Chapter 15

Nuorukaiset katselivat toisiansa ahdistettuina. Näytti niin ihmeellisen salaperäiseltä ja toivottomalta. Mutta hetken perästä Yrjö Maunu hypähti ylös, heitti päänsä taapäin kuin virma varsa ja huudahti reippaasti: -- Tahtoisin olla kuningas! kuningas!

Löfvingistä oli mieluista nähdä pojan tulista luonnetta, ja hän kysyi iloisesti: -- Mitä kadetti silloin tekisi?

-- Minä kiipeisin korkeimmalle huipulle rajalla ja rummuttaisin kunnes koko Ruotsin Suomi kuuntelisi. Sitten puhaltaisin torveeni ja huutaisin: -- Tulkaa tänne! Tänne luokseni! Kaikki! Menemme yhdessä!

-- Ja sitten? naurahti Juhana.

-- Sitten huutaisin: -- Katsokaa! Tuolla on Venäjän Suomi! Mutta se on meidän ja me sen otamme!

-- Mutta jos eivät tottele, pilkkasi toveri.

Yrjö Maunu loi häneen puoleksi uhmaavan katseen: -- Oletko unohtanut mitä Ehrensvärd puhui eri aikakausien taistelusta keskenään.

-- Minkä aikakausien?

-- Etkö muista? Ehrensvärd sanoi, että kun suurten miesten sanoja ymmärretään, niin ne koskevat ihmisten sydämmiin ja nostavat vastakaikua, joka kantaa ne ulos maailmaan. Sentähden huutaisin valtakunnan rajalta ulos maailmaan. Jos kansa ei tottelisi vapaaehtoisesti, niin käsken: Nyt täytyy mennä. Valitkaa. Joko seuraatte minua tahi ammun teidät, sillä minun _täytyy mennä eteenpäin_!

-- Mutta, keskeytti Löfving musertavalla hymyllä, oletteko, kadetti, te siis semmoinen suuri mies?

Nuorukainen punastui tuimasti, mutta malttiansa menettämättä vastasi hän reippaasti: -- En sanonut olevani suuri mies, minä haluaisin olla kuningas vapauttaakseni Suomen. Mutta sitä, joka sitä voi ja sen tekee, minä sanon suureksi mieheksi, ja semmoinen tahtoisin olla.

Kapteeni, joka virkeästi oli seurannut lemmikkiänsä silmillään, ei joutunut vastaamaan, sillä ovi aukeni, ja sisään astui mies, jonka Löfving ensi silmäyksellä luuli tuntevansa Attilaksi, omaksi pojakseen. Mutta voi kuinka hän oli muuttunut.

Kapteeni seisoi siinä hervaistuneena. -- Attila! huudahti hän. Martti sinäkö se olet? Sinähän se olet!

-- Niin, mikäli minä enään olen sama kuin se, joksi minua luulette. Minä olen nyt toinen.

-- Sen näen. He ovat jättäneet sinut leivättömäksi samoin kuin minutkin, mutta Jumala on auttanut niin, että minulla nyt on leipää meille molemmille. Sinun ei tarvitse enään kerjätä.

Löfving ojensi hänelle kätensä. Attila tarttui siihen, mutta vastasi vakaasti: -- Jos maallinen onni olisi ollut silmämääränäni, olisin voinut saavuttaa sen jo aikoja sitten, sillä hyväntekijäni Viipurissa halusi kernaasti saada minut perillisekseen ehdolla, että ottaisin hänen nimensä ja naisin hänen sisarentyttärensä. Olihan se loistava tarjous suurine maallisine etuineen, mutta viskasin kaikki luotani, ja olen nyt yhtä paljaana kuin alottaessani elämään tässä köyhässä maassa, mutta sittenkin onnellisena toivossa, että voin ennen kuolematani laskea perustuksen, jolle onneton kansamme saattaa rakentaa vastaisen korkeamman ja kauniimman maailman.

Löfving seisoi kuin ukkosen iskemänä. Oliko tämä hänen ennen niin uljas ja rohkea poikansa?

