Part 20

Tuo olosuhteitteni äkillinen muuttuminen tuntui minusta liian suurelta, melkein kaamealta onnelta. Tuon tuostakin valtasivat mieleni omituiset ajatukset. Kun jokin siirtolainen uteliain ja kateellisin silmäyksin etukannelta katseli ensi luokan matkustajain komeata elämää, heidän huvitteluaan ja lemmenleikkiään, silloin oli minusta kuin nuo kasvot minulle lausuisivat: »Sinä olet Jost Selmatt'ista! Et sinä sinne kuulu! Meidän joukkoomme sinä kuulut!» Ja kun tummapintainen lämmittäjä pisti päänsä esiin porrasluukusta saadakseen siemauksen raitista ilmaa tai kulauksen vettä, silloin vavahdin: »Nyt ne tulevat noutamaan minut jälleen tuohon kammottavaan toimeen.»

Vähitellen totuin kumminkin kuulumaan niihin, jotka elelivät höyrylaivalla kuin uhkeassa linnassa, viettäen aikansa viileissä kammioissa, komeissa saleissa tai huviteltoissa. Nuo parisataa meille vierasta henkilöä, jotka yhdessä meidän kanssamme matkustivat meren toiselle puolen, olivat niin huolettomia ja iloisia kuin olisivat elelleet mukavassa hotellissa tai kotona maatilallaan. He käyskentelivät jutellen muhkeissa suojissa, katselivat korkeista peileistä kuvaansa, laskivat leikkiä, nauroivat, lukivat ja kirjoittivat; he joivat ja söivät hyvällä ruokahalulla, ryhtyivätpä karkeloimaankin, kun laivan soittokunta sävelin siihen kehotti. Karkeloiden he kulkivat syvän, salaperäisen meren ylitse, jonka laineita laiva ähkyen lakkaamatta kynti monen tuhannen hevosen voimalla.

Olimme jo heti matkan alussa Bigin kanssa tutustuneet muutamiin matkatovereistamme. Huomiomme oli kiintynyt erääseen hintelään, mutta harvinaisen kauniiseen vaaleaveriseen pikku poikaan, joka mustaihoisen palvelijattaren vartioimana leikki kannella. Ei ollut tarpeen kuin katse, hymyily Bigin puolelta, Ja hän riensi luoksemme, sieppasi lakin päästään, ojensi Bigille kätensä ja alkoi jutella kanssamme kuin olisimme olleet vanhat ystävät, kertoen olleensa vanhempiensa, jotka omistivat maatilan Kuballa, vierailulla näiden kotimaassa Saksassa. Ensi kerran aterialla ollessamme meitä vastapäätä istui taiteilijapari Berliinistä. Mies oli hollantilainen, nainen itävaltalainen. Jonkun aikaa keskusteltuamme he kertoivat kuinka olivat jo pitkät ajat turhaan puuhailleet saadaksensa kotimaistaan asiakirjat, jotka olisivat tarvinneet voidakseen asuinpaikallaan solmita avioliiton. Nyt heidän kärsivällisyytensä oli loppunut, ja he olivat matkalla Doveriin, missä aikoivat vihittää itsensä Englannin lain mukaan, jonka nojalla voi muutamassa tunnissa saada solmituksi kaikkialla pätevän avioliiton.

Huomasin Bigin kuuntelevan erityisen tarkkaavasti heidän kertomustaan. Ensimäisten harmahtavan valkoisten englantilaisten kalkkikallioiden ruvetessa näkymään hän kysyi:

— Kuinka kauan laiva viipyy Doverissa?

— Kahdesta kuuteen, vastasin minä.

— Jost, sanoi hän, — jos suostut siihen, niin vihitämme sillä ajalla itsemme. Tiedäthän millaiset mielipiteet minulla on näistä asioista, mutta ehkä meksikkolainen holhoojani ajattelee toisin.

Pian laski laiva maihin.

