Part 26

En ollenkaan ihmetellyt, kun ilkityöni tuotti minulle ulkonaista menestystä ja pääsin valitsemasta pakenisinko Meksikkoon vai surmaisinko itseni syöksymällä veteen. Puutarhuripoikanen ilmoitti minulle Duglore Imoberstegin lähteneen kotipuolelleen ja sinun olevan sairashuoneella lavantaudissa ja ettet ollut enää morsiantasi tavannut. Nyt oli minulla jälleen tilaisuutta lähestyä sinua. Nuo kaksi kirjettä, jotka sait kotipuoleltasi, eivät ilmaisseet mitään, ei mikään enää erottanut meitä, ja istuessani sairasvuoteesi ääressä tunsin sokeudessani kiitollisuutta kohtaloa kohtaan, joka oli sallinut kauhean tekoni tapahtua.

Vitkalleen vain seurasi herääminen noista kiihkeän mielettömistä haaveista, jotka olivat hämmentäneet oikeuskäsitteeni ja saattaneet minut luulottelemaan itselleni, että olin tehnyt jalon ja ylevän teon sinua kohtaan. Sairaalassa alkoi todellisuus hiukan häämöttää mieleeni, huomatessani että olit kiintynyt Duglore Imoberstegiin paljoa voimakkaammin kuin koskaan olin ottanut uskoakseni. Se oli syynä haikeaan tuskaani, kyyneleihini kihlautuessamme! 'Olen hankkinut itselleni mahdollisuuden elää Jostini rinnalla uhrilla, joka on suurempi kuin onni', vaikeroin sydämessäni. Pyrin estämään tuota tunnetta valloilleen pääsemästä. Mutta Hampurin asemalla — muistat kyllä tuon synkän illan — täytyi minun äkkiä jälleen ajatella tyttöä, joka surun murtamana oli paennut kotiseudulleen. Selvästi kuin todellisuudessa näin edessäni nuo silmät, joissa kuvastui tuska, kaamea kuin kuolema, nuo verettömät kasvot! Hellyys, joka vetää toista naista toisen puoleen, kiihkeä sääli onnetonta kohtaan, epätoivo oman itseni tähden täytti sydämeni. Minusta tuntui, että minun oli lähdettävä luotasi, Jost! Mutta tuona hetkenä vain alkoivat ne tuskat, joita rikollisuuteni oli minulle tuottava. Kaikkein kaameimmiksi kävivät ne, kun avioliittomme ei näyttänyt suovan minulle vaimon ihanimpien toiveiden tyydytystä. 'Minäkö lapsen, lausuin itselleni, lapsen! Kuinka voin toivoakaan saavani lapsen! Duglore Imoberstegille lausumallani valheella olen loukannut pyhintä luonnossa, äitiyden salaisuutta. Hedelmättömyyden kirous kohtaa sitä naista, joka rikollisesti on teeskennellyt umpun pyhää versomista!' Minussa herasi, vaikka olin pakanan tavoin kasvatettu, ihmissielun pelättävin ihme, omatunto, ja se täytti mieleni tuolla masentavalla tuskalla, joka esti lempemme tuottamasta hedelmää.»

Bigin tunnustusta jatkui, jatkui yhä.

