Part 19

— Joulun takia, joka kuin tulevaisuuden enteenä hetkeksi tuo maailmalle rauhan, tahdon uskoa sukukuntamme siveelliseen kehitykseen, sen tulevaisuuteen, sen kunniaan! Katson kuten Mooses vuorelta luvattuun maahan, — ei, syvyydestä kohotan käteni, ylitsevuotavin sydämin tervehdän tulevien sukupolvien kukoistavaa kulkuetta. Heidän puhtoisella otsallansa kuvastuu jumalankaltaisuus. He ovat niin ihania, heidän katseensa on niin uljas. Heidän ihanuutensa, heidän vapautensa on — hyvyys!

XXI.

Vietin jouluaaton luoden yksinäisyydessäni itselleni haavekuvia maailmasta. Juhlapäivät menivät hiljaisesti menoaan. Oli oiva sää, mutta ei lintukaan liikahtanut, ja Selmatt'ista en nähnyt jälkeäkään. Mitäpä jää minulle muuta neuvoksi kuin ryhtyä jälleen jatkamaan elämäntarinaani!

* * * * *

»Saturnus» leijaili halki ilmojen. Solakka varsi paksuun viittaan käärittynä seisoi Big vieressäni, katselimme allemme jäänyttä tiheään rakennettua kaupunkia tummine torneineen. Tuskinpa lienee ainoakaan silmä tarkannut' yksinäistä kulkuamme. Nuo muutamat varhain sytytetyt valopilkut, jotka johtivat kaupungista, näyttivät etenevän meistä nopeasti.

— Meillä on navakka koillistuuli, lausui Sommerfeld, keskeyttäen hiljaisuuden. — Kuljemme junan nopeudella mantereelle päin. Ylemmäksi kohottuamme kulkee »Saturnus» vielä nopeammin.

Tummasta taivaankupukasta tulivat tähdet loistavampina esiin. Mutta nyt saavutti kohoava alus aamun valovirran. Idässä sädehti aurinko rusopilvien ympäröimänä. Sen loimu kirkasti paljon, ja koppaa kannattavasta renkaasta tulvahti alas hohde, kuin olisi silkki liekehtinyt. Koko aluksemme väritti tuo hehku. Nyt valahti se yli Bigin ihanan varren. Hän seisoi levollisena ja juhlallisena. Ihastuksissaan hän huudahti:

— Niin, tästä nyt tulee se suurenmoinen retki, josta alinomaa olen haaveillut, että saisin sen tehdä sinun kanssasi, armaani!

Katsahtaessaan alas syvyyteen hän kumminkin säpsähti.

— Kuljemmeko me meren ylitse? kysyi hän nopeasti.

— Syysaamun sumua se on, kuiskasin hänelle, ja hänen pelkonsa sai hänet hymyilemään.

Auringon voimakkaat säteet imivät kankaalle paneutuneen kasteen ja laajensivat kultapallon. Suhisten virtasi siitä ulos kaasua, ja kondorin voimalla kohosi »Saturnus» puhtaampaan ilmapiiriin.

— Olemme Montblanc'in korkeudessa! lausui Sommerfeld aneroidiä tarkastaen, ja hänen teräksenharmaat silmänsä kiintyivät tutkivalla, ihailevalla katseella Bigiin.

Mutta Big vastasi tyynesti:

— Korkeammalle, herra kapteeni, yhä korkeammalle, kunnes herra Wildi kieltää!

Vaieten nautimme avaruuden äärettömyydestä, valosta, ja sanomattomasta hiljaisuudesta, joka on yläilmoissa täydellisempi kuin tuhatvuotisissa kaupunginraunioissa. Big viittasi kädellään kohden tummansinistä taivaankantta, jota pallomme hipaili. Päivänvalosta huolimatta tulivat pienet sirot tähtöset esille asunnoistaan ja silmäilivät uteliaina ihmisparia, joka uskalsi kulkea heidän akkunoidensa ohitse.

