Part 15

Mitä minuun tulee, jaksoin ihme kyllä elää tuon monivaiheisen, kaamean päivän päähän saakka. Vaikka en tiennyt vielä mitään neuvoa selvitäkseni ahdinkotilasta, johon olin joutunut, ja ajatukseni harhailivat edestakaisin Bigin ja Dugloren välillä, toimiskelin kumminkin aivan järkevästi. Kotiin tultuani luin morsiameni kirjeen loppuun. Ovelasti oli Melchi Hangsteiner järjestänyt Dugloren matkan niin, etteivät muut saaneet siitä tietoa. Että Duglore jälleen voisi palata huomiota herättämättä ja juorupuheisiin aihetta antamatta, jos huomaisi erehtyneensä minuun nähden, kertoi Melchi Zweiorüokenissä hänen saaneen St. Jakobissa paikan. Ei, Melchi Hangsteiner, tuumasi eivät toteudu! Olin valmis jokaiseen uhraukseen Dugloren tähden. Yhtä vain rukoilin Jumalalta, — ettei jälleennäkeminen tuottaisi minulle pettymystä! Tunsin kuinka oleskelu suurkaupungissa, seurustelu Bigin kanssa oli saattanut minut arvostelemaan naisia toisen mittakaavan mukaan kuin ennen hiljaisessa kotivuoristossani. Kuinka kävisikään, jos Duglore minusta tuntuisi vähäpätöiseltä? Voisinko silloin vastustaa Big Daren salaperäistä lumousvoimaa? Kylmät ja kuumat väreet puistattivat minua tuota ajatellessani. Mutta rauhoituin pian taas!

Mikä hengen- ja rakkaudenvoima ilmenikään tuossa että hän, maailmaan perehtymätön vuoriston lapsukainen, läksi matkaan minun luokseni! Järkevä ei tuo päätös suinkaan ollut, mutta käsitin kuinka suureksi sen merkitys oli arvioitava, ja uljaan uskollisuuden kirkastamana täytti nyt Dugloren kuva mieleni. Mutta kotimaahan en voinut palata hänen kanssaan asiain nykyisellä kannallaan ollen.

Otin kirjekuoresta matkalipun, jonka Andreesen oli minulle tuonut, panin sen toiseen kuoreen ja kirjoitin päälle: »Herra Hannu Konrad Balmerille. Palautetaan kiittäen.» Olin jo aamulla jäähyväisiksi kätellyt tuota kohteliasta kirjuria, ja nyt lausuin hyvästit hänen iloiselle rouvalleen, joka oli niin taitavasti osannut perehdyttää minut, vuoriston pojan, hienon maailman seurustelutapoihin. Hän vuodatti kyynelparin tähteni. Bigin kanssa tekemilläni huvimatkoilla, joilla aina olin esiintynyt kohteliaana herrasmiehenä, olivat varani vähenemistään vähenneet, mutta niitä oli kumminkin vielä sen verran, että voimme Dugloren kanssa tulla niillä toimeen jonkun päivän, ja sillävälin olin hankkiva itselleni työtä. Yksinkertaisessa, mutta siistissä majatalossa tilasin huoneen hänelle ja toisessa itselleni, ja olin asemalla neljännestuntia ennen hänen junansa tuloa.

