin sinä, Letta?»

»Entä minulla, entä minulla, Jakob?» Alette painautui intohimoisesti lähemmä häntä. »Meidän täytyy pysyä yhdessä.» --

»Olen ajatellut, näetkö, että sinä kaipaat seuraa -- ystävää lähettyvillesi -- voisithan pyytää luoksesi jonkun serkuistasi tai tuttavistasi kesäksi -- vaikkapa talveksikin, jos haluat; meillähän on tilaa kyllin.

Mitä? Eikö se olekaan mieleesi? Sinä katsot minuun... Oliko se niin tyhmää?»

»Ei -- ei suinkaan», sai Letta sanotuksi -- hitaasti kuin haaveesta heräten; »voisihan se olla kylläkin ... kylläkin hauskaa.»

»No niin -- kenen siis?» tiukkasi Jakob.

»Ehkä serkkuni Konstance Kiönigin», vastasi Alette mietiskeltyään.

»Niin, onhan hän kirjeistä päättäen sekä hauska että sukkela... Ota kynä käteesi ja kirjoita heti -- pyydä häntä tulemaan niinpiankuin suinkin!»

VIII.

Konstance Kiönig oli nyt ollut heillä viikon päivät. Hänellä oli oma sievä huoneensa, jonka Alette oli järjestänyt pitäen silmällä kaikkia mahdollisia mukavuuksia -- sitäkin, että hän saattaisi vapaasti olla huoneessaan yksin milloin halusi, lukea, kirjoittaa kirjeensä tai asettua mukavaan lepoon. Hän oli ollut opettajana kuusi, seitsemän vuotta ja nyt palannut kotiin äitinsä luo joksikin aikaa lepäämään -- ja juuri tämä oli aiheuttanut Aletten kutsun.

He katselivat ihmisiä sangen eri kannalta, nämä kaksi, Alette ja Konstance, vaikka kummallakin oli taipumusta panna merkille hauskat puolet. Esimerkiksi Krabbe, jota Alette ensin oli kuvaillut mitä hullunkurisimmaksi, mutta jonka puolta hän lopulta piti, oli Konstancen mielestä kaikkein pöhköin tomppeli, joka koskaan oli yömyssyä silmäinsä ja korvainsa päälle vetänyt. Ei -- rouvalle oli toki etusija annettava; -- käytännöllinen ja näppärä ja kelpo nainen...

... »Alette, kuulehan», kuulusteli Konstance varovasti, »te käytte kai vieraisillakin joskus?»

»Kyllä, käymmehän me» --

»Minä vain ihmettelen, kun ette ole minun aikanani olleet ulkona ainoatakaan iltaa.»

»Sinusta ehkä tuntuu täällä ikävältä ja pitkäveteiseltä?»

»Minusta, ei toki! Sinua minä ajattelin.»

»Jakobilla on niin vähän aikaa, näetkös, monesti hän ei ole konttoristaan vapaa ennenkuin myöhään illalla.»

»Niin Jakob. Entä sinä?» hän kysyi tutkien; monta kertaa hänen silmänsä hämmästyksestä suurenivat, ennenkuin pääsi perehtymään talon oloihin, -- »eikö sinusta aika käy pitkäksi ja ikäväksi? Ethän *sinä* työskentele konttorissa!»

»Täytyy sitä vähän miestäänkin muistaa, -- ja kun nyt Jakob...»

»Niin, sinä istut kotona ja olet *olemassa* häntä varten.»

Alette kohautti päätään. Sanoissa oli sellaista sävyä, että hänellä olisi ollut halu vastata niihin. Mutta samassa tuli lapsenhoitaja ulosmenoa varten puettu pikku tyttö käsivarrellaan, ja pojan oli lähdettävä mukaan. Tämä istui lattialla keskellä auringonpaisteruutua ja reuhtoi ja puri lakkaamatta puuhevosensa häntää.

