Part 8

Silloin tohtori antoi minulle selityksen, joka vaikka onkin itsestään selvä asia kahdennenkymmenennen vuosisadan lukijoille minua koko lailla hämmästytti, että mikään yleinen palvelus- tai mukavuuslaitos ei ole tätänykyä koskaan vuoden mittaan suljettuna, enemmän yöllä kuin päivälläkään; ja että vaikka tämänlainen palvelus laajuutensa suhteen vaihteleekin riippuen kysynnästä, ei se milloinkaan vaihtele laatunsa puolesta.

"Me arvelemme", sanoi tohtori, "että useitten pienempäin epämukavuuksien rinnalla teidän päivienne elämässä ei mikään voinut olla kiusallisempaa kuin alituinen keskeytys koko yleisessä toiminnassa tai sen suurimmassa osassa joka yö. Suurin osa ihmisistä nukkuu kyllä silloin, mutta aina on osa heistä valveilla ja liikkeellä ja kaikki meistä joskus, ja me pitäisimme sangen laimeana toimintana sitä joka ei yötyöläisille varaisi yhtä hyvää palvelusta kuin päivätyöläisillekin. Te tietysti ette voineet sitä tehdä, kun teiltä puuttui yksinomainen teollisuusjärjestö, mutta meille se on sangen helppoa. Meillä on yö- ja päivävuorot kaikilla yleisessä palveluksessa -- ensinmainitut tietysti paljon pienemmät."

"Miten on yleisten juhlapäivien laita; oletteko ne hyljänneet?"

"Jotenkin yleisesti. Tilapäisiä yleisiä juhlapäiviä teidän aikananne kansa ylisti, koska ne olivat kipeästi tarpeeseen aikoina jolloin sai vapaasti hengittää. Tätä nykyä kun työpäivä on niin lyhyt ja työvuosi on ripoteltu täyteen pitkiä loma-aikoja, ei vanhanaikainen juhlapäivä enää täytä mitään tarkoitusta ja sitä pidettäisiin vain vastuksena. Me mieluummin valitsemme ja käytämme vapaa-aikamme niinkuin haluamme."

Askeleemme johdimme Leanderin kylpylaitokseen. Minun ei tarvitse muistuttaa bostonilaisia että tämä on vanhempia kylpylaitoksia ja sitä pidetään paljon vähempiarvoisena kuin nykyaikaisia rakennuksia. Minusta se kuitenkin oli sangen vaikuttava nähtävä. Korkea huikaisevan valoisa sisusta, ääretön uima-amme, neljä suurta vesisuihkua, jotka täyttivät ilman timanttiloisteella ja alas syöksevän veden loiskeella, sekä kirjavapukuinen ja naurava kylpijäin joukko muodosti vilkkaan ja komean näyn joka oli sangen vaikuttava johdatin nykyisen elämän urheilupuolen tutustumiseen. Suloisimmalta kaikesta tuntui ääretön vesijoukko jonka teki läpinäkyvän kirkkaaksi valkeasta pohjasta heijastuva valo, joten uijat koko ruumis näkyvissä olivat kuin leijailemassa jollain valoisalla smaragdipilvellä, ja katsoja sai sen vaikutuksen että he kelluivat painottomina kuin poijut veden pinnalla, mikä yhtä paljon oli hämmästyttävää kuin ihastuttavaa. Edith kiirehti kertomaan minulle kuitenkin ettei tämä ollut mitään uusien ja suurempien kylpylaitosten kauneuden rinnalla, missä pohjapeitteen värejä vaihtelemalla vesi on saatu sädehtimään kaikissa sateenkaaren väreissä, samalla kuin se on säilyttänyt läpinäkyvän kirkkautensa.

Olin kuvitellut että vesi olisi suolatonta, mutta vihreä väri osotti sen kuitenkin olevan merivettä.

"Meillä on huonot käsitykset suolattomasta vedestä uintivetenä, kun vain suolaista saamme", sanoi tohtori. "Tämä vesi on Atlantin viimeistä nousuvettä."

"Mutta miten saatte sen näin korkealle?"

