Part 7

Ollessamme tehtaassa tuli puolisen aika ja minä pyysin superintendenttiä ja Edithiä syömään kanssani. Halusin oikeastaan päästä varmuuteen siitä, oliko vastikään saamani luottokortti jonkun arvoinen vai eikö.

"Yksi asia on teidän puvuissanne", sanoin istuessamme pöytämme ääressä ruokasalissa, "jonka suhteen olen koko utelias. Tahdotteko sanoa minulle, kuka tai mikä määrää muodit?"

"Luoja määrää ainoan muodin mitä nyt yleisesti noudatetaan", vastasi Edith.

"Ja mikä se on?"

"Ruumiimme muoto", hän vastasi.

"Niin, niin, se on hyvä", vastasin, "ja aivan totta myös teidän pukuihinne nähden, samoinkuin se ei ollut meidän puvuissamme; mutta kysymykseni on vastinta vailla vielä. Selvästihän teillä on yleinen teoria puvuissanne nähtävänä, mutta onhan olemassa tuhansia eroavaisuuksia yksityiskohdissa, kuten tyylin mahdollisissa vaihdoksissa, kuosissa, värissä, aineessa ja missä lieneekään. No niin, pukujen laittokin luullakseni on kuten kaikki muukin teollisuus yleistä liikettä, yhteisen johdon alaista, eikö niin?"

"On varmaan. Ihmiset tietysti voivat tehdä omat pukunsa jos haluavat, aivan samoin kuin voivat tehdä mitä tahansa, mutta se olisi suurta ajan ja vaivan hukkaa."

"Hyvä. Tehtaissa valmistettavat puvut tehdään jonkun erikoisen suunnittelun tai suunnittelujen mukaan. Minun aikanani pukujen suunnittelukysymyksen ratkaisivat seuraelämän johtajat, muotilehdet, määräykset Pariisista tai herra ties mitkä kaikki; mutta joka tapauksessa kysymys meidän varalle ratkaistiin ja meidän täytyi vain totella. En sano että se oli mikään hyvä tapa; päinvastoin se oli inhottava; mutta minä haluan tietää: mikä järjestelmä teillä on tämän asemasta, sillä minä otaksun että teillä nyt ei ole seuraelämän johtajia, muotilehtiä eikä Pariisin määräyksiä? Kuka ratkaisee kysymyksen, miten pukeudutte?"

"Me", vastasi superintendentti.

"Tarkoitatte kai että määräätte sen joukolla kansanvaltaisella tavalla. No niin, katsellessani ympärilleni tässä ruokasalissa ja nähdessäni pukujen vaihtelevaisuutta ja kauneutta, täytyy minun sanoa että järjestelmänne tulokset näyttävät tyydyttäviltä, mutta luullakseni olisi vankinkin kansanvaltaisuuden periaatteiden uskoja epäillyt, tokko enemmistön valta tulee pukuihinkin ulettumaan. Minä myönnän että muotikytkyt jota me kumarsimme oli sangen rasittava, mutta totta oli sitäpaitsi että jos olimme kylliksi urheita, kuten muutamat todella olivat, saatoimme sen torjua luotamme; mutta kun puvun tyylin määrää hallitus ja vain erikoisia tyylejä tehdään, niin teidän täytyy joko seurata enemmistön makua taikka maata sängyssä. Miksi nauratte? Eikö asia ole niin?"

"Me nauroimme sentakia", vastasi superintendentti, "että te hiukan väärin asian ymmärsitte. Sanoessani että me järjestämme pukukysymyksen, en tarkoittanut että me sen joukolla järjestämme, enemmistön maun mukaan, vaan yksilöllisesti, kukin itsellensä."

"Mutta minä en voi älytä, miten sen voitte tehdä", intin vielä. "Kankaiden valmistaminen ja niiden puvuiksi tekeminen on hallituksen toimena. Eikö se käytännössä merkitse että hallituksella on valvonta- ja alkuunpanovalta pukujen muotiin nähden?"

