Chapter 14

Siinä hän nyt seisoi entisen Lappeenrannan partaalla. Mutta mikä muutos! Täällä, missä Wrangelia ja ruotsalaista armeijaa _silloin_ kansa riemuten tervehti, näkyi vaan yksinäinen Venäjän sotamies vahtikojunsa edessä, ja tullivirkamies venäläisessä univormussa venäläisiin väreihin maalatun tullisalvan vieressä. Mitähän jalo kenraali sanoisi, jos tätä näkisi? Kuinka toivokkaana kansa häntä tervehti, mutta pitkin samaa tietä oli sitten hänen oma rykmenttinsä juossut pakoon jättäen hänet vihollisten valtaan. Täällä oli urhoollinen mies joutunut asekumppaninsa ja ystävänsä kavallettavaksi. Ketä enään voi uskoa? Ihmisvoima ja ihmiskunnia ei ole enemmän arvoinen kuin taivasta kohti nouseva savu, joka hetkessä katoo. Eivätköhän nuo korkeat herrat Lewenhaupt ja Buddenbrock ajatelleet samaa matkallaan mestauslavalle?

Koko seutu muistutti vielä tuosta suuresta hävityksestä, joka 14 vuotta sitten oli kohdannut kaupunkia, mutta väsymättä työskentelevä luonto oli jo joutunut luomaan sovittavia näköjä keskelle hävitystä. Poltettujen kotien rauniot seisoivat vielä paikallaan, mutta niiden tuhasta oli noussut tuore nurmikko, ja sen yli oli versonut nuori metsä kaikenlaisia seudun puita. Edempänä nähtiin kivi- ja soraläjiä hävitettyjen linnavallien jäännöksiä, mutta nekin viheriöitsivät ja muistuttivat, samoin kuin edellisetkin, hautakumpuja. Kaupungin keskiosassa oli sitä vastoin elämä päässyt oikeuteensa. Venäläinen kasarmi ja talo linnanpäällikköä varten seisoivat valmiina muiden rajavartijoille tarpeellisten kruununrakennusten yhteydessä. Maan omista asukkaista olivat muutamat porvarit vaimoineen ja lapsineen palanneet uuden kruununvoudin ja hänen perheensä kanssa. Suomalainen rihkamakauppa kahden venäläisen kauppapuodin naapurina sekä jotkut kalastajamökit rannalla osoittivat, etteivät suomalaiset olleet ainiaaksi hyljänneet tätä surun saarta. Oltiinpa aikeessa rakentaa luterilainen kirkkokin, mutta toistaiseksi täytyi seudun suomalaisen väestön käydä joko Luumäen tahi Taipalsaaren kirkossa. Vihkiäiset, lasten kastaminen ja maahanpanijaiset tuottivat siten monta vaikeutta, mutta mitä ei voitu auttaa, sitä täytyi kestää.

Löfving päätti nyt holhottiensa kanssa lähteä kaupungin rajojen sisälle etsimään jotakin mökkiä, jossa voisivat lämmitellä kun aamu oli kylmä ja rauhassa auaista eväspussinsa. Nuo hänen kaksi seuraajaansa olivat, vaikka vasta ensimmäisessä nuorukais-ijässä, kaikessa hyvin erilaiset. Vanhempi, Yrjö Maunu Sprengtport syntynyt 1740, oli kadetti ja väri hänen verevissä poskissaan sointui hyvin hänen sinikeltaisen ruotsalaisen univormunsa kanssa. Nelivuotiaana isättömäksi jääneenä ja köyhänä kehdosta saakka oli hän kyllä ollut puutteiden karaistavana, mutta hänen ijälleen luonnollinen reippaus ei ollut kuitenkaan kadonnut. Piirre hänen somasti muodostuneen suunsa ympärillä ja loisto hänen silmissään ilmaisivat haaveilevaa ja tulista mielenlaatua.