Yrittäessämme lähteä satamasta tuohon mustahkoon, vanhanaikaiseen kaupunkiin, tervehti meitä arvokkaan näköinen vanha herra.

Kysyin häneltä virastoa, jossa vihkimisemme piti tapahtua.

Silloin hän kumarsi vielä kunnioittavammin ja vastasi kohteliaasti hymyillen:

— Voin palvella teitä, olen jo samassa asiassa palvellut muutamia satoja pareja.

Hän vei meidät Linnankadun varrella sijaitsevaan virastoon, ja siellä määrättiin vihkiminen tapahtuvaksi kello puoli viisi. Menimme ravintolaan, jonka isäntä tarjoutui toiseksi todistajaksi. Todistajien seuraamina lähestyimme vihreätä vihkipöytää, ja kahden juhlallisen virkamiehen edessä lausuimme englantilaisen vihkivalan. Panin sormuksen Bigin vasempaan käteen, me saimme vihkimätodistuksen, ja juhlallisuus oli lopussa. Nyt juuri saapui myöskin berliiniläinen taiteilijapari virastoon. He olivat varsin hämmästyksissään nähdessään meidän toimineen nopeammin kuin he itse, ja he lausuivat meille mitä sydämellisimmät onnittelut.

Nyt oli Big siis ulkonaistenkin lakien mukaan vaimoni.

— Rouva Abigail Wildi, kuiskasin minä hänelle. Ylpein, kirkastetuin katsein hän vastasi:

— Oi kuinka siitä iloitsen! —

Taivasta ja vettä! Ei, usein peittyi meri sumuun, mutta seurasihan sitten taas kirkastakin säätä. Nopeasti kului aika matkalla, sitä nopeammin kun Bigin kanssa käytimme enimmän aikamme hyödylliseen työskentelyyn. Aamupäivin hän opetti minulle espanjankieltä, jota oli oppinut isältään ja osasi joltisenkin hyvin, iltapäivällä luimme Humboldtin oivallisia kuvauksia Meksikosta ja sen kansoista, tehden parastamme tutustuaksemme Bigin esi-isien maahan, jonka hän lapsena jo oli kerran nähnytkin. Bigin toivomus oli myöskin, että saksalaiset runoilijat kävisivät minullekin tutuiksi ja rakkaiksi kuten hänelle. Heine viehätti häntä suuresti, mutta kun minä en tuntenut edes klassikoitakaan, luki hän minulle enimmäkseen Schillerin tai Goethen teoksia. Väliin kokoontui pieni joukko kuulijoita hänen henkevää esitystään kuulemaan, niiden joukossa ehkä myöskin jokunen, joka vain halusi käyttää hyväkseen tilaisuutta ihaillakseen hänen ilmeikkäitä kasvojaan.

Mutta hänen uskollisin ihailijansa oli pikku Fritz, tuon Kubassa asuvan Saksalaisen pariskunnan poika Tuo kirkassilmäinen, älykäs, sairaalloisen vilkas lapsi pyrki alinomaa Bigin seuraan ja kävi hieman rauhallisemmaksi vasta saadessaan pitää kiinni hänen kädestään tai hameestaan.

— Kertokaa minulle jotakin, olkaa hyvä! rukoili hän niin vienolla äänellä ja niin liikuttavin ilmein, että hänen pyyntönsä täytyi täyttää. Mutta vähitellen hänen ihailunsa alkoi harmittaa vanhempia. Tylysti kielsi isä häntä Bigiä lähestymästä. Mutta kiihkeäluontoinen lapsi sai suonenvetokohtauksen ja piehtaroi huulet vaahdossa, huutaen Bigiä.

Tämän silmissä välähti tuo timantinhohteen kaltainen säihke. Vavisten hän kärsi poikasen kanssa.