"Ei millään tavalla!" huudahti superintendentti. "Selvää on, mr. West, kuten historioitsijatkin sanovat, että hallinnollisessa toiminnassa teidän päivinänne oli jonkinlainen mielivaltainen johto, jota ei enää ole olemassa. Hallitus on todenteolla nyt mitä se nimellisesti oli Amerikassa teidän päivinänne -- palvelija, työase, välikappale jonka kautta kansa tahtonsa perille ajaa ja joka itse on tahtoa vailla. Kansan tahto ilmenee kahdella eri tavalla jotka ovat aivan erilaiset: ensiksi joukkopäätöksellä, enemmistön mukaan, kun kysymyksessä on yhteisiä, keskinäisiä etuja, sellaisia kuin yhteiskunnan suuret taloudelliset ja valtiolliset yhteisasiat; toiseksi, persoonallisesti, kunkin yksilön tahdon mukaan häntä itseään varten yksityisiä ja itselle kuuluvia asioita kosketeltaessa. Hallitus on yhtä ehdottomasti yksilöllisen mukavuuden palvelija yksityisissä asioissa kuin se on joukon tahdonkin noudattaja yhteiskunnan yhteisetuihin katsoen. Se on samalla kaikkein korkein edustaja yleisissä asioissa ja jokaisen asiamies, juoksupoika ja hommaaja kaikkia yksityisiä tarkoituksia varten. Mikään ei ole liian ylhäistä tai alhaista, liian suurta tai pientä sille mitä se ei hyväksemme tekisi.

"Pukujen valmistusosastolla on ääretön varasto kankaita ja koneita kokonaan jokaisen kansaan kuuluvan miehen tai naisen mielen mukaan käytettävissä. Te voitte mennä johonkin puotiin ja tilata minkälaisen pavun tahansa josta historiallinen kuvaus on olemassa Eevan päivistä eilispäivään asti, taikka voitte jättää oman kuvittelunne mukaisen tilauksen aivan uuden muotoista pukua varten mistä nykyään olemassa olevasta aineesta tahansa, ja se lähetetään luoksenne kotiin vähemmässä ajassa kuin kukaan yhdeksännentoista vuosisadan ompelija edes lupasikaan valmistaa tilausta. Tästä puhuessamme todella haluaisin teidän näkevän pukuja valmistavat koneemme käynnissä. Meidän paperipukumme tietysti ovat saumattomia ja ne kokonaan tehdään koneilla. Kun laitos on sovitettavissa jokaisen mitan mukaan, voitte saada teitä varten kokonaan valmistetun puvun katsellessanne konetta. Tietysti on olemassa muutamia yleisiä tyylejä ja kuosia jotka ovat yleisemmin tavallisia ja puodeissa on varasto sellaisia saatavissa, mutta sillä on tarkoitettu kansan mukavuutta eikä osaston joka aina on valmis noudattamaan kunkin kansalaisen määräyksiä ja valmistamaan kaikki tilaukset mahdollisimman lyhyessä ajassa."

"Sitten jokainen voi luoda muotinsa?" sanoin.

"Jokainen voi sen tehdä, mutta sen seuraaminen riippuu siitä onko se hyvä ja onko sillä todella jotain uusia mukavuuden tai kauneuden puolia; muuten se ei varmastikaan tule muodiksi. Sen kestämisaika riippuu täsmälleen siitä ansiosta minkä yleinen maku sille takaa, aivan kuin se olisi konekeksintö. Jos uudella aatteella puvun suhteen on jotakin ansiota, niin se nopeasti otetaan käytäntöön, sillä meidän kansa on sangen harras korottamaan persoonallista kauneutta puvun avulla, ja kun mitään mielivaltaista tyylikantaa ei ole olemassa kuten muoti oli teillä, olemme me sangen kärkkäitä omaksumaan viehättäväisyyksiä ja uutuuksia kuosin ja värin suhteen. Vaikutuksen vaihtelevaisuudessa meidän pukemistapamme näyttää todella eniten eroavan teidän muodeistanne. Teidän tyylinne vaihtelivat aina vain muodin määräysten mukaan, mutta kun vain yhtä tyyliä kunakin aikana siedettiin, oli teillä vain perättäin seuraavia vaihtelevaisuuksia eikä samanaikuisia kuten meillä. Luulisin että tämän tyylin samallaisuus, joka usein mikäli ymmärrän ulettui kankaaseen, väriin ja kuosiin samalla kertaa, vaikutti että suuret kokouksenne osottivat kiusallista samallaisuutta."