Ei voinut enään kukaan huomata kuinka kovaa koulua hän lapsuudessaan oli käynyt. Kaikki olikin jo voitettu, sen suuren taitekohtauksen jälkeen, kun hän ensi kerran astui jalkansa Ruotsin mantereelle. Rouva Sprengtport oli vuonna 1752, kun Aadolf Fredrik kuninkaana matkusti Suomessa, esittänyt silloin yksitoistavuotiaan poikansa hänen majesteetillensa, pyytäen hänelle sijaa itse kuninkaan äsken perustamassa kadettikoulussa. Hänen pyyntöönsä suostuttiin, mutta kun oppilaitos muutama vuosi sen jälkeen, kuningattaren yrittämän revolutsioonin tähden suljettiin, otettiin nuori kadetti konduktööriksi linnoitustöissä ja joutui siten suuren Ehrensvärdin johtoon Viaporissa. Tästä käännekohdasta alkoi uusi aika Yrjö Maunulle. Ylevämielinen, nerokas mestari tuli hänen ihanteekseen, ja hänen isänmaanrakkautensa siksi tarkoitusmääräksi, joka liiteli nuorukaisen unelmissa. Kunpa vaan Suomi saisi useamman semmoisen miehen, niin olisi se pelastettu.

Ensimmäistä matkaansa Ruotsiin Yrjö Maunu ei unohtanut koskaan. Niukalla eväspussilla lähetettiin hänet kodista mukanaan kirje sedällensä, Henrikille, joka oli everstiluutnanttina Itägöötinmaan rykmentissä, vaan jonka siihen aikaan piti saapuman Tukholmaan. Alus lähti purjehtimaan, mutta syysmyrskyt ja merivahingot viivyttivät matkaa monenkertaisesti, ja kun vihdoin päästiin satamaan, oli Yrjö Maunu puilla paljailla. Kirje oli kuitenkin hänen povessaan ja sinä hyvänään lähti hän maille. Avuliaat ihmiset opastivat häntä Ladugårdslandetiin, jossa kuningas piti suurta paraatia, ja monien loistavien herrojen joukossa huomasi hän setänsä. Kun tämä äkkiä näki edessään kalpean, risaisen pojan, joka nöyrästi kumarsi ja tarjosi hänelle kirjettä, huudahti setä: -- Suuri Jumala, oletko sinä Yrjö Maunu? Kun asia oli selvillä, pantiin poika kouluun. Kyllähän nyt kaikki vastoinkäymiset olisivat jääneet unohduksiin, mutta olo kuninkaallisten oppilaiden seassa tuntui nuoresta kadetista painostavalta, koti-ikävä rasitti häntä, ja ne monet nöyryytykset, joita suomalainen maalaispoika sai kokea Tukholman hienojen kumppaniensa puolelta, eivät koskaan hävinneet hänen mielestään.

Hänen nykyinen kumppaninsa, Juhana Henrik Hästesko, oli syntynyt 1741. Hänkin oli koko kaunis, mutta toverin innostunutta näköä hänessä ei ollut. Harmaa nuttu ja valkonen kaulaliina tekivät hänen kalpeanpuoliset kasvonsa vieläkin kalpeammiksi. Raskasmielisyyden vivahdus varjosti hänen siniharmaita silmiänsä, ja suun hymyssäkin tuntui joskus salainen alakuloisuuden piirre. Kahdeksan kuukautisena oli hän jo menettänyt isänsä, ja äidin köyhyys sekä heidän muutoinkin ahtaat olonsa olivat muiden vaikeuksien ohella painaneet leimansa nuoreen mieleen. Kunpa olisi hänelläkin, niinkuin Yrjö Maunulla, ollut setä avustamassa! Isänsä, luutnantti Hästesko-vainajan ystävien ja kumppanien toimesta oli hän päässyt kuninkaalliseen tykkiväkeen, mutta kun hän ei voinut pienellä palkallaan tulla toimeen Tukholmassa, palasi hän Turkuun ja koetti siellä jatkaa opintojaan. Hänen toivonsa oli päästä niiden onnellisten joukkoon, jotka Ehrensvärdin johdossa työskentelivät Viaporissa, mutta vielä hän ei ollut onnistunut. Juhana oli suvella käynyt linnassa uudistamassa pyyntönsä, ja täällä suostuttiin Yrjö Maunun kanssa matkasta Lappeenrannan taistelutantereelle, jossa heidän isänsä olivat tapelleet, ja josta luutnantti Hästesko haavoitettuna kannettiin vangiksi, eikä sen koommin enään palannut. Rouva Sprengtport kuitenkaan ei ollut suostunut heidän tuumaansa muulla ehdolla, kuin että Löfving ottaisi heitä opastaaksensa. Siihen oli vanha kapteeni varsin valmis, ja niin lähdettiin matkaan ja täällä nyt oltiin.