Kimakka vihellys — ja juna saapui. Matkustavaiset kiiruhtivat ulos tiheissä ryhmissä, jotka vähitellen hajaantuivat. Tuolla, tuolla seisoi runsailla matkakapineilla kuormitettuna talonpoikaisperhe, josta jo kaukaa voin huomata sen olevan kotoisin synnyinseudultani! Heitä oli isä, äiti, isoisä ja pari lasta, ja jonkun siirtolaisyhtiön asiamies tuli ottamaan heidät turviinsa. Tuossa ryhmässä seisoi, selin minuun, keskikokoa oleva solakka tyttö, harmaa matkapuku yllään ja päässä harmaa huopahattu. Hän piti kädestä pientä poikaa, kuin olisi hänkin kuulunut seurueeseen. Harmaan huopahatun alta laskeutui punertavan ruskea tukkasykerö niskaan. Nyt hän teki soman päänliikkeen — Duglore! Sydämeni pamppaili. Lähestyin häntä. Duglore, joka hellästi lohdutti arkaa poikaa, jota talutti, ei minua huomannut. Näin edessäni viehkeänsuloiset, raikkaan hienot kasvot, tummat, loistavat silmät, joissa kuvastui vaatimaton, puhdas, lämmin mieli. Ehdottomasti tulin ajatelleeksi että tuo tyttö voisi matkustaa yksin halki maailman, ei löytyisi missään sellaista julkeata kieltä, röyhkeätä kättä, joka uskaltaisi loukata hänen puhtauttaan, hienouttaan ja hyvyyttään.

— Terve tultua, Duglore! huudahdin hiljaa. Hän säpsähti riemuisasti. Hän päästi pojan käden, ja nyt seurasi katse ja vapiseva, värähtelevä huudahdus= — Jost! — Nöyrästi ja sydän tulvillaan rakkautta hän painoi päänsä alas ja tarttui molemmin käsin käteeni — Jost, puhui hän vapisevin huulin, — elä ole suutuksissasi siitä että tulin!

Mieli hämmennyksissä lausuimme talonpoikaisperheelle hyvästit, ja olin Dugloren kanssa kahden. Vietimme tuon illan kuin huumeessa, tunteittemme vallassa, sanoja liioin tuhlaamatta. Kädet kaulaani kiedottuina vuodatti Duglore kestämänsä kärsimykset kyyneliin. — Elä ole suutuksissasi, Jost, toisti hän nyyhkyttäen, — siitä että tulin luoksesi. Kun sydän on pakahtumaisillaan, turvautuu viimeiseenkin keinoon!

Silittelin hänen päätään ja poskiaan, kuten lasta rauhoitetaan..— Nyt pitää sinun tyyntyä, Glore, kuiskasin minä, — huomenna puhumme kaikista asioistamme. Kiitän sinua, kun rohkenit lähteä matkaan, kaikki kääntyy vielä parhain päin!

— Mitä suloista minä sinulle sanoisin, Jostini? hymyili hän kyynelsilmin. — Et ole enää sairas, vaan ainoastaan vähän kalpea vielä. Mutta kuinka kaunis, komea, hieno mies sinusta onkaan tullut! Vaan kun katson kasvoihisi, näen että olet kumminkin entinen rakas, rakas Jostini. Silmiesi ilme on niin uskollinen!

Vastasin hellillä hyväilyillä, ja hänen tummain silmäinsä katse kohosi luottavaisena puoleeni. Lähtiessäni hänen luotansa hän oli täysin rauhoittunut, ja vieno onnellisuuden tunne vallitsi nyt rinnassani tuon monivaiheisen päivän ehdittyä ehtooseen. Lapsuuden ja nuoruuden muistot täyttivät mieleni ja saattoivat minut unohtamaan kaikki huolet. Jälleennäkeminen oli tuottanut siunausta. Bigistä vapautuneena olin jälleen koko sydämeni voimalla kiintynyt Dugloreen.

Mitä oli minulle Big? Ihana, outo taruolento, jonka sattumalta olin kohdannut elämäni polulla. Mutta Duglore oli lapsuuteni toveri ja morsio, kotiseutuni suojelusenkeli!

XVII.

Nyt tuli tuo raskas päivä, jolloin minun täytyi tunnustaa Duglorelle monenmoista, mitä ei ollut helppo saada sanotuksi.

Kun aamulla menin hänen luokseen, hän nyökkäsi minulle jo akkunasta iloisesti ja hellästi. Muutama askel vielä, ja olin hänen luonaan.