»Sinä muistat tuon Duglore Imoberstegiltä saamasi pienen kirjan, jonka näin sinulla New Yorkissa. Käsitinhän, ettet tahtonut luopua nuoruudenlempesi viattomasta todisteesta, mutta tuo kirja herätti minussa kauheata pelkoa joka kerran kun sen näin taikka vain muistinkaan. Se oli minusta kuin Duglore Imoberstegin syytös minua kohtaan, silmin nähtävänä. Olihan hetkiä, autuaallisia öitä, jolloin sinun povellasi unhotin kasvavat tuskani, ja kulkuretkillämme läpi maailman vaimenivat ne usein päiviksi, viikoiksi, ja sallivat minun nauttia varastamastani onnesta, mutta äkkiä kohtasi minua jälleen sallimuksen uhkaus. Luin Goethen runoelmia. Silmiäni kohtasivat sanat: 'Syy kaikki kostetaan maan päällä.' Avasin Schillerin teokset. 'Ei elo aarre kallein inehmon', kajahti sieltä minulle vastaan, 'Mutt' rikollisuus kurjuus suurin on!' Runoilijat vakuuttivat minulle vain samaa, mitä tunsin omassa povessani, ja elämä kidutti minua monenmoisilla tavoin. Ajattele kalpeata pikku Maudia. Siis vieraatkin lapset menehtyivät käsissäni. Ajattele tuota vanhaa triestiläistä herraa, joka lausui nuo mieltäjärkyttävät sanat: 'Salattava teko murjoo ja tuhoo naisen sielun!' Ajattele Roomaa! Olin yhä vielä lohduttautunut sillä heikolla toivolla, että Duglore Imoberstegin sanat, että hän synnyttäisi sinulle lapsen, olivat olleet hätäpuolustusta ja yhtä valheellisia kuin minun singahuttamani vakuutus: 'Minä kaiketi ennen kuin te!' Silloin sain käsiini tuon sanomalehden. Mitä merkitsi tuo vähäinen lohdutus, että hän oli kaukaisessa kotilaaksossaan saavuttanut hiukan onnea, sen kauhistuttavan tiedon rinnalla, että olin mielettömällä teollani riistänyt sinulta lapsesi ja lapselta sen isän. Rikosta oli seurannut toinen rikos!»

Niin, sen tunsin nyt minäkin. Noiden kärsimysten, noiden rikosten syynä, jotka Bigin kirje sydäntäsärkevällä tavalla kertoi, olivat minun kiihkeät sanani »Kaiken elämäni tahdon viettää sinun parissasi.» Minä olin ensiksi pettänyt Dugloren hillittömänä uskottomuuden hetkenä, minun petoksestani oli Bigin rikollinen teko johtunut, ja tuo, joka jo vuosia sitten oli riistänyt vaimoltani mielenrauhan, täytti nyt kaameana minunkin mieleni. Masentavan selvästi käsitin nyt oman syyllisyyteni, ja sydämeni vaikeroi: »Dugloreni, Duglore-parkani!» Tuo tunne karkotti hurjan vihan, jota olin tuntenut Bigiä kohtaan, mutta en voinut sittenkään mennä heti hänen luokseen ja lausua: »Kaikesta sydämestäni suon sinulle anteeksi!» Ei, sitä en voinut, — liian voimakkaasti oli tuo kaamea tunnustus järkyttänyt mieltäni, liian tuikeasti tunsin kohtalon raskaan käden kurituksen. Kiihkeästi kärsien ja sisäistä taistelua taistellen luin Bigin kirjeen loppuun. Se päättyi noihin sydäntävihloviin sanoihin: »Luulin lapseni olevan taivaan sanansaattajan, joka ilmoittaisi rikokseni annetun anteeksi. Mutta kuta enemmän sen syntymisen hetki lähenee, sitä varmemmaksi käy vakuutukseni, että elämäni valhe on vievä minut lapsineni kuolemaan. Tuska, mieletön tuska vaivaa minua, ja pelkästä pelosta olen jo kuolemaisillani. Anna minulle anteeksi kaikki teeskentelyni, Jost, ja auta minua haudan tuolla puolen kantamaan rangaistukseni, auta minua, Jost, rajattoman rakkauteni takia. Olisinhan niin mielelläni kuollut sinun tähtesi, rakas, rakas mieheni!»

Aamurusko kirkasti huoneen, linnut puissa heräsivät laulamaan. Pyrin lähtemään vaimoni vuoteen ääreen, lausuakseni hänelle armahtavaisen sanan, joskaan en kykenisi anteeksiannosta puhumaan. Silloin kajahti huuto! Gherita tuli minulle vastaan uupuneena valvomisesta ja jännityksestä.

