Chapter 16

_Ulla._ Mitä meistä suomalais-raukoista olisi ilman Jumalaa.

_Attila._ Meidät voidaan saaliina jakaa mahtavien kesken, mutta Kristuksen seuraajina pidämme kiinni oikeuksistamme ja kiellämme kun hukuttajamme pakottaa meitä hukuttautumaan veljiemme vereen. Se kauhun aika, joka vastakerralla saa pohjoismaat järisemään, nähköön meitä kernaammin vääryyttä kärsivinä kuin sitä tekemässä, ja kukapa voi miekka kädessä tehdä sitä mikä oikea on?

Löfving veteli ääneti muutamia savuja. Näytti siltä kuin olisi hän niillä tahtonut saada vaikenemaan ne tunteet, jotka uhkasivat taas murtaa salpojansa. Selvittyään vastasi hän sitten hiljaisesti:

-- Olen vanha soturi, joka en ole saanut muuta opetusta kuin mitä itse olen voinut hankkia, mutta se Jumalanpelko, jonka perhekoti jätti minulle perinnöksi, on ollut hyvänä oppaana sekä tyynessä että myrskyssä. Sentähden noudatan sen ääntä hautaani saakka.

Syntyi äänettömyys. Attila katseli tuota tuimaa kapteenia surunvoittoisella vakavuudella ja sanoi vihdoin: -- Olemme jo ennen seisoneet kerran tienhaarassa ja lähteneet eri tahoille. Silloin minä tahdoin tarttua asiaan, mutta te panitte vastaan. Nyt on päinvastoin. Emme koskaan ymmärrä toisiamme.

Näkyi että nämät sanat koskivat kipeästi Löfvingiin. Jonkinmoista surullisuutta tuntui hänen äänessään kun hän hitaasti jatkoi: -- Saattaa kyllä näyttää siltä, että samantekevätä meille suomalaisille on vaikka heittäisimme kaikki oman onnensa nojaan, koska suuret eivät ikinä kysy mitä toivomme tai voimme, vielä vähemmin kiittävät tai palkitsevat. Valehtelisin, jos kieltäisin ajatelleeni samaa. Mutta joka kerta kun semmoinen kiusaus on tullut, olen vedonnut vanhan isäni sanoihin, kun hän lähetti minut maailmalle itse ansaitsemaan leipääni. -- Kapteeni kumartui ja katseli silmiään räpäyttämättä lattiaan, ikäänkuin olisi siellä tavannut vanhoja muistoja.

-- Mitä hän sanoi? kysyi Attila.

-- Päivämme hupenevat, sanoi hän, ja elämän tie loppuu, mutta sitten on vastattava siitä, kuinka on kuljettu. Sentähden on paras sulloa rensselinsä niin, ettei sitä tarvitse salata kuninkaalta eikä maalta. Silloin siitä tulee hyvä päänalus odottaessamme tuomion suurta päivää. -- Sentähden olen tehnyt niin hyvin kuin olen voinut. Suorittakoon Jumala nyt loput. Jokaisen täytyy menetellä omantuntonsa mukaan.

Kapteeni tarjosi kättä Attilalle, joka sanoi: -- Totta kai. Olette ehkä oikeassa omalla tavallanne, mutta minäkin olen oikeassa minun tavallani.

Löfving loi katseen ulos pienestä akkunasta ja huomasi että aurinko oli laskemaisillaan. Oli siis aika viedä nuorukaisia ympäristöä katsomaan.

Samassa kuului kaukaa pitkä torven toitotus, joka muistutti kapteenille niitä taistelusignaaleja, jotka ennen kokosivat hänen miehiänsä.

-- Mitä tuo merkitsee? kysyi hän jännitetyssä odotuksessa.

-- Se tarkoittaa minua, vastasi Attila. Annetaan tieto että olen saapunut ja kutsutaan väki kokoon. Saarnaaja otti hattunsa lähteäksensä.

-- Nauriit ovat juuri kypsät, muistutti Ulla rientäen padan luo. Älkää vielä menkö.

-- Kiitoksia, palaan illalla. Löfving riensi hänen jälkeensä ja nuorukaiset seurasivat heitä pikaisesti, mutta hiljensivät pian askeleitansa. Näytti, että kapteeni mieluummin tahtoi olla yksin, koska hän mitään sanomatta oli jättänyt heidät.