— Mutta kuinka somasti sinä osaatkaan pukeutua! huudahdin hämmästyneenä. — Tuo yksinkertainen puku pukee sinua vallan erinomaisesti.

Kehuvat sanani saivat tuon suloisen olennon onnellisena hymyilemään.

— Niin, jotain on selmattitar sentään oppinut Z'bindenin perheessä, sanoi hän leikillisesti.

Nyt hän asetti muhkean, leveälierisen olkihatun tuuheille, ruosteenruskeille suortuvilleen.

— Se maksoi aika paljon, jutteli hän, — mutta tahdoin esiintyä hyvinpuettuna sinun edessäsi.

Toivehikkaan juhlallisena ja tyynen iloisena hän seurasi minua ulos vilkasliikenteisille kaduille. Hiljaisena hän asteli siinä rinnallani liioin tarkkaamatta meitä ympäröivää melua ja touhua. Hänen hatun varjostamilla, raikkaan verevillä kasvoillaan oli iloinen ja luottavainen ilme, mutta hänen piirteissään ei ollut enää samaa vienoutta kuin Selmatt'in aikoina. Zweibrückenissä erotessammehan hän vielä oli ollut puoliksi lapsi. Nyt hän oli surujen kehittämä nuori nainen, ja hänen suuret, loistavat silmänsä kertoelivat kaihoisasta ikävöimisestä rakkauden luvattuun maahan. Hellän nöyrästi ne minua rukoilivat kertoelemaan itsestäni. Jännitettynä hän odotti mitä minulla olisi hänelle sanottavaa. Äkkiä hän kysyi: — Mutta, Jost, eikö sinun olisi pitänyt mennä työhön? — ja kuta kauemmaksi kaupungista ehdimme, sitä vakavammaksi kävi keskustelumme.

— Siksi et siis ole kirjoittanut minulle, Jost, että asiasi ovat huonolla kannalla, hän lausui mieli apeana ja syvään huoaten. — Sen huomaan kyllä, niin varovasti kuin koetatkin puhua. Ja syynä on kiihkeytesi, eikö niin? Levottomuuteni oli Jumalan itsensä herättämä, sillä minun piti tulla luoksesi. Paikatta sinä olet ja leivätön, poikaparka! En tahdo liioin urkkia, mitä on tapahtunut, vaan ainoastaan mitä nyt aiot tehdä. Jost, tuletko kanssani takaisin kotiin?

Hän hengähti syvään, mutta pelästyi, kun ei saanut vastausta.

Kävellessämme edestakaisin eläintarhassa sanoin morsiolleni kaikki sanottavani.

— Kotiin en voi palata, tunnustin hänelle sydän tuskan ahdistamana. — Piirikunnanesimies ja piirineuvosto tietävät Balmerin ja minun välieni rikkoutumisesta. Herrojen mielestä on hän toiminut aivan oikein, ja minä olen syypää kaikkeen. Olen saanut käskyn palata kotiin, ja juuri näyttääkseni etten ole heidän käskettävänsä olen sinne palaamatta. Nöyrryin aivan suotta Balmerin edessä, ja silloin lupasin itselleni etten tee sitä enää toiste. Ei, en aio nöyristellä Gauenburgin herrojen edessä! Ja mitä hyötyä siitä olisikaan? Sille, joka on menettänyt heidän luottamuksensa, he tekevän kotiseudun helvetiksi. Ken on ollut Gauenburgin raatihuoneella vastaamassa teoistaan, sen hyvä maine on mennyttä. Ei kukaan enää luota häneen, ei kukaan lähesty häntä avomielisesti, äänetön halveksiminen kohtaa häntä kaikkialla. Sellaisissa oloissa en voisi elää, Duglore!

— Jost, lausui Duglore mieli tyrmistyneenä, — miksi et voisi palata kotiin pää pystyssä? Oletko todella tehnyt jotain pahaa?

