Part 10

"Päätekijänä omaisuuden tuotannossa sivistyneitten ihmisten keskuudessa on yhteiskunnallinen järjestö, liittoutuneen työn ja vaihdon koneisto, jonka kautta sadat miljoonat yksilöt varaavat toistensa tuotteille kysyntää ja keskinäisesti täydentävät toistensa työtä, siten muodostaen kansan ja maailman tuotanto- ja jakojärjestelmästä suuren koneen. Tämä oli laita myös yksityiskapitalismin aikana, huolimatta sen toimintatavan äärettömästä tuhlaavaisuudesta ja jarrutuksesta; mutta tietysti on se nyt paljon tärkeämpi totuus, kun osuustoiminnan koneisto käypi mahdollisimman pehmeästi ja joka voimaunssi käytetään mahdollisimman vaikuttavasti. Alkuvoima koko teollisuustuotannossa, joka on yhteiskunnallisen järjestön tulos, on nähtävissä erotuksessa sen arvona minkä ihminen työn tekijänä tuottaa yhteiskunnallisen järjestön yhteydessä, ja sen välillä mitä hän voisi tuottaa erillänsä ollen. Lähimmäistensä kanssa yhdessä työskennellen yhteiskunnallisen järjestön avulla hän ja he tuottavat tarpeeksi auttaakseen kaikki mitä korkeimpaan ylöllisyyteen ja sivistykseen. Erillään työskennellessään on inhimillinen, kokemus osottanut että hän olisi onnellinen, jos voisi yleensä tuottaa siksi paljon että hengissä pysyisi. On arvioitu luullakseni että työn tekijän keskimääräinen päivän tuotanto Amerikassa on tätä nykyä noin 50 dollaria. Saman ihmisen työskentelystä olisi arvio saman laskuperusteen mukaan sangen korkea, jos sen sanottaisiin olevan viisikolmatta senttiä. Sanokaahan nyt minulle, Julian, kenelle kuuluu yhteiskunnallinen järjestö, tämän ihmisten yhteyden ääretön koneisto, joka kohottaa jokaisen työn tuotetta noin kaksi sataa kertaa?"

"Ilmeisesti", vastasin, "se ei voi kuulua kellekään erikoisesti, vaan yksinomaan yhteiskunnalle kokonaisuudessaan. Yhteiskunta kokonaisuudessaan voi yksin olla järjen ja keksimisen yhteiskunnallisen omaisuuden perijä ja yhteiskunta kokonaisuudessaan saapi aikaan jatkuvasti jokapäiväisen joukkoyhteyden jonka avulla yksinomaan tätä perintöä voidaan käyttää."

"Aivan niin. Yhteiskunnallinen järjestö ynnä kaikki mitä siinä on ja mitä se mahdolliseksi saattaa, on kaikkien jakamaton perintö yhteisesti. Kenelle sitten kohtuuden mukaan kuuluu kunkin työn kaksi sataa kertaa suurempi arvo joka johtuu yhteiskunnallisesta järjestöstä?"

"Ilmeisesti yhteiskunnalle kokonaisuudessaan -- yhteiseen kassaan."

"Ennen suurta vallankumousta", jatkoi tohtori, "vaikka silloin tuntuukin vallinneen hämärä ajatus tämän laatuisesta yhteiskunnallisesta kassasta, joka kuului yhteiskunnalle kokonaan, ei ollut mitään selvää ymmärrystä sen laajuudesta eikä sillä ollut vartijaa taikka määräyksiä jotka olisivat pitäneet huolta sen kokoamisesta ja käyttämisestä yhteistarpeisiin. Yleinen teollisuusjärjestö, kansallinen talousjärjestelmä, oli välttämätön, ennenkuin yhteiskunnallista kassaa voitiin mukavasti suojella ja hoitaa. Siihen asti sen välttämättä täytyi olla alttiina yleiselle ryöväykselle ja kavallukselle. Yhteiskunnallinen koneisto oli keinottelijain huostassa jotka sitä käyttivät rikastumiskeinonansa kantaen veroja kansalta jolle se kuului ja jota sen olisi pitänyt rikastuttaa. Vallankumouksen vaikutusta voi kuvata sanomalla että kansa vain silloin otti kokonaisuudessaan huostaansa yhteiskunnallisen koneiston, joka oli aina sille kuulunut, tarkoittaen siitä lähtien johtaa sitä yleisenä laitoksena jonka tulot tuli antaa yhdenarvoisille omistajille eikä enää rosvoille.