Siellä ulkona läikkyivät Saimaan aallot tummina ja kolkkoina rantaa vastaan, mutta aurinko valaisi vielä ruohoisia kunnaita ja syksyn kellastuneita lehtiä. Syksyn sulosuruinen valo kultasi luonnon sammuvalla loistollaan niinkuin rakkaus, joka kaikki voi, mutta joka nyt elämän rajalla sanoo jäähyväisensä.

Nuorukaiset seurasivat miettivinä noita miehiä. Heidän sydämmensä oli täynnä kaikkea sitä, mitä olivat kuulleet. Semmoista ei kukaan muu ollut puhunut.

Juhana katseli Yrjö Maunua: -- Kuka mielestäsi oli oikeassa? kysyi hän.

-- Kyllä Löfving oli oikeassa. Ehrensvärdkin olisi samaa mieltä.

-- Niin minustakin.

He pysähtyivät ja katselivat toisiansa silmiin.

-- Pysykäämme aina ystävinä, sanoi Yrjö Maunu lämpimästi.

-- Niin pysykäämme niinkuin David ja Jonathan.

-- Ja Akilleys ja Patroklus.

-- Niin.

-- Luvatkaamme valloittaa takaisin vanha Suomi, kun tulemme miehiksi.

-- Lupaan!

Säteilevin katsein löivät he kättä. Heidän sydämmensä tykyttivät rajusti, kun ajattelivat vastaisia urostöitänsä. He tunsivat itsensä kykeneviksi kaikkeen.

Samassa kohosi joutsen valittaen Saimaasta. Se liiteli hitaasti ja raskain siivin; sen näkyi olevan vaikeata pysyä korkealla radallaan. Nähtävästi se oli haavoitettu.

-- Katso, sanoi Yrjö Maunu. Se vuotaa verta. Kunpa laskeutuisi alas, niin pelastaisimme sen. -- Ja sääliväisyyden vallassa kohotti hän kätensä. Mutta aavistamatta, että yksikään maan päällä soi sille hyvää, lenteli lintu yhä kauemmaksi ja katosi vihdoin.

Attila ja Löfving olivat niinikään pysähtyneet katselemaan tuota kaunista lintua, mutta kumpikaan ei sanonut sanaakaan. Kun Löfving taas jatkoi kulkuansa ja poikkesi Myllymäelle päin, kysyi Attila: -- Mihinkä menette?

Löfving pysähtyi. -- Aijomme taistelutantereelle. Nuorten isät ovat siellä vuodattaneet vertansa niinkuin mekin.

-- Vai tappelutantereelle. Entä sitten?

-- Sitten täytyy meidän palata kotiin. Seuraa meitä sinne.

-- En voi.

Tuo jyrkkä, ratkaiseva vastaus vaikutti äkkinäisen värähdyksen Löfvingin riutuneissa kasvoissa. Hän laski kätensä Attilan olalle ja sanoi:

-- Kuule Martti, tahdon sanoa sinulle pari sanaa. Mitä Jumala itse on antanut se pysyy. Eikö niin?

-- Totta kaiketi.

-- Paljon on tapahtunut, johon emme ole syypäitä ja jota emme kumpikaan ole tahtonut. Yhtä ja toista olisi saanut jäädä tekemättä, mutta olethan kuitenkin poikani.

Kapteeni nosti hatun päästään ja jatkoi: -- Katso tuota harmaata päätä. Semmoiseksi tulin sinä yönä, jolloin kohtalo riisti minulta pikku Marttini. Sitten olemme muutamia kertoja tavanneet toisiamme vihollisina, mutta miksi satuimme yhteen nyt kun taistelu on päättynyt? Eiköhän sentähden että olen ikävöinyt sinua niin, että itse kohtalo on heltynyt. Ainakin minut tämä ikävä on jo masentanut.