Huolestunut katse kohtasi minua hänen kyyneltyvistä silmistään. Oi, jos olisin voinut häntä lohduttaa! Kerroin hänelle kirjeestä, jonka vihan vallassa olin kirjoittanut piirikunnanesimiehelle ja piirineuvostolle.

Hänen päänsä vaipui alas kuin taittuneen kukan kupukka ja hän vaikeroi:

— Kuinka surullista, kuinka kauheata! Hallitusta olet vastustanut! Mutta sitähän eivät muutoin tee kuin kaikkein katalimmat ihmiset. Jos>t, rukoilen sinua, sovita tuo jälleen! Ihminen, joka on irroittaunut synnyinseudustaan, ei voi tulla onnelliseksi!

Vienon rukoileva ääni, kalpean tyttöparan haikea pyyntö, kun hän siinä asteli rinnallani vieraalla maalla, tunki syvälle sydämeeni ja tuotti tuskaa. Mutta — tehtyä en saanut tekemättömäksi! Vaan Dugloren turmeltumattomaan mieleen eivät selittelyni pystyneet. Hän kävi tuskastuttavan äänettömäksi, ja päivällisateriasta hän ei maistanut palaakaan. Taistellen sisällistä taisteluaan hän istui silmät kosteina ja kädet ristissä. Minunkin sydämeni kävi yhä raskaammaksi ja minusta tuntui helpotukselta, kun hän kiihkeän liikutuksen vallassa pyysi minua viemään hänet satamaan, että hän saisi sanoa jäähyväiset eilisille matkatovereilleen, tuolle talonpoikaisperheelle.

— Duglore, lausuin arasti, — olen ajatellut että mekin läksisimme Amerikkaan. Meren tuolla puolen perustaisimme itsellemme rauhaisan kodin.

Hän tuijotti minuun huulet verettöminä.

— Ei, Jost, sopersi hän kuin unesta heräten, — sydämeni murtuisi, jos minun täytyisi lähteä Amerikkaan.

Ja väristys kävi hänen lävitsensä.

Nyt olin minäkin neuvoton, ja raskaina painoivat minua elämän huolet. Kuljimme vaieten katuja edelleen ja saavuimme satamaan. Siinä oli lähtöön valmiina suuri siirtolaislaiva, ja tummat savupilvet kohosivat sen piipuista siintävään ilmaan. Toimeliaina hyöriskelivät ihmiset jättiläisaluksen kannella Ja sen ympärillä. Maanmiehemme saapuivat käyden raskain, väsynein askelin.

— Seitsemänkymmentä vuotta olen elellyt vuortemme keskellä' Ja nyt minun täytyy lähteä meren toiselle puolen kuolemaan, napisi ja vaikeroi isoisä Dugloren puoleen kääntyen: — Eikö honka olisi voinut murskata minua alleen ennen lähtöäni! Parempi se olisi ollut! Eikä tämä matka edes olisi ollut tarpeenkaan, jos poikani olisi hoitanut taloansa kunnollisesti.

Ja lapset turvautuivat tuohon yrmeään, valkotukkaiseen vanhukseen kuin linnut, jotka eivät myrskyssä tiedä minne paeta, ja vanhemmat ojentelivat alakuloisina ja hiljaisina tavaroitaan laivamiehille. Vihdoin, vihdoin oli kello Viisi! Nyt peittyivät laituri ja virta ja auringossa hohtavat rakennustenpäädyt savuun, joka yhä mahtavampina pilvinä tuprusi ilmaan, rautaportaat vedettiin maalle, ketjut kalisivat, lähtölaukaukset ammuttiin, ja laiva läksi suhisten liikkeelle. Kädet ristissä taivasta kohden kohotettuina seisoi epätoivoinen vanhus. Vielä viimeiset hyvästit, viimeiset huiskutukset!

Tuo näytelmä oli tehnyt lopun Dugloren voimista.

— Saata minut majatalooni, pyysi hän.

Hervotonna hän nojasi käsivarteeni.

