Chapter 5

»Ei, kiitos, mutta minä vakuutan Teille, rouva Krabbe», -- ja hän kulki joutuin hänen jälkeensä -- »että parempaa ajatusta kuin tarjota minulle lasi teetä juuri näin matkalle lähdössä ei olisi voinut keksiä»; hän puhui täydellisesti vastoin omaatuntoaan, fraaseiksi hän sellaista puhetta sanoi. »Ja jos rouva Krabbe sitten tahtoisi pitää vähän huolta vaimostani minun poissaollessani, niin»...

»Rouva Krabbe on jo ystävällisesti sen minulle luvannut» -- puuttui Alette puheeseen.

»-- niin olen minä Teille sydämestäni kiitollinen.»

»Juokaa nyt vielä kuppi teetä, herra Mörk», pakotteli rouva Krabbe; »se tekee Teille hyvää. Täällä on jo kuppi valmiina.»

Jakob tunsi, että hänen täytyi teossa todistaa sanansa, ja kaatoi jotakin tulikuumaa suureen perhekuppiin, kunnes sisällys tuli maidon valkeaksi.

Krabbe siirsi tuolinsa hänen vierelleen... »Lapsemme ne ovat meidän kuvamme», hän kuiskasi salavihkaa. »Kun maalari kuvaa toisen ihmisen, niin omaa henkeänsä hän siinä sittenkin pyrkii tuomaan esille ... hassua kyllä!» Hän nieleskeli kulauksittain teetään -- »itseään mies maalaa, -- työntäytyy vain toisen hahmoon...»

»Mikä onni, ettei hän ole muotokuvamaalari», lohduttelihen Jakob mielessään.

»Tosiasia kuitenkin on, että me vain lyömme oman kuvamme tähän maailmaan niinkuin keisari oman kuvansa rahaan -- yksinomaan oman itsemme, oman itsemme, oman personallis-keisarillisen rahamme!»... Hän istui selkäkenossa, käsivarret ristissä rinnalla, siihen ajatukseen syventyneenä.

Jakob katseli kattoon ikäänkuin kärsivällisesti odottaen mitä nyt esiin nousisi ja kaatoi teen suuhunsa pitkin siemauksin.

»Luuletko tosiaan, Krabbe, että asianajajalla on aikaa mietiskellä tuollaista», keskeytti hänen vaimonsa hänet. -- »Kyllä minä pidän hänestä huolta, herra Mörk, olkaa vain ihan levollinen -- ja jos muutenkin mitä tarvitsette, niin lähettäkää vain sana tänne ylös»...

VI.

Jakob olisi ollut vaativampi kuin oli, jos olisi valittanut huonoa menestystä asianajajana. Oli ollut runsaasti sekä juttuja että matkoja melkeinpä ympäri vuoden, ja viime aikoina oli näyttänyt siltä, kuin karttuisi niitä yhä enemmän. Hänen oli kai ruvettava ajattelemaan oman hevosen ja omien rattaiden hankkimista sekä nyt lokakuun muuttopäivästä renkipojankin ottoa, -- ja lisäksi vielä jonkinlaista apulaista hoitelemaan konttoria, kun hän itse oli poissa.

Oli harmaa sadepäivä, kun Jakob tuli kotiin eräältä matkalta läpimärkänä; hänen oli saatava kuivat vaatteet konttoriin. Raskaista saappaista, jotka hän oli heittänyt jalastaan, valui vesi kahtena virtana lattiaa pitkin.

Hänen oli muutettava vaatteet kiireestä kantapäähän, ei puhettakaan muusta! Kuiva hänen oli oltava, ruti kuiva aina hiusrajaa myöten, ennenkuin meni sisään. Koko matkan hän tänään oli iloinnut ajatellessaan kotiintuloa Letan luo, joka taas oli jalkeilla, ja pienokaista, tuota kierosilmäistä poikaa, jolla oli niin lystikäs nenä ja jonka kädet äkkinäisin, kömpelöin liikkein haparoivat hänen kasvojaan, kun hän oli polvillaan kehdon ääressä eikä malttanut lähteä, ennenkuin hänet suorastaan ajettiin pois.