-- Sinuako he sanovat saarnaajaksi? kysyi kapteeni toinnuttuansa.

-- He sanovat minua myös lohduttajaksi, tienoppaaksi. Suokoon Jumala että olisin semmoinen.

Isä ja poika katselivat toisiansa ääneti. Vihdoin kysyi Löfving: -- Mikä on pakottanut sinua tähän kulkurielämään? Itsekö sinä vai muut?

-- Onko sitten minulla muuta kuin yksi tehtävä tässä maailmassa. Ettekö tiedä mitä lupasin _hänelle_? Sen työn, jonka vannoimme suorittaa kotimaassamme, on sen oma kansa jo aikoja sitten ruhjonut. Se ei tietänyt mitä se teki, mutta minä tiedän mitä lupasin. Maallista valtakuntaa emme enään saa aikaan, mutta me luomme toisen, joka on ylevämpi. Ristin lippu kohoo korkeammalla kuin mahtavien kruunut, ja sen alla tulee kansamme vast'edes pyrkiä vapautukseen.

Löfving tarkasti surullisena tuota niin ihmeellisesti muuttunutta, mutta Attila hymyili hellästi isälle ja silmäili tyynesti ympärilleen.

-- Keitä nuo ovat? kysyi hän, haaveilevat silmät kiinnitettyinä nuoriin, jotka olivat vetäytyneet syrjään.

Löfving vastasi viitaten Yrjö Maunuun: -- Hän tuossa on Sprengtport ja _hänen_ velipuolensa.

Attila ei vastannut, mutta sielunelämä hänen silmissään virisi ylevämmäksi, kun hän liikahtamatta katseli sitä, joka oli Marialle niin likeinen. Tämäkin huomasi sen, ja hänestä vihdoin tuntui epämiellyttävältä tuon vieraan tutkiva katse. Kuuma puna nousi nuorukaisen poskille ja hän vetäytyi puoleksi hämillään kumppanin taa. Silloin Attila astui esiin, tarjosi hänelle kätensä ja sanoi: -- Herra sinua varjelkoon, nuorukainen. Tulkoon sinusta se, joka tekee mitä me emme voineet.

Yrjö Maunu kiinnitti silmänsä kirkkaina ja kysyväisinä vieraaseen. Hän ei tiennyt mitä ajatella ja mitä vastata.

-- Olen tuntenut isäsi.

-- Isäni?

Vastaamatta tarttui Attila pojan hartioihin ja käänsi häntä päivää kohden, tarkastaen kauniita kasvoja ja vetäytyi sitten takaisin syvästi liikutettuna. Yrjö Maunu seurasi häntä kysyvillä, jopa uhmaavilla katseilla. Kerjäläisen ihmeellinen tunkeilevaisuus loukkasi häntä, mutta jonkinmoinen surullinen hellyys tuossa rohkeassa miehessä sekä luontainen arvokkuus hänen ryhdissään pidätti nuorukaisen käsivartta, kun hän aikoi työntää hänet pois. Löfving ymmärsi mitä nuorukaisen mielessä liikkui, ja lähestyi ystävällisesti:

-- Tämä on Attila, josta olemme puhuneet, kuiskasi hän.

Ällistyksen tunne yhdistettynä vastenmielisyyteen vihloi Yrjö Maunua. Semmoiseltako tuo Attila näyttää? Mieronkiertäjältä. Ei ollut mahdollista että Maria olisi rakastanut semmoista. Joko oli koko hänen historiansa valhe, tahi valehteli Löfving nyt. Nuorukainen kääntyi pois.

-- Hän ei ole aina ollut semmoinen, sanoi Löfving ääntään hiljentäen. Hän on nyt murtunut ja köyhä.

Nämät sanat koskivat uuteen kieleen nuorukaisen sisussa. Köyhyys, sehän oli jotakin, jota hän ymmärsi. Se nosti sääliä.

Juhana, joka oli kuullut Attilan sanovan, että hän tunsi Yrjö Maunun isän, toivoi, että ehkä vieras tietää jotakin hänenkin isästään, mutta epävarmana kuinka menetellä pyysi hän kumppaniansa: -- Kysy sinä tuolta mieheltä, tunsiko hän isäni.