— Nuo kurjat ihmisparat! toisti hän matkan varrella pari kertaa kuin poissa suunniltaan. — Ei: Jost! Amerikkaan menon jätämme mielestämme!

Ehdittyämme turvapaikkaan, tuohon peräti vanhanaikuisesti sisustettuun huoneeseen, joka Duglorella majatalossa oli hallussaan, hän päästi kyyneleensä valloilleen. Nyyhkyttäen kietoi hän äkkiä kätensä kaulaani.

— Oi, Jost, tuo mitä minulle kerroit vihloo tuikeasti sydäntäni. Jost, elä mene pois, jää luokseni, rukoili hän tulisesti.

Ja hän värisi ja vavahteli ja nytkähteli, kuin kuolema olisi ollut käsissä. Kouristaen käsiäni hän kysyi:

— Tai olisiko parempi, rakas Jost, jos palaisin hiljaa jälleen kotiin enkä sanoisi kenellekään missä olen ollut? Mutta enhän voi lähteä luotasi. Tuotan sinulle niin paljon huolia, ja sinulla oli niitä jo ennestäänkin yllin kyllin. Eikö niin, oma Jostini?

Tuo kuului avuttomalta kuin lapsen ääni.

Vavahtelevin sormin hän hyväili poskiani, vaikeroiden purki hän tunteensa ilmoille. Mieli haikeana ja syvästi järkytettynä pusersin Dugloren vasten poveani ja vastasin hänen arkaan hyväilyynsä palavilla suuteloilla. Toivoton tuska ja uuteen eloon elpynyt rakkaus yhdisti nuoret, kovaa kokeneet sydämet, päivän huolet ja kärsimykset hukkuivat lemmenyöhön, joka ei tiennyt harkinnasta ja punnitsemisesta, ei rukouksista ja vastustelusta, vaan jossa sielu autuaallisena suli sieluun. Se ei ollut kevytmielisyyttä, vaan nuoren ihmisparin epätoivoista onnenkaihoamista, kun se voimatta enää keksiä mitään neuvoa maailmassa, tunsi omistavansa vain rakkautensa ja kiihkeän verensä. — Jost, mitä olemmekaan tehneet! Häpeen Jumalan ja ihmisten edessä! kuiskasi Duglore hellyyttä hehkuen. — Mutta jos sinä elät, niin elän kanssasi, jos kuolet, niin kuolen kanssasi, jos menet Amerikkaan, niin seuraan sinua sinnekin. Kun vain saan olla luonasi! Missä sinä olet, siellä on minun kotini, olen uskollinen vaimosi, enkä erkane sinusta ennenkuin viimeisellä hengenvedollani.

Suloisia ja helliä, yleviä ja pyhiä sanoja sopersi toinen toiselleen, kunnes yö jo alkoi väistyä koittavan päivän tieltä.

* * * * *

Alakuloisena laskin toissa yönä kynän kädestäni, Ja eilen en lainkaan kirjoittanut. Nämä muistelmat vain repivät auki vanhat haavat! En tiedä jatkanko niiden kirjoittamista ja mikä tulee näiden lehtisten kohtaloksi, kun ne ovat valmiit.

Jos ne kerran joutuvat sinun käsiisi, rakas Hannu Stünzi, niin rukoilen sinua hartaasti: Elä tuomitse Duglorea, elä heitä häntä ainoallakaan kivellä! Koeta ennakkoluuloista vapaalla mielellä käsittää, kuinka hänen »lankeemuksensa», kuten sanoisivat poroporvarit, johtui noista päivistä ja vuosista, jolloin hän vaelteli sydän murheissaan kuin janoovan Haagarin! Silloin lorisi vesi hiedikossa! Hän joi, ei inhimillisen, vaan jumalallisen oikeuden nojalla. Janoon nääntyvältä ei mikään kaivo ole kielletty, isoova saa käydä käsiksi pyhiin leipiin. Duglore isosi ja janosi onnea!