"Me saatamme sen itsestänsä nousemaan", naurahti tohtori; "olisihan surkeata, ellei nousuveden voima, joka koko sataman veden nostaa seitsemän täyttä jalkaa, voisi nostaa sen vähän mitä me tarvitsemme hiukan korkeammalle. Älkää katsoko sitä niin epäilevästi", hän lisäsi. "Minä tiedän että Bostonin satamavesi ei läheskään ollut kyllin puhdasta uintia varten teidän päivinänne, mutta se kaikki on muuttunut. Teidän lokaviemärilaitoksenne, muistakaa, ovat unhottuneita iletyksiä, eikä mitään mikä voi saastuttaa lasketa mereen tai jokeen nykyaikana. Siitä syystä me voimme käyttää ja käytämmekin merivettä emme ainoastaan kaikissa julkisissa kylpylaitoksissa, vaan myös varaamme sitä erikoisia kotikylpyjä varten ynnä kaikkiin yleisiin vesisuihkuihin jotka siten loppumattomme varastoineen voivat aina olla käynnissä. Alutta käykäämme sisälle."

"Kuten tahdotte", sanoin tuntien kuin kylmää väristystä, "mutta oletteko varma ettei se ole liian kylmää? Valtameren vettä me pidimme liian kylmänä uintia varten syyskuussa."

"Ajattelitteko että viemme teidät kuolemaan?" sanoi tohtori. "Tietysti on vesi lämmitetty kohtuullisen lämpimäksi; nämä kylpylaitokset ovat avoinna kaiket talvetkin."

"Mutta herran nimessä, miten voitte lämmittää tällaiset suuret määrät vettä joka vielä tavan takaa vaihtuu, varsinkin talvella?"

"Oh, meidän tuntoamme ei ollenkaan vaivaa se mitä nousuveden saatamme puolestamme tekemään;" vastasi tohtori. "Me annamme sen nostaa veden tänne ylös ja lämmittääkin sen. Katsokaahan, Julian, kylmä ja kuuma ovat sanoja ilman todellista merkitystä, pelkkää kiemailevaa tuulahdusta jota luonto työntää esille osuttaen vaativansa hiukan kosiskelua. Se tahtoo aivan yhtä hyvin lämmittää kuin jäädyttääkin teitä, jos vain osaatte sitä oikein lähestyä. Lumimyrskyt, jotka teidän sukupolveanne palelluttivat, olisivat aivan yhtä hyvin voineet olla hiilikaivostenne tehtäviä toimittamassa. Te näytätte epäuskoiselta, mutta sallikaa minun nykyaikaisten olojen ymmärtämiseksi tarvittavana ensimmäisenä selityksenä sanoa että voima, ynnä kaikki siihen kuuluva valo, lämpö ja energia, on tätä nykyä käytännössä loppumaton ja maksuton ja tuskin tulee kysymykseen minään tekijänä mekaanillisissa arvioissa. Nousuveden, tuulien ja vesiputousten käyttäminen on kuitenkin vain puolieräisiä keinoja luonnon voimalähteiden esille tuomiseksi verrattuina toisiin käytännössä oleviin joiden kautta rajaton voima on kehitetty luonnon alkuperäisestä epätasaisuuden olotilasta."

Hetkistä myöhemmin olin nauttimassa suloisinta merikylpyä mikä vielä milloinkaan oli osakseni tullut; kokonaan uusi tunne elämässäni oli se minkä sain suihkujen alla pulikoidessani.

"Te olette pian kahdennenkymmenennen vuosisadan bostonilaisten ensi luokassa", sanoi tohtori nauraen minun riemulleni. "Sanotaan että meidän nykyaikaisen sivistyksen merkittävänä piirteenä on että kehityksemme tavoittelee kaukaisten esi-isiemme sammakkomuotoa; nähtävästi te ette tahdo asettua joukon kulkua estämään."

Kello oli yksi kotiin saapuessamme.

"Minä luulen", sanoi Edith toivottaessani hänelle hyvää yötä, "että kymmenen minuutin kuluttua olet jälleen yhdeksännentoista vuosisadan ystäviesi joukossa, jos uneksit samoin kuin viime yönä. Mitäpä antaisinkaan jos voisin tehdä sen matkan kanssasi ja itse nähdä miltä maailma silloin näytti!"

"Ja minä antaisin yhtä paljon säästyäkseni sen kokemuksen uudistuksesta", sanoin, "ellei se tapahtuisi sinun seurassasi."