Kaikki kolme astuivat, suoritettuansa kaikki temput tulliportissa, kaupungin alueelle. Siellä he poikkesivat ensimmäiseen hökkeliin, jonka sisustus osoitti köyhyyttä kaikkialla. Alastomaan seinään kiinnitetty leveä penkki teki kai vuoteen virkaa, sillä semmoista ei näkynyt, ja siinä olikin ryijyllä peitettyjä patjoja. Sen edessä seisoi pieni pöytä ja akkunan alla tuoli ilman selkänojaa. Muita huonekaluja ei näkynyt paljon: vaatearkku ja rukki, villakoppa, mustunut virsikirja ja vähän astioita hyllyllä, siinä kaikki. Mökin asujammena oli vanha, hyväntahtoiselta näyttävä eukko, joka kernaasti suostui vierasten pyyntöön saada vähäksi ajaksi tyyssijaa ja jos mahdollista lämmintä maitoa. Sitä oli saatavissa ja emäntä viritti tulta pesään. Pojat istuivat pöydän ääreen ja kuuluivat virkeästi keskustelevan lempiaineestaan, Viaporin linnasta, jonka pääpiirteitä Yrjö Maunu kuvasi hänen eteensä levitettyyn paperiin ja selitti kumppanilleen. Löfving asettui pienen akkunan eteen katselemaan seutua. Kun hän oli siinä kotvan aikaa seisonut, herätti hänen huomiotaan joukko maarahvasta, miehiä ja naisia, jotka pyhävaatteissa, toiset ajaen, toiset jalkaisin, pitkin maantietä riensivät tulliportille, jossa alaslaskettu salpa kuitenkin esti heidän pääsöänsä kaupunkiin. Venäläisen sotamiehen täytyi ensin tarkastaa heidän passejansa ja tutkia heidän myttyjänsä, etteivät sisältäneet mitään tullattavia tavaroita. Kun kaikki oli suoritettu, nostettiin salpa ja koko joukko riensi sisään.

Löfvingille ei tämä ollut mitään uutta, olihan hän äsken ollut saman menettelyn alainen, mutta häntä huvitti katsella näitä kokemattomia ihmisiä, jotka ällistyneinä seisoivat uuden kruunun vartijamiehen edessä. Minkä tähden lienevät he tänne saapuneet. Lappeenrannassa ei pidetty markkinoita ja kaupankäynti ruotsinpuolisten pitäjien kanssa oli kielletty. Jotakin erinomaista oli kaiketi tekeillä, sillä vähäpätöisestä syystä eivät nämät kaukaa tulleet olisi matkustaneet vieraaseen kaupunkiin. Kun askareilla ollut emäntä samassa astui sisään, kysyi häneltä Löfving pidettiinkö nyt markkinoita kaupungissa.

-- Ei maar, selitti eukko, ne kokoontuvat kuulemaan saarnaajaa. Häntä odotettiin eilen Vehkalahdelta, ja nyt virtaavat kaikki ihmiset hänen luoksensa. Minunkin pitää lähteä sinne ennenkuin hän alkaa. Kai herratkin tulevat?

-- Vai niin! Käykö Vehkalahden pastori täällä, vai onko se joku vieras pappi? kysyi Löfving.