Yrjö Maunu muisti hyvin, että Attilan ja hänen isänsä tuttavuus oli lyhytaikainen. Toisin oli Marian laita, ja hänen ihmeellisestä tarustaan hän ei koskaan saanut kyllikseen. Ehkä hän nyt saa siitä selvän. Mutta oliko se toivottavaa nyt vierasten läsnäollessa? Marian hairahdus oli kyllä tunnettu, mutta aika oli sen saattava unohdukseen. Hänkö, hänen veljensä, nyt pyytäisi verestyttämään rakkaan nimen häpeätä. Hetkisen nuorukainen epäröi, sitten hän vastasi pää poiskäännettynä: -- En kysy mitään. En tahdo. Sillä hän luuli päässeensä enemmistä tiedusteluista.

Sillä välin oli Attila pyytänyt Ullalta lupaa paistaa muutamia nauriita tuhassa. Tämä tarjoutui keittämään ne, sillä tuhka oli jo jähtynyt, ja kun Attila aukasi pussinsa, kaatoi Ulla sisällyksen pataan.

Löfvingiin oli tämä ihmeellinen yhtymys syvästi koskenut, ja hänen kiihkein toivonsa oli, että nuorukaiset jättäisivät hänet yksin poikansa kanssa. Kun hän sitä varten kysäsi, näennäisesti välinpitämättömänä, eivätkö nuoret miehet tahtoneet omin päin katsella kaupungin ympäristöä, vastasivat molemmat mieluummin jäävänsä tänne, ja kapteeni laskeutui sanattomana istumaan akkunan ääreen vedellen savujansa.

Ulla oli poistunut uunin tyköä, ja Attila seisoi pesän edessä lämmittämässä kohmettuneita käsiään. Vihdoin hän asettui selin seinään ja katseli tutkivasti noita neljää, jotka niinikään tarkkaavasta katselivat häntä.

Hetkisen kuluttua kysyi hän tyynellä vakavuudella: -- Mikä on sielujenne työ?

Ei vastannut kukaan, katseltiin vaan, ja kun äänettömyys jatkui, alkoi hän uudestaan.

-- Tietääkö teistä kukaan että ihminen saatetaan myydä orjaksi, mutta että hän silti voi olla vapaa? Tiedättekö minkä arvoinen semmoinen vapaus on?

Nytkään ei kukaan vastannut, mutta ihmetellen olivat kaikkien katseet kiintyneet häneen, joka puhui niin kummallisesti. Attilaan heidän tarkastuksensa kuitenkaan ei pystynyt, ja hän toisti taas kysymyksen: -- Mikä on sielujenne työ? Tahi oletteko oppineet, että elämämme täällä maan päällä on työpäivä, josta meidän tulee suorittaa tili? Tahdotteko seurata Herraanne ja Mestarianne matkalla ijankaikkiseen elämään, tai oletteko myyneet itsenne sille, joka asuu kultaisessa vasikassa ja lupaa kaikki, jos palvelette hänen maallista loistoansa?

-- Hänen kanssaan meillä ei ole mitään tekemistä, vastasi Löfving vakaasti.

Attila jatkoi: -- Miksi olette tulleet rajan yli? Nähdäksennekö kuinka elämme täällä, vai kertoaksenne kuinka eletään siellä? Ikäänkuin emme tietäisi kaikki, että Suomi makaa paareilla. Onnettomuus asuu sen kukkuloilla, kyynelten virta juoksee jokaisessa laaksossa, ja suru kalvaa kansan rintaa, sillä Suomen jäntereet ovat katkaistut ja sen sydän vuotaa verta. Tiedättekö sen?

Kyllähän sen kaikki tiesivät.