Koetin häntä lohduttaa ja rauhoittaa. Mieli lämpöisen liikutuksen vallassa hän vastasi:

— Jost, et tiedä, kuinka rakastan lapsia, ja tätäkin poikaa, jossa on enemmän sielua kuin ruumista! Minkätähden? Siksi että luontoni vaatii korvausta siitä, mitä vailla olin lapsena. Kerroinhan jo sinulle että silloin seurustelin aina vain aikuisten kanssa, ettei minulla ollut sisaruksia, ei leikkitovereita, ja että minulta siten riistettiin lapsuuden suurin onni. Vaellusvuosieni lopulla oli aika, jolloin minusta tuntui tuiki vastenmieliseltä ajatella naimisiinmenoa. Ja millaisia olivatkaan nuo miehet, joita tunsin! Sinuahan en tuntenut! Ylhäisiä houkkioita, imartelijoita, tyhjäntoimittajia ne olivat kaikki tyynni! Mutta tuohon vastenmielisyyteen sekaantui aina toinen tunne: »Jos en mene naimisiin, en myöskään saa onnea omistaa lapsia!» Lasten takia olisin melkein voinut suostua ottamaan miehen, jota en rakastanut. Siitä näet kuinka heitä rakastan!

Hermostunut poikanen oli jo rauhoittunut mustaihoisen palvelijattaren sylissä, mutta Big tulkitsi yhä edelleen tunteitaan. Hillityllä kiihkeydellä pulppusivat puheet hänen huuliltaan:

— Jost, nyt kun sinä olet rakas mieheni, on minulla enää se ainoa sydämentoivomus lausuttavana kohtalolle, että se soisi meille lapsia. Sinun lapsinasi, omina lapsinani niitä rakastaisin! Vaimon suurin onni on se, kun hän rakastavaisena saa lahjoittaa voimakkaalle, ylevämieliselle miehelle lapsia ja kasvattaa heidät voimakkaiksi, yleviksi ihmisiksi. Sitä onnea haluaisin kokea!

Tuo tunnustus, jonka hän hellästi kuiskaillen lausui, sai hänen poskensa suloisesti punoittamaan. Riemuisasti säikkyivät hänen silmänsä. Kun hän nyt ikäänkuin jo äitiyden onnen kirkastamana vaikeni, tuntui hän minusta jumaloimista ansaitsevalta olennolta. Mutta kumminkin äkkiä muuan päähänpisto saattoi minut hymyilemään, enkä voinut olla kysymättä:

— Big, mehän aiomme ruveta ilmapurjehtijoiksi. Kasvatammeko me sitten lapsemme pallonkopassa?

Hän huomasi myös, kuinka hänen molemmat hartaimmat toivomuksensa olivat ristiriidassa keskenään, ja nauroi kanssani. Mutta hetken kuluttua hän vastasi herttaisesti ja vakavasti:

— Ei, jos meille suodaan lapsia, niin emme rupea ilmapurjehtijoiksi. Kasvatamme ne jossakin hiljaisessa maailmansopukassa, niin että niillä on koti kuten kaikilla onnellisilla lapsilla.

Koko hänen sisin olentonsa soinnahteli hänen sanoissaan.

— Olen samaa mieltä, Big, vastasin minä. —. En niin välttämättömästi haluakaan ilmapurjehtijaksi, vaan tyydyn mihin toimeen tahansa, kun minun vain ei tarvitse olla tyhjäntoimittaja, jolla ei ole maailmassa mitään päämäärää eikä tehtävää.

Innokkaasti juttelimme edelleen tulevaisuudestamme. Kultaisena ja komeana vaipui aurinko alas aaltoihin. Aamulla kohtasivat katsettamme jälleen uudet kuvat, tuoden mieleemme uutta sisältöä. Bigin pieni ystävä oli voittanut vanhempainsa vastarinnan ja riippui jälleen hänen kädessään ja hameessaan. Olimme jo olleet viikkokauden matkalla, 'ja New Foundlandin tuulet puhalsivat kylmästi yli laivan kannen, ja Sandy Hookin vuoret todistivat meidän olevan Uuden maailman läheisyydessä. Nopeakulkuinen alus toi laivaamme luotsin, kirjeitä ja sanomalehtiä. Mekin Bigin kanssa saimme kirjeen I Don Garcia Leo Quifort, Bigin omaisuudenhoitaja, kirjoitti kuinka hän iloitsi saadessaan nähdä meidät Meksikossa.