— Hän elää, mutta lapsi, herra Quifort — se syntyi kuolleena.

Nähdessäni Bigin jälleen tuon kauhean tunnustuksen jälkeen, hän nukkui voimattomana sikeää, rauhallista unta. Hänen vieressään lepäsi sirorakenteinen kuollut poika.

Hänen vuoteensa ääressä koin vaikeroivin sydämin tuota kurjuutta, jonka rikollisuus vuodattaa yli kaiken maailman, ja sanomaton sääli saattoi minut toivomaan, ettei Big enää heräisi syvästä unestaan. Tiesin, että hän avaisi silmänsä ainoastaan kuollakseen.

* * * * *

Kynä vaipui alas vapisevasta kädestäni. Koko yön vietin tuskallisissa haaveissa. Kuljin jälleen Bigin kanssa entisiä teitämme kautta maiden ja kaupunkein, joihin lentoretkemme meidät veivät, ja alinomaa täytyi minun ajatella, kuinka elämä olisi meille hymyillyt, jos hän olisi voinut tulla vaimokseni saamatta tuota vihottelevaa haavaa sydämeensä. Edessäni leijaili hänen kuvansa sellaisena kuin hän oli ollut rakkautemme ja avioliittomme ihanimpina hetkinä, tuo jaloluontoinen olento, joka suurenmoisina lahjoineen näytti olevan kutsuttu levittämään ympärilleen yksinomaan riemun päivänpaistetta. Mutta vaimoni ihanan kuvan eteen tuli himmentäen toinen, itkevä Duglore, hurskas viaton Dugloreni, jolta oli ryöstetty elämänonni. Ei, en halua enää kuvata yön kärsimyksiä! Aamulla olin täyttä totta sairas, ja vain suurella vaivalla olen tänään voinut hoitaa tehtäväni. Miksi ei saanut olla toisin, Big-parkani? Miksi? — —

Mutta masentunutta mieltäni odotti melkein huutavan iloisa lohdutus. Illan suussa alkoi sähkölennätinkone naksuttaa! Ensi hetkenä pelästyin, luullen jo olevani kuumehoureiden vallassa. Mutta naksutus oli suloista todellisuutta, ja minulle, ihmeissäni kuuntelevalle, ihanaa elämän musiikkia. Kone oli käynnissä, paperikaistale liikkui kynän alla, joka piirteli kirjaimia ja sanoja. En tarvinnut niitä lukea, korvani ne tulkitsi vavahtelevalle sydämelleni. Uskolliselta Hannultani nuo viestit tulivat. Kun viimeiset föönmyrskyt olivat sulattaneet vuoristosta joukon lunta, oli hänen käynyt mahdolliseksi saada selville langan katkeamiskohta, eikä hän ollut tyytynyt ennenkuin Gauenburgista lähetettiin laaksoon asianymmärtäviä työmiehiä, jotka laittoivat johdon kuntoon. Niin hän kertoeli. Kiitän sinua, rakas Hannuni!