"Tarkoitatko että todella pelkäät uneksuvasi vanhoista ajoista jälleen?'"

"Pelkään niin suuresti", vastasin, "että minulla on hyvä halu istua ylhäällä koko yön välttääkseni toisen sellaisen painajaisen ilmestymistä."

"Rakas ystävä, eihän sinun sitä tarvitse tehdä", hän sanoi. "Jos haluat, niin minä pidän huolta ettei sinua enää sillä tavoin kiusata."

"Oletko sitten loihtija?"

"Jos minä kiellän sinua erikoisesta asiasta uneksimasta, niin et uneksi", hän sanoi.

"Sinä olet kyllä valvovain ajatusteni herratar", sanoin; "mutta voitko johtaa nukkuvaa ajatustanikin samoin?"

"Saat nähdä", hän sanoi ja terottaen silmänsä minun silmiini, sanoi hän levollisesti, "muista, sinä et uneksu mitään tänä yönä mikä kuului vanhaan elämääsi!" Ja hänen puhuessaan tunsin mielessäni että niin oli käyvä kuin hän sanoi.

LUKU XI.

Elämä omaisuusoikeuden perusteena.

Huonekalujen joukossa siinä maanalaisessa makuuhuoneessa missä tri Leete oli tavannut minut nukkumassa oli yksi niitä vankkoja taitavasti lukittuja rautakaappeja, joita minun aikanani käytettiin rahain ja arvoesineiden säilytyspaikkana. Tämän niin alhaalla olevan huoneen asema, sen tanakka kivirakenne ja äärettömät ovet tekivät sen sekä äänien suhteen läpitunkemattomaksi että myös yhtä varmaksi varkaita vastaan ja kun sen koko olemassaolo oli sitäpaitsi salaisuus, olin arvellut ettei mikään paikka voinut olla varmempi säilyttämään todistuksia omaisuudestani.

Edith oli ollut sangen utelias tämän kassakaapin suhteen, millä nimellä me kutsuimme näitä vankkoja kaappeja, ja useasti käydessämme tässä holvissa oli hän innokkaasti lausunut toivovansa nähdä mitä sisäpuolella oli. Olin ehdottanut että avaan sen hänelle, mutta hän oli selittänyt että kun hänen isänsä ja äitinsä olisivat yhtä hartaita näkemään tätä tapausta, oli parasta lykätä tämä harvinainen tilaisuus siksi kuin kaikki olisivat läsnä.

Istuessamme aamiaisella edellisessä luvussa kerrottujen tapausten jälkeisenä päivänä, hän kysyi eikö tänä aamuna aika olisi sopiva kassakaapin sisäpuolta tarkastella, ja kukin arveli ettei parempaa aikaa voinut olla.

"Mitä on tässä kassakaapissa", kysyi Edithin äiti.

"Viimeksi lukitessani sen vuonna 1887", vastasin, "oli siellä erilaatuisia arvopapereita ja arvotodistuksia edustaen noin miljoonaa dollaria. Kun sen tänä aamuna avaamme, löydämme suuren vallankumouksen vaikutuksen takia kauniin kokoelman arvottomia papereita. -- Mitähän sivumennen sanoen tuomarinne arvelisivat, tohtori, jos veisin nuo arvopaperit heidän luokseen ja muodollisesti vaatisin uudelleen haltuuni sen omaisuuden jota ne edustavat? Otaksukaapa että sanoisin: 'Teidän arvoisuutenne, nämä omaisuudet olivat kerran minun enkä ole milloinkaan vapaaehtoisesti niistä luopunut. Miksi ne eivät ole minun nyt ja miksi niitä ei annettaisi minulle takaisin?' Tietysti ymmärrätte ettei minulla ole mitään halua alottaa kapinaa nykyistä asiain järjestystä vastaan jonka olen valmis myöntämään paljon paremmaksi vanhaa järjestelmää, mutta olempa utelias tietämään mitä tuomarit sellaiseen vaatimukseen vastaisivat, edellyttäen että he suostuisivat sen ottamaan vastaan vakavalta kannalta. Arvelen että he nauraisivat minut ulos oikeudesta. Mutta luullakseni voisinpa koko järkiperäisesti päätellä että siihen katsoen etten ollut saapuvilla kun vallankumous työnnälti meidät kapitalistit irti rikkauksistamme, olen ainakin oikeutettu saamaan kohteliaan selityksen niistä perusteista joiden nojalla se suunta oikeaksi tuomittiin siihen aikaan. En halua saada takaisin miljoonejani, vaikkapa niiden palauttaminen olisi mahdollistakin, mutta järjellisenä tyydytyksenä pitäisin tiedonantoa, minkä syyn nojalla ne takavarikkoon otettiin ja yhteiskunta niitä pitää."

