Part 25

Viestit seikkailustamme Kreikanmaalla olivat ehtineet edellämme meren ylitse, ja Aleksandrian ja Kairon lehdet olivat innoissaan tulostamme. »Ensimäinen ilmapallo, joka Egyptissä nähtiin, ranskalainen sota-alus, joutui Abukirin taistelussa maineettomasti perikatoon», kirjoitettiin niissä, »eikä menestys ole aina seurannut niitäkään ilmalaivoja, Jotka myöhemmin ovat kaupungeissamme onneaan koettaneet. Mutta nyt odotamme luoksemme erinomaista ilmapurjehtijaparia. Jo muutaman aikaa on uljaan ilmapurjehtijakapteenin Leo Quifort'in ja hänen yhtä ihailtavan puolisonsa nimi ollut jokaisen huulilla. Tuo nuori ilmapurjehtijapari on tullut Meksikosta Vanhaan maailmaan kohottaakseen ilmapurjehdusurheilun jälleen arvoon ja loistoon, jota vailla sen muutamain sivistyneitten ilmapurjehtijain kiitettävistä ponnistuksista huolimatta, jonkun aikaa on täytynyt olla. Ilmapurjehduksen suosijat tietävät kertoa ihmeellisiä seikkoja tuon nuoren kapteenin kylmäverisyydestä ja taitavuudesta, eikä heitä edes ihmetytä, että hän, yhdessä viehättävän puolisonsa kanssa, palasi voittohikkaana myöskin taistelustaan noiden taikauskoisten kreikkalaisten paimenten kanssa. Maahanlaskemiseenkin nähden, joka on ilmapurjehduksen vaikein temppu, on Leo Quifort saavuttanut mitä täydellisimmän mestaruuden. Samalla sirolla varmuudella, jolla hän laskeutuu yläilmoista käsin valitsemalleen nurmikentälle, ohjaa hän aluksensa merellä kulkevaan laivaan, vaikkapa pieneen kalastajaveneeseenkin! Ja kuten päivällä, niin yön pimeydessäkin! Tuo seikka on jo antanut aihetta arveluun, olisiko kapteenin silmäin rakenteessa ehkä jotakin tavallisuudesta poikkeavaa, kuri synkimmässä pimeydessäkin voi huomata aluksestaan jokaisen pienimmänkin maanpinnan epätasaisuuden, jokaisen sähkölennätinlangan, joka estää maahanlaskun onnistumasta.»

Nuo ylenpalttiset kehumiset saivat minut sydämestäni nauramaan, mutta Big yltyi intoihinsa ja virkkoi:

— Mutta siinä on kyllä paljon tottakin. Epäilen, onko koskaan ollut olemassa toista niin varma ilmapurjehtijaa kuin sinä, Jost!

— Ei, vasta nyt seuraa se mikä totta on, vastasin minä, viitaten siihen paikkaan lehdessä, joka koski häntä.

»Samaten kuin kapteeni Quifort», kirjoitettiin siinä, »ansaitsee myöskin hänen rohkea puolisonsa mitä hartainta kiitosta. Matkustajat Italiasta ja Itävallasta, Tonavanmaista ja Turkista kuvaavat kaikki tyynni samalla ihastuksella tuota nuorta ja kaunista, hienosti sivistynyttä ja henkevää naista. Katse vain hänen kasvoihinsa — ja pelokkaimmatkin miehet saavat luottamusta 'Saturnukseen', ja naisista, jotka eivät ennen ole ajatelleetkaan rohjeta nousta ilmalaivaan, tulee ilmaretkeilijöitä. Aina on rouva Abigail Quifort noilla ihanilla retkillä yläilmojen valtakunnassa tarjonnut vieraillensa oivan esimerkin ilomielisyydellään, hilpeällä ja henkevällä seurustelullaan, samaten kuin rohkealla levollisuudellaan, kestävyydellään ja kärsivällisyydellään, j kun on ollut kysymyksessä otteleminen myrskyn kanssa tai maahanlaskeminen asumattomassa tienoossa. Lausumme tuon erinomaisen ilmapurjehtijaparin tervetulleeksi Egyptiin, ja kun he kuulemamme mukaan ovat herättäneet yhtä suurta ihastusta seuraelämässä liikuskellessaan, kuin retkillä ilmojen valtakunnassa, toivomme niidenkin, jotka eivät aio nousta 'Saturnuksen' gondoliin, valmistavan heille sydämellisen vastaanoton.»