Mitä itseeni tulee, niin ei tuntoni minua soimaa tuon hetken takia. Kihlatulleni, joka onnettomuuden murjomana epätoivoissaan haki lohtua luonani, olin velkaa oman itseni. Sydämetöntä, raukkamaista olisi ollut kieltää häneltä mitään!

Muutoin on Hannu Stünzillä itsellään, kuten eilen minulle sähkötti, haikeita huolia. Tuo nuori zweibrückeniläinen karjakauppias Böhninger, joka on Gottlobeen ihastunut, on Melchi Hangsteinerin luona pitkällä vierailulla, muka auttaakseen tätä ulkotöissä, hän kun tänä talvena on sairastellut. Itse asiassa lienee tarkoitus vain valmistaa vieraalle tilaisuutta kosiskella Gottlobea hänen istuessaan illoin rukkinsa ääressä kehräämässä.

Pelkään Gottloben saavan kovia kokea. Hangsteiner koettaa varmaankin käyttää pakkoa. Millaista vahingoniloa hänelle tuottaisikaan, kun tietäisi minun saavan toivottomalta, rakastuneelta Hannu Stünziltä kuulla Gottloben ja karjakauppiaan avioliiton olevan ratkaistun asian. Ei, pelokas Hannuni, Gottlobe ei kuulu niihin, jotka vaihtavat elämänsä onnen herneruokaan. Hänelle on luonto suonut taidon tajuta miehen todellisen arvon, ja olen siksi levollinen hänen suhteensa.

Ei, se ei ole totta! En ole niin levollinen kuin minun tulisi olla. Haluaisin jalopeuran tavoin murtautua ulos lumihäkistäni saadakseni toimia! Oi, jospa kevät jo olisi käsissä! Hiljaa, hiljaa, raju sydän! Ryhdyn taas kirjoittamaan, muutoin tulen levottomuudesta raivohulluksi täällä vuorellani.

XVIII.

Hampurin katot hohtivat kesäaamun kirkkaassa auringonpaisteessa. »Nuku, Glore, lepää kärsimyksistäsi ja onnen huumeesta!» Suutelin armastani. Hän hymyili unessa ja kurotti silmät ummessa kätensä minua kohden. Puoleksi heräten hän painoi sormeni huulilleen. Se oli siunauksen toivotus päivää varten! Ovessa katsoin vielä taakseni. Niin, hymyile vain, lapsiparka! Menen hankkimaan itselleni työtä ja meille molemmille leipää, onnea, päivänpaistetta! Jost Wildillä on enemmän tarmoa ja mielenylevyyttä kuin vallanpitäjät siellä kotona luulevat. Hän tietää velvollisuutensa ja uhraa viimeisenkin veripisaransa rakastettunsa puolesta!

Kaupungin kaduilla vallitsi liike ja touhu, aamuhetken kiireellinen, raikas toimeliaisuus. Jokaisella, joka riensi noiden pitkien, korkeiden talorivien keskitse, oli päämääränsä, työnsä, velvollisuutensa, leipänsä. Tuossa suuressa kaupungissa, jossa tarvittiin niin lukemattomat kädet työhön, täytyisi sitä riittää minullekin. Tyytyväisin mielin ajattelin monipuolisia tietoja, joita olin omistanut itselleni Balmerin kauppahuoneen palveluksessa, leikkasin Hampurin lehdistä ne paikantarjoukset, jotka minusta ansaitsivat huomiota, sekä ilmoituksia muutamista tuollaisista toimistoista, jotka korvausta vastaan avustavat kauppa-alalla työskenteleviä nuorukaisia, ja läksin matkaan vakuutettuna että löytäisin toimen, jonka avulla voisin valmistaa Duglorelle ja itselleni pienen onnelan.