Vihdoinkin he pääsivät menemään eteisen ovesta, ja naiset palasivat saliin. Alette kokoili vaipat ja leikkikalut pojan jäljeltä, hänen ystävättärensä istui keinutuolissa, hiljakseen kiikkuen, puoleksi loikoen, ja, niinkuin näytti, vain tarkastellen somia sormiaan. Tuon tuostakin siirtyi katse sormien yli Lettaan.

»Ulkona on todellakin ihanaa!»

»Niin, kyllä se lapsille tekee hyvää». --

»Ihan kesä-ilma. -- Mutta onko sinulla oikeastaan mitään toimittamista täällä kotona nyt... Jospa lähtisimme pienelle kävelyretkelle? -- ja entä jos sitten illalla menisimme apteekkarille, niin olisi se käynti tehtynä. -- Rouvahan meitä niin pyysi tulemaan, kun täällä viimein kävi.»

»Niin -- mutta Jakob, näetkö, -- eihän hän voi jäädä kotiin yksikseen...»

»Taivas varjelkoon minua menemästä naimisiin ja joutumasta olemaan olemassa toista varten. En iki päivinäni siihen kelpaisi. Tuolla konttorissa istuu miehesi ja on olemassa sinua varten ja täällä istut sinä ja olet olemassa häntä varten.»

»Käymmehän me usein ulkona yhdessä ... eikä nainut vaimo todellakaan saa olla noin ylen määrin huvittelunhaluinen!» hän huomautti hieman torjuen ja samalla tahtoen tuoda esiin oman arvonsa naituna naisena vanhemman serkun rinnalla.

»Olet kahdenkymmenenkolmen tai -neljän vanha... Noinko talttuneeksi sitä käy, kun on naimisissa! -- niin ettei voi edes juolahtaa mieleenkään lähteä yksin kävelymatkalle, vaikka on tällainen ilma... Onhan teillä hevonen ja rattaat -- ja renkipoika?»

»On toki! -- Ja kyllä me niitä käytämmekin; mutta Jakob on jo kyllästynyt ajelemiseen, ymmärräthän -- kaikki toimitusmatkat...»

»Ajattelepas, jos hän pistäytyisi talliin ja huomaisikin sen tyhjäksi! Eihän hän hevosta tänään tarvitse... Minuun on mennyt sellainen kauhea halu tehdä jotakin, Alette! -- nähdä Jakobin kasvot, kun me pyydämme ajopelejä lähteäksemme ulos iltapäivällä. Tahdotko, niin kysyn häneltä?»

»Kiitos, kyllä minä sen itsekin teen. Sinä muuten erehdyt, jos luulet, etten minä hevosta saa milloin ikinä vain tahdon. Kysymys on vain siitä, tahdonko.»

»No tahdotko -- todella, -- -- kyllä oletkin totuttanut hänet perin pohjin hulluille tavoille.»

Samassa Alette lähti konttoriin ja palasi seurassaan Jakob, joka osoittautui ylen kohteliaaksi... Se oli hänen syynsä, ihan anteeksiantamatonta, ettei hän ennemmin ollut tullut ajatelleeksi tarjota Konstancelle ajoneuvoja; tietysti ne olivat hänen käytettävissään milloin hän vain sinnepäinkään viittaisi. Sanalla sanoen ihan ja juuri yksinomaan ne olivat hänen käytettävissään.

Hevonen valjastettiin hänen huolellisesti valvoessaan toimitusta, ja itse hän auttoi heidät rattaille -- reippaan, tuhkanvaalean serkun ensiksi...

Minne heidän oli ajettava? Jopa nyt, ei hän tahtonut puuttua niin vaaralliseen toimeen, muka antamaan viittauksia ja neuvoja; -- hehän olivat itsenäisiä naisia... Kyllä, kyllä hän sanoo terveiset pikku tytölle ja pojalle, kun he ajoneuvoissaan saapuvat kotiin!

He vierivät tiehensä ja Jakob jäi portaille seisomaan vertaillen eräänlaisella tyytyväisyydellä päivänvarjon alla istuvan vaimonsa kaunista tyylikästä vartaloa serkun lyhyempään, tanakampaan, reippaampaan. Hän otti silmälasit nenältään ja pyyhki niitä hymyillen kaksimielinen ilme kasvoissaan.