"Te voitte helposti nähdä", jatkoi tohtori, "miten tämän teollisuustuotteiden erittelyn täytyi vähentää persoonallisen yhdenvertaisuuden tärkeyttä työn suorituksessa yksityisten työn antajain kesken. Jos nykyinen mies yhteiskuntakoneiston avulla voi tuottaa viidenkymmenen dollarin arvosta työtä, kun hän ilman yhteiskuntaa voi tuottaa vain neljännes dollarin arvosta, niin jokaista viittäkymmentä dollaria kohti neljäkymmentä yhdeksän ja kolme neljäsosaa dollaria täytyy sijoittaa yhteiskunnan kassaan, jos mieli tasa-arvoista jakoa toimeen panna. Kahden ihmisen teollisuustuotteliaisuudessa ilman yhteiskunnan apua saattoi toinen olla puolta pahempi toista -- se on, samalla kuin toinen kykeni tuottamaan täyden neljännes dollarin arvosta työtä päivässä, toinen saattoi tuottaa vain kahdentoista ja puolen sentin arvosta. Tämä oli sangen suuri erotus niiden olosuhteiden vallitessa, mutta kaksitoista ja puoli senttiä on niin mitätön osa viidestäkymmenestä dollarista ettei se mainitsemista edes ansaitse. Se on, erotus kahden ihmisen yksilöllisten kykyjen välillä jäi samaksi, mutta sen erotuksen alensi suhteellisesti vähäpätöiseksi se äärettömän suuri tasainen lisäys jonka yhteiskuntajärjestö molempain tuotteille samalla mitalla antoi. Taikka toista esimerkkiä käyttäen, ennenkuin ruuti oli keksitty saattoi yksi mies helposti olla kahden vertainen sotilaana. Erotus yksityisten miesten välillä pysyi kaikesta huolimatta voimassa; mutta pyssyn tuottama tavaton samallainen lisäys molempain voimaan saattoi heidät käytännössä samanarvoisiksi taistelijoiksi. Pyssyistä puhuessamme saamme vielä paremman esimerkin -- yksilöllisten sotilaitten suhde jalkaväen joukkueessa sen muodostamiseen nähden. Suuria erotuksia oli olemassa yksilöllisten sotilaitten taisteluvoimassa rivien ulkopuolella. Mutta riveissä ollen tämä muodostus lisäsi jokaisen sotilaan taistelukykyä yhtäläisesti niin valtavasti että eri miesten yksilöllisten kykyjen välinen eroavaisuus peittyi mitättömäksi. Sanokaamme esimerkiksi että tämä muodostelma lisäsi joka jäsenen taisteluvoimaa kymmenellä, silloin mies, joka rivien ulkopuolella oli kahden veroinen voimassa toveriinsa verrattuna, oli molempain rivissä seisoessa häneen verrattuna kuin kaksitoista yhdentoista rinnalla -- vähäpätöinen erotus.

"Minun tuskin tarvinnee teille huomauttaa, Julian, yhteiskunnallisen kassa-aatteen merkitystä taloudelliseen yhdenvertaisuuteen, kun teollisuusjärjestelmä oli kansallistutettu. Se osotti selvästi että vaikka olisikin mahdollista laskea tyydyttävällä tavalla teollisuustuotteiden erotus, jotta yksilöllinen työ saisi sille oikeudellisesti tulevan osuuden samoinkuin yhteiskuntakassakin, ei tulos kuitenkaan olisi vaivan arvoinen. Erikoisen kyvykäskään työn tekijä, joka voisi toivoa eniten siitä voittavansa, ei voisi toivoa voittavansa niin paljon kuin menettäisi toisten kanssa yhdessä uhraamalla teollisuuskoneiston lisäkyvyn joka olisi tuloksena yhteistunnosta ja yhteishengestä työn tekijäin kesken kehittyen täydellisesti etujen yhteyden tunnosta."

"Tohtori", huudahdin, "minä pidän tästä yhteiskuntakassan aatoksesta tavattomasti! Se saattaa minut ymmärtämään muiden asiain ohessa, miten täydellisesti te näytte kehittyneen palkka-aatteesta joka muodossa tai toisessa oli kaikkien talousaatteiden perusteena minun aikanani. Se johtuu siitä että olette tottuneet pitämään yhteiskuntapääomaa rikkautenne päälähteenä pikemmin kuin jokapäiväisenä erikoiskäyttötavarana. Se on sanalla sanoen erotus kapitalistin ja köyhälistön aseman välillä."