-- Nyt, alkoi Attila taas, maa tarvitsee rakkautta enemmän kuin koskaan, ja tämän rakkauden täytyy vireimpänä elää nuorissa, sillä niiden asiaksi jää tarttua työhön, kun me vanhat olemme menneet. Jotakin täytyy tehdä kansan pelastamiseksi, sillä Suomi on kansa, mutta kellä on rohkeutta toimia ja kuka voi uhrautua? Minä tunsin _yhden_, joka osasi kumpaakin, mutta hänet ruhjottiin. Häntä ei ole enään.

Nuorten katseet tapasivat toisiansa. Ymmärsivätkö he ketä hän tarkoitti?

-- Neiti Sprengtportko? kysyi Juhana, jonka tarkkaavaisuus yhä jännittyi. Hän ei tahtonut luopua toivosta saada tältä kummalliselta mieheltä tietoja isästänsä, ja miksipä ei myös tuosta tarumaisesta tytöstä, jonka kohtaloa vanhemmat aina kokivat salata.

-- Hänen veljensä seisoo tässä, lisäsi hän katsellen kumppaniin ikäänkuin vahvistaaksensa, että hän tunsi Marian kohtalon.

Yrjö Maunu ei ollut voinut taipua lausumaan sisarensa nimeä, mutta nyt kun toinen oli sen tehnyt, poistuivat hänen arastelemisensa, kun kerran oli tullut puheeksi Attilan rakkaus Mariaan ja Attila itsekin oli siihen viitannut.

-- Muistatteko häntä vielä? kysyi nuorukainen tuskin kuuluvalla äänellä.

Salama leimahti Attilan silmistä ja uusi sävel kaikui hänen äänessään, kun hän vastasi: -- Se, joka on nähnyt Marian sellaisena kuin minä, se häntä ei unohda koskaan. Mutta kelle hän kuuluikin, niin unohtakaamme itsemme, älkäämme mainitko häntä sisarena, tyttärenä eikä ystävänä. Hän oli sitäkin enemmän. Hänen muistonsa on elävä isänmaanrakkauden kirkastuneena enkelinä, sen kauneimpana ilmauksena. Kantakaa hänen kuvaansa sydämmissänne ja muistakaa, että hän kuoli Suomen kansan henkisenä kuningattarena.

Hehkuva hurmaus säteili Attilassa, kun hän lausui nämät sanat, ja hänen sielunsa tuli tarttui molempiin kuunteleviin nuorukaisiin. Mutta kapteeni oli toisilla tunteilla häntä kuullut. Hän nousi ja sanoi: -- Levätkööt kuolleet rauhassa, ja se kunnia, joka seurasi majuri Sprengtportia hänen hautaansa, seuratkoon Mariankin muistoa. Mutta pysyköön oikea oikeana ja mainittakoon petos oikealla nimellään. Siinä se, mitä minulla on sanottavana. Löfving istahti taas ja näytti synkältä.

-- Älkäämme enään riidelkö, vastasi Attila lauhkeasti. Rauhaa tarvitsemme kaikki. Näen, että te nuoret aijotte miekan miehiksi niinkuin teidän isännekin, mutta minä pyydän, pankaa pois kaikki aseet ja tukehuttakaa kaikki taistelun ajatukset, sillä pelastuksemme on nyt etsittävä ainoastaan rauhan pyhällä tiellä. Tahdotteko luopua sotilaspuvusta ja kaikesta mikä taisteluun kuuluu?

Nuorukaiset katselivat häntä kummastellen. Noin ei kukaan ollut ennen puhunut heille. Yrjö Maunu kysyi jyrkästi: -- Tiedättekö että Ruotsi varustaa rajansa ja että meidän täytyy sitä suojella?

-- Antaa Ruotsin suojella sitä mitä se pelkää menettävänsä. Ruotsilla on vielä oma itsensä, mutta Suomella ei ole mitään, sillä sen voima on sama kuin hengeltä tuomitun, joka on kahteen hevoseen sidottuna ja revitään kahtia.

-- Ei sanaakaan enään, kirkasi Löfving ponnahtaen ylös. Ainakaan ei meille. Pois täältä pojat!