— Eikö ole ihmeellistä, Jost, ajatella että meitä kahta ihmistä, jotka niin kaikesta sydämestämme toisiamme rakastamme, ei yhdistä elämään muu kuin nuo köydet, jotka kiinnittävät veneemme palloon? Eikö sinustakin täällä paremmin ja selvemmin kuin tuolla alhaalla tunne että kuulumme yhteen?

Minä vastasin hänelle. Silloin pelästyi hän ääneni outoa sointua.

— Niin kumealta ja kaukaa se kuuluu kuin haudasta! sanoi hän.

Hän loi pelästyneen katseen äärettömyyteen, jossa valo ja pimeys meitä ympäröivät ilman mitään väliasteita. Hänen huulensa vaalenivat, hän horjahti. Annoin Sommerfeldille merkin että hän laskisi alemmaksi. Big lepäsi puoleksi tajutonna sylissäni. Avatessaan silmänsä hän kuiskasi:

— Voimani olivat loppumaisillaan. Mutta sinä olet voimakas Jostini!

Nöyrästi taipui naisen ylpeys ihailemaan miehen voimain suuremmuutta.

Alemmaksi laskeutuneena kiisi »Saturnus» maisten sumujen hopeakenttien ylitse. Ainoastaan gondolia kannattavain köysien vinosta asennosta, silkkiverhon kitinästä ja hiljaisesta sihinästä huomasi että kuljimme eteenpäin huumaavaa vauhtia.

— Kuljemme melkein suoraan etelää kohden! sanoi kapteeni silmäillen kompassia. — Kun tähän vuodenaikaan tuskin tarvinnee odottaa varsin suuria lämpömäärän vaihteluita, niin on mahdollista että pallo kannattaa iltaan saakka.

— Ihanaa! huudahti Big. — Koko laajan Saksanmaan poikki! Niin juuri olin haaveksinutkin.

Sommerfeld siveli hyvillään pitkää, kapeaa, harmaata partaansa.

— Se olisi minulle yhtä mieluisaa kuin teillekin, neiti, hymyili hän, — sillä siten pääsisin talvikortteeriini Baierin ylämaille tarvitsematta tehdä pitkää vaivalloista rautatiematkaa. Tämä retki on viimeinen, jonka teen tänä vuonna. Iloitsen päästessäni taas perheeni tykö.

— Oletteko te sitten naimisissa, herra kapteeni? kysyi Big uteliaasti.

— Minulla on vaimo ja kaksi tytärtä, vastasi Sommerfeld. — He asuvat pienessä huvilassa muutamassa baierilaisessa pikkukaupungissa.

— Omituista, nauroi Big sydämellisesti, — kuinkahan minä olin saanut päähäni että ilmapurjehtijan välttämättömästi täytyisi olla naimaton mies! Eikö teidän vaimonne kesäisin ole yhtä mittaa huolissaan teidän tähtenne?

— Ei, neiti, vastasi Sommerfeld, joka jutellessaan koko ajan piti silmällä ilmapallon liikkeitä. — Vaimoni tuntee minut varovaksi retkeilijäksi. Olen jo likimmittäin kolmekymmentä vuotta ollut tässä toimessa, eikä retkilläni ole vielä koskaan sattunut mitään varsinaista onnettomuutta. Tosin sentään, — kerran Wienin luona eräs nainen taittoi säärensä, kun hän varoituksistani huolimatta maahanlaskiessamme hyppäsi gondolista liian aikaiseen.

— Kertokaapa, kapteeni, olkaa hyvä, matkoistanne ja retkistänne, pyysi Big. — Teidänhän on täytynyt nähdä äärettömän paljon ihanaa ja kaunista!

Yhä edelleen alustaan silmällä pitäen alkoi Sommerfeld jutella retkistään mieltäkiinnittävällä tavalla, joskin luontonsa mukaan hiukan sotilaallisen niukkasanaisesti. Lyhyin piirtein hän kuvasi meille kaukaisia maita ja niissä tekemiään ihmeellisiä matkoja sekä retkiin osaaottaneita henkilöitä.