Tuollaisella serkulla ei ilmeisesti ole käsitystä muusta kuin oikeuksista...

Tilata hevonen ja ajoneuvot noin vaan portaitten eteen -- tokko tuo lienee omiaan talon tavoiksi ajan mittaan... Olisipa mukavaa tietää, miten kauan hän on ollut kahdenkymmenenyhdeksän vuoden vanha, niinkuin sanoo...

Monet kerrat hän sinä iltapäivänä kävi konttorinikkunasta katsomassa; kesti kauan, ennenkuin naiset saapuivat kotiin...

Hän istui kokonaan syventyneenä hakemuskirjaan, jonka hän toivoi saavansa valmiiksi vielä tänä iltana, kun kuuli rattaiden kolinaa. He nauroivat ja puhelivat eteisessä, ja sitten Alette hattu ja päällystakki vielä yllään pisti päänsä ovesta:

»Tässä nyt olemme, Jakob! Et voi uskoa, miten meillä on ollut hauskaa!»

Raittiin ilman tuoksu vielä ympärillään hän seisoi kirjoituspöydän ääressä ja suuteli miestään lämpimästi pari kolme kertaa. »Tulethan kohta sisään... Tiedätkö, onko pikku tyttö ollut kiltti?» hän kysäisi äkkiä ja pyörähti ulos ovesta.

Tämä oli kuin uusi tapaus tuossa tavallisessa jokapäiväisessä elämässä, tämä vaimon käynti kylässä noin omin päin; ja Jakob istui siinä lopultikin aika uteliaana tietämään, minkälainen heidän matkansa oikeastaan oli ollut.

Mutta rientää heti sisään -- saahan heitä vähän kiusata...

Illallispöydässä kävi mieliala oikein vilkkaaksi. He olivat ajaneet kauas pitkin kaunista joenrantaa ja paluumatkalla käyneet parissa paikassa vieraisilla -- mieli vielä aaltoili siitä. Konstance huvitti heitä kuvailemalla sattuvia havaintojaan paikkakunnasta ja sen henkilöistä ja Jakob ja Alette pitivät huolta siitä, että hän sai kaikki vaillinaiset tietonsa täydennetyiksi.

»Sanokaa minulle, herra asianajaja», hän lopuksi kysyi, -- »olemme kai teidän mielestänne tänä päivänä olleet oikeita hurjapäitä, hevonen karannut tallista ja rouva talosta?»

»Ja saat uskoa, että hauskaa olemme pitäneet», vakuutteli Alette.

»Ja minä voin vakuuttaa, että tulit luokseni konttoriin niin raittiina ja reippaana kuin jos olisit käynyt Amerikassa», Jakob selitti.

»Mitä, -- onko hän muuten sitten ikävä teidän seurassanne?» ihmetteli Konstance ilkeämielisesti. »Alan vähitellen uskoa, että olet perin pohjin pilannut miehesi, Alette. Ollapa minulla hevonen ja ajoneuvot!»

»Kyllä sitten menoa riittäisi! Sanokaa, ottaisitteko miehenne mukaan matkoillenne?» kuulusteli Jakob.

»Tarkoitatte, että mies on niissä ihan välttämätön olemassa; hevonenhan se toki vetää. -- Mutta voitte uskoa, että grüneriläisten silmät suurenivat, kun näkivät rouva Mörkin tulevan ilman herraansa ja miestänsä! Melkein kuin eivät olisi uskoneet sinun voivan seisoa yksin omilla jaloillasi, Alette! Kyllä ne rouvat tekeytyvät avuttomiksi... Sinusta olisi kai ihan kauhistuttavaa ajatella, että jonakin iltana lähtisit yksin ulos.»

»Saattaisi olla; kyllä se minusta tuntuisi vähän epämieluisalta.»

»Vai tuntuisi?» ihmetteli Jakob.

»Olen niin tottumaton olemaan noin omin päin, näetkö... Olen käynyt ikäänkuin ujoksi, tunnen sen.»

»Oma raukkani, niinkö todellakin? Olet kulkenut tässä ja tuuditellut ja kiikutellut, kunnes olet käynyt ihmispeloksi»...

