Part 16

Tietysti en voinut pitää tointa, jossa minun oli laivan tulisijan ääressä kestäminen melkein sietämätöntä kuumuutta, muuna kuin väliaikaisena, johon tyydyin siksi kuin parempi olisi saatavissa, vaan olinhan nyt sentään monien arveluttavien harhailujani jälkeen rehellisessä työssä, ansaitsemassa leipää itselleni ja Duglorelle. Mitäpä siis siitä, jos käsiäni monasti pakotti, hiilten lapioimisen takia, jos hehkuvia poskiani pitkin valuva hikivirta minut laihdutti luuksi ja nahkaksi, ja vaatteet väljinä riippuivat ympärilläni! Ja keskeyttiväthän tuota rasittavaa palvelusta ne onnelliset päivät, jolloin laivamme palasi Hampuriin ja sain viettää Dugloren seurassa pari tuntia tai koko illan. Lohduttaen siveli silloin lemmittyni armas kätönen otsaani, ja hänen juttelunsa sai minut unohtamaan kestämäni rasitukset.

— Alan jo vähän ymmärtää näiden ihmisten puhetta, kertoi hän. — He ovat tyytyväisiä työhöni ja kohtelevat minua lempeästi ja ystävällisesti. Tänään olen koko päivän leikannut kukkia. Nyt meilläkin on kukkia huoneissamme. Eikös se ole ihanaa työtä? Mutta, