Part 24

Selailimme lehtiä ja minä syvennyin lukemaan kuvausta observatoorin avajaisista, jotka oli vietetty syyskuun viimeisenä sunnuntaina meteorologien ja muiden asianharrastajain läsnäollessa.

»Tuffwaldista ja Selmatt'ista kiipesimme kuun ja tähtein valossa vuorta ylös», kertoi kirjoituksen laatija, »enimmät kuljettaen muassaan kirjalahjaa Gabriel Letzbergerille. Yhdeksän aikaan aamulla oli likimmittäin satalukuinen ihmisjoukko kokoontunut huipulle. Tuo puolittain kallioiden sisään sijoitettu rakennus sai kaikilta kiitosta osakseen. Erinomaisen lujatekoisena seisoo se siinä huipullaan, silmäillen alas laaksoon, varustettuna kestämään tuulta ja tuiskua kautta epämääräisten aikojen. Sen tarkastamiseen kului tunti, sitten kokoonnuttiin sen edustalla olevalle pienelle kentälle, ja taivasalla pidetyllä jumalanpalveluksella vihittiin talo toimeensa. Tuffwaldin nuori, harras kirkkoherra piti saarnan tekstistä: 'Valkeus tulee vuorilta' ja sulki laitoksen Jumalan huomaan.»

Luin edelleen jännitetyllä tarkkaavaisuudella. Silloin pelästytti minua Bigin huulilta kuuluva hiljainen valitusääni. Sanomalehti oli pudonnut hänen vapisevista käsistään, hänen kasvonsa olivat vääntyneet ja kuolonkalpeat. Raukealla äänellä hän pyysi:

— Pyydä palvelijaa toimittamaan vaunut ja vie minut kotiin. Voin pahoin!

Ken välittäisi noista vanhoista sanomalehdistä? Otin ne siis mukaani, ja kun olin saanut Bigin kotiin ja toimittanut hänelle lääkärin, ja hän vihdoinkin oli vaipunut uneen, rupesin vielä yösydännä lukemaan tuota lehteä, joka oli niin kovin järkyttänyt hänen mieltänsä. Se sisälsi useampia lukuja pitkän kuvauksen syksykäynnistä Feuersteinillä, ja harvennetuilla kirjaimilla oli painettu: 'Käynti Uudessa-Selmatt'issa.' Katseeni kiisi palstoja pitkin. »Kuinka nopeasti aika kuluukaan! alkoi muuan kappale. »Kahdeksan vuotta sitten, tuon kaamean vuorensuistunnan tapahduttua, kiersi Selmatt'in nimi maita, mantereita. Mutta pian joutui tuo laakso, missä niin monet ihmiset olivat surmansa saaneet, jälleen unohduksiin. Nyt kun Selmattiin on sijoitettu Feuersteinin vuoriobservatoorin yhteydessä oleva laaksoasema, tulee se jälleen, tunnetuksi Feuersteinille aikovien matkailijain läpikulkupaikkana. Valitettavasti tuossa pienessä kylässä, johon vähitellen on kohonnut viisi asuinrakennusta, ei ole majataloa. Mutta yksityiset matkailijat saavat ystävällistä suojaa Hangsteinerin perheessä, jonka kunniaksi on luettava, että tuo yksinäinen laaksonpohjukka jälleen on saanut asutuksensa.»

Nyt se tulee! Sydämeni pamppaili haljetaksensa. Ei, ensiksi kuvattiin laveasti iltapäivä-kävelyretkeä vuorenvieremä-alueella, jonka Uuden-Selmatt'in asukasten väsymätön ahkeruus oli muuttanut viheriöitseväksi kedoksi, missä ainoastaan siellä täällä möhkäle muistutti kaameasta tapahtumasta. Mutta sitten seurasi jatko:

»Vietimme hauskan illan Hangsteinerin perheen keskuudessa, ja talon emäntä, Selmatt'in muinoisen opettajan tytär, jonka opimme tuntemaan suurta kunnioitusta ansaitsevaksi ja hurskaaksi naiseksi, kuvaili meille hiljaisella, herttaisella tavallaan tuon pienen kyläkunnan elämää, lausuen ilmi hartaan ilonsa siitä että Selmatt oli saanut koulutalon ja opettajan.

»'Olin jo huolissani tyttäreni takia, joka maaliskuussa täyttää kuusi vuotta', lausui hän, 'ja arvelin että meidän täytyisi lähettää hänet kouluun Zweibrückeniin. Nyt saa hän nauttia opetusta Selmatt'issa. Siksi kuin hän tulee suuremmaksi, saamme varmaankin myös pienen rukoushuoneen. Koulun saanti oli suuri etu meille, ja meillä on syytä olla kiitollisia hallitukselle, joka aina tekee parastansa kehittääksensä Sehnatt'ista pienen itsenäisen kyläkunnan.'»

'Joka maaliskuussa täyttää kuusi vuotta!' Sydämeni oli pakahtua mielenliikutuksesta! Luin kumminkin kuvauksesta vielä yhden kohdan:

»Rouva Hangsteiner suostui pyyntömme johdosta soittamaan pari virttä vierashuonetta koristavalla harmoonilla. Gottlobe, tummasilmäinen, veitikkamainen olento, vanhempi perheen molemmista lapsista, asettui kukoistavana kuin alppiruusu seisomaan äitinsä viereen, kohotti heleän lapsenäänensä, ja virsi 'Ylistystä Luojan raikuu Tähtinensä avaruus' täytti tuon yksinkertaisen asunnon hartaudella. Isä Hangsteinerin karmeilla kasvoilla kuvastui hiljainen onni, rauha täytti kaikkein mielet ja ehdottomasti tulimme kysyneeksi itseltämme: 'Missä on enemmän päivänpaistetta ja onnea, tässäkö hiljaisessa laaksossa vai meluavassa kaupungissa?'»

Ei, jatkosta en enää välittänyt. Istuen kirjoituspöytäni ääressä ja painaen pääni vasten käsivarsiani antauduin tuskani valtaan. Kaikki oli sekaisin mielessäni, en kyennyt käsittämään muuta kuin tuon yhden seikan: Hän on minun lapseni — minun lapseni! Niin kuluivat hetket helpotusta tuottamatta, ja muistot runtelivat tuikeasti sydäntäni. Silloin tunsin lempeän kädenkosketuksen.

— Jost, rakas Jostini! kuiskasi Big, joka oli tullut luokseni paljain jaloin, valkoinen yöpuku yllään.

— Kuinka varomaton sinä olet, toruin minä — Sinähän olet sairas. Mene levolle ja jätä minut yksin.

— En ole sairas, sanoi hän vakavasti ja alakuloisesti, — vaan minuun teki niin tuskallisen vaikutuksen tuo, että sinun muinaisella kihlatullasi on lapsia, ja minä en ole voinut lahjoittaa sinulle ainoatakaan. Mutta Jost, suon tuon onnen paremmin hänelle, kuin kenellekään muulle naiselle maan päällä!

Nuo Bigin sanat vaimensivat katkeraa tuskaani. Mutta minne joutuikaan iloinen talvi, jonka olimme toivoneet saavamme viettää Roomassa? Nuo harvat huvit, joihin otimme osaa, seurustelu taiteilijain kanssa, käynnit ikuisen kaupungin taideaarteita katselemassa, kaikki tyynni oli sisällyksetöntä touhua, ja maanmiehenikin huomasivat minussa tapahtuneen muutoksen. Minua kiusasi kiihkeä halu kirjoittaa Duglorelle, mutta luovuin aina jälleen tuosta ajatuksesta. Rakastin lastani, sitä tuntematta, mutta muistin, etten voinut tehdä mitään sen hyväksi. Tuo häilyvä epäluulo, joka oli Hampurin sairaalassa hidastuttanut paranemistani, kaikki silloiset kysymykset ja kärsimykset palasivat jälleen. Mutta Bigin sanat: »Mies, joka vähänkin käsittää naisen luontoa, ei nöyryytä häntä pakottamalla häntä puolustautumaan asioihin nähden, jotka kuuluvat rakkauden alalle.» Salasin siis häneltä synkät mietiskelyni, varsinkin kun syystä kyllä arvelin hänen olevan lempeän kohtelun tarpeessa ja ankaran tai varomattoman sanan voivan saattaa hänet jälleen tuon surumielisyyden valtaan, joka oli Marfilissa tehnyt tyhjäksi tulevaisuudentuumani.