Hän vaipui ajatuksiin; teekeittiön takaa hän katsahti vaimoonsa.

»Minä luulen, että saamme ruveta harjaantumaan ja karkaisemaan itseämme olemaan taas ihmisten seurassa -- kuten muinoin roomalaiset totuttautuivat kimbreihin ja teutooneihin... Vai mitä, Letta? Jos aloittaisimme pitämällä tervetuliaiskestit neiti Konstancelle huomenna tai ylihuomenna -- niinpiankuin vain kerkeät. En ollenkaan epäile, ettei siitä seuraa kutsuja sinne ja tänne -- erittäinkin kun meillä on syöttinä sellainen uutuus kuin sinun serkkusi.»

Ehdotukseen suostuttiin empimättä. Nyt alkoi vilkas keskustelu vieraiden valinnasta, sillävälin kuin ajoretken aiheuttama teen ja voileipien suurenmoinen menekki herätti Jakobissa ihastusta.

»Ei, nyt meidän täytyy nousta!» päätti Alette; hänen oli pantava lapset nukkumaan.

-- Kello oli jo puoli kymmenen, kun hän taas tuli saliin.

»Mutta, Jakob-kulta, etkö olekaan konttorissa?» hän kysyi ihmetellen. »Siellä palaa lamppu turhaan.»

Jakob käveli lattialla puhellen innokkaasti Konstancen kanssa.

»Sammuta se vaan, Aletie; ei näy työstä enää tänä iltana tulevan mitään...»

... »Vai niin, Te panette rahanne elinkorkolaitokseen?» hän jatkoi huvitettuna.

»Yksinäinen tyttö, kuten minä, seisoo aivan toisin omilla jaloillaan, kun hän tietää tulevaisuutensa turvatuksi.»

Hän istui keinutuolissa niska patjaa vasten, ja kun hän kumartui asennostaan eteenpäin ja jutteli innoissaan, muodostui hänen vaaleihin kasvoihinsa pari hymykuoppaa, joilla tuskin oli mitään tekemistä lemmentunteiden kanssa.

»Niin, niin», myönteli Jakob miettivästi, »olenhan minäkin vähän säästöjä koonnut ... ja usein on ollut sangen vaikea ratkaista, minne ne sijoittaa. Ja olen tullut siihen päätökseen, että täytyy luottaa sen paikkakunnan olosuhteisiin, jossa työskentelee, ja kulkea niiden mukana -- uskoa metsään... Mitä, neiti Konstance, ettekö luule, että siinä liikemies tekee järkevästi?»

Alette seisoi hetkisen kuunnellen heitä... Ihan he täydellä todella keskustelivat liikeasioista.

»Ja niin minä olenkin tehnyt pienen alun ostamalla pari metsäpalstaa. Ne saavat kasvaa. Se on säästökassa sekin.»

»Ei, mutta Jakob! -- Etkä sinä ole siitä minulle virkkanut mitään. Ettäkö meillä todellakin on kaksi metsää?»

»On kyllä, -- kaksi kertaa tuhat kruunua on minulla sijoitettuna, ihan Bervenin metsän viereen Länsijoen varrelle. Ja jos minä saan vähän lisää varoja kokoon tänä vuonna, panen nekin sinne! -- Katsotte minuun, neiti Konstance, ikäänkuin luulisitte minua keinottelijaksi! -- olkaa huoleti. Mutta hiukkaisen, -- hiukkaisen pitää toki uskaltaa panna yhden kortin varaan, jos mielii jotakin voittaa -- vai mitä arvelette, neiti? -- Muutenhan voisi rahansa yhtä hyvin pankissakin pitää»...

Kysyä Konstancen mieltä tuollaisista asioista! ihmetteli Alette päätään tuskin huomattavasti keikauttaen.

»Vähän tuulta purjeisiin liikeasioissa -- vähän suolaa ja pippuria säilöönpanossa -- niin että metsä saa humista tulevaisuutta ... -- kasvaa hirsiä omaa kotia varten»...