"Myöskin niin", sanoi tohtori. "Vallankumous teki meistä kaikista kapitalisteja, ja voitto-osuuden aate on karkoittanut palkka-aatteen. Me otamme palkkaa väin kunnian muodossa. Meidän kannaltamme katsoen, kun joukko-omistus vallitsee yteiskuntajärjestelmän talouskoneistoon nähden ja yhteiskunnalla kokonaisuudessaan on ehdoton valta sen tuotteisiin, on jotakin huvittavaa niissä uutterissa väittelyissä, joiden kautta teidän aikalaisenne koettivat määritellä täsmälleen, miten suurta tai pientä palkkaa tai hyvitystä palveluksistaan oli tämä tai tuo yksilö tai joukkokunta oikeutettu saamaan. Rakas Julian, jos taitavinkin työn tekijä saisi tyytyä vain omiin tuotteisiinsa, jos hän olisi ehdottomasti erotettu ja irrallaan niistä voimista joiden kautta yhteiskuntakoneisto oli sen monin kerroin lisännyt, ei hänen elinkulkunsa olisi parempi kuin puoliksi nälistyneen metsäläisen. Jokainen on oikeutettu ei ainoastaan omaan tuotteeseensa, vaan paljon enempään -- nimittäin osuuteensa yhteiskuntajärjestön tuotteista ynnä lisäksi persoonalliseen tuotantoonsa, eikä hänen oikeutensa tähän osuuteen riipu siitä teidän aikanne se-riistää-joka-riistää-voi periaatteesta, jonka avulla toiset itsestänsä tekivät miljoonamiehiä ja toiset jätettiin kerjäläisiksi, vaan samallaisista ehdoista kuin kaikilla hänen kanssakapitalisteillaankin on."

"Minun aikanani puhuttiin ansaitsemattoman koron aatteesta jota korkoa yhteiskuntajärjestö antoi yksityisille omaisuuksille", sanoin, "mutta mikäli muistan vain maa-arvon yhteydessä. Oli uudistusmiehiä jotka päättelivät että yhteiskunnalla on oikeus ottaa itselleen veroina kaikki lisäykset maan arvossa jotka johtuivat yhteiskunnallisista aiheista sellaisista kuin väestön lisääntymisestä tai yleisistä parannuksista, mutta he näyttivät pitävän oppinsa toteuttamista mahdollisena vain maahan nähden."

"Niin", sanoi tohtori, "ja merkillistä on että pitäessään kiinni johtolangasta he eivät sitä seuranneet."

LUKU XIV.

Me katselemme asevarastoani.

Johtolangat valoa ja lämpöä varten oli johdettu holvihuoneeseen, ja se oli yhtä lämmin, valoisa ja mukava paikka kuin vuosisataa ennen, kun se oli ollut makuuhuoneenani. Polvistuen kassakaapin oven eteen aloin heti käsitellä merkkilaattaa, ja seuralaiseni samalla olivat kumartuneena minua kohti asemissa jotka osottivat tavatonta uteliaisuutta.

Sata vuotta sitten olin lukinnut kassakaapin viimeisen kerran, ja tavallisissa oloissa se olisi ollut kyllin pitkä unohtaakseni monin kerroin lukon avaamiskeinon, mutta nyt se oli yhtä tuoreena muistossani kuin jos olisin sitä käytellyt muutamaa päivää ennen, mikä toden teolla olikin kuluneen aikakauden pituus, mikäli se koski itsetietoista elämääni.

"Huomatkaa", sanoin, "että käännän tätä laattaa, kunnes kirjain 'K' tulee vastapäätä kirjainta 'R'. Sitten siirrän tätä toista laattaa, kunnes numero '9' tulee vastapäätä samaa kohtaa. Nyt kassakaappi on oikeastaan lukosta irti. Minun on enää vain käännettävä tätä nupua, joka siirtää salvat, ja sitten heilauttaa ovi auki, kuten näette."