Kapteeni sieppasi hattunsa lähteäksensä, mutta Attila asettui hänen tiellensä. -- Jääkää, pyysi hän hiljaisesti. Antakaa minun puhua loppuun. Antakaa minun neuvoa heille tie.

-- Ei, mikäli minusta riippuu. Ovatko nämä miehen sanoja vastaisille miehille? Puhut kuin akka.

-- En, puhun kristittynä. Heittäkää kaikki valtiolliset tuumat ja etsikää ainoastaan Jumalan valtakuntaa. Rakentakaa se tähän vereen upotettuun maahan, ja Jumala on teitä auttava.

Löfving oli kohottanut käsivartensa syöstäksensä saarnaajaa tieltään, mutta Attilan viime sanat pidättivät häntä ja hän jäi seisomaan.

Attila jatkoi: -- Mitä olisikaan tullut Jerusalemista, jos se olisi totellut kutsuvaa ääntä, joka tarjosi ijankaikkista elämää. Pimeydestä ja synnistä olisi Davidin kaupunki voinut rauhassa kasvaa säteileväksi auringoksi, jonka valo olisi levinnyt koko maailmaan. Sitä olisi sanottu pyhäksi paikaksi ja sen lapsia Jumalan omaksi kansaksi. Mutta he työnsivät rakennusmestarin pois luotansa ja samoilevat siitä ajasta juurettomina ympäri maailmaa. Mutta vieläkin kaikuu Kristuksen kehoitus: rakentakaa valtakuntani maan päälle. Se kutsuu Suomea niinkuin se kutsui neljätoista vuotta sitten, vaikka toisella tavalla.

-- Mitä loruja tuo on? katkaisi Löfving kärtyisenä. Neljätoista vuotta sitten ei Kristus ollut täällä enemmän kuin nytkään, eikä hänen äänensä silloin kutsunut muuta kuin Jumalan pyhässä sanassa, mutta siinä ei puhuta tämän maailman valtakunnista, kaikkein vähimmin Suomen valtakunnasta.

Attila kohotti äänensä ikäänkuin varoitukseksi: -- Älkää uskoko, että keisarinnan manifesti kirjoitettiin hänen kädellään, jollei Jumala ensin olisi sitä kirjoittanut tuon mahtavan naisen sydämmeen. Semmoiset asiat eivät ole ihmistekoja. Kaksi valtaa on niitä johtamassa. Tällä kertaa johti itse Herra.

Löfving yritti vastaväitettä, mutta Attila jatkoi siitä huolimatta: -- Niinkuin Jumala muinoin tarjosi juutalaisille tilaisuuden ruveta kristillisen kirkon airueiksi, ristin lipun alla valloittaaksensa maailman, samoin hän neljätoista vuotta sitten tarjosi tälle kovin koetellulle kansalle tilaisuuden ruveta Jumalan työmieheksi Kristuksen lakia levittämään.

-- Niinkö sinä saarnaat Jumalan sanaa! huudahti Löfving vimmastuneena, mutta minä sanon, että teet sitä sutena lammasnahoissa. Kristus on kuollut syntiemme tähden ja avustaa kyllä niitä, jotka seuraavat häntä, mutta hänen valtakuntaansa ei voi kukaan maan päällä rakentaa. Se on hänen kanssaan haudan toisella puolella, mutta meillä ei täällä eläessämme ole muuta neuvoa kuin noudattaa Jumalan kymmeniä käskyjä, mikäli voimme, rauhan aikana lapiolla ja auralla, sodassa kiväärillä ja miekalla, mutta aina maallisen lain ja kuninkaan käskyjen mukaan.