Alette istui tuijottaen mieheensä. Ei hän koskaan ollut *hänelle* noin puhunut. Oli jotakin uutta, -- tuo, mitä hän puhui heidän omasta...

Yhä jatkui vilkas keskustelu metsästä ja siitä, mikä saattoi olla uhkapeliä ja mikä vain järkevää luottamusta paikkakunnan edellytyksiin ja oloihin.

Jakob yhä innostui puhumaan ja Konstance, joka oleskellessaan eri seuduilla maata oli saavuttanut melkoisen käytännöllisen arvostelukyvyn, ylläpiti hänen intoaan tuomalla esiin omia mielenkiintoisia huomautuksiaan.

Kynttilä, jonka Konstance vihdoin sytytti lähteäkseen omaan huoneeseensa, sai lyhetä hyvän matkaa, ennenkuin lähdöstä tuli tosi.

Alette saattoi häntä kuten ainakin, mutta vastoin tapaansa jäi vain hetkiseksi hänen luokseen.

»Todellakin älykäs nainen», selitti Jakob hilpeänä, kun Alette palasi saliin, »tervejärkinen.»

»Sain tänä iltana oppia yhtä ja toista, mitä en ennen tietänyt», Alette huomautti.

»Eikö totta? -- hän on sangen huvitettu kaikenlaisista asioista -- ollakseen nainen?»

»Eikä sinun näy olleen kovinkaan vaikea jättää konttoritöitä tänä iltana» Alette lisäsi lyhyeen.

»Mitä?»... Jakob katsoi häneen tutkivasti. -- »Niin, näetkö, hän voi keskustella liikeasioista, ja se vetää -- -- Tuntuu niin hyvältä täällä! Jos tietäisit, miten pidän tätä kodistani, tästä huoneesta, vaimostani...

»Kun lisää tulee vähän pippuria ja suolaa; niin, puhu suoraan vaan!»

»Mutta sinähän olet kaiken tämän sieluna, -- niin raikkaana kuin tänään tulit. -- Epäiletkö, Letta?»

»En, Jakob, en minä epäile.»

»No niin -- katso minuun sitten.»

»En minä epäile, kuulethan sen. Uskon kyllä, että sinä pidät minusta.»

»Jumaloin sinua, niin sinun pitää sanoa, -- niin solakka ja ylväs koko olennoltasi! Ja nyt sinun totta tosiaan on lähdettävä ihmisten joukkoon, että saavat nähdä, kuka sinä olet. Minä tahdon, että pääset oikeuksiisi; -- olen ollut kuin mikäkin vanginvartija. -- No, etkö olekaan tyytyväinen?... Olet niin suloinen.»

»En ollenkaan halua olla tuollainen korkeampi olento.»

»Siinäkö sitä taas ollaan! -- Onko maailmassa mitään muuta kuin te, joille minä elän, -- enkö tee työtä vain sinua varten, teenkö muuta kuin ajattelen sinua ja lapsia, ja sittenkin --»

Hän asteli edestakaisin, mieli kuohuksissa.

»No niin, huomaan sen kyllä» -- hän jatkoi tyyntyneenä; »oma syynihän on, kun olen antanut sinun istua täällä kotona yksinäsi, niin että olet saanut mielialasi vain minusta... Tietysti sinun pitää päästä muiden seuraan... Näethän, miten hauskaa tänäänkin oli, -- -- siihen asti kuin jäimme kahden!» hän ei voinut olla lisäämättä.

Hän lähti harmistuneena makuuhuoneeseen.

IX.

Tämähän oli oikein virkeä ja hauska paikkakunta, päätteli Konstance. Tiesi taivas, mitä enimmällä osalla näitä ihmisiä oikeastaan oli toimitettavaa, sillä aikaa heillä oli aina!