Mutta he eivät nähneet sitä, sillä nupu ei tahtonut kääntyä ja lukko pysyi kiinni. Minä tiesin etten ollut tehnyt mitään erehdystä lukon suhteen. Joku lukon salvoista ei ollut irtautunut. Koetin uudelleen useampia kertoja ja ravistelin laattaa ja ovea, mutta siitä ei ollut apua. Lukko pysyi itsepintaisena. Joku sanoi ettei sen muisto ollut yhtä hyvä kuin minun. Se oli unohtanut sääntönsä. Uskottavampi aineellinen selitys oli se että öljy lukossa oli ajan mukana kovettunut ja siksi vastusti ponnistuksiani. Lukko ei ollut voinut ruostua, sillä huoneen ilma oli ollut aivan kuiva. Muuten minä en olisi voinut elää.

"Surukseni olette pettyneet odotuksessanne", sanoin, "sillä nyt meidän olisi lähetettävä hakemaan lukkoseppää kassakaappitehtailijain pääkonttoorista. Minä tiesin minne Sudbury kadulla oli mentävä, mutta arvelen että kassakaappiliike on muuttanut sen jälkeen."

"Se ei ainoastaan ole muuttanut", sanoi tohtori, "se on kadonnut; tämän tapaisia kassakaappeja on historiallisessa museossa, mutta en ole tähän asti tiennyt miten ne avataan. Se on todella sangen nerokas."

"Ja tahdotteko sanoa että tätä nykyä todellakaan ei ole lukkoseppää joka voisi avata tämän kaapin?"

"Jokainen koneseppä voi leikata terästä kuin korttipaperia", vastasi tohtori; "mutta todellakaan en usko että maailmassa on ihmistä joka voisi avata lukkoa. Meillä tietysti on yksinkertaisia lukkoja yksityissalaisuuksien tallettamiseksi ja lasten pahantekoja vastaan, mutta ei mitään sellaisia joita olisi tarkoitettu vakavampaa vastustusta kestämään joko väkinäistä tai taidokasta. Lukkoseppien ammattikunta on kuollut."

Tällöin Edith, joka malttamattomasti halusi nähdä kaapin avattuna, huudahti ettei kahdennellakymmenennellä vuosisadalla ollut mitään kerskaamista, ellei se voinut ratkaista pulmaa johon jokainen taitavampi murtovaras yhdeksännellätoista vuosisadalla pystyi.

"Kärsimättömän nuoren naisen kannalta saattaa se siltä tuntua", sanoi tohtori. "Mutta meidän täytyy muistaa että hävinneet taiteet usein ovat inhimillisen edistyksen muistopatsaina, osottaen loppuunkuluneita rajoja ja välttämättömyyksiä joihin ne ovat kuuluneet. Siitä syystä ettei meillä enää ole varkaita, ei liioin ole lukkoseppiä. Julian raukan oli käytävä kaikki nämä vastukset läpi turvatakseen paperinsa tuossa kassakaapissa, koska hänestä olisi tullut kerjäläinen jos olisi ne menettänyt, ja sen sijaan että oli monien herra olisi hänestä tullut harvojen palvelija ja ehkä olisi viettelys johtanut rosvoksi hänetkin. Ei ole ihme että lukkoseppiä niinä päivinä tarvittiin. Mutta nyt, näettehän, vaikka otaksuisikin että yhteiskunnassa missä kukin nauttii yleistä ja samallaista varallisuutta joku haluaisi jotakin varastaa, ei hän voisi varastaa mitään sellaista minkä jälleen voisi myydä. Meidän varallisuutemme sisältää takuun siitä että kullakin on samallainen osuus kansan kapitaalissa ja tuloissa -- takuun joka on persoonallinen ja jota ei voida meiltä riistää eikä antaa pois, se kun on jokaiselle syntymässä annettu ja vasta kuoleman tapahduttua peruutetaan. Huomaatte kai että lukkosepät ja kassakaapin tekijät olisivat aivan tarpeetonta väkeä."

Puhuessamme olin jatkanut laatan pyörittelemistä toivoen että uppiniskainen salpa taipuisi toimimaan ja lopulta heikko napsahdus vastasi ponnistuksiani ja minä heilautin oven auki.

"Hyi!" huudahti Edith, kun sen sisältä tulvahti ilkeä ummehtunut löyhkä. "Säälinpä teidän aikaista väkeä, jos tämä löyhkä on osote siitä mitä he saivat hengittää."

"Se on luultavasti ainoa jälellä oleva osote mikä saatavissa on", huomautti tohtori.