-- Kuninkaan käskyjen, toisti Attila, hyvä se. Mutta tänään vaatii toinen, huomenna taas toinen kuningas teidän uskollisuuttanne. Se joka ensiksi ehtii riistää teiltä vaivojen ne hedelmät, sillä se mitä hän valloittaa, se on hänen. Toisena päivänä saapuu tuo toinen ja vaatii itselleen kaikki, ja koska hän on väkevämpi, niin olette hänen, mutta te, jotka seisotte heidän välillä, ette voi pelastua kuin yhdellä tapaa. Heittäkää miekkanne ja kaikki maallinen suuruus, ja säilyttäkää isienne usko. Älkää etsikö muuta kuin sielun tulevaisuutta, mutta rukoilkaa Jumalan voimaa ei yksistään itsellenne vaan kaikille niille tuhansille, jotka vast'edes joutuvat samoihin kärsimyksiin, joita te olette kestäneet. Rukoilkaa kaikkien niiden kotien puolesta, jotka tuhotaan, kaikkien tuskassa taistelevien, kaikkien niiden onnettomien puolesta, jotka teidän jälkeenne raastetaan tästä maasta, kantaaksensa orjan merkkiä hautaansa saakka. Rukoilkaa, rukoilkaa! Silloin voitte kestää kaikkea eikä teistä mikään tunnu sietämättömältä. Se varmuus, että ruumiin kuolema on oleva sielun elämä, antaa teille lohdutuksen, jota ei kukaan teiltä riistä.

Ulla oli itkien kuullut Attilan sanoja, mutta toiset kuuntelivat häntä sekalaisin tuntein, ja mitä edemmäksi hän pääsi, sitä vähemmin sopivat saarnaajan sanat heidän mielipiteisiinsä ja tuumiinsa. Nuoret olivat semminkin pahoilla mielin. Mitä tulee maasta ja heistä semmoisen ohjelman mukaan? Ehrensvärd, hänen linnoitustyönsä ja opetuksensa juohtuivat heidän mieleensä, ja kun Attila oli lopettanut, kysyi Yrjö Maunu: -- Aijotteko kehottaa meitä heittämään kaikki ja jättämään valtakunta oman onnensa nojaan. Niin en minä ainakaan ajattele.

-- Enkä minäkään, lisäsi Hästesko.

Löfving, joka vaivoin oli voinut hillitä itsensä tukkimasta Attilan suuta, oli synkistynyt yhä, mutta nuorukaisten sanoista hän taas muuttui iloiseksi, ja hän puhui pojallensa: -- Pysyn siinä mitä jo lausuin: sinä saarnaat sutena lammasnahoissa, ja se, joka kuuntelee puolitotuuksia, ei tiedä koskaan missä raja on, sillä niin totta kuin Jumala on olemassa, niin totta on olemassa elävä saatanakin. -- Näin sanoen asettui kapteeni suoraksi ja jäykäksi kuin järkähtämättömän totuuden kuva ja katseli toisia vakavasti silmiin. Ullan kyyneleet lakkasivat valumasta.

-- Oletteko nähnyt saatanaa? kysyi hän hämmästyneenä.

-- Olen kyllä. Hän esiintyy jokaista ihmistä kiusaamaan, mutta hänen paras kujeensa on, että hän osaa tehdä itsensä olemattomaksi. Jumalan sanan valossa näemme ja tunnemme hänet kyllä. Siten näin hänet.

-- Mitä? Kuinka?

-- Hm; ei ole hyvä koskea semmoiseen, mikä jo on ollutta ja mennyttä, mutta ehkä kuitenkin tällä kertaa. Isonvihan jälkeen oli Ruotsin mahtavuus loppunut ja Suomi silvottuna erämaana. Ennen kuin se pääsi vähänkään toipumaan syttyi uusi sota, jota käytiin ennen kuulumattomalla surkeudella, ja rauha ostettiin taas Suomen lihasta leikatulla kaistaleella. Ihmekö että suomalaisten katkeruus nousi ylimmilleen, ja keisarinna Elisabetin manifesti tarkoitti takomista raudan kuumana ollessa koettamalla viekottaa suomalaisia luopumaan Ruotsista.

-- Jumala, noita aikoja! huudahti Ulla.

-- Entä perkele? Koska hän ilmaantui? kysyivät nuoret hieman pilkallisesti.

-- Voi noita nuorukaisia, jotka eivät ymmärrä, että hän koko ajan oli ollut toimessa, huokasi Ulla.