Keskustelin varmaankin tunnin ajan. Hän ja Gottlobeni voivat hyvin. Hän antoi minulle ilahduttavimpia tietoja mitä vain voin saada, Hangsteinerin muisto täyttää nyt mieleni mitä sovinnollisimmilla tunteilla. Kuoleva on tehnyt mitä tuskin uskalsin toivoakaan. Hän kutsutti Hannun ja Gottloben vuoteensa ääreen ja antoi suostumuksensa heidän avioliittoonsa. Ja vielä enemmän! Kamppaillen jo kuoleman kanssa hän antoi Hannulle lyhyesti tiedon Gottloben syntyperästä. Nuori ystäväni tietää että minä olen Jost Wildi Selmatt'ista ja Gottloben isä. Omantunnon ääni sekä oveluus, joka ohjasi Hangsteineriä vielä kuolemankin lähetessä, saattoivat hänet ilmaisemaan nuo seikat. Hän ei tahtonut, että hänen todellisten lastensa perintö pienenisi Gottloben takia, sentähden hän sanoi Hannulle, ettei Gottlobe ollut perivä häneltä mitään, vaan että hän kerran oli saava minulta suuremman perinnön, kuin mitä hän itse voisi hänelle jättää. Siinä syy, miksi hän paljasti tuon salaisuuden. Se oli, lukuunottamatta tuota tekoa, joka luo kirkastavan valonsa yli hänen elämänsä, retkeä Hampuriin Duglorea pelastamaan, järkevintä, mitä Hangsteinerin heikolla ajulla konsanaan oli keksitty tehdä tai puhua. Toukokuussa tuo nuori, autuaallinen ihmispari saa viettää häänsä. Hannu ilmaisee nyt Gottlobelle varovasti hänen syntyperänsä salaisuuden. Iloitsen siitä sydämeni pohjasta, mitä hellimmät tunteet vetävät minua lapseni puoleen, ja mieleni täyttää riemuisena vakuutus, että meidät isänä ja tyttärenä tulee yhdistämään harras rakkaus. Runsaasti siunausta, runsaasti onnen päivänpaistetta ja sydämen rauha tulkoon osaksenne yhteisellä elämänpolullanne! Mutta häihinne toukokuussa tahdon laskeutua alas laaksoon, näkemään tyynen, valtavan riemun kasvoillanne!

Gottlobe sähkötti itse minulle tervehdyksensä! Sydämellisin sanoin hän tiedusteli kuinka laitani on, kuinka olen kestänyt pitkällisen yksinäisyyteni. He olivat Hannun kanssa olleet kovin levottomia tähteni. Kiihkeän onnen vallassa, kun nyt jälleen voimme vaihtaa ajatuksia, vastasin minä: »Voin varsin hyvin.» Itse asiassa minun olisi pitänyt sanoa juuri päinvastoin. Mutta laivankapteeni ei puhu kernaasti siitä, että hänen aluksensa on uppoamaisillaan, ja vielähän ehdin toiste tunnustaa tilani. Siitä vain olen iloissani, että elämäni kuvaukset jo ovat valmistuneet niin pitkälti. Tahdon kiiruhtaa kirjoittamaan ne loppuun, vaikka niillä nyt, rakas Hannu, Hangsteineriltä saamiesi tietojen jälkeen, ei sinuun nähden ole suurta merkitystä.

Mieli lohdullisempana elämältä tänään saamani hilpeän tervehdyksen jälkeen jatkan nyt alkamaani synkkää lukua, kertoakseni vielä kuinka Abigail tunnustuksensa tehtyään meni yksin kuolemaan, meni kuolemaan ehdittyään tuskin yhdeksännenkolmatta ikävuotensa päähän ja ollen vielä silloinkin, surun murtamana, rikostansa surevana olentona, hurmaava nainen, jonka ainoakaan ihminen ei olisi uskonut voivan olla syyllinen niin kaameaan sydämettömään tekoon. Mutta rakkaus ja mielenhurmaus... Ei, en tahtoisi vaeltaa elämänpolkua enää toistamiseen alusta! Pelkäisin aina tuota ihmisluonnon kiihkeyttä, joka sekasorron hetkenä voi saattaa jaloimmankin harhaan — ja syöstä hänet sanomattomaan kurjuuteen.

* * * * *

Big, Big-parkani avasi silmänsä vain erotakseen vitkalleen elämästä. En koskaan lausunut hänelle lievintäkään nuhteen sanaa tuon kauhean teon johdosta, jolla hän oli Duglorea vastaan rikkonut. Nuhteet soveltuvat vain elämän arkioloihin. Kun kohtalon kostava käsi on syössyt rikollisen epätoivoon, silloin vaikenevat itsestään muiden syytökset. Sydän säälistä vavahtelevana istuin vaimoni vuoteen ääressä. Vaikeroiva huoahdus kävi yli hänen huultensa, ja hän avasi sinisilmänsä ja sopersi heikolla äänellä:

— Ja et ole paennut tyköäni, Jostini, paennut kauas merten taa! Miksi et sinä hylkää minua?