Mutta hurmaavan ihana oli tuokin retki, josta paraikaa nautimme. Hopeakentän alta, jota pitkin leijaili »Saturnuksen» peilikuva ja varjo, alkoi kuin himmeän levyn takaa näkyä kyliä ja maakartanoita, kiemurtelevia virtoja, lukinverkkolankoja muistuttavia katuja ja teitä. Siintävinä lepäsivät ne tuolla alhaalla, kuin merenpohjaan vajonneina. Silloin pirstaantui hopealevy kuten järven jää kevättuulessa. Haavemaiseen unikuvaan tuli eloa ja liikettä. Hopeapirstaleiden lomitse väikkyivät kirkasväriset maisemakuvat. Maa paljasti rakkaat äidilliset kasvonsa.

— Niin, hänen lapsinansa me sentään aina pysymme, riemahteli Big. — Jost, eikös tämä retki ollut mainio keksintö?

Nauttien syvyyden vaihtelevista kuvaelmista kuuntelin Sommerfeldin juttelua. Hän kertoeli puutteenalaisesta nuoruudestaan ja kuinka hän Münchenissä oli tullut ranskalaisen ilmapurjehtijattaren apulaiseksi ja sitten huomatessaan tuon naisen toimessaan viettävän huoletonta, ihanaa elämää, oli päättänyt antautua samalle uralle, jonka päätöksen sitten, monet vastukset voittaen, myöskin toteutti.

— Ja onko se tuottanut teille tyydytystä? kysyin minä.

— On kyllä, vastasi hän levollisesti. — Rakastan tointa, joka tuottaa minulle perheineni hyvän toimeentulon ja vanhuudenvaraa myöskin. Olen vain pahoillani siitä, että muutamain ilmapurjehtijain kevytmielinen menettely on saattanut koko ilmapurjehduksen yleisön silmissä väärään valoon. Ilmapurjehtija, seikkailija, tuulihattu merkitsevät monen mielestä samaa. Mutta ilmapurjehtiminen ei suinkaan estä noudattamasta sovinnaisuuden perusohjeita, vaan on sen arvossapitäminen aina kuulunut olentooni. Mutta ennen kaikkea olen karttanut uskaltaa liikoja, enkä ole antanut kuuluisintenkaan ammattitoverieni pilkan, että olen vain huviretkeilijä, houkutella itseäni seikkailuihin. Siinä olen tehnyt oikein. Missä he ovat, nuo maankuulut retkeilijät? Toinen toisensa jälkeen he ovat joutuneet perikatoon mielettömillä retkillä merien yläpuolella tai yläilmoissa. He kerskailivat tiesi Jumala millä tieteellisillä ansiotöillä, mutta noiden onnistumattomien ilmamatkojen tulos oli vain lisääntyvä epäluulo ilmapurjehtimista vastaan, liioiteltu käsitys retkeilyn vaarallisuudesta. Minä en ole koskaan puhunut loruja retkieni tieteellisestä arvosta, mutta sensijaan olen pikimmittäin kolmenkymmenen kesän aikana näyttänyt toteen, että ilmapurjehdus tunnollisen ohjaajan johdolla tarjoaa melkein vaarattoman ja mitä miellyttävimmän tilaisuuden nauttia avaran maailman ihanuudesta. Olen sivistyneiden piireissä hankkiinut ilmapurjehdusurheilulle suuren joukon luotettavia suosijoita. Siitä olen ylpeä!

Järkevä tapa, millä Sommerfeld jutteli itsestään ja toimestaan, miellytti minua suuresti, ja kuuntelin häntä varsin tarkkaavaisena.

— Jost, huudahti Big nauraen, — sinun pitäisi myöskin ruveta ilmapurjehtijaksi.

Bigin pilan kuullessaan Sommerfeld loi minuun tutkivan katseen. Molemmille vastasin nauraen:

— Niin, ei se olisi niinkään vihon viimeinen toimi, johon haluaisin ryhtyä.