New Yorkissa oli meidän laivamme tulon ja Havannaan menevän laivan lähdön väliä viisi päivää. Katselin noiden kalpeiden yankeiden puuhaa, näin heidän kiihkeytensä ja voitonhimonsa, opin tuntemaan amerikkalaista elämää, jonka tunnuslauseet ovat: »Time is money! Aika on rahaa» ja »Help yourself! Auta itse itseäsi!» — ja nyt aloin jo hieman tyytyä Dugloren kohtaloon. Kuinka rajattoman onnettomaksi olisi tämä kuumeentapainen, mutta sydäntä jähmettävä elämä hänet tehnyt! Hänen oli kotona parempi olla!

Eräässä New Yorkin hotellissa meillä oli Bigin kanssa lähtömme edellisenä päivänä ainoa kiista, minkä muistan ihanan avioliittomme ajalta. Järjestelin juuri matka-arkkuani. Silloin Big tuli terveydestä kukoistavana kotiin käytyään pikaisesti tekemässä jonkun ostoksen Broadway-kadulla.

— Neljännestunnin olin vain poissa ja minun tuli jo sinua ikävä! tervehti hän luoden silmäyksen kapineihirii.

— Mikä repaleinen kirjanen sinulla siinä on? Kas, sehän on virsikirja!

Hän piti kädessään kirjaa, jonka Duglore oli minulle lahjoittanut erotessamme Selmatt'issa. Uteliaasti ja kiihkeästi hän selaili sitä.

— Tämähän on ollut sinun entisen rakastettusi oma! huudahti hän punehtuen. — Tässä on hänen nimensä! Jost, saanko minä hävittää tämän kirjan? Eihän se ole edes puhdaskaan, siinä on multa- ja vesipilkkuja.

— Anna sen olla! pyysin minä.

Hän laski sen halveksivalla liikkeellä kädestään. Kerroin hänelle kuinka ihmeellisellä tavalla se oli pelastunut vuorensuistunnasta.

— Tuolla turmapaikaIla lahjoitti Duglore sen minulle. Se oli ainoa muisto, mikä hänelle oli jäänyt kodistaan. Hän pyysi minua illoin panemaan sen päänalaiseni alle. Sen piti suojella minua maailman vaaroilta!

— Amuletti siis! tiuskasi Big tuikeasti. — Vihaan tuota kirjaa! Saanko heittää sen tuleen?

Hän tarttui siihen jälleen.

— Ei, Big, vastasin minä vakavasti, — anna se minulle! Osoita nytkin samaa mielenylevyyttä, jota sinussa aina olen ihaillut!

— Etkö siis voi minun tähteni tehdä tuota pientä uhrausta? lausui hän kalpeana mielenliikutuksesta.

— En, Big, vastasin minä päättäväisesti. — Pyyntösi on järjetön. Hän, joka lahjoitti tuon kirjan minulle, ei ole konsanaan tehnyt sinulle eikä minulle mitään pahaa, etkä siis voi katsoa tulleesi loukatuksi, joskin säilytän sen. Mutta minä halveksisin itseäni, jos nyt jättäisin sen oikkusi uhriksi. Aion siis yhä edelleen säilyttää tuon pienen muiston nuoruuteni rakkaudesta.