Suudellen hänen otsaansa lausuin mieli syvästi järkytettynä:

— Olenhan yhtä syyllinen kuin sinäkin! Tahdon auttaa sinua kantamaan kuormaasi, rakas Big-parkani!

Hänen vapisevat sormensa tavottelivat kättäni. Voimattomin huulin painoi hän sille suutelon ja äännähti:

— Kiitän sinua, Jost!

Haikea itku väreili hänen suunsa ympärillä.

Triestin öljymäki komeili täydessä kevätloistossaan. Jokaisesta kivenkolosta versoi elämää esiin, leivonen raiutteli liverryksiään yli maan ja meren, ja pian avasivat ruusutkin umppunsa. Mutta hitaasti edistyi Bigin paraneminen, ja ulkonaista laatua se vain oli. En vielä silloinkaan, kun jo sain viedä hänet ulos puutarhaan, uskaltanut koskettaa tuota kaameata seikkaa, joka kumminkin vaati koskettamista, vaan johon oli kajoaminen niin hellävaraisesti, että sairas, haavoittunut sydän sen sietäisi. Vaimoani, jonka voimat eivät tahtoneet ottaa palatakseen, vilutti keskellä lämmintä päivänpaistetta, etelän keväimen kukoistus ja loisto tuotti hänelle tuskaa, ja pahinta kaikesta — hän vavahti arasti minun häntä lähestyessäni. Tuikealla tuskalla tunsin, kuinka tuo ajatus, että tiesin hänen rikoksestaan, häntä kidutti ja riisti häneltä mahdollisuuden elää edelleen, ja kuinka hänen mielensä synkkenemistään synkkeni. Muuta ei Bigini elämältä enää pyytänyt, kuin tilaisuutta mennä kuolemaan!

Kuinka voisin häntä auttaa, hänet pelastaa? Mieleeni tuli ajatus, että kirjoittaisin Duglorelle monen anoen häneltä anteeksiantoa meille molemmille, Bigille ja minulle, ja olin vakuutettu, että Duglore hurskaan sydämensä yltäkylläisyydestä soisi meille lohdutuksen, joka vaimentaisi Bigin tunnonvaivat ja tuottaisi meille mahdollisuuden nauttia puhtaampaa onnea kuin siihen saakka.

Ryhdyin kirjoittamaan elämäni vaikeinta kirjettä. Muuta ei se tullut sisältämään kuin tuon tärkeimmän asian, kuinka olimme Bigin kanssa häntä vastaan rikkoneet, ja mitä Big oli katuvaisena tunnustanut haikeana kärsimysten hetkenä. Siihen vain vielä lisäsin, että olimme vaimoni kanssa valmiit mihin uhrauksiin tahansa Gottloben hyväksi. Ulkonaisista elämänoloistamme en maininnut mitään, pyysin vain että hän lähettäisi vastauksen postista noudettavana kirjeenä Jost Wildille Triestiin. »Nöyrästi lasken vaimoni kohtalon sinun käsiisi, sinä haikeata vääryyttä kärsinyt Duglore», lopetin kirjeeni, »armahda häntä ja vapahda hänet hänen sanomattomista kärsimyksistään!»

Sieluntuskat lisäävät ihmisen aistien valppautta. Luulin kirjoittaneeni tuon kirjeen aivan salaa Duglorelle, mutta hän arvasi hankkeeni. Hän istui kanssani puitten alla huvilamme pienessä kukkatarhassa, kasvoillaan surujen suoma ylevä leima. Hänen sinisilmiensä synkän haaveksiva katse oli kiintynyt lahdella välkkyviin valkeisiin purjeihin. Äänettömyyden katkaisemiseksi juttelin retkistä, joita sittemmin olimme tekevät kautta maailman.