Surun piirre liiteli Attilan silmissä, mutta hän ei vastannut, ja Löfving jatkoi:

-- Katso, poikani, nuoren mieli kasvaa ja haluaa urostöitä; vaarat ylentävät sieluamme ja lisäävät käsivarsiemme voimaa. Sankarin tekojen hurmaamana syöksyin minä kuten muutkin vihollisiin käsiksi, suorittaakseni suurtöitä tai kaatuakseni kunnialla. Mutta kaikki on nyt muuttunut. Poissa on voimani, poissa ovat nuoruuden kumppanit. Muiston haamut ainoastaan lisäävät kaipuuta, ja uudesta ajasta vieraantuneena olen kaksinkertaisesti yksinäinen. Ymmärrätkö minua?

-- Oi, täydellisesti!

-- Muistatko sitä päivää, jolloin erosimme linnanpihassa -- tuolla Hämeenlinnassa -- valan jälkeen?

-- Isä, sitä en unohda koskaan.

-- Silloin kasvoit sydämmeeni, ja siitä ajasta on sieluni kaivaten vaaninut sinua, mutta vasta nyt on ikävöimiseni saanut lohdutusta.

-- Ja nyt täytyy meidän erota.

-- Ei, Martti, seuraa minua tuonne Ruotsin Suomeen. Hommansbölen virkatalossa on minulla koti, joka riittää meille molemmille. Älä pelkää riitaa. Miekkani riippuu ainiaaksi Porvoon kirkossa. Vein sen sinne samana päivänä kun rauha julistettiin ja kiitin Jumalaa hänen ihmeellisestä armostansa. Hiljaisuutta sinä siellä kohtaat.

-- En voi. Valtakunnan raja erottaa meitä.

Vaalea puna nousi äkkiä Löfvingin poskille, ja ääni värähti kun hän, tukehuttaen pahaa mieltänsä, sanoi: -- Et tahdo?

Attila loi katseensa ylös: -- _Hän_ se ei tahdo! _Hän_ tietää, että minua tarvitaan täällä. Sieluni ei elä maassa, se elää _hänen_ luonansa ja tehtävässäni. Minun täytyy pitää lupaukseni ja suorittaa se, minkä alotimme yhdessä. Muutoin seuraisin teitä.

Syvä suru synkistytti Löfvingin mieltä, kun hän hiljaa vastasi: -- Emme siis koskaan tapaa toisiamme?

-- Ei täällä, mutta ehkä tuolla ylhäällä. Tien tunnemme molemmat, ja sillan, joka johtaa haudan yli, tunnemme myös.

-- Hyvästi, poikani, nyyhkytti Löfving, sulkien Attilan syliinsä. Suo minulle anteeksi!

-- Kiitoksia rakkaudestanne, kuiskasi hän kyyneleissä kallistaen päänsä isän rintaan ja suudellen hänen valkosia hiuksiansa. Sitten hän lähti.

Auringon säteet olivat ehtineet kauas länteen, syksyn hämärä laski hienon huntunsa maitten ja vetten yli, ja vaahterat varistivat punakeltaisia lehtiään kunnaille. Syksy oli luonnossa, ja Löfvingkin tunsi voimansa murtuneeksi, mutta tuolla mäntyjen luona odottivat tulevaisuuden miehet. Löfving meni nuorten luo.

Hiljaisella myötätuntoisuudella kohottivat nuorukaiset katseensa kalpeaan mieheen. He olivat kuulleet hänen sanansa. Mutta kapteeni salasi surunsa ja sanoi jämeällä äänellä:

-- Nyt lähdemme taistelutantereelle ja kuuntelemme mitä kaatuneet puhuvat haudoistansa. Kätkekää sitten mieleenne heidän sanansa ja pyytäkää heiltä neuvoa. Minä en enää voi viittoa teille tietä.

-- Miksi ette?

-- Suomi tarvitsee jotakin uutta. Mikä on tuleva, sen yksin Jumala tietää, mutta tällaisenaan se ei voi pysyä. Entiset ovat menneet.

SISÄLLYS.

II Osa. I Luku. Siemen tuuleen................. sivu 3 II » Uusi päällikkö................. » 39 III » Manifesti...................... » 55 IV » Levottomia päiviä.............. » 87 V » Katkaiseva askel............... » 113 VI » Tilinsuoritus.................. » 148 VII » Kaarlolaisten jäähyväiset...... » 170 VIII » Entisyys ja tulevaisuus........ » 189