Todellakin korvasi oleskelumme Aleksandriassa ja Kairossa meille Kreikanmaalla kärsimämme vastoinkäymiset. »Saturnus» pyöreine paikkoineen herätti molemmissa kaupungeissa suurta mielenkiintoa. Mitä runsaimmat kohteliaisuudenosoitukset tulivat osaksemme, saimme lukuisasti matkaajia ylhäisistä seurapiireistä, ja toinen ihana retki seurasi toistansa. Näen vielä edessäni nuo tuhatlukuiset katselijajoukot, jotka tungeskelivat Kairon Esbekieh-puistossa ilmaannousuamme odotellen, kaupungin, jommoisena se kuvastui ylös alukseemme. Sininen Niili kiertelee hymyilevää Gesirehin saarta, valkoisina hohtavat Mokatam-vuoren linnoitukseen vieväin pengermien katokset, kimmeltävinä kohoovat moskeijain minaretit ylös korkeuteen. Eteemme leviää Choubran hedelmällinen alue, sieltä täältä kohtaa silmäämme mehevän vehreyden keskeltä viljavainio, arpanappulain kokoisina häämöttävät erämaan rajalla pyramidit.

Mutta syynä siihen, että muistot Egyptistä kuvastuvat mieleeni niin päivänpaisteisina, ei ole ulkonainen menestys, joka siellä retkiäni seurasi. Ei! Mutta noina ihanina viikkoina oli kuin Big olisi vapautunut jostakin, joka jo pitkät ajat oli synkistyttänyt hänen mielensä ja riistänyt häneltä rauhan. Yllätin usein vaimoni autuaallisissa haaveissa, ja hänen sinisilmissään säihkyi jälleen tuo hilpeä veitikkamaisuus, joka Hampurin keväisessä ympäristössä käyskennellessäni oli minua ihastuttane. Joko vihdoin, vihdoinkin? Olikohan tuohon onnelliseen käänteeseen syynä Sommerfeldin kirje, jossa hän lausui ilmi ilonsa pelastumisestamme Kreikanmaalla sekä suuresta menestyksestämme Egyptissä tai Marfilista saapunut tieto, että inhottavan lastentyön kaivoksissa nyt korvasivat koneet? Tosin nuo molemmat kirjeet olivat tuottaneet Bigille sydämellistä iloa. Mutta tuon riemastuttavan muutoksen syy oli syvemmällä! Oli kuin laupias Jumala itse olisi tahtonut pelastaa ihanan vaimoni hänen suuresta tuskastaan ja lahjoittaa hänet elämälle takaisin.

Tehtyämme joukon onnistuneita ilmaretkiä, kieltäytyi Big äkkiä lähtemästä mukana matkaan. Se tuntui minusta sitäkin kummallisemmalta, kun tuuli lupaili meille ihanaa retkeä yli pyramidien, ja matkustavaisten joukossa muuan nuori nainen selitti lähtevänsä mukaan ainoastaan jos saisi vaimoni seurakseen yötä varten, jonka aioimme viettää erämaassa beduiiniteltoissa. Tuossa viehkeässä olennossa, joka oli kietonut baskilaisen harson siron päänsä ympärille, ei ollut mitään muuta suurta kuin mustat silmät ja halu lähteä mukaan, ja tyttönen polki harmistuneena jalkaansa, kun Big pätevää; syytä esiintuomatta iloisennäköisenä koetti päästä matkaa tekemästä. Minäkään en käsittänyt vaimoni oikkua. Mutta hän naurahteli vain veitikkamaisesti. Vihdoin hän pyyntöjemme hellyttämänä kumminkin nousi alukseen, jota vieno tuuli alkoi kiidättää Heliopoliin miellyttävän tienoon ylitse. Vehreät kentät jäivät taaksemme, ja matkustajain riemuhuutojen kaikuessa ensi »Saturnus» laskevan auringon loisteessa sfinksin ja pyramidien ylitse, ja allamme häämötti keltainen erämaa hietavuorineen ja -laaksoineen, joita tuuli oli laatiellut mitä oudoimpiin muotoihin. Pyramidit, nuo nelituhatvuotiset muistomerkit vielä näkyvissämme laskimme maahan, ja istuimme sitten lämpöisenä yönä jutellen telttojen edessä, jotka olimme tilanneet beduiineilta. Kaukaa kuului hieman koleana sakaalien ulvonta.