-- Ei hän olekaan mikään oikea pappi. Kerrotaan, että hän useita vuosia on kierrellyt Jumalan sanaa saarnaamassa, ja kaikkialla on hän vetänyt ihmiset puoleensa. Hän on niin köyhä, ettei hänellä ole muuta kuin mitä hyvät ihmiset antavat, mutta hän ei kerjää koskaan eikä jää kenenkään luo asumaan. Sanotaan hänen tulleen semmoiseksi surusta.

Kun ei enempää kysytty, rupesi emäntä asettamaan ruokaa pöydälle.

-- No joko olette selvillä? kysyi Löfving pöydän ääressä istuvilta pojilta.

-- Heti, vastasi Yrjö Maunu nousten. Kaikki olisi valmista, mutta linnoitukset Wargössa ovat kovin mutkikkaat.

-- Vai niin. No onhan semmoisissa monta mutkaa. Näytäpä.

Kapteeni veti paperin luoksensa, tarkasti piirustuksen ja sanoi: -- Tämä siis on Viapori.

-- Niin on. Katsokaa näitä saaria. Everstiluutnantti Ehrensvärd väittää rakentaneensa Suomelle pesän, jota ei voida valloittaa, jos sitä ymmärretään puolustaa.

-- Vai niin, vastasi kapteeni, ikäänkuin olisi hän kuullut suurenkin uutisen. Hän oli itse pari kertaa käynyt Viaporissa omin silmin nähdäksensä näitä puolustuslaitoksia. Viime kerralla oli Ehrensvärd itse kuljettanut häntä ympäri ja selittänyt luonnoksiansa ja toiveitansa, mutta vanhaa soturia huvitti nyt kuulla nuorten mieltä ja tutkia mihin entisten kumppanien pojat kelpasivat.

-- Kuinka tuon monimutkaisen suunnitelman laita oikeastaan on? kysyi Löfving ollen olevinaan tietämätön.

Yrjö Maunu osotti sormellaan paperiin: -- Katsokaa herra kapteeni. Ehrensvärd on linnoittanut nämät saaret tavalla, jolla ei ole vertaista Ruotsissa. Tämä suuri saari on Wargö. Nämät kaksi kohtaa ovat päälinnana, mutta pienet saaret muodostavat niinikään linnoja, jotka voivat taistella itsenäisesti. Sitä paitsi on aikomus laittaa makasiinit, varastohuoneet, pajat ja asuinhuoneet tavallansa linnoiksi, niin että niistä on kaksinkertainen hyöty. Kaikki nämä rakennukset Wargössä ovat niin sijoitetut, että ne kokonaisuudessaan muodostavat suuren linnan päälinnassa. Ja nämä muut saaret muodostavat Wargön kanssa mahtavan kokonaisuuden.

Löfving naurahti: -- Totta tosiaan, kun nyt vaan saadaan Viapori miehitetyksi urhoollisilla sotureilla.

Juhana ojensihe. Hänkin halusi saada sanansa joukkoon ja lausui: -- Luulen, että everstiluutnantti Ehrensvärd aikoo saada aikaan uuden tykistökoulun Viaporia varten. Kun pyysin saada oppia hänen johdollaan, paheksui hän entisen koulun lakkauttamista. Hän sanoi välttämättömäksi parantaa rajapuolustusta ja kasvattaa miehiä, jotka kykenevät korjaamaan tehdyt erehdykset.

-- Hän sanoi, keskeytti Yrjö Maunu vireästi, että Suomi oli uhrattu anteeksi antamattomalla tavalla, mutta nyt pitää hän huolta siitä, että Ruotsin uskollinen rajavartija joutuu parempaan tilaan. Rajavartijalla tarkoitti hän meitä, jotka asumme Suomessa.

Löfving nyykäytti myöntävästi; -- Ehrensvärd on viisas ja kunnon mies. Tunsin hänen isänsäkin, mutta hänen nimensä oli Schaeffer. Ukko oli rehellinen porvari Turussa, ja hänen veljensä elää siellä vielä. Hän tekee kauppaa tuossa pienessä talossa vastapäätä kenraalirakennusta.

Ihmettelyn huudahdus kuului nuorten huulilta. Eivät olleet aavistaneetkaan, että Ehrensvärd oli heidän kotimaallensa niin likeinen.