Dugloresta ja hänen lapsestaan Gottlobesta emme enää puhuneet Bigin kanssa. Hän näki, että minä kärsin, ja hänellekin tuo Selmatt'ista tullut tieto tuotti tuskaa. Oli kuin meidän välillämme olisi ollut näkymätön seinä, jonka takaa rakastavaisina toinen toisemme kättä turhaan tavottelimme. Ei nuhteen sanaa kuulunut Bigin huulilta kalsean, levottoman käytökseni johdosta, mutta hänen katseessaan kuvastuivat kiihkeät kärsimykset, ja hänen hellyydessään oli jotain haikeata. Yhä useammin hän läksi kotoa, haluamatta saada minua mukaansa. Kysyväin silmäysteni johdosta hän sanoi: — Menen köyhiä tervehtimään! — Tuo ei minua hämmästyttänyt, sillä antelias oli Big aina ollut, ja runsain käsin oli hän avustanut köyhiä taiteilijoita sekä muita puutteenalaisia ihmisiä. Mutta nyt alkoi hän jo aamuhämärissä lähteä ulos kaupungille. — En saa unta, ja pidän pimeästä, tuulesta, yksinäisyydestä tuolla kaduilla, selitti hän. Mutta minusta tuntui kuin noissa salaperäisissä puuhissa olisi piillyt jokin vakava vaara.

Kun hän taas kerran hiljaa kuin varas ja puettuna huonoimpaan, vaatimattomimpaan pukuunsa läksi asunnostamme ulos aamukylmään, silloin en enää kestänyt säälin ja levottomuuden tunnetta, joka täytti mieleni. Seurasin hänen jälkiään, kuin lemmenkateen valloissa oleva mies, joka pyrkii pääsemään selville vaimonsa teistä.

Tuo hämärässä nopeasti edelläni kulkeva olento riensi tähän sikaan tyhjänä Via del Corsoa pitkin ja katosi Sant' Ignasion kirkkoon. Aamumessua varten sytytettyjen vahakynttiläin punertavassa valossa polvistui hän, painaen päänsä alas, kalpeana kuin haamu, korinttilaisen pilarin viereen ja oli niin kokonaan hartauteensa vaipunut, ettei edes huomannut minua, vaikka menin aivan lähelle häntä. Tuo näky järkytti syvästi mieltäni. Mutta kun hän vielä messun jälkeen meni rippituoliin, kumartui kohden seinäkomeroa ja pusersi kasvonsa puuristikkoa vastaan, silloin valtasi minut haikea kiukuitseva tuskantunne. Tuona hetkenä olin vakuutettu, että synkkä salaisuus ja kalvavat tunnonvaivat rasittivat vaimoni mieltä.

Odotin häntä kirkon ovella. Minusta oli kuin täytyisi sydämeni seisahtua. Bigistäni, Hampurin päivinä tuntemastani hilpeästä pakanattaresta, oli tullut hurskas, syntejänsä nöyrästi katuva vaimo! Ihana Bigini, jonka vapaamielinen ennakkoluulottomuus oli saattanut minutkin vapautumaan nuoruuteni ahdashenkisestä katsantotavasta ja arvostelemaan olemassaolon korkeimpia kysymyksiä ja arvoituksia vapaammalta näkökohdalta, turvautui nyt salaperäiseen huumaukseen, mitä soivat liekehtivät vahakynttilät, liehuvat suitsutusmaljat, laulavat kuoripojat, rukoilevat papit! Bigini rippituolissa! Se ei ollut Dugloren liikuttavaa, lapsellista hurskautta, se oli kuolettavasti haavoittuneen epätoivoa. Mihinkä kammottavaan rikokseen olikaan vaimoni tehnyt itsensä syypääksi, hän, jonka sydän muutoin oli hyvyyttä täynnänsä?

Tultuaan ovesta ulos hän yritti kiiruhtaa nopeasti ohitseni ja säpsähti pelästyneenä, kun hiljaa toivotin hyvää huomenta.

— Miksi tulit jäljestäni, Jost? huudahti hän tuiki häpeissään, kuten se, joka on saatu kiinni jostain salaisesta teosta.

Yhtä hännilläni minä sopersin:

— Pelkäsin, että voisi tulla aamu, jolloin et enää palaisikaan luokseni. Olin levoton tähtesi.

Hän vaikeni. Vasta kotimatkalla hän huokaisi ilmoille:

— Minä rukoilin lasta!

Nyt oli tullut päivä, jolloin minun oli puhuminen vaimoni kanssa avomielisesti siitä mikä rasitti meidän molempain sydäntä.

— Salaat minulta jotakin, Big, lausuin hänelle kotiin saavuttuamme tyynen vakavasti. — Sinua ahdistaa huoli, jota minä en tunne. Mielesi halajaa haikeasti vapautusta siitä. Mutta ei ole sopusoinnussa menneisyytesi kanssa se, jos uskot murheesi, öittesi kyyneleet papeille, sinulle täysin oudoille ihmisille. Enhän kiellä sinua hakemasta lohtua uskonnosta, jos se voi tuottaa rauhan rintaasi. Mutta Big, oma armas Big-parkani, elä unohda, että nainen löytää parhaimman hoivan sydämellensä turvautumalla häneen, jota rakastaa. Mikä huoli sinua ahdistaneekin, niin on minulla etuoikeus luottamukseesi! Paljasta siis minulle sydämesi! Koetan ymmärtää sinua ja käsittää käsittämättömintäkin — ja antaa anteeksi, jos anteeksiantoa tarvitset!

Big oli poissa suunniltaan vaipunut sohvalle. Peittäen tuskan vääntämät, sääliä herättävät kasvonsa käsillään, hän kuunteli minua vaieten. Tunsin että sanani tunkivat syvälle hänen sydämeensä. Taisteltuani hetken sisällistä taistelua, ryhdyin jälleen puhumaan:

— Tahdon tulla sinulle avuksi lausumalla ensiksi itse erään tunnustuksen. Big, tuo Gottlobe, joka tulee maaliskuussa kuusivuotiaaksi, on minun lapseni!

Turhaan odotin hämmästyksen, kauhistuksen huudahdusta. Väristys vain kävi tuon tuskaansa jäykistyneen olennon lävitse, hänen vapisevien sormiensa lomitse vain tunki vaikeroiva äännähdys:

— Jost, minä tiesin sen!

— Big, mistä sinä sen tiesit? kysyin minä kiihkeästi ja rukoilevasti.

Kauhistuneena hän hypähti pystyyn, vavahtelevin huulin hän yritti puhumaan, mutta ei puhunut. Kuolonkalpeana vaipui hän sohvalle takaisin. Kuului nyyhkytyksiä, jotka olisivat liikuttaneet kivenkovaa sydäntä, ja vihdoin sopersi hän, kädet yhä kasvoilla, vaivalloisesti esiin:

— Jost, rakas Jost, elä hylkää minua! Miksi en olisi voinut aavistaa ja käsittää että se oli sinun lapsesi? Sen kauheampaa on, että meidän avioliittomme on lapseton. Tuo vastakohta voi lopuksi saattaa vapaauskoisenkin epätoivossaan turvautumaan kirkkoon!