"Todellakin, Julian", sanoi tohtori, "olisipa erinomainen aatos tehdä juuri näin kuin selititte -- se on, nostaa muodollinen oikeudenkäynti kansaa vastaan entisen omaisuutenne palauttamisesta teille. Se synnyttäisi mitä vilkkainta yleistä harrastusta ja elähyttäisi keskustelua taloudellisen yhdenvertaisuutemme, siveellisestä perusteesta millä olisi yhteiskunnalle suuri kasvatuksellinen arvo. Näettehän, nykyinen järjestelmä on niin kauan ollut voimassa että usein ei juolahda muitten kuin historioitsijain mieleen että koskaan on muuta ollutkaan. Olisipa hyvä asia kansalle, jos sen mielet saataisiin elvytetyksi tässä asiassa ja pakotetuksi muodostamaan joitain perusteellisia ajatuksia vanhan ja uuden järjestyksen erotuksien ansioista ja nykyisen järjestelmän syistä. Käymällä oikeutta noiden hallussanne olevain arvopaperien perusteella saisitte aikaan sievän draamallisen kohtauksen. Siinä olisi yhdeksästoista vuosisata syyttäjänä kahdennettakymmenennettä vastaan, vanha sivistys vaatimassa tiliä uudelta. Tuomarit, siitä saatte olla varma, kohtelisivat teitä mitä suurimmalla huomaavaisuudella. He myöntäisivät teille heti näin omituisissa olosuhteissa oikeuden saada uudelleen vireille alusta pitäen koko kysymys rikkauden jakamisesta ja omaisuuden omistamisesta, ja he olisivat valmiit harkitsemaan sitä mitä laajimmassa merkityksessä."

"Epäilemättä", vastasin, "mutta sepä on juuri kuvaus luullakseni epäitsekkään yhteishengen puutteesta aikalaisteni kesken etten tunne olevani halukas antautumaan näyteltäväksi edes kasvatuksellisestakaan syystä. Onko se muuten tarpeellistakaan? Te voitte sanoa minulle yhtä hyvin kuin tuomaritkin, mikä olisi vastaus ja kun minä vain vastausta haluan enkä omaisuutta, on se yhtä hyvä."

"Epäilemättä", sanoi tohtori, "voisin selittää teille ne yleiset ajatussuunnat joita he seuraisivat."

"Hyvä. Otaksukaamme sitten että te olette oikeus. Millä perusteella kieltäytyisitte palauttamassa minulle miljoonani, sillä minä arvelen että te kieltäytyisitte?"

"Tietysti tapahtuisi se samalla perusteella", vastasi tohtori, "jota kansa seurasi kansallistuttaessaan omaisuuden jota sama miljoona edusti suuren vallankumouksen aikana."

"Niin luulen; sen juuri tahdon saada tietää. Mikä on tämä peruste?"

"Oikeus sanoisi että jos jonkun henkilön sallittaisiin yhteiskäytännön yleisestä hallituksesta ottaa ja pitää hallussaan suurempaa pääoman osaa kuin kaikille persoonallista käyttöä ja kulutusta varten myönnetty yhtäläinen osuus on, heikentäisi se samassa määrässä yhteiskunnan kykyä ensimmäisen velvollisuutensa täyttämisessä jäseniänsä kohtaan."

"Mikä on tämä yhteiskunnan ensimmäinen velvollisuus jäseniänsä kohtaan joka heikentyisi, jos erinäisten kansalaisten sallittaisiin haltuunsa ottaa yhtäläistä suuremman osan maan pääomasta?"

"Velvollisuus turvata jäsentensä ensimmäinen ja korkein oikeus -- elämisen oikeus."

"Mutta miten yhteiskunnan velvollisuus turvata jäsentensä elämää sen kautta loukkaantuu että toisella henkilöllä on enemmän pääomaa kuin toisella?"