Mutta Big, jolla oli telttatoverinaan tuo nuori neitonen, käytti hyväkseen sopivaa tilaisuutta saadaksensa minut erilleen muusta seurueesta. Kiihkeän hellänä hän painautui vasten poveani, epäröi vielä silmänräpäyksen ja kuiskasi sitten kasvot onnen kirkastamina:

— Jost, minun ei olisi tänään enää pitänyt lähteä mukaan. Tämä oli viimeinen ilmapalloretkeni, toivottavasti aivan viimeinen! Unelma, joka vuodet pitkät on täyttänyt mieleni, toteutuu, rukoukseni on kuultu. Olen saanut riemukkaan vakuutuksen kantavani lasta sydämeni alla. Nyt elän kokonaan sille!

Liikuttavan harras, nöyrä autuaallisuus säteili hänen kasvoillaan, ja erämaan tähtitaivaan alla nautin minä elämäni puhtaimmista tunteista, järkytetyin mielin, unettomana onnesta, sovinnollisena elämää ja maailmaa kohtaan, ja suloisissa haaveissa odotin että aurinko nousisi, valaistakseen riemuretkeämme Kairon kaupunkiin.

Kaikki ajatuksemme ja tulevaisuudentuumamme kohdistuivat nyt lapseemme. Erosimme Egyptistä kuin onnea tuottaneesta tarumaasta, ja Oranissa minä keskeytin ilmaretkeilyni jo varhain syksyllä, voidakseni omistaa kaiken huolenpitoni vaimolleni. Ehdotin Bigille, joka eleli kokonaan onnellisissa unelmissaan, että viettäisimme talven Pariisissa ja odottaisimme siellä lapsen syntymistä. Sillävälin antaisin minä rikkiammutun »Saturnuksen» asemesta rakentaa uuden, kauniimman ilmapallon, joka hänen kunniakseen saisi nimen »Big Quifort».

— Ei Jost, elkäämme miettikö uuden ilmapallon hankkimista, vastasi Big katse hartaan rukoilevana — vaan hakekaamme asuinpaikaksemme rauhaisa sopukka, jossa voimme tarjota lapsellemme palan maata, missä leikkiä, ja kodin. Luopukaamme lapsemme hyväksi kunnianhimoisista ilmapurjehdustuumistamme! Ja synnytyshetkenäni en tahdo olla vierasten ihmisten tykönä Pariisissa, vaan uskollisen, hellän Gheritani luona Triestissä. Varmaankin on siellä vuokrattavana jokin pieni huvila öljymäen rinteellä.

Saimme vuokrata pienen huvilan, ja Gherita oli ihastuksissaan siitä että saisi hoitaa rakasta muinoista vaitijatartaan. Joulun aikoina matkustimme Napolista, missä viimeksi olimme asuneet, itävaltalaisella höyrylaivalla Triestiin, Big ylevän rohkean, toivehikkaan mielialan vallassa. Mutta hänen rohkeutensa ja toivonsa olivat kumminkin vain kuin iltarusko kukoistavan, hedelmöittävän kevätpäivän jälkeen, jota seuraa kukan ja hedelmän tuhoava hallayö.

Mitä auttoi Big-parkaani, että hänen pyyntönsä oli jouluillaksi vapauttanut syvällä laivanruumassa makaavan murhaajan kahleista ja antanut hänelle hetkeksi ihmisarvon takaisin, mitä auttoi häntä että hän hyväntekijänä kierteli Triestin kurjimpia kaupunginosia ja polvistui kirkoissa rukoillen lapsensa puolesta? Kun keväimen ensi nuppujen puhjetessa hänen synnytyshetkensä lähestyi, oli hänen mielensä jälleen lannistunut, synkkäin aavistusten vallassa.