Mitä kaikkea puhuikaan nyyhkytteleva Big-parka minulle tuona hetkenä! Mutta rikostansa hän ei voinut tunnustaa, ja minä aloin jälleen uskoa epäilleeni häntä syyttömästi. Säälin kotkatarta, joka salaperäisellä tavalla oli joutunut siipirikoksi. Kiitollisena hän osoitti minulle orjattaren nöyrän arkaa rakkautta, mutta sydämeni ikävöi kiihkeästi ja haikeasti sitä Bigiä, joka Hampurissa oli keväisenä taruolentona, hilpeänä ja huolista vapaana astellut rinnallani.

Ja kevät saapui jälleen, seitsemäs siitä, jolloin hurmauksen ja tuskan vallassa olin lausunut hänelle tunnustukseni: »Kaiken elämäni haluaisin viettää sinun parissasi!»

Joskaan Selmatt'issa, muinaisessa kotikylässäni, ihmiset eivät puhuneet siitä, että louhos kerran oli tuottava kylälle perikadon, antoivat näkymättömät vuorenhenget kumminkin tuon tuostakin merkkejä että olivat työssä ja toimessa. Nuo vuorenhenget, ne eivät nukkuneet öisin, eivät viettäneet lepopäivää! Kuten he kalliossaan, niin toimii ihmispovessa vallanpitäjänä omatunto, ja kun oikea hetki on tullut, tuo se kätketyt salaisuudet päivän valoon.

Tuo hetki tuli Bigillekin — silloin hän puhui!

* * * * *

Kertoessani eilen illalla rakkaan vaimoni Abigailin tuskista, jotka veivät hänet kuolemaan, ryhtyivät tuulet kaameaan tappeluun. Föön, lempeän etelän poikanen, huusi riemahdellen: — Minä pystytän kevään lipun tälle harjalle! — Mutta koillisesta saapuva vastustaja kirkui pilkallisesti: — Vaan minäpä kukistan sinut! — Molemmat he noutivat apujoukkoja itselleen. Ei ole sitä tuulta, joka ei viime yönä olisi riehunut täällä vuorellani. Kuin parvi villipetoja ne kiisivät vuorta pitkin, iskivät toisiinsa, ottelivat tuikeasti, pyrkivät saamaan toinen toisensa hengiltä.

Anemometri, itsetoimiva tuulimittari piirsi mitä kummallisimman koukeroviivan ja merkitsi nopeuden aina 160 kilometriksi tunnissa. Mutta nyt on taistelutantereella jäljellä ainoastaan voitolle päässyt koillistuuli.

Mutta taistelun tuhotyöt jäävät observatoorini ja minun vahingokseni. Se ei ole sittenkään rakennettu niin vahvaksi ja kestäväksi kuin luultiin silloin kun se vihittiin toimeensa pikimmittäin puolitoista vuosikymmentä sitten. Föön on temmeltäessään vikuuttanut sen kattoa. Nähdessäni juuri viehkeää unta Egyptin pyramideistä ja kuningasten haudoista, herätti minut outo ääni. Ensi hetkenä minusta oli kuin olisin kuullut observatoorin vierestä ammuttavan tykillä tuohon taistelun tuoksinaan. Mutta kohta huomasin, että jysähdykset synnytti seinää vastaan lätkähtelevä kattopelti. Nousin vuoteeltani tutkiakseni heti tuota vammaa. Mutta oli mahdotonta astua askeltakaan ulos, föön olisi heittänyt minut alas Tuffwaldiin. Varhain aamulla, tuulten raivon hieman lauhduttua, otin selkoa niiden aikaansaamasta vahingosta. Seinää ja kattoa yhdistänyt kattolevy oli nähtävänä lumikinoksessa parin sadan askeleen päässä asunnostani ja sen ympärillä sinne tänne irrotettuina koko joukko raskaita, paksuja kattopäreitä, jotka se oli temmannut mukaansa. Yksi noista parruista, jotka kulkevat katon poikki ja kannattavat painoksi asetettuja kiviä, on katkennut, ja katossa on aina seinän ylitse ulottuva aukko, josta voi silmäillä ullakon sisälle. Koko päivän olen sitä paikkaillut, ja liiasta rasituksesta pakottaa nyt jalka pahaistani!