"Yksinkertaisesti sentakia", vastasi tohtori, "että kansan tulee syödä voidakseen elää sekä pukeutua ja käyttää joukon muita tarpeellisia ja toivottavia aineita jotka yhteensä muodostavat sen mitä me sanomme omaisuudeksi eli pääomaksi. Nyt jos näiden aineiden varasto aina olisi rajoittamaton kuin on ilma jota hengittääksemme tarvitsemme, ei olisi tarpeellista pitää silmällä että kukin osansa saisi, mutta kun omaisuuden varasto toden teolla on joka aika rajoitettu, niin seuraa siitä että jos jollakulla olisi suhteeton osa, ei jälellä olevilla olisi tarpeeksi ja voisivat jäädä kokonaan vaille, kuten laita oli miljoonain yltympäri maailmaa ennenkuin suuri vallankumous perusti taloudellisen yhdenvertaisuuden. Jos siis kansalaisen ensimmäinen oikeus on saada suojelusta elämälleen ja yhteiskunnan ensimmäinen velvollisuus on sitä antaa, tulee selvästi valtion katsoa että elämisen välikappaleita eivät kohtuuttomasti anasta erikoiset yksilöt, vaan että ne ovat siten jaetut että ne kaikkien tarpeisiin riittävät. Sitäpaitsi, jotta elämän välikappaleet tulevat varmoiksi kaikille, ei ole ainoastaan tarpeellista että valtio pitää silmällä että saatavissa oleva kulutettava omaisuus kunakin vissinä aikana oikein jaetaan; isillä vaikka kaikki siinä tapauksessa tänään saattaisivat voida hyvin huomenna kaikki voisivat kuolla nälkään, ellei sillä aikaa uutta omaisuutta olisi tuotettu. Yhteiskunnan velvollisuus turvata kansalaisen elämää ei sentakia sisällä ainoastaan kulutettavan omaisuuden yhdenvertaista jakoa, vaan myös sen sijoittamista pääomana kaikille mahdollisimman suureksi eduksi lisäomaisuuden tuottamiseksi. Kummaltakin puolen näette helposti että yhteiskunta laiminlöisi ensimmäisen ja suurimman tehtävänsä samassa määrässä kuin se sallisi yksilöiden yli yhdenlaisen osuutensa ottaa haltuunsa omaisuutta joko kulutusta varten taikka pääomana käytettäväksi yhteisetujen yleisestä hallituksesta."

"Nykyinen omistuksen siveysoppi on hämmästyttävän yksinkertainen yhdeksännentoista vuosisadan edustajalle", huomautin. "Eivätkö tuomarit myös kysyisi minulta minkälaisella oikeudella täi minkä omistuksen muodolla vaadin omaisuuttani?"

"Eivät varmaankaan. Mahdotonta on että teillä taikka kellään muullakaan olisi niin tanakka oikeus, aineellisiin kappaleisiin kuin vähimmälläkin kansalaistoverillanne on henkeensä taikka että voisitte niin tukevilla perusteilla vaatia yhteisvoimain käyttöä oikeuksienne tukemiseksi näiden kappaleitten suhteen kuin he voisivat tehdä yhteisvoimain käyttämistä vaatiakseen elinoikeuksiensa tukemista varten teidän aineoikeuksianne vastaan, missä nämä kaksi vaatimusta sitten ristiriitaan joutuisivatkin joko suoraan tai epäsuoraan. Yhteiskunnan omaisuuden suhteeton omistus jota muutamat sen jäsenet käyttäisivät supistaakseen ja uhatakseen jälellä olevain elämää ei millään tavalla ole yhteydessä niiden välikappaleiden kanssa joiden kautta omaisuus on saatu. Välikappaleet ovat voineet saada aikaan lisävääryyttä yhteiskunnalle, kuten ne menneinä aikoina usein tekivätkin kohtuuttoman jakonsa takia; mutta tämä suhteettomuus, miten sitten lie syntynytkin, oli jatkuvaa vääryyttä sen alkuun katsomatta. Meidän omaisuutemme siveysoppi on todellakin, kuten sanoitte, tavattoman yksinkertaista. Se sisältää yksinkertaisesti lain itsensä suojelemisesta, joka on kaikkien nimessä vakuutettu kenen tahansa anastusta vastaan. Se nojautuu periaatteeseen jonka lapsi voi ymmärtää yhtä hyvin kuin filosoofi ja jota ei kukaan filosoofi milloinkaan ole koettanut kieltää -- nimittäin kaikkien ylin oikeus elää ja sentakia vaatia että yhteiskunta niin järjestetään että tämä oikeus turvataan.