Bigin silmät kyyneltyivät hänen nähdessään kuinka järkähtämätön päätökseni oli. Hän loi minuun katkeran, nuhtelevan katseen ja läksi huoneesta pää pystyssä, loukatun kuningattaren elein. Mutta niin helposti kuin hän hetkeksi voikin joutua suuttumuksen valtaan, ei hän suinkaan ollut pitkävihainen. Hetken kuluttua hän palasi ja toivotti minulle sitten sydämellisesti hyvää yötä, ja kiista ei jättänyt hänen olentoonsa muuta jälkeä kuin pariksi päiväksi vienon vakavuuden ja surumielisyyden ilmeen, joka teki varsin viehkeän vaikutuksen. Hänen rakkautensa kävi vain entistä hellemmäksi, hänen luontonsa vaati miehen, joka rohkeni joskus vastustaa hänen oikkujansa ja toivomuksiansa. Kirjaa emme enää maininneet. Vasta myöhemmin, vasta vähän ennen Bigin äkillistä kuolemaa, selveni minulle hetkenä, joka oli hänen ja minun elämäni katkerimpia, että olisi ollut onneksi meille kummallekin, jos olisin hänen tähtensä luopunut Dugloren viattomasta lemmentodisteesta.

XXIII.

Ihanaksi muodostui kolmipäiväinen matkamme sinistä Golfvirtaa pitkin »Washingtonilla», höyrylaivalla, joka vei meidät New Yorkista Havannan kautta Veracruziin. Floridan niemimaa näkyvissämme kuljimme Bigin kanssa, jonka hilpeys jo jälleen oli palannut, edestakaisin laivankannella, eikä väsymys vallannut meitä vielä yösydännäkään, niin lumoavan kauniit olivat tuon eteläisen meren tarjoamat kuvat. Mustan paarivaatteen kaltaisena lepäsi ulappa edessämme. Kuu nousi ja vuodatti kuin maljakosta merenkalvolle vienoa valoaan. Ylhäällä tuikki tähtimaailma, loistavampi ja rikkaampi kuin kotoista taivasta koristava, alhaalla valkimoivat aallot, noidantuli loi tenhovaloaan yli vetten ja upea kellanpunertava viiru väritti taivaanrannan. Täysin valkoisin purjein läheni meitä laiva ja ensi ohitsemme. Vienon lämpöiset olivat ilman henkäykset.

Minä kuiskasin Bigille:

— On olemassa muutakin ihanaa kuin ilmapurjehtiminen!

Huokaus kävi hänen huultensa yli ja hän vastasi:

— Elkäämme sentään unohtako Sommerfeldin kanssa tekemäämme sopimusta!

Päivää myöhemmin tulivat Kuban vuorenhuiput näkyviin. Havannassa erosimme Fritzistä, Bigin hartaasta pikku ihailijasta. Vihdoin saavutimme myöskin merimatkamme päämäärän, Veracruzin sataman. Nouseva aurinko purppuroi Pico de Orizaban lumipeitteisen huipun ja Cofre de Peroten kraaterin, kaukana taivaanrannalla siinsivät tarumaisina Kordillerit.

Rannassa meitä odotti mieluisa yllätys. Don Garcia Leo Quifort oli lähettänyt Bigin sukulaispiiriin kuuluvan nuoren miehen, don Joaquin Ribeiran, yhdessä palvelijan kanssa meitä vastaan, ohjaamaan meidät maan pääkaupunkiin. Mitäpä hyödyttäisi koettaakaan kuvailla unohtumattomia tunnelmia, joita mielessämme herättivät nuo troopilliset maisemat, tulomme ylänkömaille ja Meksikon kaupunkiin!

Notaari ja asianajaja don Garcia Leo Quifort, joka asui kaupungin päätorin »Zocalon» varrella, otti meidät vastaan tuohon ritarimaisen herttaiseen tapaan, jota hänen kansansa ylhäisö seurustelussaan noudattaa. Avosylin tuli tuo vanha, mutta vielä hyvissä voimissa oleva herra Bigiä vastaan, sulki hänet syliinsä, taivutti ylvään, miellyttävän päänsä häntä kohden, suuteli häntä otsalle ja syleili häntä uudelleen.