Tilani ei, Jumala paratkoon, ole kadehdittava. Lanka poikki, rikkinäinen katto tuulen uhrina! Paljon apua ei paikkauksestani liene. Kunpa toki edes Hannu tietäisi majani kurjasta tilasta!

Koleasti viuhuu koillistuuli. Tässä ovat edessäni lehtiset, joille olen uskonut elämäni tarinan. Ja nyt kerron vielä Abigailin viimeisestä onnen unelmasta, toivosta päästä syyllisyydestä ja tuskasta, taivaan laupeudesta, jolla se pyrki pelastamaan rakkaan vaimoni.

XXVII.

Etelässä teki kevät tuloaan ja toi hoivaa huoliimme. Voimme jälleen ryhtyä harjoittamaan vapaata, ihanaa tointamme. Roomasta kävi tiemme ensiksi Ateenaan. Sinisenä hymyili siellä taivas, mantelikukat punersivat säleistöissä, ja »Saturnus» valmistautui liitelemään yli Akropoliin ihanan tarumaailman. Mutta meillä oli alun pitäin huono onni. Muuan veljespari ja heidän kaksi ystäväänsä, kaikki neljä nuoria tukkukauppiaita, olivat syksyllä ilmoittautuneet osanottajiksi keväällä toimeenpantavaan ilmapalloretkeen, mutta peruuttivat lupauksensa meidän saavuttuamme. Kaupunki oli taloudellisessa ahdinkotilassa, joka äkkiä oli käynyt entistään tukalammaksi, ja he itse olivat liiaksi pinteessä voidaksensa ajatella ilmapurjehdusretkeä. Toivoen saavani viime hetkessä joitakin muita matkustajia, ryhdyin kumminkin toimiin saadakseni pallon täytetyksi. Mutta kaasujohdon ahtauden takia valmistui se vasta illan suussa matkaan. Noustessamme Bigin kanssa matkustajitta ainoastaan kolmeksi neljäsosaksi täytetyllä »Saturnuksella» ilmoille, kultasi jo mailleen; menevä aurinko meren kalvoa.

Keveä tuuli kuljetti meitä vuoristoa kohden, ja täysikuu kohosi taivaanrannalta, vuodattaen valoaan keväiseen hämärään. Tähystelin sopivaa maihinlaskupaikkaa, rautatieaseman tai ainakin suuremman kylän lähellä olevaa kenttää, mutta sellaista ei piakkoin tullut näkyville. Kuutamossa kajasti allamme harvaan asuttu karu kukkulamaisema. Illan viileys saattoi pallon kutistumaan yhä enemmän kokoon. Saadaksemme sen pysymään korkeudessa heitimme pois painolastin, ja päätimme oltuamme noin kaksi tuntia matkalla laskeutua alas pienen laaksokylän luona, kun ei ollut tarjona mitään sopivampaa paikkaa. Vuorenrinteelle yöpyneet lammaspaimenet olivat jo huomanneet meidät, ja heidän hämmästyneet huudahduksensa kuuluivat alhaalla kulkevaan palloomme.

Silloin saapui suhahdus korviimme! Alhaalla kuului kiväärinpauketta! Nuo mielettömät ampuivat »Saturnusta»! Ja heitä oli useampia. Kauhistuneina kurotimme ulos kuutamoon liehuvia valkoisia liinoja ja huusimme heille, ettei ilmalaiva tuottaisi heille mitään vaaraa. Turhaa! Napsahdellen tunkivat luodit päämme yläpuolella silkkipalloon.

— Kyyristy alas koppaan! huudahdin Bigille.