"Se seikka myönnettiin täysin todeksi minun aikanani", vastasin. "Taiteilijat olivat muodin vihollisia kuten todella muutkin järkevät ihmiset, mutta vastustus oli turhaa. Tiedättekö että jos voisin palata yhdeksännelletoista vuosisadalle, niin en ehkä voisi kertoa aikalaisilleni mitään muuta teidän toimittamistanne vaihdoksista joka niin syvästi heihin vaikuttaisi kuin tieto siitä että te olitte katkaisseet muodin valtikan, että ei enää tunnustettu mitään pakollista pukukantaa ja että millään tyylillä ei ollut muuta kestävyyttä kuin minkä sen ansioitten yksilöllinen tunnustaminen sille tuotti. Toiveikkaimmat heistä uskoivat että useimmat muut ihmiskunnan kantamat ikeet kerran vielä murtuisivat, mutta muodin orjuudesta ei koskaan vapautusta odotettu, ennenkuin ehkä taivaassa."

"Muodin hallintokausi, kuten historian kirjat sitä sanovat, on aina tuntunut minusta käsittämättömältä asialta vanhan järjestelmän aikana", sanoi Edith. "Näyttäisi siltä kuin sillä olisi täytynyt olla jokin suuri voima takanaan, jolla voi pakottaa tottelevaiseen alamaisuuteen niin tyrannillisten sääntöjen alaiseksi. Ja nyt ei siinä näytä käytetyn minkäänlaista voimaa ollenkaan. Kerrohan meille, Julian, mikä oli tämä salaisuus?"

"Älä kysy minulta!" vastasin. "Me olimme kuin julman tenhottaren vallassa -- siinä kaikki mitä tiedän. Kukaan ei väittänyt ymmärtävänsä, miksi teimme siten. Ettekö voi sanoa meille", lisäsin kääntyen superintendentin puoleen -- "miten te nykyajan ihmiset selitätte sen muotihulluustaudin joka meidän elämäämme niin rasitti?"

"Kun minuun vetoatte", vastasi seuralaisemme, "niin sanon että historioitsijat selittävät muodin vallinnan teidän aikananne taloussuhteiden erilaisuuden luonnolliseksi tulokseksi, se erilaisuus kun vallitsi yhteiskunnassa missä jäykkä säätyero juuri oli lakannut vallitsemasta. Sen aiheutti kaksi syytä: yhteisen kansan halu matkia ylempiä luokkia ja ylempäin luokkain halu suojautua tätä matkimista vastaan ja säilyttää erotusta ulkomuodossa. Eri aikoina ja eri maissa, joissa luokat olivat lain tai rautaisen tavan määräämiä kasteja, oli kullakin kastilla erikoinen pukunsa jota toinen luokka ei saanut jäljitellä. Sentakia olivat muodit seisovia. Kansanvaltaisuuden noustessa poistettiin luokkaerotuksilta laillinen suojelus, vaikka todellinen erotus yhteiskunnallisessa luokituksessa yhä pysyi taloudellisten erilaisuuksien järkähtämättömyyden takia. Nyt oli kaikilla vapaus matkia yliluokkia ja siten ainakin näyttää yhtä hyvältä kuin ne, eikä mikään matkimismuoto ollut niin luonnollista ja helppoa kuin puvun matkiminen. Ensiksi yhteiskunnallinen kunnianhimo johti tähän matkimiseen; sitten vähemmän vaativainkin pian oli pakko seurata ensimmäisten esimerkkiä, jotta eivät selvästi tunnustaisi yhteiskunnallista halvempiarvoisuuttaan, kunnes lopuksi järkeväinkin täytyi seurata muuta joukkoa ja alistua muodin alaiseksi välttääkseen esiintymästä omituisena erikoisen ulkonäkönsä takia."

"Saatan kyllä ymmärtää", sanoi Edith, "että yhteiskunnallinen kateus sai alemman kansan matkimaan rikkaampia ja yliluokkaa ja että muodit tällä tavoin syntyivät; mutta miksi niitä niin usein vaihdettiin, kun vaihtojen toimeenpanemisen täytyi kuitenkin tulla pelottavan kalliiksi ja tuottaa paljon vaivaa?"

"Siitä syystä", vastasi superintendentti, "että ainoa keino millä yliluokka saattoi päästä jäljittelijöistään ja säilyttää eroavaisuutensa puvussa oli alituisesti uusien muotien käytäntöön ottaminen ja jälleen niiden muuttaminen uusiksi heti kun niitä oli matkimaan ruvettu. -- Eikö teistä tunnu, mr. West, että tämä selitys vastaa tosiasioita sellaisina kuin olette ne huomanneet?"