"Kas miten naurettavan pieni laatikko se on sisältä, vaikka se ulkopuolelta on niin vaateliaan näköinen!" huudahti Edithin äiti.

"Niin", sanoin. "Paksujen seinäin tuli turvata sisältöä sekä tulen että rosvojen varalta -- ja sivumennen sanoen luulisin että te yhä vielä tarvitsette tulenvarmoja kaappeja."

"Meillä ei ole tulipaloja, paitsi vanhoissa rakennuksissa", vastasi tohtori. "Kun rakentaminen joutui koko kansan haltuun, emme me näettehän voineet sitä sietää, sillä omaisuuden hävittäminen merkitsee kansalle kuollutta häviötä, kun taas yksityiskapitalismin aikana häviö työnnettiin toisten niskoille kaikenlaisilla keinoilla. Silloin voitiin vakuuttaa, mutta nyt kansan on vakuutettava itse."

Avasin kassakaapin sisäoven ja otin esille laatikoita jotka olivat täynnä kaikenlaatuisia arvopapereita, ja tyhjensin ne huoneessa olevalle pöydälle.

"Näitäkö vastenmielisen näköisiä papereita te sanotte omaisuudeksi?" sanoi Edith ilmeisesti pettyneenä.

"Emme itse papereita", sanoin, "vaan mitä ne edustivat."

"Ja mitä se oli?"

"Maan, talojen, myllyjen, laivojen, rautateitten ja kaikenlaisten muitten kappaleitten omistamista", vastasin, ja ryhdyin paraani mukaan selittämään hänen äidilleen ja hänelle itselleen vuokraa, liikevoittoa, korkoa, osinkoa j.n.e. Mutta selvästi näkyi heidän kasvojensa nolosta ilmeestä etten kovin suuria ennätyksiä saanut aikaan.

Vihdoin tohtori katsahti ylös papereista, joihin hän muinaistutkijan uteliaisuudella oli tarrannut, ja nauroi.

"Minä pelkään, Julian, että lähdette väärästä päästä. Teidän aikananne, näettehän, taloustiede oli asiain tiedettä, meidän päivinämme se on ihmisolentojen tiedettä. Meillä ei ole minkäänlaista mikä vastaisi teidän vuokraanne, korkoanne, liikevoittoanne tai muuta finanssikeksintöä, ja niitä tarkoittavilla sanoilla ei ole mitään merkitystä nyt muille kuin tutkijoille. Jos haluatte että Edith ja hänen äitinsä teitä ymmärtää täytyy teidän kääntää nämä rahasanat sanoiksi jotka merkitsevät miehiä, naisia ja lapsia, ja selittää kaikki teidän järjestelmänne mukaiset heitä koskevat seikat. Pidättekö sopimattomana, jos minä koetan tehdä asian heille hiukan selvemmäksi?"

"Olen teille siitä sangen kiitollinen", sanoin, "ja ehkä samalla saatatte sen selvemmäksi minullekin."

"Luullakseni", sanoi tohtori, "me kaikki ymmärrämme näiden asiakirjain luonteen ja arvon paljon paremmin, jos sen sijaan että puhuisimme niistä farmien, tehtaitten, kaivosten, rantateiden y.m. omistusoikeuden osotuksena pidämme kiinni vain siitä että ne todistivat omistajainsa olevan erilaisten miehiä, naisia ja lapsia käsittäväin joukkokuntain herroja eri osissa maata. Tietysti, kuten Julian sanoo, asiakirjat nimellisesti vahvistivat hänen oikeutensa vain kappaleisiin eivätkä puhu mitään miehistä ja naisista. Mutta ne miehet ja naiset, jotka seurasivat maatilojen, koneitten ja muitten erilaisten omaisuuksien mukana ja olivat niihin sidottuja ruumiillisten tarpeittensa kautta, juuri kaiken arvon loivat omaisuuden omistamiselle.