* * * * *

Olen peräti alakuloisella mielellä! Kirjoittaessani elämäni tarinaa, kalvaa myrsky väsymättömästi kattoani, päre toisen jälkeen lentää tiehensä. Paikkaukseni ei kestänyt paljoa. Tänään olen jälleen ollut aamusta varhain myöhään iltaan katolla työssä. Työskennellessäni siellä rasituksesta hikisenä alkoi jäätävä itätuuli minua ahdistella. Kylmetyin aika lailla, ja tunnen etten ole enää muinoinen voimakas Jost Wildi. Sen lisäksi olen tehnyt pelästyttävän huomion. Kun illan suussa aioin panna uunin lämpiämään, huomasin että puuvarastoni on niukanlainen. Se oli syksyllä yhtä suuri kuin muinakin vuosina, mutta olen tänä talvena huomaamattani käyttänyt lämmittämiseen enemmän puita kuin ennen, sillä yhä uusien muistojen houkuttelemana olen usein yksinäisyydessäni jatkanut näiden tunnustusten kirjoittamista puoliyöhön, jopa aamuunkin saakka. Jos nyt tulisi kova pakkanen, joutuisin pahaan pulaan. En voisi säästää halkoja pistosten takia, joita tunnen rinnassani, ja jonkun ajan kuluttua minun täytyisi alkaa lämmittää uunia observatoorin huonekaluilla, mitä ilman vain voisin olla. Ihania kokemuksia odotettavissa! Myrsky tuhoaa katon, vartija polttaa talon kaluston ja seinät ja pystyttää lopuksi vuoren huipulle punaisen hätälipun! Sitä en olisi halukas tekemään! Ja voitaisiinkohan minulle edes toimittaakaan apua? Tietysti uskollinen Hannuni tekisi yliluonnollisia ponnistuksia, mutta on sitten olemassa mahdollisuus, että minun täytyy yksinäisyydessä vähitellen menehtyä puoleksihävitetyssä majasessa. Siksi on mieleni niin tuiki synkkä. Ennen kaikesta järkyttää sitä kumminkin se, että minun nyt on elämäntarinaani liitettävä Big-paran tunnustus.

Hänen syyllisyydestään lankeaa toinen puoli minun osalleni.

* * * * *

Kun autuaallisen vaimoni ja minun oli päättäminen, missä kaupungissa odottaisimme oman lapsemme ensimäistä, suloista hymyilyä, ei meidän olisi pitänyt valita Triestiä. Tosinhan siellä asui uskollinen Gherita, joka iloissaan siitä että jälleen sai palvella muinoista käskijätärtään, melkein unohti pitää huolta omasta kodistaan, miehestään ja lapsistaan, ja vuokraamamme pieni huvila sijaitsi viehkeän linnunpesän kaltaisena tuulelta suojatulla, alati vihreällä rinteellä. Mutta puutarhaamme huuhtelevan sinisen lahden takaa kohtasi katsetta Duinon silmääkiinnittävä, synkkä kalliolinna, ja kun muinoiset tuttavamme tulivat meitä tervehtimään; juttelivat he noille linnoille tekemästämme huvimatkasta sekä iloisesta karkelosta paluumatkalla, ja kuinka Bigin tulisuus silloin oli saattanut hänen kauneutensa ilmenemään täydessä ihanuudessaan. Näin kuinka nuo hilpeässä keskustelussa esiinkutsutut muistot järkyttivät vaimoni mieltä, jonka tyynen toivehikas äidinilo oli niin kokonaan täyttänyt. Tuntikausia hän nyt istui akkunan ääressä, silmäillen ulos merelle, joka hohteestaan ja hymyilystään huolimatta tiesi kertoella Belgian Charlottaan synkästä kohtalosta ja jonka laineissa sospir' del mar' väreilee. Tuota lahdelmaa katsellessaan painoi Big ihanan päänsä alas, ja hänen kasvoiltaan häipyi onnen heijastus kuin sammuva auringonsäde. Lähestyin häntä iloisesti tervehtäen. Hän heräsi syvistä mietteistä ja hänen äänensä haikea hellyys muistutti minua äitivainajastani, kun hän pyysi: »Jost, poikaseni' puhupas nyt taas kerran muutama sana minun kotipuoleni kieltä.»

Noina synkkinä aikoina hän varmaankin, mieli Miramareen ja Duinoon liittyväin muistojen vallassa, kirjoitti tunnustuksensa, kuinka oli rikkonut Duglorea, muinoista morsiantani vastaan. Siinä ovat nämä sanat: »Kuten Belgian Charlotta olisi halunnut nähdä miehensä keisarinistuimella, niin toivoin minäkin näkeväni sinun, puolisoni, jota niin sanomattomasti rakastan, saavuttavan korkeimman elämänonnen. Mutta nyt, kun lastamme odotteessani tuo salainen pahateko polttaa sydäntäni tulillekin tavoin, en tahdo olla Duinon kauhean Jugundan kaltainen. Pelkään että lapseni syntymä vie minut kuolemaan. Silloin tulee sinun tietää rikokseni. Ei edes sekään ajatus, että kiroat minua haudassani, ole minusta niin kammottava, kuin kuoleminen syntiäni tunnustamatta.»