Kapteeni jatkoi: -- Ehrensvärd pitää kyllä itseänsä ruotsalaisena, koska hän, niinkuin moni muu suomalainen, ison vihan aikana syntyi Ruotsissa ja jäi sinne, mutta hän rakastaa Suomea isäinsä maana, ja neuvon teitä pitämään mielessä mitä hän opettaa.

_Yrjö Maunu._ Hän sanoi, että jos Suomi menetetään, joutuu Ruotsin vapaus vaaraan.

_Löfving._ Saattaapa joutua vaaraan muutkin pohjoisvallat. Katsokaa pojat, vapautemme ja uskomme puolesta olemme me vanhat taistelleet, ja niiden puolesta tulee teidänkin seisoa.

_Juhana._ Emme kammoksu taistelua eikä kuolemaa.

_Yrjö Maunu._ Emme kuole, me voitamme.

Emäntä oli jo saanut vaatimattomat laitokset pöytään ja ruvettiin ruoalle. Löfving katseli häntä nyt tarkemmin ja huomasi että eukkokin häntä katseli. Tuossa naisessa oli jotakin tuttua. Lieneekö hän ennen nähnyt häntä?

-- Ettekö kapteeni enään tunne minua? kysyi nainen vihdoin. Minä olen majurinrouvan Ulla.

-- Rouva Sprengtportin Ulla? toisti Löfving itsekseen. Mutta samassa hänelle selveni kaikki. Totta tosiaan, olihan siinä majuri Sprengtportin entinen palvelijatar, naimisissa Raskin kanssa Löfvingin omasta komppaniiasta. Niin oli, vaikka hän ei tuota alussa huomannut.

Sitä vastoin oli Ulla kohta tuntenut kaikki kolme. Miksei hän tuntisi kapteenia, majurin oikeata kättä, ja kuinka hän ei käsittäisi, että tuo välkkyväsilmäinen kadetti oli hänen oma, pikku Yrjö Maununsa. Ja olihan tuo kolmas herra aivan isänsä näköinen. Ulla muisti hänet hyvin ihan semmoisena kuin hän seisoi Lappeenrannassa samana päivänä kun naiset lähtivät Wrangelin luo pyytämään apua. Kaikki nämät muistot saivat hänen mielensä niin virkeäksi, että hän itkien ja nauraen tervehti rakkaita vieraitansa lämpimillä kädenpuristuksilla.

Ullan elävät kertomukset virittivät Yrjö Maunussa hänen lapsuutensa ja kaiken sen hyvän muistoja, mitä hän oli kuullut tästä uskollisesta hoitajasta. Unennäön, kaltaisia, mieluisia tapauksia astui äkkiä esille ja lämmitti hänen sydäntänsä. Ne häntä yllyttivät antamaan Ullalle jonkun merkin kiitollisuudestaan, mutta millä tavoin? Hänen matkakassansa ei sietänyt mitään ylimääräistä menoa, ja muuta hänellä ei ollut. Ehkä sopisi lainata toverilta. Mutta Juhana sanoi sitä mahdottomaksi. Suurella vaivalla oli hän saanut kokoon matkaa varten välttämättömän summan, ja epätietoista oli, riittäisikö se edes.

Entä lainata Löfvingiltä? Ei, häneltä kai saisi jonkun järkevän saarnan. Mutta jättääkö Ulla ilman mitään kiitollisuuden muistoa? Ei sitäkään.

Hetkisen mietittyänsä otti nuorukainen esille rahapussinsa. Hiiteen huolet, suoriutaan miten voidaan. Hopeariksin sieppasi hän sieltä ja astui vakavin askelin Ullan luo laskeaksensa sen hänen käteensä.

Ällistyneenä ja hämmästyksissä tahtoi tämä kieltää, mutta kun Yrjö punastuen pyysi häntä pitämään hyvänään rahan hänen muistokseen, otti Ulla sen ja käänteli sitä äänettömänä kädessään. Hän vaan katseli sitä katselemistaan, ja kyyneleet nousivat hänen silmiinsä. Olihan tuo ruotsalainen raha Ruotsin Suomesta kotoisin. Kuinka paljoa se muistutti! Kuninkaallisessa kuvassa näki hän taas kotimaan, nuoruutensa ja kaiken mikä hänelle oli rakasta.