— Mitä hyödyttää matkustaminen? vastasi hän. — Minä jään mieluummin Gheritan tykö. Itseään pakoon ei kumminkaan pääse!

Hän painoi päänsä alas toivottoman tuskan vallassa.

— Olet kirjoittanut kirjeen entiselle morsiamellesi, Jost, puhui hän tuskin kuultavasti, — tiedän sen, vaikka en ole nähnyt sinun kirjoittavan, sillä tunnen mitä ajattelet ja tuumit ja teet, ja tiedän että mitä sydämellisin sääli sinut saattoi sen kirjoittamaan.

Hänen kelmeä kätensä hyväili kättäni.

— Kiitän sinua, Jostini! Mutta elä lähetä tuota kirjettä. Se vain saattaa jälleen sekasortoa hänen mieleensä, ja minulle ei armeliainkaan vastaus voi tuottaa apua.

Hänen päänsä vaipui yhä alemmaksi ja hän vaikeroi toivottomasti.

Jouduin hänen sanoistaan hämmästyksiini ja haikealle mielin.

— Mutta mitä meidän sitten on tekeminen, Big-parkani, lausuin minä, — jollakin tavoinhan meidän on saatava sopusointua elämäämme!

Big tuijotti eteensä. — Jost, sanoi hän hiljaa, — et ole koskaan käsittänyt naissydäntä, jos voit uneksiakaan, että toinen nainen voisi antaa toiselle anteeksi rikosta sellaista kuin tuo, jonka olen tehnyt Duglore Imoberstegiä kohtaan. Sinulle, nuoruutensa lemmitylle, hän kyllä antaa anteeksi, mutta minulle ei konsanaan. Jos hänen huulensa voisivatkin sitä vakuuttaa, hänen sydämensä ei tee sitä koskaan, ei koskaan!

Epätoivo kuvastui hänen kasvoillaan.

- Niissä piireissä, joita sinä tunnet, puhuin minä kiihkeän vakuuttavasti, — ei ehkä ole naisia, jotka suovat anteeksi vihollisilleen, mutta tuolla kaukaisessa vuoristossa elelevä muinoinen morsiameni kykenee rakkautensa voimasta sen tekemään. Tunnen Dugloren. Sana vain minun puoleltani, ja hän suo turmeltumattoman ja hurskaan mielensä yltäkylläisyydestä sinulle rauhan.

Big vavahti: — Joskin Duglore Imobersteg antaisi minulle anteeksi, niin ei Jumala koskaan anna! lausui hän tuskaisesti hampaitaan kiristäen.

Mutta kaamea pelko, joka valtasi minut nähdessäni hänet noin täysin murtuneena, toi huulilleni niin vakuuttavia ja sydämellisiä sanoja, että hän sentään minua kuunnellen hieman kohotti päätänsä.

— Oi sinua armasta, laupiasta miestä! kuiskasi hän puristaen hiljaa käsiäni, ja kuin heikko toivon säde olisi jälleen valaissut hänen synkkää mieltänsä hän lausui:

— Lähetä siis kumminkin tuo kirje entiselle morsiamellesi. Sano hänelle että polvistun epätoivoisena hänen jalkojensa juureen ja tahdon tulla hurskaaksi ja lempeäksi kuten hän, jos hän koko sydämestään suo minulle anteeksi.

Vaieten painoi Big päänsä vasten poveani. Vienosti, rukoilevasti hän äännähti:

— Jost, tahtoisin elää vielä vähän aikaa luonasi!