— Katsopas vain tuonne, huudahti Big, viitaten avaruuteen, missä katsettamme kohtasivat yhä ihanammat näytelmät. Kuin keveäsiipiset jättiläislinnut, kuin maisten järvien pinnalta kohonneet valkoiset laivat ja saaret nousivat maata himmentäneen hopealevyn pirstaleet ylös taivaan sinivirtoihin, ja »Saturnus» liiteli halki pilvien ihmevaltakunnan. Ne ympäröivät meitä kuin parvi karkeloivia enkeleitä, joiden pitkien pukimien laahuksia reunusti kultapaarre. Yhä vaihtelivat niiden muodot, ja niiden välillä ammottaviin onkaloihin syöksyivät valovirrat kuin vuoriston ryöppyvedet, lumi- ja jäävyöryt. Vaan kuilujen pohjalla häämötti mieltälämmittävänä ihmisten asuma maailma. Mutta missä pilviseinä oli tiiviimpi, siinä peilaili aurinko, ja joka taholta meille nyt säteili auringoita vastaan, ja sateenkaaret liittivät pilven pilveen.

Kas, siinähän pallommekin kummitteli! Risaisen usmajoukon seinämää pitkin kiisi »Saturnuksen» varjo aavelaivan kaltaisena. Sädekehän ympäröiminä lensivät päämme ja vartalomme varjot pilviä pitkin. Me kuljimme huimaavaa vauhtia! — Jost! huudahti Big ihastuksissaan, ja kas! lähellä ja kaukaa toistivat vienot äänet nimeni. — Big! vastasin minä, ja pilvien kukkuloilta ja onkaloista huudettiin meille: — Big! — En tiedä itsekään, kuinka silloin tuli mieleeni joeltaa kuten muinoin Feuersteinin kukkuloilla, kun Dugloren kanssa riemahdellen toisiamme tervehdimme. Kaikkialta kajahti minulle joellus vastaukseksi. Mutta valtavina heräsivät muistot tuskaa tuottaen povessani.

— Uudelleen, Jost! riemahteli Big. Hänen kasvoillaan säteili hilpeä innostus. Hän hymyili hurmaavasti, lähensi suunsa korvaani ja kuiskasi kiihkeästi:

— Jost, jos voisit suostua siihen! Haluaisin tulla ilmapurjehtijan vaimoksi! Sinä uljas Jostini!

Tuo ei ollut enää pilaa, vaan Big lausui ilmi sydämensä hartaan toivomuksen. Ilmapurjehdus oli saattanut hänet haltioihinsa, ja hänen silmänsä säihkyivät lumoavina.

Oliko Sommerfeld kuullut hänen kuiskauksensa? Hän loi minuun vaieten läpitunkevan katseen, sitten hän lausui:

— En yleensä hevillä kehota ketään ryhtymään toimeeni. Mutta teillä, herra Wildi, on menestymisen edellytykset, tarmoa katseessa ja tarmoa mielessä. Olisin ylpeä, jos saisin ohjata teidät alalleni!

Vastasin hänelle kieltävästi, mutta lumouksiin oli ilmapurjehdus minutkin saanut. Vaieten tuijotin eteeni. Valkoisten saarten kaltaisina jäivät pilvet taaksemme avaruuteen, mutta »Saturnus» laskeutui hitaasti alempiin ilmakerroksiin, ja kodikkaana lähestyi meitä maa, hohtaen yhä kirkkaammin värein. Linnat ja kylät loistivat päivänpaisteessa, ja me kuljimme hopeanhohteisen virran ylitse, jonka pintaa laivat kyntivät. Kaukana häämöttivät metsämaisemat tummina varjoina vaaleata taustaa vastaan. Mainen elämä tervehti meitä tutuin äänin. Kuului veturin vihellys ja kellonsoittoa muutamasta kaupungista. Kouluista rientävät lapset huomasivat pallomme ylhäällä ilmassa. He liehuttivat lakkejaan, kuulimme heidän riemuhuutonsa ja pyyntönsä: — Laskekaa täällä maahan, tehkää hyvin! — ja kaduilla syntyi hyörinää kuin muurahaispesässä, johon on pistetty keppi. Mutta kaupunki jäi jo taaksemme. Muuan talonpoika, joka perhekuntineen työskenteli pellollaan, havaitsi aluksemme. Tuikeasti hän kiirehti kaikkia, ihmisiä ja hevosia rattaineen rientämään kotia kohden, kuin olisi itse paholainen siinä tulla kiitänyt ilmojen halki.