-- Kyllä niin oli, jatkoi Löfving. Moni minua parempi oli taipuvainen erottamaan Suomen Ruotsista, sillä, arvelivat he, muutoin emme ikinä saa rauhaa maassa, ja minuakin tahdottiin mukaan. Olin siihen aikaan vähällä kuolla nälkään, minä halusin työtä ja ruokaa, mutta turhaan. Tuhansia ajatuksia kierteli aivoissani, ja kun kerran heittäydyin vuoteelleni saadakseni lepoa, nukuin vihdoin. Mutta silloin se perkele astui eteeni.

-- Herra siunaa ja varjele! huudahti Ulla.

-- Niin ihmisen ajatuksissa ja mielessä hän liikkuu. Hän tiesi hätäni ja tarjoutui auttamaan minua työllä ja palkalla, jos suostuisin edistämään hänen toimiansa. Tiedän kyllä että hän olisi pitänyt lupauksensa. Hän olisi antanut minulle rikkautta, kunniaa ja valtaa, mutta sieluni rauhan ja ijankaikkisen elämäni hinnalla. Sentähden kielsin ja käskin häntä Jeesuksen Kristuksen nimessä poistumaan.

-- Poistuiko hän? kysyi Ulla.

-- Hänen täytyi. Ei hän tahtonut, mutta Kristuksen korkeata nimeä vastaan ei kukaan jaksa seisoa. Se joka ei ano Jumalan apua kiusauksessa, on hukassa.

_Attila._ Olenko minä sitten muuta sanonut! Onnettomuus painaa meitä sentähden että hylkäsimme Jumalan kutsumuksen emmekä ottaneet suorittaaksemme Jumalan omaa työtä. Tahi kenenkä muun kuin meidän asia olisi ollut vapautettuna kansana näyttää mahtaville kuinka kristityn kansan tulee elää. Täällä, missä mahtajat kiistelivät voitosta, vallasta ja kunniasta, olisi meidän pitänyt vihkiä kaikki ihmisrakkaudelle ja armahdukselle. Meistä olisi pitänyt tulla Jumalan valtakunnan esikartano ja esimerkki muille kansoille. Mutta kukaan ei ryhtynyt tähän tehtävään, ja niin saimme vapauden, elämänvoiman ja tulevaisuuden sijaan toivottomuutta, voipumusta ja surua. Kuoleman varjo uhkaa tiellämme, eikä onnea näy missään. Se on pakottanut minut lähtemään veljieni luo, sillä se mikä koskee heitä koskee minuakin. Meidän täytyy ymmärtää toisiamme. Maallinen toivomme on haihtunut, sentähden täytyy meidän etsiä katoavaisuuden raunioista se mikä on ijankaikkista, rakentaaksemme tälle perustukselle uutta. Katsokaa, syntinen Jerusalem on kadonnut, mutta hän, joka tahtoo pelastaa sen lapsia, elää vielä, ja hänen äänensä kaikuu yhtä lohduttavana kuin silloin: «tulkaat minun tyköni kaikki, jotka työtä teette ja olette raskautetut, ja minä tahdon teitä virvoittaa.« Kuulkaa häntä ja etsikää Hänen rauhaansa. Jättäkää kaikki kiista ja kaikki maalliset voitot, sillä muutoin taistelu kääntyy omia parhaita pyrkimyksiämme vastaan. Ymmärtäkää minua oikein! Niinkuin jalokivi vasta pitkän hiomisen jälkeen saa kauniin kirkkautensa, niin ovat sydämmemmekin puhdistettavat ja kirkastettavat, mutta ei hiomisella veljiä vaan sielun kuolettavia himoja vastaan. Se on vaikeata työtä, sillä sekä maalliset että hengelliset vallat asettuvat teitä vastaan, mutta te voitatte lopuksi.

Attila vaikeni, mutta jäi seisomaan liikkumatta. Hänen ajatuksensa olivat selvästi kaukana täältä. Kun hän taas pääsi omaksi itsekseen, lähestyi häntä Ulla liikutettuna, ojensi hänelle kätensä ja sanoi: -- Minun täytyy kiittää teitä. Olette lohduttanut sieluani.