Minun varma vakuutukseni että vastauksena kirjeeseemme saapuisi anteeksianto Duglorelta, herätti Biginkin povessa luottamusta. Hän salli minun puhua ihanista päivistä, jotka meitä jälleen odottivat, ja palkitsi toivehikkaat sanani kiihkeällä hellyydellä. Mutta kun viikko oli mennyt menojaan eikä kaihoisasti odottamaamme kirjettä kuulunut, joutui hän jälleen kolean surumielisyyden valtaan. Ympäristölleen välinpitämättömänä, synkkiin haaveisiin vaipuneena hän istui jossakin sopukassa ja pudisti päätänsä, kun yritin lausumaan lohdutuksen sanan. Aavistin että vapaaehtoinen kuolema houkutteli häntä voimakkaammin kuin koskaan ennen, ja kehotin Gheritaa pitämään hänestä mitä tarkinta huolta.

Alakuloisena palasin jälleen tyhjin käsin kaupungista. Silloin hypähti Big pystyyn mielipuolen elein. — Hän ei vastaa, huudahti hän, — nyt näet sen itse, Jost, sellaista rikosta kuin minun ei mikään nainen eikä mikään Jumala anna anteeksi!

Kun ei seuraavana aamuna vieläkään ollut tullut vastausta Duglorelta, en olisi enää uskaltanut lähteä kuoloon ikävöivän vaimoni luota, ja pyysin siksi postissa että kirje saavuttuaan heti toimitettaisiin minulle kotiin. Luottaen Dugloreen yhtä varmasti kuin ennenkin, mutta suuresti huolissani Bigin takia, tulin ulos postihuoneistosta. Silloin kiiruhti minua vastaan Gheritan lähettämä sanansaattaja. — Rouva Quifort, kertoi hän hengästyneenä, — on lähtenyt pois kotoa eikä kukaan tiedä minne!

Vavahdin kuolettavasti kauhistuneena. Minne, sen kyllä tiesin, en vain mitä tietä! Pian, mutta kumminkin liian myöhään pääsin rautatieasemalle hänen jäljillensä. Mitä ohuimmassa kesäpuvussa, vain päivänvarjo kädessään oli hän lähtenyt Nabresinan kautta Venetsiaan päin. Käsitin kaikki! Duino, kalliolinna taruineen, huokailevina laineineen! — sima oli tie, jonka epätoivoinen Big-parkani oli valinnut. Turvauduin sähkölennättimeen. Liian myöhäistä!

Ei ainoakaan ihminen ollut näkemässä, kun vaimoni syöksyi kalliolta siniseen mereen. Mutta kun parin tunnin kuluttua saavuin paikalle, veivät minut kalastajat kalliokielekkeelle. Sen reunalla oli siro päivänvarjo ja kesähattu, keveä kuin lukinverkko. Annoin noiden ruskeapintaisten miesten soutaa itseni kallion alapuolella oleville vesille ja silmäilin kiihkeästi kirkkaita laineita. Rauhallisesti kulkivat maneetit, meren amppelit, tietänsä edelleen. Silloin lähestyi jotain valkeata laineiden tuudittamana, silloin kohosi kuin viimeistä tervehdystä lausumaan veden kalvolle notkea kätönen. Kalpeat kasvot! —

Iltahetken hiljaisuudessa valmistin kalastajien avulla alukseemme vuoteen, mihin laskimme vaimoni ruumiin. Miehet paljastivat päänsä, polvistuen rukoilemaan ja katselivat aroin katsein kuollutta.

— Taivaan herra, tuota kauneutta! Kuinka nuori vielä! Minkähän tähden hän meni vapaaehtoisesti kuolemaan. Olikohan hän avionrikkoja?

Noin kuiskailivat kalastajat toinen toiselleen.

— Ei, uskoton vaimo ei hän ollut, — hän oli rakastanut liiaksi. Se oli hänen rikoksensa. Se on annettu hänelle anteeksi!

Kalastajaviitalla hän lepäsi. Iltarusko loitsi viimeisen elonhohteen hänen suloisille kasvoilleen, joita kirkasti kärsimyksensä loppuun kärsineen rauha, ja vaaleanruskeat suortuvat verhosivat kuin viittaan hänen solakan vartensa. Hänen kylmä kätösensä käteeni suljettuna lepäsin polvillani hänen vieressään ja itkin:

— Big, tenhottareni, suloinen vaimoni, herttainen toverini, miksi läksit luotani?