Alette tuli häntä vastaan salissa.

»Sss sss, hiljaa», hän kuiskasi, »hän nukkuu tuolla sisällä.

»Vai nukkuu?»

»Olen iloinen, kun olet kotona taas, Jakob; nyt saat heti kuumaa teetä.»

»Anna, kun katselen sinua, Alette!» hän piti häntä vähän loitompana; -- »nyt vasta sinä olet kaikkein kauneimmillasi, -- niin uusi ja valkea ja niin... Tuollainen nuori vaimo on kaikkein kauneinta maailmassa», sanoi hän hiukan keinotekoisen leikillisesti; oikeastaan hän aikoi sanoa aivan toista, -- -- jotakin sellaista, että tuo nuori kalpea äiti oli liikuttavampi kuin mitä hän sanoilla saattoi ilmaista; vaan hän oli tapansa mukaan liian arkatunteinen paljastaakseen sisimpäänsä... »Mutta nyt, kun sinulla on tuo poika, saan kai lähteä vaikka sinne, missä pippuri kasvaa. »Sanopa, muori», hän suuteli häntä, »olethan toki hiukkaisen ikävöinyt minua?... Olin niin läpi märkä, tiedätkö...»

»Olin juuri nukuttamassa häntä, kun sinä tulit, enkä voinut muuta kuin osoittaa sormella, mitä tytön piti viedä sinulle.»

»Ja nyt hän nukkuu?»

Jakob astui varpaisillaan makuuhuoneen ovea kohti.

»Saahan sentään edes kurkistaa tuonne sisään -- saahan?» Jakob alkoi hyvin hiljaa vääntää avainta.

»Et saa, Jakob, anna olla!» Letta kuiskasi.

Hän väänsi niin hiljaa kuin suinkin, pitäen väliä jokaisen kierroksen jälkeen, kunnes lukko yht'äkkiä odottamattoman äänekkäästi paukahti auki.

He katsoivat säikähtyneinä toisiinsa; mutta kaikki näytti yhä rauhalliselta, ja ovenraosta hän näki kehdon sinisine verhoineen, jotka puoleksi peittivät sen. Pojasta ei näkynyt muuta kuin hiukkaisen pientä kättä, joka puoleksi suljettuna lepäsi peitteellä, peukalo ojennettuna. Se näytti nukkuvan sekin...

Pieni käsi oli liian houkutteleva. Ei auttanut, vaikka Alette kielteli ilmeillään ja elkeillään. Oli kai nyt sentään lupa varpaisillaan hiipiä hiukan katselemaan.

Eikö Jakob todellakaan voinut olla koskettamatta tuota punertavaa peukalonpäätä tai pikku etusormea, jotka kumpikin viattomasti osoittivat eri suuntaan, tai tuliko hän sysänneeksi kehtoa -- sitä Alette todellakaan ei huomannut, ja samahan tuo saattoi ollakin.

»Siinä sen nyt näet, Jakob!» Hän kumartui kiireesti kehdon yli ja otti syliinsä pienokaisen, joka oli herännyt ja alkoi huutaa.

Jakob seisoi siinä kuin rikoksentekijä.

»Enhän minä sille mitään voinut, Alette. Kutsunko lapsenhoitajan?»

»Elä, sulje vain ovi! -- en tahdo, että hän kuulee pojan itkevän, muuten hän on taas heti täällä. Minä ihan kärsin, kun näen hänen ottavan lapsen syliinsä, enkä minä voi siitä häntä kieltääkään... Sinä et tiedä, miten minä maatessani harmittelin, kun näin, kuinka hän pitelee poikaa. Tarttuu häneen, tiedätkö, niin kovakätisesti, repii ja runtoo -- ei kätevyyden alkuakaan! -- oikein olen peloissani, kun hänen pitää koskea poikaan.»

»Sitten hän saa lähteä, annamme hänelle puolen vuoden palkan ja hankimme heti toisen.»