"Aivan kokonaan", vastasin. "Lisätä myös saattaa että muotien vaihtoa suuresti yllytti ja auttoi suurten teollisuus- ja kauppayhteyksien oma etu, ne kun liikettä tekivät hankkimalla pukuaineita, sekä persoonalliset edut. Kukin vaihdos, saamalla aikaan uusien aineiden kysynnän ja saattamalla kelvottomiksi käytännössä olevat, oli kuten me sanoimme hyvä liikkeelle, vaikka jos liikemiehiä niin huonosti onnisti että äkillinen muodin muutos heidät tapasi varastojen ollessa tavaraa täynnä merkitsi se heille häviötä. Suuria tämänlaisia tappioita sattui kuitenkin aina muodin muuttuessa."

"Mutta mehän olemme lukeneet että muodit koskivat monia muitakin asioita kuin pukuja", sanoi Edith.

"Aivan niin", sanoi superintendentti. "Puku oli muodin vankin pääpaikka, koska matkiminen oli helpointa ja huomattavinta puvuissa, mutta melkeinpä kaikessa mikä kuului elintapoihin, syönnissä, juonnissa, huvituksissa, asunnoissa, huonekaluissa, hevosissa ja ajopeleissä, palvelijoissa, vieläpä kumarrustavassa ja käden pudistuksessa sekä ruuan tarjonnassa ja teekupin pitämisessä enkä tiedäkään missä kaikessa -- oli muoteja joita tuli noudattaa ja joita vaihdettiin heti kun niitä alettiin seurata. He olivat todella merkillistä kuvitusvoimaista väkeä ja mr. Westin aikalaiset näyttävät sen kokonaan ymmärtäneenkin; mutta niin kauan kuin yhteiskunta oli eri arvoisuutta täynnä eikä mitään kastirajoja ollut estämässä matkimista, täytyi alempain apinoida ylempiä ja ylempäin estää matkimista niin paljon kuin mahdollista etsimällä alinomaa tuoreita keksintöjä ylevämmyytensä osottamiseksi."

"Lyhyesti", sanoin, "meidän ikävä samanlaisuutemme puvussa ja tavoissa näyttää teistä olleen luonnollinen tulos olosuhteittemme yhdenvertaisuuden puutteesta."

"Aivan niin", vastasi superintendentti. "Sentakia ettette olleet yhdenvertaisia teitte itsenne kurjiksi ja ilkeiksi koettaessanne olla yhdenvertaisia. Eriarvoisuuden moraalisen vääryyden rinnalla oli yhdenvertaisuuden ihanne joka ilmeni samallaisuuden kammoamisessa. Sillä yhdenvertaisuuden ilma tappaa matkimisen ja synnyttää alkuperäistä; jokainen toimii itsenäisesti, koska kellään ei ole mitään hyötyä toisen matkimisesta."

LUKU IX.

Mikä ei ollut muuttunut.

Erottuamme paperin valmistustehtaan superintendentistä sanoin Edithille että olin aamupäivän kuluessa saanut niin paljon uusia vaikutelmia ja uusia mietelmiä kuin mielessäni jaksoin sulattaa ja että tunsin tarvitsevani lepuuttaa mieltäni hetkeksi jotakin sellaista näkemällä -- jos sellaista voisi olla -- joka ei ollut muuttunut tai parantunut viime vuosisadalta.

Hetken mietittyään Edith huudahti: "Minä tiedän! Älä kysy mitään, vaan tule kanssani."

Heti päästyämme hänen määräämälleen tielle hän kävi käsivarteeni ja sanoi: "Kiirehtäkäämme hiukan."

Kiirehtiminen oli yhdeksännentoista vuosisadan sääntönä. "Hurry up!" oli enimmän käytetty lause englannin kielessä, ja se olisi pikemmin kuin "E pluribus unum" sopinut Amerikan kansan ponsilauseeksi, mutta ensi kerran nyt huomautus kiireestä sattui huomiooni sen jälkeen kuin olin ruvennut elämään kahdennenkymmenennen vuosisadan päivinä. Tämä seikka sekä seuraajani kosketus käsivarteeni kuin olisi siten tahtonut askeleitani jouduttaa sai minun katsahtamaan ympärilleni ja samalla pysähtymään äkisti.