— Armas lapseni, lausui hän, — olette kehittynyt niin ihanaksi kuin odotinkin, saadessani kannella teitä käsivarsillani yhdeksänvuotiaana tyttösenä. On suurin iloni saada kerran vielä nähdä teidät, te vanhuuteni onni!

Ja jälleen seurasi syleily. Viehkeän veitikkamaisena mukautui Big noihin riemunpurkauksiin, nähdessään etten minä pannut pahakseni hellän juhlallista vastaanottoa, jonka vanhus hänelle valmisti. Kääntyen sitten minun puoleeni kehuskeli don Quifort Abigailin valintaa, ryhtyäkseen sitten jälleen vilkkaasti etelämaalaisen kukkaskielin ylistämään vaimoani, joka jo lapsena oli häntä ihastuttanut.

Tuo puoleksi isällinen, puoleksi ritarillinen hellyys, jota ylväs don Quifort korkean ikänsä perusteella katsoi olevansa oikeutettu osoittamaan Bigille, sai meidät tosin usein nauramaan hänelle salaa, mutta notaari oli oiva mies, joka parhaansa mukaan koetti tehdä olomme Meksikossa mahdollisimman miellyttäväksi. Vietimme viikkokausia kuin ainaisessa juhlahumussa. Milloin oli mentävä katsomaan härkätaistelua, milloin teatteriin, milloin 'vierailulle Bigin sukulaisten tykö, jotka maantavan mukaan osoittivat meille hienoa vieraanvaraisuutta, lahjoitellen meille hevosiakin, joilla opimme ratsastamaan, vaan karttoivat puhua siitä, jota varten oikeastaan olimme sinne tulleet. Se kaiketi aiheutui siitä, että he vanhan perinnön takia kaikki tyynni olivat hieman riidassa keskenään. Vihdoin sain tietää sen verran, että hopeakaivos, jota riita koski, sijaitsi Marfilissa vuoriteollisuuskaupungin Guanajuaton lähellä Kordilleerien alarinteellä. Kaivoksesta, josta Big omisti kuudennentoista osan, oli hyvissä varoissa oleva kaivosyhtiö tarjonnut hyvän hinnan, ja juuri ymmärtäväisimmät noista monista meksikkolaisista omistajista olivat sitä mieltä, että olisi edullisinta myydä se, se kun oli huolimattoman isännöitsijän hoteissa. Mutta sukulaisten välinen epäluottamus esti asian tulemasta lopullisesti ratkaistuksi. Vähitellen alkoi joutenolo, johon vasten tahtoani olin pakotettu, käydä minusta liian rasittavaksi, ja päätin mennä tutustumaan omin silmin kaivokseen, sekä läksin Bigin kanssa, joka ei tahtonut jäädä yksin don Quifort'in luo, kahden palvelijan seuraamana ratsastamaan kaivostienoolle. Parin päivän perästä saavuimme syvänteen yläpuolelle rakennettuun silmää miellyttävään Guanajuaton kaupunkiin ja viehättävässä vuoriseudussa sijaitseville Marfilin kaivoksille, joista meidän kaivoksemme oli tuottavimpia.

Don Quifort'in suositukset toimittivat meille pääsyn kaivokseen. Elävästi johti se mieleeni Selmatt'in liuskakivilouhoksen. Pyhän neitsyen kuvan ohitse kuljetti meidät ruskeaihoinen, soihdulla varustettu oppaamme suuria, leveitä kivilaattoja pitkin avaroihin käytäviin, joiden hiljaisuutta tuon tuostakin keskeyttivät ohitsemme hiipivien kääpiömäisten olentojen laahustavat askeleet. Laskeuduimme aina syvemmälle tuohon varmaankin vuosisatoja vanhaan kaivantoon, hengittäen sen ahdistavan kosteata ja lämmintä, epäterveellisillä kaasuilla täytettyä ilmaa.