»Ei toki, hän koettaa kuitenkin parastaan ja sitäpaitsi hän pitää pojasta. Minä vain luulen, että hän on mustasukkainen minulle, tiedätkö, sillä näyttää siltä kuin hän ei sietäisi, että minä pitelen poikaa, ja olenhan minä sentään hänen oma äitinsä... Saat nähdä, että hän taas nukkuu»...

»Minä en todella häneen koske, en vähääkään, Alette, saanhan minä»... hän kumartui kehdon yli.

»Nyt kuuluvat tuovan sinulle teetä saliin, Jakob. Kulje nyt vain hiljaa ovesta, niin olet kiltti» --

Jakob ennätti tuskin juoda teensä ja lukea kirjeet, jotka olivat saapuneet hänen poissaollessaan, kun palvelustyttö pisti päänsä ovesta ja ilmoitti, että nyt ovat taas täällä ne herrat, jotka olivat käyneet häntä päivällä tapaamassa.

»Käske vain sisään, minä tulen kohta.»

Hän oli koko sielullaan antautunut asianajajatoimeensa. Oli yksi väite, jota hän sisimmässä sydämessään aina pilkkasi, se nimittäin, ettei mies muka voisi tehdä työtä kahtatoista tuntia päivässä, ja jos sikseen tuli, yötäkin lisäksi. Kysymys oli oikeastaan vain saada jotakin toimitettavakseen, niin kyllä se aina suoritetuksi tulee. Omasta puolestaan hän ei nähnyt mitään syytä, miksei hän aivan yksin voisi hoitaa kaikkia niitä sekä oman paikkakunnan että koko piirikunnan asioita, jotka nyt oli jaettu neljälle, viidelle asianajajalle.

Hän oli viime aikoina vähän laihtunut ja hänen silmänsä käyneet tiukemmiksi; hänen hymyynsä oli tullut jokin uhittelevan kaksimielinen tuntu ja hän touhusi alati.

Usein hän oli melkein herättää pienokaisen, kun hän myöhään iltaisin tuli konttorista.

Mutta pitipä poika sen sijaan huolta siitä, että sekä hän että Alette pysyivät valveilla öin. Hän oli keksinyt juuri sen ajan huutaakseen, -- oli ääneti melkein koko päivän, ikäänkuin hän olisi laskenut, ettei se aika ollut tarpeeksi sopimaton. Hän tahtoi, että joku välittäisi hänen itkustaan, tuo veitikka.

Vanhan filosofin he olivat hänestä saaneet, väitti Jakob... »katso vain tuota kaarevaa otsaa, Alette! ja tuota viisasta, kokeneen piirrettä suupielissä; -- hän ei tiedä, kannattaako tässä marista... Ei rahtuakaan pojanrakkautta minua kohtaan, sinua vain tavoittelee, Letta. Omaa tahtoa näkyy olevan -- katso vaan, miten hän vastustaa käsivarsillaan. Sinun luoksesi hän tahtoo.»

Ja tätä elämää poika piti yön toisensa jälkeen, niin että Alette vihdoin oli nääntyä, hänen kun täytyi kävellä edestakaisin poika sylissä.

Hän hyräili ja lauleli. Jakob ei olisi luullut Aletten osaavan niin monta kehtolaulua. Niitä vain pulppusi esille, laulunpätkä toisensa jälkeen; ja hän osasi panna ääneensä nukuttavaa unilääkettä, niin että pojan piti haukotella; -- ja haukottelipa Jakobkin, Letan astellessa siinä yölampun valossa.

Mutta eikö se taaskin ruvennut itkemään!... Alette kävi sekä kalpeaksi että heikoksi kaikesta tästä yövalvonnasta, alkoi jo terveys olla vaarassa.

Ja niin pahankurinen sitten, -- aina juuri silloin, kuin Alette oli saanut silmänsä umpeen, hän parahti itkemään -- ihan kuin hän vain olisi maannut väijymässä oikeata hetkeä.

Ja taas oli Letan noustava.

Melkein joutui poikaa vihaamaan, hänellähän oli selvä aikomus tappaa äitinsä!