Olin liikkeellä aamusta iltaan, kiersin kaupunkia Hohenfeldestä Altonaan saakka, käyden tarjoutumassa palvelukseen noissa lukuisissa kauppahuoneissa, jotka tarvitsivat apulaista, ja minusta tuntui kuin kauppiaat aina aluksi olisivat olleet suosiollisia minua kohtaan. Mutta niin pian kuin heidän kysymystensä johdosta olin tehnyt selkoa entisestä palveluksestani, kääntyivät asiat toiselle tolalle. — Sepä ikävää! Sille, joka on joutunut pois Balmerin kauppahuoneen palveluksesta, ei meilläkään ole paikkaa, kuului aina mielipahalla lausuttu vastaus. — Jos teillä edes olisi todistus sieltä! — Toiset taas sanoivat: — Wildi! Missäs tuo nimi onkaan näinä päivinä ollut mainittuna? — En uskaltanut auttaa heitä jäljille. Ne, jotka itsestään muistivat sanomalehtien kertomuksen väärinpeluuta koskevasta oikeusjutusta, sanoivat nuhtelevasti: — Kuinka uskallattekaan tarjoutua meille palvelukseen? Luuletteko että tänne sopii tulla suoraa päätä oltuaan oikeuden kanssa tekemisissä!

Masentuneena palasin illalla Dugloren tykö. Näytti siltä ettei minun kätteni työtä tarvittu tuossa maailmankaupungissa, ettei siinä riittänyt minulle mitään raha-ansiota. Duglore, joka ei ollut uskaltanut lähteä yksin kaupungille liikuskelemaan, oli ikävöiden odottanut minua. Koko hänen olentonsa henki hiljaista, arkaa onnea, joka tuskin uskaltaa ilmaista olemassaoloansa. Mutta kesäillan sulous vuodatti rohkeutta hänen rintaansa ja hän kävi vähitellen hilpeämmäksi.

— Jost, hymyili hän, — en ymmärrä enää, kuinka eilen, kun tuo talonpoikaisperhe täältä läksi, voin olla niin kauhistuksissani ja epätoivoissani. Tänään olen vain iloinnut siitä että olen luonasi ja ettemme enää koskaan eroa. Sinä ohjaat minua Jumalan avulla oikeata tietä!

Hellänä hyväili minua hänen tummain silmiensä katse, yhdessäolon suloisuus täytti koko hänen mielensä. Epätoivon myrskyä oli seurannut autuaallinen luottavaisuus.

Toiveet heikompina kuin edellisenä päivänä läksin seuraavana aamuna jälleen tuolle karvaalle paikanhakumatkalle. Vaellusretkelläni jouduin monelle paikalle, missä olin Bigin kanssa käyskennellyt. Entä jos hän äkkiä sattuisi tielleni? Ei, Jumalan tähden, se ei saisi tapahtua!

Duglore ja Big! Noita molempia luontoja ei käynyt toisiinsa vertaaminenkaan. Ne olivat vastakohtia kuin päivä ja yö. Duglore oli ylämaiden päivän kaltainen, joka kirkkaana ja rauhaisana se saapuu honkain latvojen takaa iloksi kukkuloiden ja laaksojen vienoille, viattomille kukkasille. Big oli kuin tähtimaailmoiden koristama salaperänen yö, joka käy sitä käsittämättömämmäksi, kuta runsaammin valosoihtujansa sytyttelee. Duglore oli olento, jonka sielun äärimäiseen syvyyteen voi luoda katseen, kuin kristallikirkkaan vuorijärven pohjaan, Big oli meri, jossa syvällä mittaluodilta kätketyissä kuiluissa salaisuudet sädehtivät.

Mielen ja tunnon rauhan, ne löytäisin Dugloren rinnalla!

Nuo mietiskelyt hukkuivat päivän huoliin. Minun oli jälleen vieminen Duglorelle tuo mieltälannistava viesti, ettei minulle ollut tarjona muuta paikkaa, kuin muudan tuota lajia, johon tyytyäksensä täytyy olla tottumuksen tylsistyttämä tai epätoivoon vajonnut.