— Mutta hornaanko me olemme matkalla? kysyi Big, pikemmin tuskallisesti kuin leikillisesti.

Kuljettuamme yli tunnin saavuimme tuon kammottavan onkalon syvyydessä sijaitsevalle työpaikalle. Muutamain soihtujen heikossa, koleassa valossa näimme joukon täysin alastomia olentoja, satakunnan intiaaneja, teräväkärkisillä työaseilla kiveä kolhimassa. Elämää kuin helvetissä! Juuri kun katseemme yritti kiintyä tuohon kuvaan, kajahti peräytymisen merkki. Nyt seurasi välähdys ja huumaava pamahdus! Työpaikka oli täpö täynnä kiiltäviä malmipalasia. Työnjohtaja piti silmällä kappalten punnitsemista ja arvioimista, ja kuormankantajat läksivät niitä kuljettamaan noita kammottavia käytäviä pitkin, joita myöten me olimme tulleet, kaivoksen suulla oleviin amalgaamihuuhtomoihin. Mutta kuormankuljettajat, joiden laahustavat askeleet tullessamme olimme kuulleet, olivat lapsia, väärävartaloisia, käyräselkäisiä intiaanipoikia ja -tyttöjä, joista nuorimmat olivat seitsenvuotisia. Muutamain vanhusten valvonnan alaisina ottivat he kukin täytetyn säkkinsä, ja äänettömän, haikean kurjuuden kuvana läksi kulkue liikkeelle, kadotakseen pimeisiin käytäviin.

Big vaikeroi tuskasta nähdessään tuon mieltävihlovan näyn. Puoleksi tajutonna nojasi hän minuun.

— Tällä tavoin on siis se rikkaus hankittu, jota tähän saakka olen niin huolettomasti käytellyt, huudahti hän. — Sitä tahraa kidutettujen, rajattomasti onnetonten lasten veri!

— Mutta näinhän on aina ollut, selitti oppaamme, joka ei voinut käsittää vaimoni mielenliikutusta.

— Mutta muutos pannaan toimeen niin pian kuin kaivos joutuu yhtiön haltuun, joka voi ottaa käytäntöön vuoriteollisuuden uusimmat apuneuvot, vastasin minä, itsekin kauhistuksissani. — Koneet korvaavat noiden kiusattujen lasten työn.

Big loi minuun ihailevan katseen, kuin nuo sanani jo Olisivat tuottaneet hänelle helpotusta. Värähtelevin äänin hän rukoili:

— Jost, tee sitten kaikki voitavasi saadaksesi kaivoksen myydyksi. Minä koetan puolestani puhua don Quifort'in kanssa. Noiden kurjain pikku olentojen kuva vainoaa minua päivät ja yöt, kunnes se on tapahtunut!

Olimme äkkiä saaneet ylevän tehtävän suoritettavaksemme. Kirjoitin kapteeni Sommerfeld'ille etten luultavasti palaisi kevääksi, ja sain häneltä vastauksen, jossa hän tosin pahoitteli tuumamme raukeamista, vaan vakuutti täysin käsittävänsä päätökseni. Hänen kirjeensä saapuessa olin jo täydessä työssä saadakseni toimeen kauppasopimuksen kiistelevien meksikkolaisten ja kaivosyhtiön »Valencian» kesken. Meksikkolaiset, heidän etunenässään don Quifort, luottivat »hampurilaiseen kauppiaaseen», kuten minua nimittivät, enemmän kuin lähimpiin kotimaisiin sukulaisiinsa, yhtiön edustajat puolestaan olivat hyvillään löydettyään vihdoinkin miehen, jonka sanaan voivat vedota, ja toukokuussa oli sopimus hyväksytty. Big riemuitsi:

— Ja koneet, jotka tuottavat lapsiraukoille vapauden, ovat myöskin mainitut siinä?