Yrjö Maunu ymmärsi kyllä, että hän, Ullan kyyneleistä huolimatta, oli saanut hänet onnelliseksi, ja sehän teki Yrjönkin onnelliseksi. Matkakassan vajavuus sai jäädä huomispäivän huoleksi. Kun Ulla sitten tuhannesti kiittäen ja siunaten puristi hänen kättänsä, unohti hän että kirkas riksi kyllä joutuu muistiin viimeisessä tilissä Löfvingin kanssa.

Kapteeni oli mitään sanomatta, mutta kahdella päällä katsellut tuota pientä kohtausta. Hyvin hän tiesi, mitä riksi merkitsi kadetin ja hänen äitinsä taloudessa, ja ihmetteli itsekseen koska tuo nuorukainen tulee järkiinsä. Mutta se tapa ja se katse, jolla Yrjö Maunu antoi lahjansa, liikutti hänen sydäntänsä ja vahvisti, huolimatta tuosta kevytmielisyydestä, hänen hellyyttänsä vanhan majurinsa poikaa kohtaan. Olihan tuo veitikka pahanpäiväinen huimapää, mutta sydän oli kuin kulta, ja järki tulee kai vuosien kanssa. Tuon köyhän naisen ilo oli kyllä jonkun uhrauksen arvoinen.

Ulla oli vanhentunut, hän kuten muutkin, mutta keltainen tukkansa ja lapsenhurskaat silmänsä hänellä vielä olivat. Nöyryys ja luottamus loi hänen lempeisiin kasvoihinsa hiljaisuuden ja rauhan ilmeen, vaikka kyllä näkyi, että hän kuluneina vuosina oli saanut monta kovaa kokea. Sodan edellisenä vuotena oli Rask tullut kysymään eikö mentäisi pappilaan ja vihille. Lappeenrannan taistelun jälkeen häntä ei ollut näkynyt, ja Ulla suri häntä vainajana, mutta kun hän äkkiä ilmaantui, piti Ulla asiata Jumalan säätämällä ja päätti seurata Raskiansa. Täysin iloisena hän sitä ei tehnyt, sillä täytyihän hänen luopua rouvasta, joka oli leskenä ja kaipuulla päästi Ullansa lähtemään. Lisäksi oli ruotsalainen Suomikin jätettävä, sillä Raskin torppa oli Venäjän puolella. Häät vietettiin sittenkin hyvän emännän luona, itkusilmin erottiin ja Ulla lähti, mutta se onni, jota hän toivoi, katosi pian kuin unelma. Torppa oli köyhä, parina vuotena vei halla vuodentulon, ja vihdoin täytyi se myydä. Molemmat hänen lapsensa kuolivat pieninä, ja vihdoin sai hän saattaa miehensäkin hautaan. Tämä oli joku kuukausi sitten kuollut ponnistuksista ja puutteesta. Siitä ajasta ei ollut Ullalla kuin yksi maallinen toivo: hän halusi takaisin majurinrouvan luo, ja herrojen piti nyt puhua hänen puolestaan. Ensi kevännä aikoi hän, mytty kainalossa, vaeltaa Ruotsin Suomeen, sillä siellä tahtoi hän kuolla. Täällä ei hänestä tietänyt kukaan eikä hän kenestäkään. Ne perheet, joissa hän pesi vaatteita ja lattioita, huolivat hänestä yhtä vähän kuin hän niistä. Useimmat Lappeenrantalaiset olivatkin muukalaisia Venäjältä.

Nuorista oli erittäin hauskaa tutustua Ullaan. Hän oli ollut muassa sodan alusta ja oli tuntenut heidän isänsä. Hänen sanansa olivat historiallisia todistuskappaleita, ja nuorukaisista tuntui ikäänkuin olisivat tämän naisen kautta tulleet viedyiksi uuteen ja merkilliseen entisten aikojen kuvakokoelmaan. He kuuntelivat hänen kertomuksiansa avosuin, ja Ulla katseli heitä hymyillen ja lempeästi.

