Part 21

Tuo seikka, joka Bigistä, suuren maailman lapsesta, tuntui niin vähäpätöiseltä, riisti minulta öitten unen ja kaiken mielenilon. Paikan olisin kyllä halunnut saada, mutta luopuisinko kotimaastani, tulisin meksikolaiseksi! No niin, mitäpä merkitystä olikaan minuun nähden tuolla merentakaisella, hävitetyllä vuorikylälläni, joka oli lapsuudenpäiviäni suojannut. Duglore takia, jonka rauhaa en saanut häiritä, täytyisi minun kumminkin karttaa sitä kaiken ikäni. Ja entä kotimaani? Kaivoin esille kotiinpaluukäskyn sisältävän tylyn, kaamean kirjeen, jonka piirikunnariesimies ja piirineuvosto olivat minulle Hampuriin lähettäneet, enkä päästänyt povessani kuuluville vanhan kotimaani vienoa rukousta: »Elä hylkää minua!» Koetin keinotekoisesti ylläpitää mielessäni tuikeaa vihan ja uhman tunnetta ja ajattelin ilkkuvalla tyydytyksellä, kuinka piirikunnanesimiestä ja piirineuvostoa harmittaisi, kun hän, jolle he olivat vääryyttä tehneet, vapaaehtoisesti hylkäisi kansalaisoikeutensa. Mutta vihlovat omantunnonsoimaukset rankaisivat minua tuosta ajatuksesta.

Rehellisen, esi-isiltä perityn nimeni kadottaminen, se oli vaikeinta! Se tuntui minusta olevan liian vaikeata! Rakkaudella ja ylpeydellä olin aina ollut kiintynyt tuohon nimeen »Jost Wildi»,' joka muistutti tarumaisesta esi-isästäni Wildiwäldistä. Niin monivaiheista kuin elämäni olikin ollut, nimeni kunniaa en ollut tahrannut millään häpeällisellä teolla! Nimeni tuntui minusta olevan kuin osa omasta itsestäni, tunsin että siitä luopuessani muuttuisin, toiseksi ihmiseksi. Enkä suinkaan paremmaksi. Ainiaan täytyisi minun hävetä isäni ja esi-isieni muistoa. Minusta oli kuin riistäisin tuolla teollani isältäni haudan levon, kuin täytyisi Feuersteinillä asustaneiden vuorelaisten haamujen minulle huutaa. »Kirous, kirous ja häväistys tulkoon hänen osaksensa, joka on kieltänyt syntyperänsä!»

Silloin tuli luokseni kaivosyhtiön johtaja don Moreno, meksikkolaistunut belgialainen.

— Te olette meidän miehemme, lausui hän, pyrkien tekemään lopun avomielisesti ilmaisemista epäröimisistäni. — Haluaisimme saada käyttää harvinaiset lahjanne hyväksemme. Mutta ennen kaikkea tahtoisimme tarjoamalla tuon oivan paikan teille, estää velttoa meksikkolaista ainesta yhtiöömme tunkeumasta. Mutta tunnemme nuo täkäläiset suvut! Suostukaa myönnytyksiin, jotka tyydyttävät heidän liioiteltua kansallisylpeyttään. Tehän olette nyt Uudessa maailmassa. Mikä Vanhassa maailmassa tuottaisi vaikeuksia, käy täällä varsin helposti. Mitä merkitsevät kansalaisoikeudet ja nimi? Tunnette kaiketi käytännöllisten roomalaisten sananparren: »Missä menestyt hyvin, siellä on isänmaasi!» Ja siitä me kyllä pidämme huolta että te ja teidän vaimonne viihdytte ihanassa kaivosseudussamme. Ja onhan ihmisellä kyky kotiutua kaikkialla ja tottua uusiin oloihin. Minäkin olen todiste siitä. Minä olen tehnyt, mitä teidän nyt olisi tehtävä. Näyttääkö siltä, kuin sitä katuisin? Nimi! Se on kuori, mies itse on sydän! Tuottakaa hyödyllisellä toiminnalla, nopealla edistyksellä Quifort nimelle kunniaa, ja se käy teille pian rakkaaksi.