"Mikä tämä on!" huudahdin.

"Se on kovin ilkeätä", sanoi seuralaiseni. "Koetin saada sinut ohi niin ettet olisi sitä huomannut."

Mutta vaikka olin kysynyt mikä oli tämä rakennus jonka edustalla seisoimme, ei kukaan sen paremmin kuin minä voinut tietää mikä se oli. Salaisuutena oli miten se oli saanut jäädä tuohon, sillä keskellä tätä yhdenvertaisuuden loistavaa kaupunkia, missä köyhyys oli tuntematon sana, tapasin edessäni tyypillisen yhdeksännentoista vuosisadan vuokrakasarmin kurjinta laatua -- yksi niitä todellisia harakan pesiä joita oli tiheässä kaupungin pohjoispuolella ja muissakin osissa. Ympäristö oli kuitenkin aivan vastakkainen kuin sellaisten rakennusten minun aikanani, ne kun tavallisesti olivat työnnetyt innoittavien kujien ja pimeitten pahalta löyhkäävien pihojen eksyttäviin soliin, jotka olivat ilkeitten tuoksujen höyryäviä säiliöitä ja rajoitetut korkeilla valoa sulkevilla seinillä. Tämä rakennus seisoi yksinään keskellä avointa toria, kuin olisi se ollut joku palatsi tai muu näyttelypaikka. Mutta selkeämmin osottautui yksinäisenä ollen tämän likaisen rakennuksen inhoittava saastaisuus. Siitä tuntui heijastavan synkkä ja kolea ilma jota ei raittiin syyskuun iltapäivän täysteräinen päivän paistekaan kyennyt vallitsemaan. Eipä olisi ketään hämmästyttänyt, vaikkapa keskipäivälläkin olisi nähnyt aaveita noissa mustissa akkunoissa. Oven yläpuolella oli kirjoitus ja minä kuljin torin poikki sitä lukemaan Edithin vastahakoisesti seuratessa minua. Nämä sanat luin keskioven yläpuolella:

_"Tämä julmuuden asunto on säilytetty muistona tuleville sukupolville rikkaitten vallinnasta."_

"Tämä on yksi niitä aaverakennuksia", sanoi Edith, "joita pidetään kansaa pelottamassa, jotta ei milloinkaan suostuttaisi mihinkään mikä olisi vanhan asiain järjestyksen palauttamista muistuttavaakaan, myöntämällä jollekulle jonkun tekosyyn nojalla taloudellista etua toisen rinnalla. Luullakseni olisi parasta ne repiä pois, sillä enää ei ole olemassa maailmalla vaaraa, että vanha järjestys palautuisi, suurempaa kuin on maapallolla että pyörimisensä kääntäisi toisin päin."

Lapsijoukko nuoren naisen saattamana tuli torin poikki meidän seisoessamme rakennuksen edustalla kulkien ovelle ja siitä ylös mustia ahtaita portaita myöten. Pienokaisten kasvot olivat kovin vakavat ja he kuiskutellen puhuivat.

"He ovat koululapsia", sanoi Edith. "Meidät kaikki viedään tämän tai toisen samallaisen rakennuksen läpitse ollessamme koulussa, ja opettaja selittää minkä laatuisia asioita siellä toimitettiin ja siedettiin. Minä muistan hyvin miten minut vietiin lapsena tämän rakennuksen läpi. Vasta pitemmän ajan kuluttua jälestäpäin toinnuin siellä saamastani kauheasta vaikutuksesta. Toden teolla en luule että on mikään hyvä aatos tuoda nuoria lapsia tänne, mutta se tapa otettiin käytäntöön vallankumouksen jälkeisellä aikakaudella, jolloin orjuuden kauhut, joista he vasta olivat päässeet, olivat vielä tuoreina kansan muistossa, ja heidän suurimpana pelkonaan oli että valppauden puutteessa rikkaitten johtovalta voisi uudistua."