"Mutta kaikesta huolimatta", jatkoi tohtori, "mikä tämän periaatteen taloudellisessa sovittelussamme on sellaista jonka täytyy vaikuttaa teidän aikanne ihmiseen toisellaistakin tunnetta kuin hämmästystä siitä ettei sitä jo aikaisemmin ole tehty? Siitä asti kuin se mitä te sanoitte uudenaikaiseksi sivistykseksi oli olemassa, on kaikkien hallitusten ja kansain periaatteena ollut että valtion ensimmäinen ja korkein velvollisuus on suojella kansalaisten henkeä. Tätä tarkoitusta varten ovat poliisit, oikeudet, armeijat ja suurin osa hallituksen koneistosta olleet olemassa. Te kävitte niin pitkälle että sanoitte: valtio, joka ei millä kustannuksilla tahansa ja äärimmilleen edellytyksiänsä käyttäen turvannut kansalaistensa henkeä, menetti kaikki vaatimuksensa heidän alamaisvelvollisuuksiinsa nähden.

"Mutta samalla kuin saarnasitte tätä periaatetta niin leveästi sanoissa, te kokonaan käytännössä syrjäytitte toisen ja suuremman puolen sen tarkoituksesta. Jätitte kokonaan huomioon ottamatta taikka ylenkatsotte sen vaaran jolle elämä taloudelliselta puolen on alttiina -- nälän, vilun ja janon. Te riipuitte kiinni siinä että elämä saattoi vaaraan joutua vain nuijan, puukon, kuulan, myrkyn taikka jonkun muun ruumista vahingoittavan rikosmuodon kautta, aivan kuin nälkä, vilu ja jano -- sanalla sanoen taloudelliset puutteet -- eivät olisi paljon pysyväisempiä olemassaolon verivihollisia kuin kaikki vihollisuuden muodot yhteensä. Te jätitte huomioon ottamatta sen tosiseikan että jokainen, joka jollain tavalla, vaikkapa miten välillisesti tai kiertäen, anasti kokonaan tai osaksi toisen elämiskeinoja, kävi hänen henkensä kimppuun aivan yhtä vaarallisesti kuin puukolla tai kuulalla se voitiin tehdä -- vieläpä vaarallisemminkin, sillä suoranaista hyökkäystä vastaan hänellä oli parempi tilaisuus puolustautua. Te ette ajatelleet että minkäänlainen joukko poliiseja eikä laki- tai sotilassuojelus voinut estää ketään kurjuuteen hukkumasta, jos hänellä ei ollut taipeeksi mitä syödä ja mihin pukeutua."

"Me riipuimme siinä teoriassa", sanoin, "että valtion ei sopinut sekaantua tekemään yksilön hyväksi sellaista mitä hän itse saattoi tehdä eikä liioin auttaa häntä sitä tekemään. Me päättelimme että kokonaisuusjärjestöön saattoi vedota vain silloin, kun yksilön valta oli ilmeisesti erilaatuinen itsepuolustukseen nähden."