— Aiotteko lakkauttaa lastentyön meille kuuluneessa kaivoksessa? kysyi Big, joka oli kuunnellut keskusteluamme.

Don Moreno kumarsi.

— Hyvä rouva, hymyili hän, — teidän puolisonne ensimäisiä miellyttäviä tehtäviä tulisi olemaan neuvotella yhdessä meidän kanssamme, kuinka tuo yhtä vanhanaikainen kuin julma tapa saataisiin sopivilla koneilla korvatuksi.

Vaieten loi Big minuun rukoilevan katseen.

Tuona hetkenä voitti minut kiusaus, minä lankesin Haikeasti häveten tunnustan: saadakseni edullisen paikan luovuin kotimaastani ja nimestäni! Sinisilmien vienon rukouksen hämmentämänä tein itseni syypääksi suureen mielettömyyteen. Don Morenon mentyä tuli katumus. Mutta liian myöhään! Voimakkaalle Jost Wildille, joka tiesi menettävänsä nimensä, kohosivat kyyneleet silmiin, ja vihlovaa tuskaa, joka minut valtasi, ei liioin voinut vaimentaa Bigin hyväilevä lohdutus eikä ajatus että ehkä voisin tehdä jotain noiden kurjain intiaanilasten hyväksi. Tiesin nyt että myöntyessäni olin menetellyt Esaun tavoin, joka möi esikoisoikeutensa herneruuasta, tiesin kadottaneeni jotakin, joka on ihmiselle yhtä arvokas kuin maa, jolla hän käy, kuin ilma, jota hän hengittää.

Ennenkuin vielä olin täysin ehtinyt tajuta mitä olin tehnyt, sain lupaukseni perusteella tuon paikan Marfilissa, ja don Garcia Leo Quifort, joka lapsellisena kuin rakastuneet vanhukset ainakin iloitsi siitä, että Big nyt tulisi saamaan hänen nimensä, hankki pyytämättäni tarvittavat meksikkolaiset asiakirjat.

Mutta elämäni kammottavimpia päiviä oli se, jolloin sain Gauenburgista virallisen kirjelmän, että nyt olin laillisesti erotettu kansastani ja isänmaastani. Tuossa asiakirjassa oli vielä kerran nimi Wildi. Myrskyiset tunteet riehuivat rinnassani, tunsin olevani katala poika, joka on lyönyt äitiään kasvoihin, ja vavahteleva sydämeni todisti minulle että se, joka tahtoo kostaa isänmaallensa, satuttaa pahimmin omaa itseänsä. Nyt olin muukalainen maailmassa. Mutta tiesin jo että kerran oli tuleva päivä, jolloin polvistuen lähestyisin kotimaatani rukoellen: — Suo anteeksi uskottomalle pojallesi! —

Päivät ja vuodet kuluivat — ja se hetki tuli.

Kun kohtalon oikku meidät jälleen heitti Vanhaan maailmaan, ja jo hylätyt tuumat toteutuivat, saattoivat pätevät syyt minun pitämään Meksikossa saamani nimen. Mutta en kehottaisi ketään esimerkkiäni seuraamaan! Siitä koituu elämään ainainen ristiriita, kun on Jost Wildi, ja nimenä on Leo Quifort.