Pai--pai -- kuului kehdon luota; mutta pikku herra ei siihen tyytynyt, hän tahtoi ylös, syliin tuuditettavaksi... Ja niin Alette taas käveli ja lauleli itku kurkussa, yhä kovemmin ja kovemmin. Tämä oli nyt neljäs kerta samana yönä, -- ja joutuen ihan suunniltaan Jakob hypähti ylös:

»Anna minulle poika, Alette! Niin, kuulehan, mene sinä nyt hetkeksi lepäämään, ja anna minun koettaa. Saatpa nähdä, kyllä minä saan hänet nukkumaan.»

Näytti siltä, kuin poika olisi hätkähtänyt tuota outoa leposijaa. Hän vaikeni melkein paikalla, sulki silmänsä ja näytti todellakin nukkuvan. Mutta kun oli koetettava saada hänet kehtoon, päästi hän yht'äkkiä uuden voimakkaan parahduksen.

»Ei sinun kannata koettaa, Jakob»; Alette kohottautui vuoteesta.

»Nuku sinä vain, Letta! Etkö ymmärrä, että hän tahtoo maata sylissä» -- ja niin Jakob taas alkoi kävellä edestakaisin, tuudittaen ja laulaen.

Erikoisen musikaalinen hän ei ollut, mutta hän oli älynnyt tempun ja venytti säveltä yhä pitemmäksi ja houkuttelevan nukuttavaksi; -- ja nukkuihan ainakin Alette!... Pienokainen makasi nähtävästi vain vaanimassa, milloin Jakob todellakin luuli hänen nukkuneen ja lakkaisi tuudittamasta, ollakseen heti valmis jatkamaan siitä, mistä äsken lopetti, -- kyllä Jakob hänet jo tunsi. Ja niin hän yhä vain venytteli lauluaan lakkaamatta, uudestaan ja uudestaan kokonaisen tunnin, poika painuneena syvään hänen lämpimään syliinsä, kunnes salin kello löi kolme. Siinä se poika nyt nukkui, siitä ei epäilystäkään; ja riitti sitä unta sitten heille kaikillekin aina aamuun asti, jolloin lapsenhoitaja tuli huoneeseen.

»No, Alette, enkö saanut poikaa nukkumaan?» --

Tämän mestarinäytteen seurauksena oli, että hänen soitannollis-hypnoottiseen taitoonsa oli turvauduttava viimeisenä keinona aina kuin poika oli levoton yöllä. Kun hän koko päivän matkusteltuaan ja työskenneltyään käveli yöllä poika sylissä ja lauloi tuutilauluja, tuntui kuin hän kulkisi unessa, niin lopen väsynyt hän oli. Mutta se tosiasia, että poika ei oikein ottanut nukkuakseen, ennenkuin oli päässyt hänen syliinsä, hiveli hänen mieltään enemmän kuin hän itse tiesi; pienokainen veti hänet vastustamattomasti luokseen, -- »katso noita suloisia sormia, nyt hän nukkuu, Alette!»...

Sillä välin kuin Jakob konttorissaan jonkinlaisella hymyilevällä varmuudella selvitteli asiat, heräsi salin puolella eräs kysymys, joka aiheutti yhä enemmän päänvaivaa ja josta lopulta näytti kehittyvän oikea gordilainen solmu.

Poikahan oli kastettava, ja että hän saisi nimet Johan Henrik -- ensimmäisen Jakobin isän ja toisen vanhan setä Vosgraffin mukaan -- se oli selvä. Mutta sitten -- kumpiko kummeista oli kantava lasta kasteelle, Aletten äitikö Tönsbergistä vai täti Vosgraff? Tästä syntyi pulma, jota oli ihan mahdoton ratkaista. Rouva Vosgraff oli mielestään itseoikeutettu tähän tehtävään; hän oli lähettänyt kauniin ristiäispuvun ja ilmoittanut aikovansa Vosgraffin kanssa saapua ristiäisiin. Eivätkä he toiselta puolen voineet antaa itse isoäidin seisoa vain myssyä riisumassa.