Onko minun rupeaminen ilmapurjehtijaksi vai ei? Ajatuksiin vaipuneena silmäilin ulos avaruuteen. Mutta Sommerfeld oli sillävälin valmistanut meille oivan virvoituksen, keittänyt teetä, sammuttamattomalla kalkilla, jolle oli vettä valanut. Kunnioittavaisena hän kääntyi morsioni puoleen lausuen:

— Olen täyttänyt kaikki määräyksenne, neiti!

Ruokakopasta tuli nyt esiin kaikenlaisia herkkuja ja pullo kuohuvaa, tulista ranskanviiniä.

— Enkös ole ollut oiva emäntä? laski Big ylpeillen leikkiä. Mutta laseja kilisyttäessämme hän nauraen loi minuun kiihkeän katseen ja lausui:

— Tuokoon tämä malja mieleesi oivan päätöksen!

Ilmapurjehtijaksiko? Outo ajatus, mutta täysin Bigin uljaan, ennakkoluuloista vapaan mielen mukainen! Ei, rohkeutta ei minulta puuttunut tuohon toimeen. Olinhan auringon, valon, ilmojen lapsonen, joka jo varhain oli tottunut avaruuden korkeuteen ja laajuuteen, taivaan näkemiseen. Olivathan silmäni Bodenin laitumilla paimennellessani, jolloin tarkkasin kaikkea mitä Feuersteinin kallioilla tapahtui, harjaantuneet tarkoiksi kuin petolinnun. Virtailihan suonissani esi-isieni vuorelaisten hurjaa verta, joka oli minut yllyttänyt jättämään kotimaani ja saattanut minut Hampurissa seikkailuihin, vähällä vienyt minulta hyvän maineenkin. Olin mies, joka ei pelännyt vaaroja, vaan jolla oli haava sydämessä ja joka tarvitsi unhoa.

Ja ajatuksiini sekaantui kiihottavana Bigin säihkyvä katse. Mustalaistyttöseni halusi viettää kulkurielämää. Minä puolestani ikävöin maailmaa näkemään, mutta en halunnut olla tyhjäntoimittaja, joka elää vaimonsa varoista. Ilmapurjehdus soisi meille kummallekin mitä halusimme, matkustelua ja työtä.

»Saturnus» jatkoi matkaansa iltapäivän auringonpaisteessa. Ilma ja maa tarjosivat runsain määrin ihanintansa nähdäksemme. Lähestyimme suloisia kukkula- ja vuorimaisemia, riensimme niiden ylitse ja jätimme ne taaksemme siintävään etäisyyteen. Sommerfeld, joka silmäili karttojansa, mainitsi tuon tuostakin jonkun nimen:

Thüringerwald! Kronach! — ja äkkiä: — Mainin latva!

Luodessani katseen virtaan, tulin äkkiä ajatelleeksi että »Saturnus» kuljetti meitä muinoista kotimaatani kohden. Oi, jos saisin luoda ainoankaan silmäyksen Selmatt'in laaksoon, nähdä miten Dugloren laita oli!