* * * * *

Uudenvuodenaatto! Kun kellot, joiden ääntä en voinut kuulla, keskiyöllä soivat laaksossa, valaisin observatoorin bengaalitulella ja laskin huipulta hiljaiselle tähtitaivaalle raketteja, kolme jäähyväisiksi vanhalle vuodelle, kolme tervehdykseksi uudelle. Nuo merkit huomattiin, ja sieltä täältä kohosi Feuersteinin juurella sijaitsevista kylistä vastaukseksi tulilentureita ilmaan, tuomaan minulle ihmisten uudenvuodentoivotuksia. Enin ilahduttivat minua Selmatt'in laaksosta annetut valomerkit. Ajatukseni olivat koko ajan luonanne, Hannuni ja Gottlobeni. Vieköön tämä vuosi rakkautenne lopulliseen voittoon! Pamppailevin sydämin harkitsen sitä kysymystä, rakas Hannu, saammeko huomenna puristaa toinen toisemme kättä! — —

Turha toivo! — Jo vähän jälkeen yhdeksän näin Hannun yhdessä useampain miesten kanssa kiipeävän jyrkännettä ylös ja pysähtyvän lepäämään ylempien yhä äkkiviettoisempien kallioiden eteen. Viittailimme toisillemme, mutta emme saaneet selvää toistemme huudoista, etäisyys oli liian suuri. Näin myöskin kuinka miehet varustautuivat köysillä, tangoilla ja tikapuilla taisteluun siipimäisiä lumikinoksia vastaan, mutta kalliot ovat siksi pystysuoria, että ne estivät minut näkemästä itse tuon sankarillisen kamppailun. Vietin tuntimääriä tuskallisessa jännityksessä. Ei elonmerkkiäkään! Silloin en enää voinut odottaa toimetonna. Minä jalkarampa koetin laskeutua laaksoa kohden mennäkseni heille vastaan — — —

Ei, en saata kuvata tuota odotuksen ja levottomuuden päivää! Kello kolmen aikaan tulivat miehet jälleen näkyviin alempana vuorella. Heidän käyntinsä ilmaisi alakuloisuutta. He viittailivat, levähtivät ja läksivät astumaan kotiinpäin. Hannu, joka aamulla oli ollut etumaisena, kulki nyt jäljempänä toisia. Tuon tuostakin hän pysähtyi katsomaan Feuersteinille. - Hämäriin saakka seurasin katseilla heidän väsynyttä kulkuansa. Kun he katosivat näkyvistäni, kävi mieleni sanomattoman murheelliseksi ja synkäksi.

Niin, Hannu, meidän olisi pitänyt saada puhella keskenämme, sinun minun kanssani ja minun sinun kanssasi, ja tervehdys Gottlobelta olisi virkistänyt mieltäni.

Ja entä nyt? Ei jääne erakolle muuta neuvoksi, kuin kärsivällisenä kestää tämä suuri pettymys, tyytyä tällaiseen surulliseen uudenvuodenpäivään ja kirjoittaa — kirjoittaa!

* * * * *

Uskottomuuteni isänmaatani kohtaan ei tuottanut minulle eikä Bigille mitään onnea. Tuo meksikkolainen unelma kesti vain niin kauan että ehdin täysin käsittää sen seikan, että nyt olin Leo Quifort nuorempi. Kun esitin itseni jollekin tuolla nimellä, kuristi kurkkuani, ja ajattelin häveten: »Kuinka valhettelinkaan, Jost Wildihän minä olen!» — Mutta vähitellen tottui korvani tuohon uuteen nimitykseen, ja kun kotimaan vaihdon ja nimenmuutokseni tuottamat kärsimykset olivat hieman vaimenneet, kävi olo Marfilissa minulle varsin mieluisaksi. Työskentely kauppa-alalla oli minulle mielenmukaista tointa, ja me asuimme varsin kauniilla paikalla. Pieni huvilamme sijaitsi upealla kukkulalla, kaikkialla ympäristössä näkyi muiden vuoriteollisuuden palveluksessa toimivien virkailijoiden somia maakartanoita, ja alhaalla ihanassa laaksossa virtasi kirkas joki. Raikkaasta vuori-ilmastosta huolimatta ympäröivät meitä kauniit puutarhat, ja kuten muinoin Selmatt'issa sain silmäillä ylös korkeille, jylhille vuorenhuipuille, jotka vuodattivat ruusunhohdetta ja lumenvälkettä yli kukoistavan laakson.