"Tietysti", hän jatkoi, "tämä rakennus ynnä toiset samallaiset, jotka varoituksina säilytettiin, kun loput perustuksia myöten hajotettiin, on perin pohjin puhdistettu ja vahvistettu sekä laitettu terveelliseksi ja varmaksi kaikin puolin, mutta taiteilijamme ovat sangen taitavasti jäljentäneet kaikki lian ja saastan vanhat vaikutteet, joten kaikki näyttää aivan samalta kuin ennenkin. Huoneissa olevat taulut osottavat miten monen ihmisolennon oli siellä kasassa oltava sekä heidän elämänsä kauhistuttavat olosuhteet. Pahinta kaikista on se että kaikki asiat ovat otetut historiallisista lähteistä ja ovat ehdottomasti tosia. Muutamin paikoin on näiden rakennusten asukkaat kuvatut vahasta tai kipsistä, sellaisina kuin he tavallisesti olivat niissä parveutuneena, ynnä yksityiskohdittain puvut, huonekalut sekä kaikki muut piirteet ajan todellisten kuvausten tai kuvien mukaan laaditut. Tällä tavoin laitetuissa rakennuksissa käynti on sanomattoman kammottavaa. Mykät kuviot näyttävät rukoilevan kävijältä apua. Siitä on jo niin kauan, ja yhä tuntee omantunnon pistoksia siitä, kun ei kykene mitään asiassa tekemään.

"Mutta; Julian, tule pois. Olipa minun tuhmuuttani, kun saatoin sinut tästä ohi. Kun otin näyttääkseni sinulle jotakin mikä ei ollut sinun päiviesi jälkeen muuttunut, en aikonut sinua narrinani pitää."

Nykyaikaisen nopean kulkulaitoksen avulla seisoimme kymmentä minuuttia myöhemmin valtameren rannalla, jossa Atlannin laineet ääntä pitäen särkyivät jalkaimme juurella ja sen sininen pinta ulottui keskeymättömänä taivaan rannalle asti. Täällä todella oli jotakin mikä ei ollut muuttunut -- mahtava olemus jolle tuhat vuotta oli kuin yksi päivä ja yksi päivä kuin tuhannen vuotta. Ei voinut olla mitään säveltä nyt minua varten sellaista kuin tämän suuren olemassa olon vaikutus, tämän kaiken maailman muuttuvaisuuden muuttumattoman todistajan. Miten vähäpätöiseltä tuntuikaan se pikku ajan ripse, jonka minä olin kokenut, seisoessani tämän ijäti-kestäväisyyden symboolin läheisyydessä joka menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden teki mitätöntä merkitseviksi sanoiksi.

Seuratessani Edithiä sille paikalle rannikkoa jossa seisoimme, en ollut pannut ollenkaan merkille suuntaamme, mutta nyt ruvetessani tarkastelemaan rannikkoa, huomasin eläväksi hämmästyksekseni että hän oli tietämättään tuonut minut entisen rannikkoasumukseni paikalle Nahantissa. Rakennukset olivat kyllä jo menneet ja puitten kasvaminen oli kokonaan muuttanut maiseman ulkonäön, mutta rannikon rajaviiva oli muuttumaton ja sen tunsin heti. Pyytäen häntä seuraamaan minua kuljin tietä pitkin erään niemen ympäri vähäiselle kapealle rantamasuikaleelle meren ja kallioseinän väliin, mikä esti näkemästä ja kuulemasta mitään takana olevasta maasta. Entisen elämäni aikana tämä paikka oli ollut mielipaikkani rannikolla asuessani. Niin kauan sitten kuluneen elämäni aikana, joka nyt mieleeni muistui kuin eilispäivä, olin täällä poikasesta pitäen käynyt uneksimassa haavekuvittelujani. Jokainen piirre tästä sopesta oli minulle yhtä tuttua kuin makuuhuoneeni ja kaikki oli aivan muuttumatta. Meri edessä, taivas yläpuolella, saaret ja kaukaa siintävän mantereen rannikko -- kaikki mikä näköalaan kuului oli samaa yksikohtia myöten. Heittäysin meren rannan lämpimälle sannalle, kuten olin tottunut tekemään, ja silmänräpäyksessä oli tuttujen yhteisvaikutelmien virta kiidättänyt minut takaisin entiseen elämääni, niin että kaikki kokemani ihmeet, kun niitä aloin muistella tuntuivat vain utukuvilta jotka olivat mieleeni tulvineet kuten niin monet muut ennen tällä rannikon sopukalla. Mutta mikä unelma se oli ollut, tämä kuvittelu tulevasta maailmasta; varmasti lumoavin kaikista siellä meren luona mieleeni johtuneista!