— Ei, Big, täytyi minun tunnustaa meidän molempain mielipahaksi, — sitä en ole voinut saada toimeen! Mutta toivon että minun onnistuu myöhemmin tehdä loppu tuosta intiaanilasten rasittamisesta. Luopukaamme ilmapurjehdustuumistamme, minulle on jätetty toimeksi sukulaistesi edustaminen tässä asiassa, ja kaivosyhtiö on tarjonnut minulle edullista tointa palveluksessaan.

Kyynelet kohosivat Bigille silmiin ja hän lausui:

— Oi, minä en pidä Meksikosta! Nyt tiedän mitä koti-ikävä on, ja ikävöin Eurooppaan. Olen jo iloinnut niin kovin sinne palaamisestamme!

Vaiteliaana hän taisteli muutaman päivän sisäistä taistelua ja oli sitten tehnyt päätöksensä. Vienon iloisesti hän lausui minulle:

— Jost, me jäämme tänne! Tiedän, että sinä olet onnellisin sellaisessa yleistä arvonantoa nauttivassa toimessa kuin tuo sinulle tarjottuun. Luultavasti voit siinä myöskin parantaa noiden kiusattujen intiaanilaisten tilaa, ja sitten, Jost, — lahjoittanee kohtalo toki meille itsellemme lapsen!

Harras luottamus säteili hänen silmissään, ja minä kiitin häntä tuosta hartainten toivomusteni hienotuntoisesta oivaltamisesta.

Minulle kävi sydämen asiaksi saada tuo toimi. Se saattaisi minut jälleen uralle, jolta Hannu Konrad Balmerin epäsuosio oli minut syössyt, soisi minulle arvossapidetyn aseman ja vapauttaisi minut nöyryytyksestä, jota tunsin vaimoni varoista eläessäni, vaikka hän. puolestaan tosin olisikin iloisesti kuin lapsi lahjoittanut minulle vaikka koko runsaan omaisuutensa. Kunnianhimoiset tulevaisuudentuumat liittivät minua kaivosyhtiöön, joka antoi minun tuta luottamustaan. Silloin, menestykseni ollessa korkeimmillaan, minulle ilmestyi vastustaja, nuori vaatelias meksikkolainen, tuo don Ribeira, joka oli ollut Veracruz'issa meitä vastassa. Hän tavotteli myöskin tuota haluamaani tointa, ja enimmät Bigin sukulaisista tuumiskelivat: »Miksikä suosisimme muukalaista? Miksikä emme mieluummin omaa kansalaistamme?» Mieleni yltyi tuosta yhä kiihkeämmäksi käyvästä kilpailusta, ja oiva paikka, joka saattaisi minut riippumattomaan asemaan, tuntui minusta yhä houkuttelevammalta.

— Olisi tarjona yksinkertainen keino päästä voitolle don Ribeirasta, selitti minulle don. Garcia Leo Quifort, joka jo yksistään Bigin isällisenä ihailijanakin tahtoi avustaa minua runsaalla elämänkokemuksellaan. — Ruvetkaa Meksikon alamaiseksi! Luopukaa nimestänne Wildi, joka ei kajahda hyvältä meksikkolaisten korvissa ja aina ilmaisee vieraan syntyperänne! Minä tarjoan teille oman nimeni, joka ranskalaisesta alkuperästään huolimatta on enin arvossa pidettyjä tässä maassa.

Kääntyen Bigin puoleen hän lisäsi:

— Minulle tuottaisi iloa vanhoilla päivilläni, jos te, herttainen lapseni, haluaisitte omistaa itsellenne jalon nimeni.

Big vastasi nopeasti:

— Itse asiassahan on jokseenkin sama, onko nimenämme Wildi vai Quifort.

Nauraen lisäsi hän sitten:

Kahden kesken ollessammehan sinä kumminkin aina tulet olemaan rakas Jostini — Jost Wildini! Jos siis voit saada tuon paikan muuttamalla nimesi, niin tee se, Jost!