Oli hetkiä ja päiviä, jolloin minusta tuntui etten ollut maksanut paikastani liian kallista hintaa, jolloin jo hengitin helpommin ja olin täysin vakuutettu että kotiutuisimme tuossa vuoriseudussa ja elämämme alkaisi kulkea rauhallista uraa. Kun tuollainen onnentunne kerran jälleen täytti poveni, valtasi minut halu kirjoittaa Hannu Konrad Balmerille antaakseni hänelle tiedon asiain käänteestä ja ilmoittaakseni hänelle kuinka muinoinen Jost Wildi hampurilaisten seikkailujensa jälkeen nyt kumminkin oli saavuttanut mieluisan toimialan, joskin uhraamalla sydämensä aarteita. Sain hämmästyttävän ystävällisen vastauksen. Balmer kirjoitti olevansa varma että minä uusissa olosuhteissani olin luova itselleni ihanan tulevaisuuden, ja mitä tekemiini uhrauksiin tuli, ei minun pitänyt niitä surra, sillä kaikki edistys oli maksettava sydänverellä. Kirje, joka myöskin sisälsi kohteliaan tervehdyksen rouvalleni, paransi mielessäni kirvelleen haavan ja tuntui minusta olevan kuin takeena siitä että olomme Marfilissä kävisi onnekkaaksi.

Ja miksikä ei niin olisi ollut? Big näytti myöskin tyytyneen siihen että hänen esi-isiensä maa nyt tulisi meidän kotimaaksemme. Mielenkiinnolla hän luki esityksiä Meksikon ihmeellisestä löydöstä ja valloituksesta, levottomista oloista, jotka viime aikoihin saakka olivat siellä vallinneet, ja kun tilapäisillä matkoilla näimme muutamia noista hämmästyttävistä muistomerkeistä ja kaupunkien raunioista, jotka todistivat kukistettujen alkuasukasten korkeasta sivistyksestä, lisääntyi hänen innostuksensa yhä.

— Isäni ei kertonut minulle mitään noista seikoista. Mutta nyt luulen että opin rakastamaan maatamme! lausui hän. — Tuntuuhan täällä kumminkin runouden ja taiteen hengähdys!

Valitettavasti nuo ihastuksen tunteet eivät varsin usein uudistuneet Bigin mielessä. Henkevyytensä, sivistyksensä ja maailmantuntemuksensa takia oli hän Marfilin hienoston lemmikki, mutta hän loukkasi usein noiden meksikkolaisten herrain ja naisten kiihkeää ylpeyttä vertaamalla heidän maatansa Italiaan, joka silloin aina uuden kotimaamme vastakohtana sai ylistyksiä osakseen. Siitä huomasin, kuinka hän kumminkin salaa ikävöi Eurooppaan. Ja monasti oli Bigini vakavalla, hyvin vakavalla mielellä.

— Olepas jälleen tuollainen vallaton, reipas, hilpeä lapsukainen, kuin olit Hampurin ympäristössä leijaillessamme, rukoilin minä.

— Jost! äännähti hän hellästi minulle vastaukseksi, — ja aina kun työstä väsyneenä palasin viehättävään kotiimme, hän riensi minua vastaan riemahdellen: — Jost Wildi! Jost Wildi! — ilahduttaakseen minua tuolla rakkaalla vanhalla nimellä. Mutta hänen poskillaan näkyivät kyynelten jäljet.

Vaimoni ikävöi lasta! Tosinhan minunkin sydämeni toivomus olisi ollut että leikkivä poika tai tyttönen lähemmin yhdistäisi meidät uuteen kotimaahamme, mutta niin suruissani kuin Big en voinut olla siitä ettei tuo toivo ollut täyttynyt. Hänen surunsa oli niin haikea, ettei hän siihen sanoin koskenut. Vain kerran värähti hänen huuliltaan kiihkeän intohimoisesti:

— Kuinka kadehdinkaan tuota kerjäläisvaimoa, — hänellä on lapsi!