-- Eikö teidän mielestänne, kapteeni, nuori herra Hästesko ole hyvin isänsä näköinen? Huomasin kasvoista heti kuka hän oli.

Kapteeni käänsi päänsä Juhanaa kohden, katseli häntä tarkasti ja vastasi: -- Mielestäni on hän sekä isän että äidin näköinen. Molemmilla oli kova aika.

-- Sanokaas muuta, herra kapteeni. Muistan sen päivän, jolloin sota julistettiin. Voi niitä aikoja! Samana päivänä kun lähdimme Marttilaan oli rouva Hästesko pienen lapsensa kanssa meillä. Herra Juhana oli silloin puolen vuoden vanha vaan. Näen vielä kuinka luutnantti juoksujalkaa tuli suuressa kiireessä pirttiimme sanomaan jäähyväisiä, sillä tieto oli tuotu, että vihollinen on tulossa, eikä kukaan saanut poistua asemastaan. Mutta everstiluutnantti Brandenburg oli kuullut, että luutnantin rouva aikoi lähteä kaupungista ja antoi sentähden neljäsosa tunnin loman luutnantille.

Juhanin sydän tykytti yhä kovemmin: -- Oliko se viimeinen kerta? kysyi hän.

-- Oli. Teidän äitinne lähti meidän seurassamme Marttilaan ja taistelun jälkeen kannettiin luutnantti pois vangiksi.

-- Olen kuullut, sanoi nuori Hästesko, että univormu, jossa isäni vietiin, pian oli repaleina. Ne hän kuitenkin piti säilyssä, sillä hän tahtoi saada ne ruumispuvukseen, koska äiti itse oli kutonut kankaan. Kun isä kuolinvuoteellaan jätti tovereillensa hyvästit, leikkasi hän kappaleen univormun rintapielestä ja pyysi että se toimitettaisiin minulle sillä tervehdyksellä, että hänen sydämmensä oli sykkinyt Ruotsin hyväksi, mutta kiitokseksi uhrattiin Suomi ja sen kansa kavallettiin. Tuota muistan vielä.

-- Jos kertoisimme moisia asioita Ruotsissa, sanoi Yrjö Maunu reippaasti, niin vastattaisiin ylpeästi, että Ruotsin rykmentit tekivät minkä voivat Lappeenrannan pelastamiseksi, mutta suomalaiset pakenivat. Ei kukaan tiedä kuinka kauhealta se tuntuu, kun Tukholmassa matkitaan meidän suomenvoittoista puhettamme ja meidän sotamiehiämme haukutaan pelkureiksi.

Ullan kasvot värähtelivät. Pakoa hän ei voinut kieltää, mutta toivoi kuitenkin että Jumala tuomitsee erehtyneitä lievemmin kuin ihmiset. Paljon entisaikojen tapauksista aaveili sinä päivänä.

Yrjö Maunu loi kysyväiset silmänsä alakuloiseen naiseen. Mitä hän tarkoittanee?

-- Isonvihan kauhut, jatkoi Ulla, turmelivat sielua pahemmin kuin ruumista. Iloinen rohkeus, luottamus, uhraavaisuuden halu olivat kadonneet.

-- Saattaa olla, kuului Löfvingin ääni akkunan luota, jossa hän veteli savujansa, saattaa olla, mutta tuo kurja pako ei ollut sodan syy. Sotia on ollut kaikkina aikoina, mutta eivät Suomen pojat ole koskaan ennen häväisseet itseänsä sillä tavoin. Mihin olisivat Ruotsin kuninkaat joutuneet, jos olisimme heille lähettäneet moista väkeä.

-- Miehen urhous ei ole hänen käsivarsissaan, vaan hänen sydämmessään, sanoi Ulla. Mutta Suomen miesten sydän oli haavoitettuna niinkuin heidän isänmaansakin. Se oli heissä kai perintönä.