— Ei, vastasi hän, outo väike silmissä, — tahdon olla yhtä suuressa vaarassa kuin sinäkin!

Pyrin yläpuolelle luotien kantoväliä. Painolastin olimme jo heittäneet pois, mutta sivalsin ankkurin köyden poikki. Toinen sivallus vielä, ja ankkuria seurasi alas köysivarastomme, kopan reunalla riippuneessa säkissään. Lakkini, viittani, koneet, kaikki kapineet, mitä ilman voin tulla toimeen, lensivät syvyyteen. Velttona kohosi »Saturnus» tuntuvasti korkeammalle, eivätkä luodit sitä enää saavuttaneet. Mutta — se pysähtyi ja alkoi taas vaipua hitaasti alaspäin. Luoti suhahti ohitsemme ja lensi palloon.

— Big, ylös verkon köysiin! Koppakin on uhrattava!

Kurotin käteni ylös tueksi vaimoni jalalle ja katsoin ylös hänen tarttuessaan köysiin, joissa koppaa kannattava rengas riippui. Hämärästä huolimatta havaitsin silloin hänen kasvoillaan oudon uljaan ilmeen. Kauhea aavistus vihlaisi mieltäni. — Jost, elä katkaise köysiä — minä pelastan sinut! huusi hän. Hyppäsin kopan laidalle ja polvistuin sille, puristautuen vasemmalla käsivarrellani kiinni yhteen koppaa kannattavista köysistä ja pitäen oikealla kädelläni toisesta. Bigin povesta kohosi kuin kuolinhuokaus. Yön sinertävässä hämyssä hän siinä solakkana leijaili ilmassa, toinen käsi vain enää verkosta pitäen. Hän irroitti kätensä, putosi — mutta rautakourin tartuin häneen, pidätin hänet, tempaisin syliini ja veneeseen.

Pingotetun pallon olisi tuollainen sysäys puhkaissut. Tyynin mielin ei kenkään olisi silmänräpäyksen aikana saanut niin monta seikkaa harkituksi ja suoritetuksi. Toinen mies ei sijallani olisi voinut sellaisin jättiläisvoimin pidättää putoavaa. Mutta ihmeellisintä kaikesta — emme hetkeksikään joutuneet pois suunniltamme! »Saturnus» jatkoi kulkuaan, vuoroin nousten, vuoroin laskien, Big oli vaipunut polvilleen. Mutta hän hypähti pystyyn. kietoi kätensä kaulaani ja painautui vasten rintaani sopertaen:

— Siis kuolkaamme yhdessä, Jost!

Nyt olivat voimani jo niin lopussa, etten kyennyt irroittautumaan hänen syleilystään. En tiedä kuinka kauan tuota seikkailua kesti, pariko minuuttia vain vai neljännestunnin, meistä oli kuin olisimme viettäneet tuossa tuskassa kokonaisen pitkän yön! Emme enää tehneet mitään vaarasta pelastuaksemme. Sylitysten odotimme luotia, joka oli tuottava meille yhteisen kuolon. Silloin huomasimme laukausten harvenevan. Ampuminen lakkasi tykkänään, ja ennenkuin olin koskenutkaan pallon kaasuläpän hihnaan, olimme maassa.