Muutamia viikkoja myöhemmin, lähellä joulua, joka oli töinen, minkä Meksikossa vietimme, yhtiömme kaivoksessa tapahtui kova onnettomuus. Muuan irlantilainen, jolla oli vähäpätöinen insinöörintoimi hoidettavanaan, joutui ennen aikojaan lauenneen räjähdyspanoksen uhriksi.

-— Hän ei jätä jälkeensä ketään muuta kuin kaksivuotisen lapsen, kuulin työväen sanovan. Lapsi-raukka! Äskettäin se kadotti äitinsäkin!

Menin katsomaan lasta, aikeissa jättää sen Bigin huostaan, mutta epäröiden otin sen mukaani. Tuo pikku olento oli ruma, ei kuin luuta ja nahkaa ja sairaalloisen näköinen.

Tässä tuon sinulle joululahjan! sanoin minä ojentaen arasti Bigille tuon säälittävän olennon.

Hän mutisti suutansa sen nähdessään, mutta pian pääsi naisellinen armahtavaisuus kumminkin voitolle, ja kun lapsen sameisiin silmiin ilmestyi ilonhohde, sen nähdessä pienen joulupuun, oli se voittanut Bigin rakkauden. Maud — se oli pienokaisen nimi — sai osakseen niin hyvän hoidon kuin olisi ollut oma lapsemme, mutta vahvistumaan ja sievistymään se ei silti ruvennut, vaan sen ainoana kauneutena oli kiitollinen katse, jolla se vaieten palkitsi sille osoitetun hyvyyden. Seuraavana syksynä alkoi se sairastella. — Yleistä heikkoutta! sanoi lääkäri olkapäitään kohauttaen. Big teki kaiken voitavansa pelastaakseen kuolemasta pienokaisen, joka oli liian heikko voidakseen elää. Hänen uhrautuvaisuutensa oli liikuttavan väsymätön, mutta kun joulu jälkeen saapui, lepäsi Maud joulupuun vieressä pienessä arkussaan.

Tuo itsessään vähäpätöinen kuolemantapaus, joka oli ollut odotettavissakin, järkytti Bigin mieltä kaamealla ja käsittämättömällä voimalla.

— Toivokaamme että Maudin seuraajana saamme vielä nähdä oman, häntä viehkeämmän lapsen, lohdutin häntä, hänen tuijottaessaan kalpeana eteensä.

Silloin hän hypähti pystyyn, kasvot tuskasta vääntyneinä.

— Mitä ajatteletkaan, Jost, sopersi hän. — Minäkö saisin oman lapsen, kun vieraatkin lapset kuolevat niin pian kuin niihin kosken! Tiedän, että jokaisen lapsen, johon minä kiinnyn, täytyy kuolla!

Kuin kouristuksissa taapäin taipuneena hän seisoi siinä toivottoman kauhun kuvana.

— Olet itse sairas, kuinka mieleesi muutoin voisi tulla noin kauheita ajatuksia, sanoin minä.

Hyväilyni vaimensivat hänen tuikeata tuskaansa, ja se purkaantui helpotusta tuottaviin kyyneliin.

— Olet oikeassa, Jost, olen kovin sairas, nyyhkytti hän puristaen kättäni vavahtelevin sormin.

Sydän levottomana kutsutin etevän lääkärin. Hoidettuaan Bigiä muutaman viikon hän lausui lopullisena neuvonaan:

— Jos rakastatte vaimoanne, niin palatkaa hänen kanssaan Eurooppaan. Täällä ei hänen järkytetty mielensä rauhoitu!

Se oli ukkosenisku kirkkaalta taivaalta! Tyhjiin raukeaisivat nyt kaikki tulevaisuudentuumani! Taistelin kovaa taistelua. Olinko vaihtanut kotimaiset kansalaisoikeuteni ja nimeni meksikkolaisiin, jättääkseni näin pian jälleen tämänkin maan, jossa olin aikonut luoda itselleni oman maailman, ja lähteäkseni umpimähkään avaraan maailmaan? Sitäkö varten olin tuonut Bigille tuon pienen olennon, että se riistäisi minulta rauhan esimaun, jonka kiihkeillä taisteluilla olin voittanut?