_Löfving._ Sitä en usko.

_Ulla._ Kun lisäksi kerrottiin, että herrat olivat myyneet maan, kävi epäluottamus niin toivottomaksi, että heitettiin kaikki.

_Yrjö Maunu._ Ensi sodassa valloitamme takaisin venäläisen Suomen.

_Ulla._ Ei kirkkoa unelmilla rakenneta. Moni sanoo, että käy vielä pahemmin kuin ennen sille, joka rohkenee ruveta taisteluun. Ettekö tekin, kapteeni, luule samaa.

Kapteeni kohotti päänsä ja nojautui seinää vastaan. Hän ei voinut kieltää, että kaikki oli mennyt hirveästi taapäin. Oh! kun hän ajatteli Ruotsia semmoisena kuin se oli hänen nuoruudessaan. Ja nyt? Tuo loistava valtakunta oli vaan entisyytensä varjo. Poissa oli Liivin-, Viron- ja Inkerinmaat linnoineen. Poissa oli Viipuri, ja Suomi oli halaistu.

-- Otamme takaisin kaikki mikä on meidän, huusivat nuorukaiset kuohahtavalla rohkeudella. Vääryydellä on Suomi anastettu. Eikö niin kapteeni?

-- Vääryydellä, toisti kapteeni. Sitä en tiedä. Voittaja piti itsensä oikeutettuna ottamaan mitä omistaja heitti. Olihan koko Suomi yhteen aikaan hänen vallassaan, vaikka hän sitten luopui toisesta puolesta.

Sitten kapteeni kertoi, että ensin puhuttiin semmoista, että Suomi oli jaettava Hankoniemestä pohjoiseen, niin että Ruotsille jäisi ainoastaan kapea kaistale. Sitten sanottiin toisena päivänä, että maa oli tehtävä venäläiseksi maakunnaksi ja toisena taas, että keisarinna tahtoi tehdä siitä itsenäisen kuningaskunnan Aadolf Fredrikille.

Yrjö Maunu nykäsi toisten huomaamatta toveria kylkeen: -- Nyt kuulet ettei ne olleet satuja ja valhetta mitä sinulle kerroin sisarestani. Maria oli ensimmäinen, joka ilmoitti keisarinnan päätöksen.

Juhana ei vastannut, ja Löfving kertoi lisäksi, että kyllä moni Venäjällä harrasti Suomen tekemistä eri valtakunnaksi. Arveltiin, että maasta siten saataisiin sopivin erottaja Ruotsin ja Venäjän välille.

Haaveilevina katselivat nuorukaiset avaruuteen. He etsivät tuota valtakuntaa, mutta sitä ei näkynyt. Itsenäistä Suomea tuntui mahdottomalta ajatella. Yrjö Maunu kääntyi Löfvingin puoleen kysyen: -- Miltähän semmoinen näyttäisi? Löfving veti suunsa täyteen savua, puhalsi sen ilmaan ja viittasi sitten noihin keveisiin tupruihin: -- Tämmöiseltä Suomen valtakunta näyttäisi. -- Ja sitten hajotti hän kädellään hattaran, joka siten haihtui.

Nuoret pitivät näitä sanoja kovina ja kylminä, mutta Löfving selitti säälimättä: -- Köyhä maa, semmoinen kuin meidän, ei tule aikaan omin neuvoin. Me tarvitsemme mahtavamman suojaa. Tähän saakka on Ruotsi ollut semmoisena, mutta nyt täällä on kaksi herraa, toinen itäistä toinen läntistä puolta varten, ja saattaa tulla aika, jolloin moni on kahdella päällä kenen kanssa kulkea. Ruotsi ei voi enään suojella rajaansa, ja kahden herran palveleminen on meidän perikatomme.

-- Mitä arvelette? kysyi Yrjö Maunu katsellen Ullaan.

Tämä pani surullisena kätensä ristiin: -- Mitä minä ymmärtäisin arvella! Jos ei hyvä Luoja meitä auta, niin ei tässä auta ihmisneuvot.