He olivat huvitelleet koko kesän. Jollei ollut kutsuja tai pieniä vieraskäyntejä, niin lähdettiin huviretkelle, ja Konstancella oli aivan erikoinen taito saada ihmiset liikkeelle: hän ei voinut olla rauhassa kahta päivää, ilman että kolmantena oli välttämättä keksittävä jotakin uutta. Vilkkaana ja puheliaana, täynnä leikkiä ja kujetta hän huvitti kaikkia. Hänellä oli erinomaiset seurustelulahjat ja hän oli kekseliäs, mikä joskus saattoi käydä isäntäväelle rasittavaksi, mutta sen sijaan loi vilkkautta vieraisiin. Senpä tähden kaikki halusivatkin hänen seuraansa.

Ja kotona kävi sitten iloinen puhelu ja armoton arvostelu. Jos Alette oli erikoisen taipuvainen huomaamaan elämän koomilliset puolet, niin oli toisella lisäksi kyky pistellä samalla kuin oli sukkela. Elämä, joka kaikkialla oli asettanut hänelle rajat ja pakottanut itsehillitsemiseen, oli kasvattanut häneen teräviä okaita; ja täällä hän nyt sattumalta oli joutunut oloihin, missä hän sai päästää kahleditun kielensä vapaasti valloilleen.

»Totta tosiaan, hän ei ole mikään piikitön hunajamehiläinen», Jakob selitti; »mutta sukkela hän on!»

Ja sinä aikana kesällä, jolloin setä ja täti Vosgraff olivat heillä käymässä, hän oli aivan verraton, kerrassaan kuin pelastuksen enkeli talossa. Sedän levottomuuden ja tädin jutteluhalun -- molemmat hän tiesi tyydyttää; hän oli elämän varrella tottunut kaikenlaisiin vaatimuksiin ja velvollisuuksiin. Vanhempia herroja kohtaan hän heti löysi oikean sävyn. Entäs tädin suhteen! -- jo ensi silmänluonnilla hän huomasi, mitä hänen puvussaan oli kallisarvoista ja ihailtavaa -- ja osasi sitäpaitsi antaa hänelle viittauksia paikkakunnan oloista ja henkilöistä.

Oikeusneuvos nautti aina siellä käydessään jonkinlaisella oikeutetulla ylpeydellä siitä, että noiden nuorten menestys paikkakunnalla oli silminnähtävästi yhä vain kasvamaan päin.

»Hän on totisesti sangen lahjakas, ansaitsee varmaankin enemmän kuin valtioneuvos»... Oli muutamia korkeampi-arvoisia henkilöitä, joita oikeusneuvos kunnioitti tällaisella tuttavallisella lausunnolla.

Ja asianajaja Mörkin talon saattoi vähitellen laskea paikkakunnan vieraanvaraisimpiin. Olikin eroa entisen ja nykyisen rouva Mörkin välillä: hieman ujon Alenen, joka keväällä alkoi näyttäytyä seuraelämässä, ja tuon reippaan, arvokkaan vallasnaisen, joka hillityn, säädyllisen rouvamaisuuden taa jossakin määrin peitti huvitteluilonsa, jota sai pyytämällä pyytää tanssiin ja joka parikin kertaa esteli, ennenkuin suostui olemaan leskisillä nuorten kanssa ulkona nurmella.

Jakob maksoi jonkinlaisella tyydytyksellä uuden seuraelämän tuottamat lisämenot. Ja kun Alette, puettuna kutsuja varten, iltasilla pistäytyi konttoriin ja koetti pusertaa häneltä lupauksen tulla perästä niinpiankuin ennätti; ja kun, hänen toivotettuaan vaimolleen hauskaa iltaa, ovi oli sulkeutunut, saattoi kyllä Jakobinkin mielessä väikkyä, että ehkei pieni korttipeli ja jutustus olisi niinkään hullua. Ja niin hän hyvinkäytetyn työajan jälkeen kävi pistäytymässä lasten luona makuuhuoneessa pukeutuakseen ja lähteäkseen perästä.

Jakob oli alkanut melkeinpä ylpeillä siitä, että hänellä oli kaunis koti ja kaunis vaimo näytettävänä. Alette sai alituiseen kuulla, että hän oli kaunein koko maailmassa; oli todellinen ilo katsoa, miltä hän näytti, hän ei iki päivinä olisi toisenlaista vaimoa tahtonut!