Kaksi seikkaa oli sentään, joiden takia™kävi helpommaksi tyytyä kohtalooni. Halvauksen kohtaamana lepäsi mies, joka Bigin takia jalomielisesti oli tarjonnut minulle nimensä ja aina minua tukenut pyrkimyksissäni, kuolemaa odottaen vuoteellaan, toinen puoli ruumista rampana, ja monet Bigin sukulaisista, jotka ennen olivat olleet minulle suosiollisia, käänsivät minulle selkänsä, syyttäen minua että kaivoskauppaa tehtäessä en muka ollut tarpeeksi valvonut heidän etujansa, vaan ainoastaan tavotellut nykyistä oivaa paikkaani. Muutaman päivän perästä olivat epäröimiseni lopussa. Tapasin Bigin, Goethen runot edessään, rajattoman mielenliikutuksen vallassa. Sormi kirjan lehdelle laskettuna hän tuijotti eteensä ja huudahti pelästyksestä huomatessaan että häntä tarkkasin.

— Mitä sinä sureksitkaan, Big-parkani? tutkistelin minä.

Hän katsahti minuun avuttomasti ja hämmennyksissään ja rukoili:

— Jost, jätä minut hetkeksi yksin!

Mutta huomatessaan kiinteän katseeni hän lausui sopertaen, mutta kumminkin ymmärrettävästi:

— »Syy kaikki kostetaan maan päällä!» Kauhistuen silmäilin häntä kysyvästi. Tuo kaamea epäluulo, joka oli tullut mieleeni Hampurin sairaalassa ollessani, heräsi jälleen. Mutta tutkivat silmäykseni saattoivat hänet kokonaan suunniltaan. Kiihkeästi hän puhui:

— Jost, ajattele noita kidutettuja kaivoksessa! Miksi täytyi isäni jättää maansa ja Ahasveruksen tavoin kiertää maailmaa? Miksi olen minä hedelmätön vaimo? Siksi että meitä seuraa noiden rääkättyjen intiaanilasten kirous, joiden tuskilla rikkautemme ovat hankitut! Kohtalon lakeja emme pysty käsittämään, mutta minulle alkaa selvetä sen oikeudenmukaisuus. Johtajat sanovat että lasten tilaa on parannettu. Ken tietää, onko se totta? Teidän koneidenne pitäisi saapua ennen kolmen vuoden kuluttua. Luultavasti ne eivät ole täällä vielä viidenkään vuoden perästä!

Hän puhui intohimoisella, mieltäjärkyttävällä kiihkeydellä. Koko hänen olentonsa vavahteli ja hänen silmänsä välkähtelivät.

Sydämessäni pyysin ylevämieliseltä vaimoltani törkeätä epäluuloani anteeksi.

— Big, tahtoisitko että palaisimme Eurooppaan? kysyin liikutettuna.

Hämmästyneenä hän jäi sanojani kuuntelemaan. Vienon suloinen hymyily levisi hänen kalpeille, henkeville kasvoilleen.

— Tahtoisin, Jost! tuli kuiskaus kuin syvältä hänen sydämestään, ja hän nojasi päänsä olkaani.

— Sommerfeld kirjoittaa minulle, jatkoin minä, — että tämä purjehduskausi on hänen viimeisensä. Rupeammeko hänen oppilaiksensa?

— Tehkäämme niin, Jost, sopersi Big kuin hurmaantuneena sanoistani. — En ole ollut koskaan niin autuaallinen kuin sinun kanssasi ilmapallossa!

— Ja oletko sitten jälleen iloinen Bigini, kuten muinoin Hampurin aikoina?