Oli todellakin pulmallista hoidella tätä kirjeenvaihtoa.

VII.

Oli ollut työläs päivä ja kopiokone oli käsitellyt melkoisen joukon kirjeitä, jotka Jakob itse viime hetkessä oli jouduttanut postiin. Illalla hänen vielä oli laadittava laajahko talonvuokrasopimus, joka tullinhoitajan ja pataljoonanlääkärin oli allekirjoitettava. Molemmat istuivat kärsivällisesti odottaen -- toinen heistä, vuokraaja, ilmaisi vähän väliä murahtelemalla tyytymättömyytensä vuokrasummaan, toinen taas, talonomistaja, hymyillen tyytyväisenä nojasi milloin leukaansa, milloin nenäänsä suureen pyöreäpäiseen keppiinsä. Hienolla ironiansekaisella ymmärtämyksellä he käsittivät aseman: tässä he nyt tapasivat toisensa asioissa, kumpikin viimeiseen asti pitäen kiinni omasta edustaan, ja tunnin tai puolentoista kuluttua he taas hyvinä tovereina istuvat hotellin kulmahuoneessa pelipöydän ääressä, kummallakin höyryävä totilasi edessään. Lääkärin ilmeissä leikitteli jo valmis sukkeluus, joka tänä iltana tuli lyötäväksi pöytään.

Aamusta asti Jakob oli työskennellyt ajatukset ja huomio jännitettyinä, ja sen lisäksi hänen oli täytynyt kuunnella kaikenlaista hyödytöntä puhetta ja pitkiä selityksiä. Nyt hän kaipasi ikäänkuin vapaampaa ilmaa, jotakin virkistystä ja vaihtelua; ja hänen mieleensä juolahti, että hän voisi kutsua tullinhoitajan ja lääkärin luokseen illalliselle. Heidän kanssaan hän saisi jutella, puhua politiikkaa ja laskea leikkiä. Sillä aikaa kuin konttoriapulainen kirjoitti puhtaaksi asiapaperin, hän lähti tässä mielessä sisähuoneisiin pienelle tiedusteluretkelle.

Uunin ääressä olevalla tuolilla riippui villavaippa ja makuukamarin avonaisesta ovesta hän näki valoa kiiluvan; Alette ja lapsenhoitaja olivat par'aikaa molempia pienokaisia kylvettämässä.

»Vai niin, -- siis kylpyilta»...

Hän meni sisään. Olihan sangen kaunista katsella, miten pienokaiset pyristelivät kylpyammeessa ja miten ne viihtyivät siinä erinomaisen hyvin, kunnes heidät oli nostettava syliin kuivattaviksi, ensin pienempi, syksyllä tullut pikku tyttö; -- hän joutui onnellisesti, itkemättä ja vastustelematta, kehtoon; ja sitten poika, joka ei ollut aivan yhtä taipuvainen... Hän potki ja huitoi lämpimän lakanan sisässä, ja huusi kuin olisi häntä puukolla pistetty, kun hänen päätään kuivattiin; mutta sitten hänkin tyynenä ja tyytyväisenä antoi kantaa itsensä pieneen sänkyyn lastenkamariin.

Alette otti pienen lampun, joka oli asetettu tuolille kylpyammeen ääreen, ja vei sen saliin.

Tuossa puolipimeässä riittämättömässä valaistuksessa oli jotakin, joka Jakobin tällä kertaa hieman arkaan mieleen johti pettymyksen, jota hän äsken oli tuntenut saliin astuessaan.

»Ikävännäköistä tällainen ... ja kovin täällä on kuumaa», pääsi häneltä.

»Niin, meillähän on ollut kaikenlaista puuhaa tänä iltana; mutta odota vähäisen, niin sytytän sinulle paremman lampun.»

Siinä sattui lapsenjakkara hänen tielleen ja tuolilla uunin edessä riippui vielä joitakuita vaatekappaleita.