"Se ei ollut niinkään huono teoria, jos vain olisitte eläneet sen mukaan", sanoi tohtori, "vaikkakin nykyinen teoria paljon järkiperäisemmin selittää että mitä vain paremmin voidaan toimittaa yhteistyöllä kuin yksityisellä toiminnalla, se tulee siten tehdä, vaikkapa se voitaisiinkin vajavaisemmilla keinoilla yksilöllisestikin loppuun saattaa. Mutta ettekö luule että niiden taloudellisten olosuhteitten vallitessa jotka yhdeksännentoista vuosisadan lopulla olivat käytännössä Amerikassa, Europasta puhumatta, olisi tavallinen hyvällä revolverilla varustettu mies pitänyt paljon helpompana tehtävänä itsensä ja perheensä suojelemista rikoksia vastaan kuin heidän suojelemistaan puutetta vastaan? Eivätkö häntä vastustavat hankaluudet viimemainitussa taistelussa olleet paljon suuremmat kuin ensinmainitussa, jos hän oli tavallisen hyvä ampuja? Miksi sitten teidän omat periaatteenne huomioon ottaen yhteiskunnan yhteisvoima rajoittamatta alistettiin hänen turvakseen rikoksia vastaan, jotka hän olisi hyvin voinut itsekin torjua, mutta jätettiin hänet taistelemaan taipumattomia vastuksia vastaan niukan toimeentulon saavuttamiseksi? Oliko yhtään tuntia päivässä taikka päivää vuodessa, jolloin taloustaistelun sekasorrosta ja köyhiä sortavista vastuksista johtuneet kuolleitten lukumäärä ja ruumiilliset ja siveelliset tuskat eivät olisi suhteentuneet kuin sata yhteen verrattuina saman tunnin rikoksista johtuneitten kuolleitten ja kärsimysten luetteloon? Paljon paremmin olisi yhteiskunta täyttänyt tunnustamaansa velvollisuuttaan jäsentensä hengen turvaamisessa, jos se olisi peruuttanut kaikki rikoslait, erottanut toimestaan jokaisen tuomarin ja poliisimiehen sekä jättänyt ihmisten omaksi asiaksi itsensä suojelemisen rikoksia vastaan paraan ymmärryksensä mukaan, mutta samalla perustanut rikosoikeuden koneiston tilalle taloudellisen hallintojärjestelmän joka olisi kaikki turvannut puutetta vastaan. Jos se todella olisi ylläpitänyt tämänlaista taloudellista yhteisjärjestöä rikos- ja oikeusjärjestelmän tilalla, olisi se heti yhtä vähän tarvinnut tätä viimemainittua kuin mekään, sillä useimmat rikoksista jotka teitä kiusasivat olivat suoranaisia tai epäsuoria tuloksia vääristä taloudellisista olosuhteistanne ja olisivat niiden mukana kadonneet.

"Mutta suokaa anteeksi kiivauteni. Muistakaa että minä kiivailen teidän sivistystänne enkä teitä vastaan. Minä tahdon saada sanotuksi että teidän maailmanne yhtä täydellisesti kuin meidänkin hyväksyi periaatteen jonka mukaan yhteiskunnan ensimmäinen velvollisuus on turvata jäsentensä henkeä, mutta että suostumatta tätä periaatetta taloudellisestikin tulkitsemaan, samoin kuin poliisin, oikeusistuimien ja sotaväen perusteelta, teidän maailmanne sotkeutui ristiriitaan joka oli yhtä ilmeinen kuin seurauksiltaan julma. Me taasen ottamalla kansana niskoillemme vastuunalaisuuden ihmisten hengen turvaamisen suhteen taloudelliselta puolen olemme vain ensi kerran rehellisesti toteuttaneet periaatteen joka on yhtä vanha kuin sivistynyt valtio."

"Tämä on kyllä selvää", sanoin "Jokaisen asiata ajatellessaan on pakko myöntää että valtion tunnustettu velvollisuus turvata kansalaisen henki hänen lähimmäistensä toimenpiteitä vastaan sisältää järkiperäisesti vastuunalaisuuden hänen suojelemisensa suhteen elämän taloudelliselta perusteelta tehtyjä hyökkäyksiä vastaan aivan yhtä hyvin kuin suoranaisilta väkivallan yrityksiltäkin. Minun aikani edistyneemmät hallitukset myönsivät köyhäin lakien ja vaivaisjärjestelmäinsä kautta epäselvästi tämän vastuunalaisuuden, vaikka se huolenpidon muoto jota he osottivat taloudellisesti kovaosaisille oli niin laihaa ja niin kunnialle käypien ehtojen takana että ihmiset useasti pikemmin tahtoivat kuolla kuin hyväksyä sitä. Mutta jos myönnetään että se tunnustuksen laatu jonka me annoimme kansalaisen oikeudelle olemassaolon turvaamisen suhteen oli julkeampaa pilkkaa kuin sen kokonaan kieltäminen olisi ollut, ja että sen velvollisuuden paljon laveampi tulkitseminen tässä suhteessa olisi ollut valtion tehtävä, niin miten siitä järjellisesti seuraa että yhteiskunta on velvoitettu takaamaan ja kansalainen vaatimaan ehdotonta taloudellista yhdenvertaisuutta?"