— Koetan unohtaa että maailmassa on olemassa niin surkeata kuin nuo pienet kaivosorjat, kuiskasi hän, — ja ajatella vain sitä kuinka sanomattoman hyvä sinä minulle olet, oma Jostini. Tiedän että sinä mieluimmin jäisit Marfiliin, — mutia Euroopassa olen jälleen oleva sinun iloinen vaimosi. Sen olen sinulle velkaa!

Hän katsoi minuun silmin, jotka loistivat kuin auringot.

Vihlovin sydämin olin tehnyt päätökseni, mutta enhän koko maailmassa omistanut muita kuin Bigin, ja rakastin vaimoani ylitse kaiken.

Huhtikuun alussa läksimme Guanajuaton kaivostienoosta matkustaaksemme Eurooppaan, minä kiihkeämmän tuskan vallassa kuin Big voi aavistaakaan. Luopuessani paikastani Marfilissa luovuin myöskin viettämästä tavallista arkielämää, joka itse asiassa olisi ollut enin mieleni mukaista. Ivatakseni kohtaloa, joka ei ollut sallinut Marfilissa suunnittelemieni tuumien toteutua, hieman myöskin luontaisten taipumusteni tyydyttämiseksi sekä rakkaudesta vaimooni rupesin nyt ilmapurjehtijaksi.

Rakas Hannuni! Ei ole koskaan ollut Jost Wildi nimistä ilmapurjehtijaa, mutta sensijaan kyllä Leo Quifort niminen. Kuuntele, mitä maailmalla on hänestä kerrottavaa! Vaikka se helposti unohtaa, elää kumminkin vielä laajoissa maissa ja lukuisissa kaupungeissa runsaasti ihmisiä, jotka muistava tuon sointuisan nimen. He sanovat sinulle: »Hän oli varovaisimpia ja rohkeimpia ilmapurjehtijoita, mitä on ollut. Hänellä oli hurmaavan ihana vaimo. Hieno taiteilijapari se oli, joka ei konsanaan antanut aihetta panetteluihin. Ei puuttunut naisia, jotka salaisin, kuumin katsein rukoilivat tuon ylvään kapteeni Leo Quifort'in suosiota, ei miehiä, jotka olisivat uhranneet kunniansa, saadaksensa Big Quifort'ilta rohkaisevan hymyilyn. Kapteeni suoriutui naisten tulisista silmäyksistä kohteliailla pilapuheilla ja yksi ainoa kopea katse Big Quifort'in silmistä masensi miehet siinä määrin, etteivät he enää toiste uskaltaneet häntä lähestyä. Ei konsanaan mies eikä nainen kyennyt järkyttämään tuon avioparin keskinäistä uskollisuutta. Mutta eräänä kesänä meksikkolainen ilmapurjehtija kumminkin retkeili yksin. Siihen keksittiin kaikenmoisia selityksiä. Kapteeni itse ei koskaan kajonnut noihin moniin juttuihin, joita laadittiin Big Quifort'in katoamisesta ja hänestä itsestään, vaan kävi aina salaperäisemmäksi.»

Tähän tapaan sinulle, Hannuni, kerrotaan, jos suurissa kaupungeissa pyydät tietoja Leo Quifort'ista. Miksikö ilmapurjehtijana en jälleen nimittänyt itseäni entisellä rakkaalla niinelläni Jost Wildi, vaan pidin tuon vieraan nimen Leo Quifort, jota en koskaan ole voinut oikein sietää? Minua hävetti ajatellessa että entisillä kotiseuduillani ehkä joskus saataisiin tietää että minä, kunnianarvoisen talonpojan ja kivitaulukauppiaan Klaus Wildin poika, Selmatt'ista syntyisin, olin joutunut seikkaiiijain ja mustalaiselämää viettäväin taiturien säätyyn. Mutta Bigilleni olin tehnyt suurimman hyväntyön minkä voin.

Ilmapallossa käy monenmoista unohtaminen, ja tuo elämämme, joka oli vapaata kuin lintujen, vapautti Bigin mielen synkistä ajatuksista, jotka Marfilissa olivat häntä vaivanneet. Hän piti lupauksensa. Hänestä tuli jälleen iloinen vaimoni, hilpeä suuren maailman lapsi, joka aina herätti ihmisissä mielenkiintoa, voitti heidän suosionsa ja ihailunsa. Iloinen vaimoni? Mietin haaveksien, onko tuo totta.