Paperikaistale, jonka hän oli kätkenyt povelleen, antoi vastauksen:

— En voinut elää. Suutelen ja syleilen sinua, armas mieheni!

Lämpöinen keväinen kuutamoyö levitti salaperäisen tunnelmansa yli maan, meren ja taivaan. Silloin veimme veneellämme vaimoni hiljaa kaupunkiin.

Pyrkien kohtalon tarkoituksia itselleni tulkitsemaan istuin koleihin mietteisiin vaipuneena murtunein mielin pienessä huvilassamme, valvoen Bigin ruumiin ääressä, kuten monasti olin valvonut hänen luonaan »Saturnuksessa» hänen uneen vaivuttuaan. Aamu tuli. Silloin soi ovikello. Lähetti postista!

— Herra Quifort, sanoi hän, — minulla on teille tuo herra Jost Wildille osoitettu kirje, jota niin monta kertaa olette postissa kysynyt.

Se sisälsi Dugloren vastauksen, ylevämielisen, hurskaan naisen vastauksen.

»Rakas Jost!» kirjoitti hän. »Kirjeesi pelästytti kovin minua ja miestäni. Vastaus on vähän viipynyt, kun Hangsteiner ei ensin tahtonut että kirjoittaisin. Mutta selvittelin hänelle niin kauan, mikä meidän velvollisuutemme kristittyinä on, kunnes hän antoi myöntymyksensä. Hän ottaa itse tänään kirjeen mukaansa Zweibrückeniin. Siis, rakas Jost — annan sinulle anteeksi nuoruutesi huikentelevaisuuden. Minun on helppo antaa se anteeksi, koska minulle on tuottanut suurta lohtua, ettet ollut niin rikollinen kuin me Hangsteinerin kanssa luulimme. Sydämessäni puhuikin aina ääni sinun puolestasi. Iloitsen siitä, että se oli oikeassa. Mutta yhtä asiaa pyydän sinulta, Jost! Unohda Hampurin tapahtumat ja ajattele kuten me itse, että vanhin tyttäremme on Hangsteinerin lapsi. Pidä talomme rauhaa kaiken ikäsi pyhänä! Tämän esitti Hangsteiner ehdoksi, luvatessaan että saisin kirjoittaa. Anna mukanaseuraava kirje vaimollesi. Pitkällisten taistelujen jälkeen olen nöyrtynyt Jumalan tutkimattoman tahdon alle. Rauha olkoon meille kaikille! Amen ja tervehdys! Duglore Hangsteiner.»

Kirje Bigille kuului:

»Rouva Wildille. Hänen tähtensä, joka meidät vapahti ristinkuolemallansa, annan teille anteeksi. Annan teille anteeksi koko sydämestäni. Kuten kristityn tulee, olen tutkinut itseäni. Mielessäni ei o® enää rahtuakaan vihaa teitä kohtaan, tyynnyttäköön tämä totuudenmukainen vakuutukseni jälleen mielenne ja saattakoon onnea sydämeenne. Silloin on se oleva minulle itsellenikin sisäisen rauhan tuottajana. Jumala siunatkoon teitä ja Jostia.»

— Kuuletko, kuuletko, Big-parkani!

Kumartuneena kukkasten keskellä lepäävän kuolleen vaimoni ylitse nyyhkytin kuin lapsi. Big-raukkani ei kuullut!

Mutta ennenkuin läksin pienen triestiläisen ystäväpiirini ympäröimänä viemään vaimoani lahden toiselle puolen, kätkeäkseni hänet sypressien varjoon, kevään tuoreutta uhkuvan maan poveen, panin Dugloren kirjeen hänen povellensa. Big on löytävä sen ylösnousemispäivänä.