Kiiruhdin tavaralaiturille ja hain käsiini nuo muutamat tuttavat, jotka siellä olin saanut niihin aikoihin, jolloin tuon tuostakin olin mukana kuljettamassa Balmerin lastialuksia. Tapasin siellä sisäsataman luona Jürg Rungholtin, tuon minulle suopean hampurilaisen, joka oli pienen laivanvarustusliikkeen työntarkastaja. Kun muutamin sanoin esitin tuolle vantteralle, leveänaamaiselle, päivettyneelle merimiehelle tilani ja kuinka suuresti olin työnansion tarpeessa, hän vastasi hyväntahtoisesti ja osaaottavaisesti:

— Olen monasti miettinyt, että millähän kannalla teidän asianne nykyisin ovat, herra Wildi. Ne ovat siis huonolla kannalla. Ja morsian lisäksi täällä! Tuhat tulimaista, teidän täytyy saada työtä mistä hyvänsä!

Tuo vakaumus saattoi hänet niin vilkkaalle tuulelle, kuin hänen levollisella luonnollaan oli mahdollista. Hän kääntyi isännistönsä puoleen ja tuli puolen tunnin jälkeen tarjoamaan minulle apulaislämniittäjän paikkaa eräällä rannikkovesiä kulkevalla lastilaivalla. Melkein häveten hän minulle tarjosi tuota alhaista paikkaa. Mutta — hukkuva tarttuu oljenkorteenkin. Tällä kertaa ei minua haluttanut olla ylväs Jost Wildi, vaan kiitin häntä ystävällisesti hänen vaivannäöstään ja sanoin että olin tuumiva asiaa morsioni kanssa.

— Tulkaa huomenna iltapäivällä morsionne kanssa lankoni luo Ottenseniin tuomaan minulle tietoa päätöksestänne, pyysi Rungholt. — Mutta nyt tuli mieleeni muuan tuuma. — Siellä on puutarhan päässä talonpoikaistalo, joka aiotaan repiä maahan, ja siinä te voisitte morsionne kanssa asua halvasta hinnasta. Lankoni ja sisarenihan pitävät teistä, ja maaelämään tottuneesta morsiostanne varmaankin olisi hauskempaa asua siellä kuin kaupungissa.

Rungholtin lämmin ystävällisyys tuotti lohtua mieleeni, ja kun hieman arasti ryhdyin Dugloren kanssa puhumaan lämmittäjänpaikasta, ilahdutti minua nähdä kuinka järkevästi hän harkitsi tuota työnansioon tarjoutuvaa tilaisuutta.

— Tosinhan minun tulee haikean ikävä, kun olet poissa, kuiskasi hän, — mutta rakkaus auttaa minut kestämään sen.

Sunnuntaiaamuna menimme erääseen Hampurin kirkoista. Jumalanpalvelus rauhoitti Duglorea ja saattoi hänet juhlalliselle mielelle. Varsinkin liikutti häntä huomio että seurakunta siellä lauloi samoja virsiä kuin kotiseudullammekin, ja kaupunki ei nyt enää tuntunut hänestä niin haikean vieraalta. Myöskin olo puutarhurin perheessä, jossa vietimme iltapäivän tutunomaisesti keskustellen olutlasien ääressä Rungholtin ja talonväen kanssa, rohkaisi häntä.

— Vaikka tuskin ymmärrän sanaakaan heidän puheestaan, hymyili hän, — niin huomaan kumminkin heidän sydämellisestä naurustaan, että he ovat hyviä ihmisiä.

Seuraus vierailustamme oli että puutarhan päässä sijaitsevasta talonpoikaismajasta, joka vihreine ympäristöineen edusti entisaikaa uusien punaisten tiilirakennusten keskellä, tuli meidän yksinkertainen, hauska kotimme, Dugloresta puutarhuriperheen apulainen ja minusta lastilaivan lämmittäjä.