"Mutta ellei sitä edellytystä olisi ollut että oli ihmisiä jotka koska heidän täytyi käyttää maata alistuivat tekemään työtä sen omistajille siitä hyvästä että saivat sen haltuunsa, ei näillä omistus- ja kiinnityskirjoilla olisi ollut mitään arvoa. Niin on laita näiden tehdasosakkeittenkin. Ne puhuvat vain vesivoimasta ja koneista, mutta ne olisivat olleet arvottomia ilman niitä tuhansia ihmistyöntekijöitä jotka olivat sidotut koneisiin ruumiillisten tarpeitten voimalla yhtä lujasti kuin olisivat olleet niihin kahlehditut. Ja samoin nämä hiilikaivososakkeet. Ilman sitoi viheliäistä ihmisolentojen joukkoa, jonka puute oli tuominnut työtä tekemään eläväin haudoissa, minkä arvoisia olisivat olleet nämä osakkeet jotka eivät sanallakaan heistä mainitse? Miten kuvaavaa onkaan se seikka että pidettiin tarpeettomana mainitakaan pellolla, koneitten ääressä, kaivoksissa työskenteleväin orjain nimiä! Henkiorjuuden aikana joka ennemmin oli vallinnut, oli tarpeellista nimittää erikseen kukin sielu tuntomerkkineen, jotta hänet karkaamisen tapahtuessa voitaisiin keksiä sekä kuoleman tapauksessa arvata tappio. Mutta mitään tappion pelkoa ei ollut niiden orjain karkaamisen tai kuoleman takia jotka näiden asiakirjain mukaan omistajansa saivat. He eivät tahtoneet juosta tiehensä, sillä mitään parempaa ei ollut pakopaikaksi saatavissa eikä mitään pääsyä koko maailmaa käsittävän talousjärjestelmän käsistä joka heitä orjina piti; ja jos he kuolivat, ei se mitään tappiota heidän omistajilleen tuottanut, sillä alituisesti oli yllinkyllin toisia heidän tilalleen. Siis heidän luettelemisensa olisi ollut paperin haaskausta.

"Äsken aamiaispöydässä", jatkoi tohtori, "selittelin nykyistä katsantokantaa yksityiskapitalismin talousjärjestelmään nähden joka perustui kansan joukkojen pakolliseen kapitalistien palvelemiseen; sen palveluksen viimemainitut väkisin panivat toimeen anastaen etuoikeuden maailman tuotantolähteitten ja koneiston paljouteen ja jättäen puutteen puserruksen pakottamaan kansaa heidän ikeensä hyväksymään, poliisin ja sotilaitten aika ajoin puolustaessa heidän etuoikeuksiaan. Nämä asiakirjat kuvaavat erittäin sopivasti niitä nerokkaita ja vaikuttavia keinoja joiden avulla erilaatuiset työn tekijät järjestettiin kapitalistien palvelukseen. Ymmärrettävää kuvausta käyttääkseni, näiden erilaisten niin sanottujen arvopaperien saattaa sanoa olevan yhtä monenlaisia valjaita joilla puutteen puserruksen kukistamat ja kesyttämät kansan joukot iestettiin ja valjastettiin kapitalistien vaunujen eteen.

"Esimerkiksi, tässä on kasa farmikiinnityksiä Kansasin farmeihin. Hyvä; tämän arvopaperin voiman nojalla eräät Kansasin farmarit tekivät työtä sen omistajan puolesta, ja vaikka he eivät koskaan ehkä tietäneet kuka hän oli eikä hän keitä he olivat, olivat he yhtä varmasti ja järkähtämättömäsi hänen orjiansa kuin jos hän olisi seissyt heidän vieressänsä ruoska kourassa, sen sijaan että hän istui seurusteluhuoneessaan Bostonissa, New Yorkissa tai Lontoossa. Näitä kiinnitysvaljaita käytettiin yleisesti kansan maata viljelevän luokan sitomiseksi. Useimmat Lännen farmareista saivat reutoilla niissä yhdeksännentoista vuosisadan loppupuolella. Eikö niin ollut Julian? Oikaiskaa tietoni, jos olen väärässä."

"Te kerrotte aivan tarkkoja tosiseikkoja", vastasin. "Rupean käsittämään selvemmin entisen omaisuuteni luonnetta."

"Katsokaamme nyt mikä tämä kasa on", jatkoi tohtori. "Ahaa, nämä ovat osakkeita Uuden Englannin puuvillatehtaisiin. Tämän laatuisia valjaita käytettiin pääasiallisesti naisille ja lapsille, joiden luokituksessa mentiin niin alas että soveliaina pidettiin yhden- ja kahdentoista vuotiset tytöt ja pojatkin. Tapana oli sanoa että vain pikkulasten melkein maksuttoman työn tuottama voitto piti näitä tehtaita kannattavina omaisuuksina. Uuden Englannin väestö suurimmaksi osaksi kukistettiin jo hentoikäisenä taipuakseen työhön tämänlaisissa valjaissa.