»Ei teidän sopisi pitää salia lastenkamarina, Alette; -- sen pitäisi aina olla kunnossa, jos joku sattuisi tulemaan», purki hän tyytymättömyyttään... »Tuonnekin on sukka heitetty lattialle!»

»Sehän on pikku pojan, Jakob! Saahan nyt poika toki sukkansa pudottaa?... Ethän sinä sentään häneen suutu?»

»Kaikki joutuu vain niin epäkuntoon ... en minä muuten», jatkoi hän sävyisemmin.

Ääni, jolla tuo sana epäkuntoon lausuttiin, loukkasi Alettea.

»Niin, kyllä kai tässä yksi ja toinen paikka saattaa olla epäkunnossa, jos oikein rupeat tarkastamaan» -- hän sanoi puhdistaessaan lampunsydäntä, ennenkuin pani lasin paikoilleen... »Meilläkin on vähän tekemistä täällä, näetkös.»

»Letta rakas, tiedäthän sinä, että voit ottaa itsellesi niin paljon apua kuin ikinä mielesi tekee, onhan meillä siihen varaa. Sinun ei tarvitse muuta kuin istua salissa ja komentaa ja antaa muiden palvella itseäsi.»

Aletten silmissä välähti; näytti siltä, kuin juuri nämä sanat olisivat omiaan suututtamaan häntä.

»Kiitoksia, kyllä minä tiedän, että sinä nyt luulet jalomielisyydelläsi ihan hämmästyttävän minut... Me olemme vain sivuseikkoja sinulle, me tällä puolen, Jakob! Sinä elät omissasi, sinä siellä -- toimituksia, aina vain toimituksia»...

»Niin tietysti, sivuseikkoja, jotka minä mieluimmin työntäisin luotani! -- Voinko minä tehdä sen enempää kuin tarjota sinulle kaiken sen avun, minkä vain voit keksiä, kantaa sinua käsilläni.»

»Oi, voit kyllä ... voit tarjota jotakin itsestäsi!» sai hän puserretuksi esiin. »Ennen oli toisin. Voit uskoa»...

»Vai niin, vai sillä tavoin! Luulenpa todellakin sinun tahtovan, että lyhentäisin konttoriaikaa ja jäisin lehdellä soittelemaan», puhkesi hän kärsimättömästi. »Olen tullut -- ja väsynyt minä olen -- kysymään, voisinko kutsua tullinhoitajan ja lääkärin illalliselle.»

»Kyllä osasitkin valita oikean illan, juuri toisen niistä kahdesta, jolloin kylvetän lapsia! Sitäpaitsi minun pitäisi muuttaa pukuakin.»

»Ei, tietysti ei tule kysymykseenkään kutsua heitä -- tämän jälkeen! Menen takaisin konttoriin ja koetan saada heidät lähtemään.»

»Mutta kuulehan, Alette» -- hän sanoi kelloa katsoen. »Kello käy jo yhdeksättä, niin että olisi minusta jo illallisen aika.»

»Tiedäthän, mikä tässä on viivyttänyt, mutta kohta se on valmista, ystäväni -- elä nyt vain ole kärsimätön!»

Konttorilamppu oli kierretty miltei alimmilleen ja Jakob käveli edestakaisin viheltäen ja odottaen. Mutta vielä se näytti kestävän...

Toinen lapsista itki tuolla sisällä...

»Ja tällainen huvi, että saan täällä kävellä ja odottaa, saattaa saavuttaa minut kahdesti viikossa» hän mutisi nälkäisenä, väsyneenä ja harmissaan.

»Saada itseensä jotakin kunnollista, hyvä pihvi ja lasi totia tulliherran ja tohtorin seurassa tuolla ylhäällä»... »Hm, hm» -- hän katsoi taas kelloa ja kulki kärsimättömänä pari kertaa edestakaisin lattialla.

Hetken kuluttua hän seisoi hattu päässä ja päällystakki yllään kyökin ovella.