Mutta muutkin tunsivat Attilan sanojen vaikutuksen, ja nuorukaisten silmät seurasivat häntä yhä lämmöllä ja ihailulla. Yrjö Maunu oli helläsydämminen luonne, ja häneen painuivat helposti mitä vaihtelevimmat tunteet. Se kuva, jonka saarnaaja avasi hänen silmiensä eteen, nosti hänessä ei ainoastaan valoisia ja ihania tulevaisuuden toiveita, vaan niiden ohessa muistoja omista ja muiden suruista, joita hän oli kuullut lapsuudestaan saakka. Semminkin hän muisti isän kärsimyksiä ja äidin koti-ikävää Ruotsissa, jossa häntä sanottiin »lappalaiskuningattareksi» ja muita pakolaisia »kerjäläislaumaksi« ja »nälkäisiksi suomalaisiksi», vaikka kaikki kyllä tiesivät mistä syystä he olivat tulleet, ja mitä olivat kotiin jättäneet. Kuinka toisin olisikaan, jos olisi noudatettu keisarinnan manifestia. Sitä ei kukaan muu ollut ymmärtänyt kuin Maria, mutta häntä ei kukaan ollut kuullut Tämä saarnaaja nyt tahtoi korjata kansan erehdyksen, mutta hänen ehdotuksensa oli niin uusi, niin yli-inhimillinen, että kuninkaallisen kadetin oli vaikea päästä selville semmoisesta. Juhanakin epäröi. Tämä ohjelma tuntui melkein hurskaalta sadulta, unelmalta. Mitähän Yrjö Maunu ajattelee?

Vaihdettuansa kysyväisiä silmäyksiä, kääntyivät molemmat Löfvingin puoleen, kuullaksensa mitä hän arveli tästä ennustetusta valtakunnasta. Hän oli tarkkaavasti kuunnellut Attilaa ja istui yhä hiljaisena tuolillaan akkunan edessä, mutta kun nuorukaiset kysyivät, kumartui hän miettivänä eteenpäin, aprikoi hetkisen ja sanoi sitten:

-- En usko, että tuo menestyy. Pelkkä kärsiminen, pelkkä myöntyminen, pelkkä anteeksiantaminen, mihin se vie. Jumala sanoi: »otsasi hiessä sinun pitää leipääsi syömän«, ja Kristus sanoi: »antakaa keisarille kuin keisarin ovat ja Jumalalle kuin Jumalan ovat.» Mutta jos emme mitään omista, ei meillä ole mitään annettavana, ja jollemme mitään puolusta, niin emme saa mitään pitää. Sentähden luulen parhaaksi jos pidämme itsemme sekä taivaallisen että maallisen kuninkaan palvelijoina. Mutta silloin täytyy meidän myös taistella kummankin aseilla.

Samoin ajattelivat kadetitkin. Kapteenin sanat olivat keventäneet heidän sydämmiänsä.

Löfving huomasi sen ja jatkoi: -- Minun nuoruudessani sanottiin, että rauhassa tulee antaa anteeksi, mutta sodassa tappaa, ja niin olen tehnyt kaikesta sydämmestäni. Mitä useamman vihollisen kaadoin, sitä iloisempi olin, sillä sota on sotaa, ja sen, joka ei jätä maatani rauhaan, sen minä tapan. Jos se on syntiä, niin Jumala minulle anteeksi suokoon. Mutta synniksi sitä en usko vielä.

_Attila._ Neuvotteko näitä nuoria miekka kädessä kohtaamaan sitä murrosaikaa, joka on tuleva? Otatteko päällenne niin raskaan edesvastuun?

-- Edesvastuuta siitäkin on, jos pyydän heitä luopumaan miekastaan.

-- Näettekö te vuodatetusta verestä mitään hyvää versovan? Minä sitä en näe. Kuoleva maa, semmoinen kuin meidän, ei voi säilyttää valtiota eikä kirkkoa, vielä vähemmin lahjoittaa mitään kruunua, mutta sitä, mihin sielumme pyrkii ei meiltä kukaan voi riistää.