Luin Bigin tunnustuksen, sydän vihlovaa surua täynnänsä, ennen hänen eroamistaan elämästä. Hän itse pyysi synnytystuskiaan kärsiessään minua avaamaan kirjeen, joka sisälsi sen.

Nuo tuskat kestivät koko päivän ja yön. Pitkä kaamea yö oli kulunut puoliväliin, Kärsin yhdessä Bigin kanssa. Kuuma kyynelpari vieri pitkin hänen polttavia poskiaan.

— Jost, en kestä enempää, auta minua — vaikeroi Big. — Elä pelästy pyyntöäni! New Yorkissa näin matka-arkussasi pienen kirjan. Se oli Duglore Imoberstegin virsikirja. Hän oli antanut sen sinulle amuletiksi. Et suostunut siitä luopumaan. Mutta minä pelkään tuota tomuista kirjaa, joka seuraa sinua kaikkialle. Jost, tuon salaperäisen amuletin takia en voi täyttää naisen vaikeinta velvollisuutta. Se lamauttaa voimani. Jost, rakkauteni ja kärsimysteni tähden, — toimita se pois talosta — ja minä synnytän sinulle lapsemme!

Annoin kirjan Gheritalle, että hän veisi sen kotiinsa. Kuinka ihmeellinen olikaan tuo Bigin kiihkeä pyyntö! Kaameana hiipi mieleeni aavistus, että viaton kirjanen, joka hänen voimansa lamautti, oli hänelle muistutuksena salaisesta rikoksesta, josta omatunto häntä soimasi, — ja aloin käsittää kaikki.

Hetkisen ajaksi hän näytti vapautuvan epätoivostaan. Mutta äkkiä hän huusi:

— Miksi olet niin kalpea, miksi katsot minuun niin tyrmistyneenä, Jost?

Vaikeroiden ja vavahtelevin sormin hän raastoi ihanaa tukkaansa, joka kuin vaaleanruskea vaippa valui alas hänen hartioilleen. Mutta kohta hän kavahti istualleen. Sekavain suortuvien takaa tuijottivat hänen sinisilmänsä kauhistuneena eteensä kuin olisivat nähneet aaveen, hänen suloiset kasvonsa vääntyivät, ja kouristuskohtaus sai hänen käsivartensa nytkähtelemään.

— Mitä minun täytyykään kärsiä, Jost! Se, mikä minua kiduttaa, ei ole tuo pieni kirja, kirkaisi hän, — vaan minä tiedän, minkätähden kärsin. Duglore Imoberstegin takia minä en voi lastani synnyttää!

Hän läähätti tuskallisesti. Sitten seurasi kimakka huuto:

— Jost, Jost-parka, olen rikkonut Duglore Imoberstegiä ja äitiyden pyhyyttä vastaan!

Minusta oli kuin maa olisi vavahtaen haljennut allani ja helvetin myrkylliset liekit syöksyneet esiin. Voimatonna vaipui Big takaisin patjalle, valittaen ja nyyhkyttäen ja itkien yhtä katkerasti kuin muinoin Hampurin sairashuoneella kihlautumisemme jälkeen. Mutta tämä itku oli sisällisen vapautumisen itkua! Kun vavisten ja saamatta sanaa esiin vaivuin hänen vuoteensa ääreen, ojensi hän minulle vavahtelevan, kylmän hien peittämän kätensä.

— Jost, olen kirjoittanut sinulle kirjeen, nyyhkytti hän kuuman kyynelvirran huuhdellessa hänen poskiaan. — Tässä on pienen lippaani avain. Lipas on tuolla viereisessä huoneessa. Mene, lue mitä olen kirjoittanut, mutta elä lue sitä minun nähteni! Mene, Jost! Anna anteeksi, jos voit antaa! Mene — — —

Sanat katkesivat hänen hehkuville huulilleen. Mutta sisälliset tuskat pakottivat tuon voimattoman, kidutetun olennon jälleen pystyyn. — Mene; rukoili hän. — Mene lukemaan!