Ei, en sittenkään voinut ruveta ilmapurjehtijaksi! Povessani vallitsi vielä voimakkaana kotiseutuni katsantotapa, vaatimattomissa oloissa viettämäni lapsuuden muistelmat. »Elä tee sitä, elä tee!» rukoili isäni haudassaan. »Jost, Jost, enkö ole kurituksillani saanut luontoasi taltutetuksi!» Ja koulumestari Kasperin vilpittömillä kasvoilla kuvastui haikea mielipaha: »Jost, sinä hillitön Jost, jota olen rakastanut kuin omaa poikaa, eikö siinä jo ole kevytmielisyyttä ja jumalattomuutta kylliksi, että olet riistänyt Duglorelta hänen elämänonnensa? Nyt tahtoisit vielä kuljettaa ilmalaivaa, tuota paholaisen tekelettä, läpi korkeuksien!» Ja kaikki surmansa saaneet selmattilaiset vaikeroivat haudassaan: »Jost Wildi, meidän pitää maata täällä kallioiden alla, ja sinä haluaisit nousta ylös pilviin!»

Sekavina täyttivät ajatukset mieleni.

Mutta aluksemme kiisi edelleen ihanan syyspäivän loisteessa ja hohteessa. Kyliä ja kaupunkeja ilmestyi tiellemme, ne näkyivät pienoiskoossa allamme, pienenivät yhä vielä ja jäivät taaksemme. Vuoriryhmät auringon kultaamine huippuineen seurasivat toinen toistansa. Laajoista, tiheistä metsistä nouseva kosteus saattoi »Saturnuksen» laskeutumaan, se leijaili yli vihreän, kimmeltävän metsän, hipailipa tuuheita kuusiakin, jotka kohisivat allamme kuin myrskyssä. Metsäotukset, jotka aukioilla olivat rauhallisina olleet laitumella, kiisivät pelästyneinä tiehensä. Mutta taivaanrannalla, jota kohdin kuljimme, nousi näkyviin vihreitä vuorenhuippuja. »Saturnus» jännitti vielä kerran lentimensä ja lensi iltataivaan kirkkauteen.

Mikä ihme! Valkoisena ja haamumaisena siinsi jotain kaukaisten kukkulain takana. Haavekuvako vai kangastus? Välkkyvinä häämöttivät kaukaisimmasta etäisyydestä hohtoiset Alpit! Kohottaen päänsä iltaruskoon, korkealle yli maisen ympäristönsä, ne lähestyivät meitä kuin vanhat isät ja äidit, jotka ovat valmiit lausumaan tuhlaajapojan tervetulleeksi kotiin.

Eiväthän ne tosin olleen Selmatt'in vuoria, vaan kumminkin lumihohtoisia huippuja ja harjoja. Lumottuna ja tuskan vallassa tuijotin tuohon kaukaisuudessa kajastavaan loistoisaan ilmiöön. »Kotimaani, kotivuoristoni!» riemahteli sydämeni rajattoman ilon vallassa. Minusta oli kuin hellät äidinkädet olisivat minua hyväilleet. Hillittömän valtavana täytti koti-ikävä koko olentoni, soinnahdellen mielessäni kuin lapsuudessa kuultu laulu, vaikeroiden voimakkaana kuin urkutorven ääni: Oi Jost — Jost — Jost!

Siinä minä seisoin, kädet pallon köysiin puristettuina, purren hampaat yhteen ja vavisten.

»En saa palata kotiin!» Tuo ajatus vavahdutti sydäntäni kuin ruoskanisku. »En saa palata, — en itseni tähden, kun olen kirjoittanut sinne erokirjeen ja minua siellä halveksitaan. En saa palata kotiin, sillä en saa riistää Duglorelta sitä rauhan hitusta, jonka hän ehkä on saavuttanut Hangsteinerin rinnalla. En voi sinne palata Biginkään takia, joka nyt tulee vaimokseni. Hän ei ole hiljaisten vuoriseutujen lapsonen, hän on suuren maailman lapsi ja minä, Jost Wildi, olen koditon mies! Mitäpä siis siitä, jos minusta tuleekin ilmapurjehtija, seikkailija? Ilmojen, auringon, pilvien valtakunnassa, matkoilla halki maailman ihmeellisten kukkatarhojen löydän unhoa!»

Vienosti hyväillen hiveli Bigin poski kasvojani. Hänen katseensa haki huolestuneena silmiäni.