Vienosti suhisevat sypressit meren rannalla.

* * * * *

Nyt tiedän varmaan että muukalainen, jonka näin pari kertaa kulkevan Selmattiin päin ja katoavan Hangsteinerin taloon, oli Zweibrückenin lääkäri, ja jo toissa aamuna aavistin että Hangsteiner, sairastettuaan jonkun aikaa, on kuollut. Talossa kävi tummapukuisia ihmisiä. Eilen illalla ei ollut enää epäilemisen varaa. Koruttoman kirkon vieressä, joka nyt sijaitsee muinoisen komeamman paikalla, kaksi miestä kaivoi hautaa lumeen ja multaan.

Tuo talvinen kuva järkytti mieltäni niin voimakkaasti, että annoin näiden lehtisten levätä. Minua kammotti elämän katoavaisuus. Nopeasti järjestin monet asiat, jotka eivät kuollessani saa jäädä sattuman varaan, suljin sinetillä kirjeet, jotka sisältävät varallisuuttani koskevia tiedonantoja, ja poltin joukon inhimillisen heikkouden ja intohimon todisteita, — sarjan valokuvia ja kirjeitä, joiden antajat ja lähettäjät eivät olleet nimeltänsä Duglore eikä Abigail.

Vaikka emme olleet ystäviä, olisin suonut Hangsteinerille pitemmän elämän. Kuolema on poistanut vihankaunan, joka meitä erotti. Tänään olin mukana hänen maahanpaniaisissaan. Kun arvelin hetken tulleen, menin tumma juhlapuku ylläni ulos huipulle, ja kun laaksossa mustapukuinen ihmisparvi, selmattilaiset ja joukko zweibrückeniläisiä, saattoivat vainajan viimeiseen lepoon, seisoin talviauringon loisteessa pää paljastettuna. Ajatuksissani kuuntelin hautauspuhetta, jonka piti Zweibrückenin kirkkoherra, tämä kun hoitaa kirkolliset tehtävät tuossakin pienessä kylässä, ja sitten pidin itse äänettömän puheen. Kirkkoherran puheeseen verraten se oli siinä suhteessa ansiokkaampi, että siinä sydämellisellä hartaudella mainittiin se ainoa ylevä teko, joka koristi tuon juron ja ahdasmielisen selmattilaisen talonpojan elämäntietä. Tuo teko, Dugloren pelastaminen suuresta hädästä, ei kotiseudulla koskaan tullut tunnetuksi. Hampurin synkät tapahtumat pysyivät avioparin salaisuutena, ja lapsen syntyessä he elivät ypö yksin Selmattissa. Ken olisi välittänyt heidän lemmenseikkailuistaan? Hangsteiner ei sallinut vaimonsa, jonka niin työläästi oli itselleen voittanut, joutua häväistyksen alaiseksi. Lapsen synnyttyä hän meni Zweibrückeniin viranomaisten puheille ja lausui: »Minulla olisi ilmoitettavana lapsi syntyneitten luetteloon ja kansalaiskirjaan merkittäväksi. Sen isä olen minä, Melchi Hangsteiner Selmatt'ista, äiti on Duglore Hangsteiner, syntyisin Imobersteg.»

»Sen isä olen minä, Melchi Hangsteiner!» Noilla sanoilla teki Melchi itsensä syypääksi rikokseen lakia ja oikeutta vastaan. Vilpitön Duglore ei ollut miestään siihen kehottanut, mutta suuressa tuskassaan hän vaieten salli tämän siten täyttää Hampurissa alkamansa rakkaudentyön. Ne sanat pelastivat hänen kunniansa ja ilman sitä hän olisi menehtynyt. ne lahjoittavat hänelle mielen rauhan ja levon.