Hoipersin viereiseen huoneeseen ja avasin vavahtelevin sormin norsunluusta veistetyn muinaismeksikkolaisen lippaan. Siinä olivat nuo Bigin rakkaalla käsialalla kirjoitetut lehtiset, mutta kirjainten terävähköt muodot todistivat tuskasta ja mieIenliikutuksesta, joiden vallassa kirjoittaja oli ollut. Maailma oli mustenemaisillaan silmissäni, vaan kooten viimeiset voimani kykenin kumminkin lukemaan vaimoni tunnustuksen.

»Sanomattoman rakas mieheni», kirjoitti Big, »jo Helgolannissa hurmasivat minut sinun tummat silmäsi, ylväs nuoruutesi, voimakas raikkautesi. Sydämeni oli tulvillaan riemua nähdessäni sinut jälleen Sommerfeldin ilmapallon luona. Itkien muistelen tuota viehättävää retkeä sekä sitä seuraavia ihania iltoja, joiden suloa ei häirinnyt mikään muu, kuin pettymys saadessani kuulla että sinulla oli jo kotiseudullasi kihlattu. Tunsin silloin, että minun pitäisi lopettaa seurustelumme, mutta en voinut, — oli kuin salaperäinen voima olisi minua vetänyt puoleesi.

Käsittääkseni rikokseni, muistele noita Hampurissa viettämiämme ikuisesti unohtumattomia päiviä! Muistele tulisen mielettömiä suuteloitamme! Muista, kuinka kolea oli eromme Hampurin oikeushuoneiston edustalla! Hoipersin tyköäsi kuin tajutonna. Tuo ainoa ajatus täytti mieleni: 'Nyt olen ainiaaksi menettänyt Jostini!' Mitä siitä välitin, että kasvatuskoulun johtajat, Jenssen ja Römer, jotka jo monta kertaa olivat varoittaneet minua seurustelemasta kanssasi, karkottivat minut luotansa? Elin hotellissa, uskaltamatta ilmaista kenellekään ainoallakaan sanalla sitä, mikä poltti sydäntäni kuin liekki. Minun olisi pitänyt ja minulla oli aikomus lähteä Meksikkoon, mutta en voinut erota siitä paikasta, jossa elit, ilmasta, jota hengitit. Mielettömästi sinua ikävöiden kuljin aamusta iltaan yksin pitkin kaupungin katuja, toivoen näkeväni edes pukimesi liepeen, jalkasi jäljen kadulla. Kaikki turhaa! Kysyin eräältä poliisilta, kuinka saisin selville asuntosi. Muutaman päivän perästä hän ilmoitti sen minulle, ja minun onnistui saada kaikenmoisia tietoja sinusta ja silloisesta morsiamestasi sukkelapäiseltä poikaselta, joka oli tuon puutarhurin palveluksessa, jonka tykönä te asuitte, ja aamuisin kuljetti rattaillaan kukkia kaupunkiin. Jost, Jostini, jota jumaloin, halpana laivanlämmittäjänä! Tuo ylevämielinen mies, joka oli minulle lausunut: 'Kaiken elämäni tahtoisin viettää sinun parissasi!' oli vajonnut halvimpaan toimeen, mitä satamakaupunki voi tarjota. Vihdoin, vihdoin näin sinut jälleen. Talutit morsiantasi ja uskalsit tuskin tervehtiä minua hänen tähtensä. Silloin oli kuin olisin menettänyt järkeni! Mielessäni liikkui ajatus, että lopettaisin päiväni ja määräisin sinut perillisekseni, niin että voisit morsiamesi kanssa tulla onnelliseksi. Mutta voimakkaammin vielä vaati sydämeni minulle itselleni elämän- ja rakkaudenonnea! Korvissani kaikuivat ja raikuivat sanasi: 'Kaiken elämäni tahtoisin viettää sinun parissasi!' Tunsin haikeata sääliä sinua kohtaan, ja sydämeni kuiskaili minulle että ainoastaan velvollisuudentunto liitti sinut tuohon tyttöön, joka oli tullut Hampuriin kiinnittämään sinut ainaiseksi vaatimattomiin oloihin, että olit joutumaisillasi lupauksen uhriksi, jonka olit antanut kokemattomana nuorukaisena kaukaisessa kotivuoristossasi ja jota nyt salaa äärettömästi kaduit. Nyt heräsi minussa mieletön ajatus, että minun täytyisi sinun sitä aavistamattasikaan hankkia sinulle vapautesi jälleen, silloin kiiruhtaisit sen tykö, joka oli valmis auttamaan sinut onnen kukkuloille. Niin toimin mielipuolen, enkä järkevän ihmisen tavoin, ja tein rikoksen viatonta Duglore Imoberstegiä kohtaan.