— Armaani, huudahti hän pelästyneenä, — läksimme tälle retkelle liian pian sairautesi jälkeen. Sinähän olet kuolonkalpea!

— Olen taistellut kovan taistelun, vastasin synkästi. — Big — ruvetkaamme myrskylinnuiksi!

Kaukaiset hohtavat huiput katosivat vihreiden vuorten taakse. Niiden viimeinenkin hehku sammui. Mitäpä ne säteillään tervehtisivät miestä, joka ei saanut palata kotimaahansa!

Bigin silmissä loisti innostus.

— Jost, sinä uljas Jostini, kuiskasi hän, — olenhan aina tiennyt, ettet sinä ole vähäpätöinen mies. Kotkina me kiidämme yli avaran maailman!

— Olkaa varuillanne, laskemme maahan, keskeytti Sommerfeld hänen hellät puheensa.

— Herra kapteeni! Otatteko minut oppilaaksenne keväällä Meksikosta palattuamme? kysyin Sommerfeldiltä.

Hän koetti salata ylpeän, onnellisen hymyilynsä, mutta hänen teräksenharmaat silmänsä loistivat ilosta. Kiihkeästi hän puristi kättäni.

— Terve tuloa, herra Wildi! Näen varmaankin edessäni miehen, josta tulee taituri minun alallani.

Iltahämärissä laskimme maahan kodikkaan kylän läheisyydessä Baierin ja Itävallan rajaseudulla.

Päiväksi jäi Sommerfeld kanssamme lepäämään tuohon vuorten juurella sijaitsevaan miellyttävään sopukkaan, ja ystävyydensiteet lujenivat entisestään. Sovin hänen kanssaan, kumminkaan varmasti sitoutumatta, että keväällä Meksikosta palattuamme tulisin hänen tykönsä ilmapurjehdusoppiin ja sitten seuraisin häntä kesän ajan hänen matkoillaan.

Jost Wildi, joka ei enää ollut vuoripaimen eikä ollut voinut tulla kauppiaaksi, oli tulevan vaimonsa hartaalla suostumuksella valinnut elämänuransa, uran, joka ei edes kuulunut yleistä arvonantoa nauttiviinkaan. Tuossa hiljaisessa maailmansopukassa antautui Big omakseni kuten kotkatar antautuu kotkalle. Kuin lapset rakentelimme rakkaan, suloisen vaimoni kanssa tuulentupia tulevia vaellusretkiämme varten.

— Entäs jos minä syöksyisin alas, Big? laskin minä leikkiä.

— Oi, silloin tahtoisin kuolla kanssasi! Ehkäpä se olisikin ihanin kohtalo, minkä voisin toivoa itselleni, lisäsi hän ajatuksiin vaipuneena, tuo vakava ryppy otsallaan.

En voinut käsittää onnellisen vaimoni synkkää puhetta. Mutta myöhemmin, paljoa myöhemmin tuli se jälleen esiin muistini sopukoista. Samalla kertaa muistin myöskin hänen kuumat kyyneleensä Hampurin sairaalasta lähtiessäni sekä tuon haikean huudahduksen Hampurin asemalla. Me olimme ilmapurjehduksen avulla tavottelevinamme maailman riemua, mutta itse asiassa haimme unhoa ja lohtua — niin Big kuin minäkin!

Nopeasti kului kuherrusaika. Sitten meidän täytyi vakavasti ryhtyä miettimään Meksikon matkaa. Mutta tuo merentakainen maa teki tyhjäksi ihanalla retkellämme tehdyt päätökset ja on syynä siihen, ettei koskaan ole kuultu puhuttavan Jost Wildi nimisestä ilmapurjehtijasta.

* * * * *

Valtavan komeana vallitsee talvi täällä vuoristossa. Yöllä on pakkasta tosin viisikolmatta ja kolmekymmentäkin astetta, mutta aamulla, noin yhtätoista käydessä, koboltinsinisellä taivaalla hehkuva aurinkoinen saavuttaa sellaisen voiman, että observatoorini kattokourussa sulava jää alkaa kitistä. Keveästi puettuna voin mennä ulos huipulle kävelemään, mutta varjolasit ovat ehdottomasti tarpeen tässä valomeressä liikuskellessa.