Ei ainoatakaan ihmistä näkyvissä! Mutta kas tuolla! Vanha, kumaraselkäinen mies lähestyi meitä rukoillen armoa kylänsä puolesta. Paimenet eivät olleet tienneet, että on olemassa niin ihmeellisiä esineitä kuin ilmalaivoja, ja pelko ja taikausko olivat saattaneet heidät alustamme ampumaan. Pian kiiruhti muuan poikanen esiin ja kertoi kerskaillen, että hän yksin oli arvellut, että tuo ilmassa hohtava pallo voisi olla ilmalaiva. Hän oli tiennyt sellaisia käytettävän sodassa vakoilemista varten. Hänen valitustensa johdosta oli lakattu ampumasta. Nyt pyysi hän palkintoa. Arkoina saapuivat myöskin paimenet, jotka olivat palloamme ampuneet, ja nuo lampaannahkoihin puetut, pörröiset, tuimannäköiset olennot olivat vallan kauhistuksissaan varsinkin siitä, että heidän luotinsa olisivat voineet surmata naisen. Auliisti he auttoivat meitä »Saturnusta» tyhjentämään ja laatimaan kuntoon poiskuljettamista varten. Ja he hakivat käsiinsä sieltä täältä kuutamon valaisemasta tienoosta nuo esineet, jotka kovassa hädässämme olimme heittäneet pois kopasta. Aamulla olimme saaneet ne kaikki takaisin, mutta koneista olivat muutamat turmeltuneet.

Nukkumisesta ei tuon kaamean retken jälkeen voinut olla puhettakaan. Mutta vasta muutaman tunnin kuluttua kykenimme täysin tajuamaan, miten kauhistuttavat nuo kestämämme seikkailut olivat olleet. Big nyyhkytti povellani:

— Jost, miksi et antanut minun kuolla tähtesi?

— Mieletön lapsi, nuhtelin minä, luuletko sitten todellakin, että olisin voinut elää tuollainen muisto mielessäni? Minä kiitämässä ylös kuin nuoli — sinä maassa musertuneena! Päästyäni maan pinnalle olisin hakemistani hakenut paikkaa, joka oli imenyt veresi, ja kuolo olisi meidät jälleen siinä yhdistänyt!

Mieli järkytettynä puhelimme edelleen noista koleista muistoistamme. Bigin kouristuksentapainen itkukohtaus lieveni hiljaiseksi valitukseksi, josta erotin vain sanat: — Kuinka kernaasti olisinkaan kuollut sinun tähtesi!

Tarkastaessani seuraavana päivänä ilmapalloamme näin että luodit olivat puhkaisseet silkkiin yhdeksäntoista reikää, ja koppaakin olivat ne hipaisseet. Leikkasin varalla olevasta pallokankaasta ympyriäisiä paikkoja, jotka liimasin ja neuloin reikien kohdalle. Nyt pidettiin myös asiasta virallinen tutkinto. Mitäpä oli tekeminen noille typerille paimenraukoille, jotka uudelleen ja yhä uudelleen lankesivat edessämme polvilleen ja kädet taivasta kohden kohotettuina rukoilivat armoa? Läksimme runneltu ilmapallo mukanamme pois Kreikanmaalta, joka ei ollut tuottanut meille mitään onnea, ja matkamme kävi nyt Välimeren poikki.

Eikö todellakaan mitään onnea? — Oli kyllä! Koko mieleni täytti ajatus, kuinka rajattomasti Big minua rakastikaan, koska oli ollut valmis empimättä uhraamaan henkensä minun vaarassa olevan henkeni pelastamiseksi, ja oltuani kadottamaisillani vaimoni tunsin nyt jälleen kuinka sanomattoman kallis hän minulle oli. Mietteisiin vaipuneena hän seisoi yksin laivan laiteen ääressä. Lähestyin häntä hellänä kuin vastarakastunut. Käsi hänen vyötäreellään ja poski vasten hänen poskeaan silmäilin yhdessä hänen kanssaan meren loistavaa sineä ja juoksiaisten iloisesti leikitsevää parvea. Silloin kohosi heikosti lainehtivasta merestä vihreänä sädehtivä rantama etelän puolella esiin.

— Faaraoiden maa, huomautin Bigiä.

— Mitähän se meille suonee! virkahti hän kuin itsekseen.

Minulle soi Egypti joukon retkiä, jotka olivat ilmapurjehtija-aikani ihanimpia, ja vaimolleni taivaan vakuutuksen, että hänelle olisi ylevämpi tehtävä tarjona, kuin mielettömästi syöstä alas ilmapallosta pelastaaksensa miehensä hengen.