"Tässä taasen on hiukan eri laatua. Nämä ovat rautatie-, kaasu- ja vesilaitososakkeita. Ne olivat laajemmalle ulottuvia valjaita joilla ei ainoastaan erikoinen työn tekijäin luokka, vaan koko kuntakin kahlehdittiin työtä tekemään arvopaperien omistajalle.

"Ja vihdoin on meillä täällä ankarammat valjaat kaikista, hallituksen bondeja. Tämä asiakirja, näettekö, on Yhdysvaltain hallituksen bondi. Sen kautta seitsemänkymmentä miljoonaa ihmistä -- koko kansa toden teolla -- oli valjastettu tämän bondin omistajan vaunujen eteen; ja vielä lisäksi ajurina tässä tapauksessa oli hallitus itse, jota vastaan juhtien oli sangen työlästä potkia. Toisen laatuisten valjaitten sisällä tapahtui useasti potkimista ja vikuroimista, ja kapitalisteja useasti häiritsivät ja väliaikaisesti työnkin heiltä riistivät miehet jotka he olivat ostaneet ja täydellä rahalla maksaneet. Luonnollisesti senvuoksi hallituksen bondia he suuresti ylistelivät rahain sijoituskeinona. He käyttivät kaikkia mahdollisia ponnistuksia saadakseen eri hallituksia yhä enemmän kansan niskaan sälyttämään tämänlaisia valjaita, ja hallitukset kapitalistien asiamiesten yllytyksestä tietysti tekivät niin aina suuren vallankumouksen aattoon asti, mikä muutti bondit ja kaikki muut valjaat pelkäksi paperiksi."

"Yhdeksännentoista vuosisadan edustajana", sanoin, "en voi kieltää ettei totuutta olisi teidän koko lailla hämmästyttävässä kuvailutavassanne meidän rahain sijoitusjärjestelmästämme. Mutta myöntänette että vaikka järjestelmä olikin huono ja kansan tila katkera sen vallitessa, niin kapitalistien toiminta sellaisen teollisuuden järjestämiseksi ja johtamiseksi kuin meidän oli, oli kuitenkin jonkin arvoista palvelusta maailmalle."

"Oli varmasti", vastasi tohtori. "Se syy voidaan esittää, ja on esitetty, jokaisen järjestelmän puolustukseksi jonka kautta ihmiset ovat toisia lähimmäisiänsä tehneet palvelijoikseen alusta pitäen. Aina oli jotakin yleisesti arvokasta ja välttämätöntä palvelusta jonka sortajat voivat väittää ja väittävät olevan heidän asettamansa pakkopalveluksen perusteena ja puolustuksena. Kun ihmiset tulivat viisaammiksi huomasivat he maksavansa häviöön johtavaa hintaa siten annetusta palveluksesta. Niinpä he ensiksi sanoivat kuninkaille: 'Ollaksenne turvassa te autatte valtiota puolustautumaan ulkolaisia vastaan ja hirttämään varkaat, mutta onpa liian paljon vaatia meitä olemaan teidän orjianne siitä hyvästä, me osaamme tehdä paremminkin.' Ja niin he perustivat tasavaltoja. Niin myös vihdoin kansa sanoi papeille: 'Te olette jotakin tehneet hyväksemme, mutta liian paljon olette vaatineet palveluksistanne vaatiessanne meidän alistamaan järkemme teidän tahtonne alaisiksi, me osaamme tehdä paremminkin.' Ja niin he perustivat uskonnollisen vapauden."

"Ja samalla tavalla tässä viimeisessä asiassa, josta me nyt puhumme, kansa vihdoin sanoi kapitalisteille: 'Te kyllä olette järjestäneet meidän teollisuutemme, mutta sen hinnaksi olette meidät orjuuttaneet. Me voimme tehdä paremminkin.' Ja asettaen kansallisen yhteistoiminnan kapitalismin tilalle he perustivat teollisuustasavallan taloudellisen kansanvallan perusteelle. Jos olisi totta, Julian, että jokin toisille tehdyn palveluksen vaikutin, olipa palvelus miten arvokasta laatua tahansa, oikeuttaisi hyväntekijän orjiksi painamaan ne joille on hyvää tehnyt, ei olisi ollut mitään hirmuhallitusta tai orjavaltaa joka ei voisi itseänsä täysin pätevästi puolustaa."