»Sano rouvalle», ilmoitti hän lyhyeen palvelijalle, »että menen tänä iltana hotelliin.» --

Alette oli vihdoin, käytyään välillä poikaa rauhoittamassa, päässyt niin pitkälle, että voi ryhtyä särkemään munia pannuun; ne oli vietävä pöytään lämpiminä; -- olipa nyt Jakob saanutkin odottaa! -- Palvelustytön ilmoitus sai hänet keskeyttämään työnsä, juuri kuin hän oli rikkonut ensimmäisen munan.

Hän jäi seisomaan ja valutti keltuaisen vuorotellen toisesta kuoripuoliskosta toiseen valkuaisen vuotaessa maljaan. Kesti vähän aikaa, ennenkuin hän tajusi...

Kyllä hänellä oli hattu ja takki yllään, vahvisti tyttö.

Tuntui aluksi melkein siltä, kuin Jakob olisi istuutunut rattaille ja ilman muuta lähtenyt ajamaan pois hänen luotaan -- siinä hän nyt seisoi yksin... Mennyt noin vaan!

Hän ei rikkonut kuin tuon yhden munan pannuun ja tiesi kuitenkin paistavansa yhden liikaa.

»Älä kata pöytää, -- otan täältä teetä kuppiini, Karen. Ei, älä tuo liha-asettia... En tahdo muuta kuin vähän leipää ja voita.»

Hän veti tuolin viistoon kyökkipöydän ääreen juodakseen siinä teensä, mutta ei jaksanut koskea ruokiin, jotka olivat pöydällä hänen edessään epämiellyttävinä, ylenkatsottuina ja hylättyinä.

Ensi yllätyksen haihduttua valtasi hänet suuttumus.

... Eikä tule edes itse sanomaan, hän harmitteli -- lähettää lyhyesti vain sanan, että hän lähtee, -- oikein ennakolta mietittyä! Tiesihän Jakob kuitenkin, että hän kiirehti, minkä kerkesi, saadakseen iltaruoan valmiiksi...

Hän seisoi kauan salin ikkunassa ja katseli valoa, joka loisti hotellin yläkerroksesta.

Oliko *hänellä* sitten niin hauskaa? Siinä hän kulki yksin, aherteli ja sovitteli, ja Jakob vain välisti pistäytyi hänen luokseen, hajamielisenä ja liikeasioistaan väsyneenä.

Hän heittäytyi sohvalle ja painoi päänsä patjaan.

Loukata minua tällä tavoin! -- Ehkä hän tahtoi näyttää, että hän on isäntä talossa?...

Hänessä oli noussut epätietoisesti hermostuttava tunne siitä, että hän oli laskeutunut rakastajan haaveilevasta, sokeasta äärettömyysmaailmasta käytännölliseen suhteeseen, -- aviomies saattoi vaatia iltaruokansa kellonlyönnilleen!

Hän makasi siinä ja tuijotti Jakobin rikokseen, kunnes salissa alkoi tuntua kylmältä. Eikä hän tietänyt, miten hän voisi leppyä...

Hitaasti riisuutuessaan nousi monta katkeraa asiaa hänen mieleensä... Entä jos hänkin lähtisi noin vaan kotoa pois! -- jättäisi kaikki palvelijoille; ottaisi vain apua! -- Kannattiko tässä enää välittää pojasta ja pikku tytöstä!...

Hän loikoi ja odotti, kuunteli jokaista ääntä, tulisiko Jakob ehkä. Hänen kasvoissaan oli päättävä ilme, joka ei ennustanut Jakobille helppoa pääsyä hänen suosioonsa. Jakob tapaisi hänet sangen tyynenä ja kylmänä.

Alette oli mahtanut nukkua jo hyvän hetken, kun heräsi siihen, että joku aukaisi hiljaa oven. Jakob liikkui niin varovan äänettömästi kuin mahdollista, varpaillaan, ettei pienokainen kehdossa heräisi. Alette oli nukkuvinaan, seurasi vain yölampun hänestä luomaa varjoa.

Jakob kumartui varovasti vuoteen yli.

»Nukutko, Letta?» hän kysyi.

Kun ei vastausta tullut, alkoi hän hiljaa viheltää, mutta vaikeni heti.