Tyttö oli ollut niissä unelmissa, neito ylen toivottu. Pahapa olisi ollut, jos hänet olisin menettänyt; mutta enpähän ollut, sillä tässä hän oli, tämä outo- ja sulopukuinen tyttö, joka vieressäni seisoi ja minulle hymyili. Jonkun mahdottoman onnen avulla olin hänet tuonut mukanani unelmaini maailmasta, pitäen hänestä kiinni lempeni voimalla, kun haavekuva muuten kokonaan oli hävinnyt silmäni auettua.

Miksi ei? Kukapa nuorukainen ei usein ole nähnyt unelmissaan immytihanteita, kauniimpia mitä maailmassa vaeltaa, joille hän valvoen on huokaillut ja joiden puoliksi muistoon jääneet kasvot ovat seuranneet häntä hämärällä kauneudellaan? Onnellisempana kuin he olin pettänyt unien polkujen kateellisen vartijan ja tuonut unelmain maan kuningattareni mukanani heidän ohitsensa.

Koettaessani Edithille tehdä uskottavaksi tätä aatostani hänen olemassaolostaan, hän myönsi sen olevan sangen järkevän ja me kauan jatkoimme tämän aatoksen kehittämistä. Joutuessamme sen mielikuvan valtaan että hän oli ennakko-olento kahdennenkymmenennen vuosisadan naisesta sen sijaan että minä olisin ollut ontto jäännös yhdeksännentoista vuosisadan miehestä, me haaveilimme mitä kesän aikana tekisimme. Päätimme käydä suurilla huvituspaikoilla missä epäilemättä hän herättäisi suurta uteliaisuutta ja samalla hänellä olisi tilaisuus tutkia miltä hänen kahdennenkymmenennen vuosisadan mielelleen tuntuisi vielä hämmästyttävämmät ihmisolennot kuin miltä hän heistä näyttäisi -- nimittäin ihmiset jotka puutteen ja viheliäisyyden maailman ympäröiminä saattoivat tyytyä olemaan onnellisia arvottomassa ja jäytävässä laiskuudessa. Jälestäpäin läksisimme Europaan katselemaan siellä sellaisia asioita jotka luonnollisesti olisivat merkillisyyksiä vuoden 2000 tyttöselle, sellaiset kuin Rothschild, keisari sekä harvat erikoiset ihmisolennot, joita siihen aikaan muutamia vielä oli Saksassa, Itävallassa ja Venäjällä, ja jotka vilpittömästi uskoivat että Jumala oli antanut heidän visseille lähimmäisilleen jumalallisen arvon heitä hallitakseen.

LUKU X.

Keskiyön kylpy.

Vasta pimeän tultua saavuimme kotiin ja vasta useamman tunnin kuluttua olimme saaneet kerrotuksi kokemuksemme. Isäntäväkeni ei kuitenkaan koko aikana tuntunut kyllästyvän kuunnellessaan kuvauksia nykyajan asioista saamistani vaikutelmista, vaan näytti olevan yhtä innostunut kuulemaan mitä minä niistä ajattelin kuin minä itse olin innostunut näiden asiain suhteen.

"Katsokaahan", sanoi Edithin äiti, "se on vain jonkinlaista turhamaisuuden ilmaisua meidän puoleltamme. Te olette meille jonkinlaisena kuvastimena, josta voimme nähdä miltä näytämme eri näkökannalta katsellen kuin omaltamme. Ilman teitä emme olisi milloinkaan havainneet olevamme mitään erinomaista väkeä, sillä itse mielestämme, sen teille vakuutan, olemme sangen tavallisia ihmisiä."

Siihen minä vastasin että puhuessani heidän kanssaan hekin tuntuivat minusta olevan peilinä minulle ja aikalaisilleni, mutta peilikuva ei millään tavoin minun turhamaisuuttani kutkutellut.

Kun puhuessamme värikellon kupu kiertyen valkoiseksi osotti puoliyön olevan käsissä, puhui joku vuoteelle menosta, mutta tohtorilla oli toinen aatos.

"Minä ehdotan", hän sanoi, "että hyvää yölepoa kaikki saadaksemme lähdemme kylpylaitokseen kylpemään."

"Onko mikään yleinen kylpylaitos avoinna näin myöhään?" sanoin, "Minun aikanani kaikki oli suljettu jo kauan ennen."