Oli lauantaipäivä. Tuo puutarhurin apulaispoika oli kertonut minulle, ettei laivasi varmaankaan palaisi Hampuriin ennenkuin kahden viikon perästä. Jenssenin ja Römerin kasvatuskoulusta toimitettiin minulle jäähyväiskirjeesi ja valokuvasi, jotka olit lähettänyt Rotterdamista. Kirjeen, jossa vain kiitit entisestä ystävyydestä, mutta et puhunut mitään jälleennäkemisestä, olisi pitänyt saada minut järkiini. Mutta kuvasi pani kaikki mielessäni sekaisin. Suutelin sitä lukemattomat kerrat ja rakkaita kasvojasi katsellen tein seuraavana yönä kauhean päätöksen. Seuraava päivä oli sunnuntai. Silloin menisi Duglore Imobersteg, joka muutoin aina oli kotosalla, Ottensenin kirkkoon.

Minä menin sinne myöskin, yhdyin rukoilevien joukkoon ja huomasin kuinka kauheasti morsiosi minut nähdessään pelästyi ja ikäänkuin jähmettyi tuskasta. Papin rukouksesta kuulin ainoastaan sanat: 'Elä saata meitä kiusaukseen, vaan pelasta meidät pahasta!' Mitä se minua liikutti? Minähän olin pakana! Kiihkeästi toistin mielessäni sanasi: 'Kaiken elämäni tahtoisin viettää sinun parissasi!'

Jumalanpalvelus oli lopussa. Pyhäpukuinen kirkkoväki virtaili ulos, ja lähtiessäni kirkosta huomasin kuinka morsiamesi pyrki minua pakenemaan, mutta olin jo hänen vieressään.

— Neiti, pyysin minä, — saisinko puhua muutaman vakavan sanan kanssanne.

Hän pysähtyi. Molemmat kiihkeän mielenliikutuksen vallassa odotimme vaieten ihmisjoukon loittonemista.

- Että annatte Jost Wildille hänen vapautensa takaisin, vastasin minä kalveten, mutta päättäväisesti. - Hän rakastaa minua enemmän kuin teitä ja tuntee itsensä onnettomaksi siitä, että on teihin kahlehdittu!

— Ei, Jostini ei tunne itseään onnettomaksi siitä että on minun omani! sopersi hän vavahdellen.

Tässä on kirje Rotterdamista, jatkoin minä. — Te tunnette käsialan.

Katse vain ja hän kirkaisi:

— Katala Jost! — Mutta en voi sittenkään luopua Jostista, neiti, rukoili hän. — Tulen synnyttämään hänelle lapsen!

Silloin pujahti huulilleni tuo saatanallinen vastaus:

— Mutta minä kaiketi ennen kuin te!

Silmät, joiden puoleksi sammunutta katsetta en voi koskaan unohtaa, tuijottivat minuun. Valitushuuto huulillaan hoipersi tuo onneton luotani pois päivänpaisteiselle tielle!»

Kirje, joka sisälsi tuon kaamean tunnustuksen, putosi kädestäni. Masentavaan suruuni sekaantui nyt vihaa, raivoa. Ensi tunteeni oli: Sinä Amerikan metsien villipeto, joka olet raadellut Dugloreani, nyt on sinun saatava surmasi miehesi kädestä.

Astuin askeleen kohti huonetta, jossa Big vaikeroi tuskissaan. Silloin kuulin oven takaa hänen sydäntävihlovan valituksensa: — Lapseni, lapseni, armahda minua! — ja Gheritan rukoukseen korotetun äänen. Ei, nyt ei ollut oikea hetki vaatia rikollista ankaralle tilinteolle. Tulin järkiini. Otin kirjeen lattialta ja luin kauhun vallassa edelleen.

»Kysyt minulta», kirjoitti Big, »kuinka voin tehdä itseni syypääksi noin kauheaan petokseen viatonta Duglore Imoberstegiä kohtaan. Toimin mielenkiihtymyksen vallassa, joka esti minua tuntemasta sääliä uhriani kohtaan ja tajuamasta tekoni kataluutta, kuin unessakävijä, joka epäröimättä lähtee astelemaan katonharjaa pitkin. Olinhan täysin vakuutettu taistelevani vain sinun onnesi puolesta, sinä sydämeni lemmitty!