Lämpöisä ilma toi minulle tervehdyksiä elon mailta! Iloinen käpylintuparvi, joka liiteli tänne alhaalta vuorimetsästä, lensi Feuersteinin ylitse ja hangelta löysin myöskin jähmettyneen, mutta vielä hengissä olevan sitruunaperhosen. Mistä tulet sinä, perhoparka, auringon pettämä kevään sanansaattaja? Toin sen observatooriin. Täällä saa se lämmön ympäröimänä heittää hyvästinsä elämälle!

Tänään voi nähdä alas Selmattiin. En nähnyt kumminkaan kaukoputkellani ketään sen asukkaista, en Hannua, en Gottlobea, mutta silmiäni kohtasi hämmästyttävä näky. Noin kahden tienoissa tuli muukalainen käyden laaksoa pitkin ja meni Hangsteinerin taloon, mistä palasi kello kolmen aikaan. Ajattelin ensiksi tuota karjakauppiasta, joka Gottlobea kosiskelee, mutta kävijä oli vanhanpuolinen herrasmies. Mietiskelin ken hän voisi olla, ja minusta tuntui luultavalta että hän oli Zweibrückenin lääkäri, ja että Hangsteiner on kovasti sairaana.

Huolia laaksossa, huolia vuorella! Minua kiusaa epätietoisuus, voiko Hannu täyttää lupauksensa ja tulla uutenavuonna luokseni. Kun ei tuo kirottu itätuuli olisi häiritsemässä loistavan, päivänpaisteisen maiseman rauhaa! Mutta se tupruttaa hienon hienoa lentolunta hopeanhohtoisina pyörteinä ilmaan. Se ajaa sen kohden vuorenhuipun kiviseinää ja kiinnittää sen kalliokielekkeisiin kauniisti kaartuviksi siiviksi, jotka kasvavat päivä päivältä. Tarkastelen niitä huolissani ja jännityksellä — tai oikeastaan jo toivotonna kohtalooni mukautuen. Hannun on mahdoton niitä kiertää tai tunkea niiden lävitse, eikä hän saa sitä edes koettaakaan, se saattaisi hänet mitä suurimpaan hengenvaaraan!

Jost Wildi, valmistaudu viettämään uudenvuoden juhlaa yksin, kuten jouluakin! Mutta kuinka paljoa enemmän tyydytystä minulle tuottaisikaan hetkisen juttelu Hannun kanssa, kuin kaikki vuoriston komeus ja loisto! Ryhdyn viimeisen kerran tänä vuonna kirjoittamaan elämäntarinaani, jossa nyt seuraa luku: Matka Meksikkoon.

* * * * *

Välikannenmatkustajina, jotka päästäkseen niin vähillä kustannuksilla kuin suinkin, tyytyvät mahdollisimman vähäiseen palvelukseen, olimme Dugloren kanssa aikoneet matkata meren toiselle puolen perustaaksemme siellä kättemme työllä itsellemme kodin. Nyt olin sinne matkalla Abigailin kanssa, enkä ollut varaton siirtolainen, joka kohtalon armahtavaisuuteen luottaen tekee viimeisen ponnistuksen, hankkiakseen itselleen ja nuorelle vaimolleen toimeentulon. Ylellisyyden ympäröimänä matkustin kuin rikas herra konsanaan noille kaukaisille seuduille, ottaakseni haltuuni omaisuuden, joka lain ja oikeuden perusteella oli minulle tuleva, vaikk'en ollut pannut rikkaa ristiin sen hankkimiseksi enkä tuntenut niitä, jotka olivat maan onkaloista sen päivän valoon toimittaneet. Ja vierelläni istua nojasi ylväs, ihana vaimoni, ja jokainen sana, minkä hän lausui, joka katse, minkä hän minuun loi, kertoeli hänen valtavasta rakkaudestaan.