Sitten hän rupesi hyräilemään, vetäessään saappaat jalastaan, ikäänkuin muistellen jotakin hauskaa.

»Alette, nukutko -- todellakin?»

Varjo kumartui samassa kuin hänkin.

Kyllä hän nukkui; hengitys kulki tasaisesti ja kuuluvasti.

Nyt hän tuli hiljaa ja kumartui kehdon puoleen, joka seisoi aivan lähellä sänkyä, niin että Letta saattoi koskettaa siihen kädellään.

Vaikeaksi kävi muuten Letalle näytellä osansa loppuun. Hän ei nyt voinut sietää Jakobin hyväilyjä; ja tämä seisoi siinä ja katseli häntä ja suuteli häntä koetteeksi otsalle, ennenkuin meni vuoteeseen, aivan kuin hänessä sittenkin olisi ollut jokin epäilys siitä, miten tuon unen laita oikeastaan oli.

Aikoiko Jakob todellakin ruveta nukkumaan ilman mitään selitystä!... Sydän löi yhä kovemmin ja kovemmin, niin että hän melkein itsekin sen kuuli.

Jakobin hengitys kävi yhä tasaisemmaksi.

Vihdoin Alette hiljaa nousi istualleen. Hän kumartui Jakobin puoleen tarkastaen häntä yölampun valossa.

»Jakob!» kuului hänen puoleksi rukoileva äänensä, ja hän laski kätensä varovaisesti hänen päälleen.

Mutta Jakob nukkui jo syvästi ja sikeästi pahasta omastatunnostaan huolimatta.

Hän itki pois surunsa ja pettymyksensä, ja kyyneleet vierivät runsaina ja polttavina. Hän laski päänsä Jakobin pään viereen...

Tuo keveä pieni suudelma... Kuinka hän nyt katui, ettei ollut herännyt, ... olisi ollut heräävinään, -- ja kiertänyt käsivartensa hänen kaulaansa...

-- -- Seuraavana aamuna hän heräsi siihen, että Jakob kiireesti kysyi palvelijattarelta, paljonko kello oli.

Loukkauksen muisto virkosi uudella voimalla hänen nähdessään Jakobin tuolla tavoin nopeasti pukeutuvan, ajatukset suunnattuina vain toimeensa. Tietysti -- mitä hänen asiansa olivat sen rinnalla!

»No, Alette, etkö todellakaan huomannut, kun minä yöllä tulin kotiin? -- -- No elä nyt, ethän sinä toki ole suuttunut minuun, vaikka illalla meninkin ulos!... Oli oikein hauskaa, tiedätkö ... ja olen nukkunut kuin kivi meren pohjassa. Onko pikku tyttö itkenyt? -- Vai ei ole --.

Loukkaantunutko? Johan nyt! Tyhmyyksiä, sanon minä sinulle... Vai kohtauksiako sinä tässä! Minulla ei todellakaan ole aikaa, tiedätkö -- -- -- Oikein, Karen, vie vain kahvi saliin. Minulla on konttori täynnä väkeä ja asiakirja laadittava valmiiksi ennen kello kymmentä. -- Käytä toki järkeäsi! Tahdonko sinulle mitään pahaa? Tahdonko äidille mitään pahaa, tyttöseni? -- Siinä sinä sen kuulet, Letta! Miten saatat olla noin mahdottoman lapsellinen... Et vastaa sanaakaan. Kylläpä älyätkin tehdä itsesi miellyttäväksi», hän vihdoin kiivastui, »ja tehdä kärpäsessä härkäsen. Mutta minulla ei todellakaan ole aikaa.» Hän tarttui kiivaasti oveen ja kiiruhti konttoriin.

Hän meni todellakin, meni tänäänkin.

Ensimmäisen kerran he olivat menneet nukkumaan sanomatta toisilleen hyvää yötä ja olematta ystäviä. Letta ei koskaan olisi luullut sellaista voivan tapahtua.

Erinomaisen hitaasti kului aamupäivä eikä Jakobia näkynyt.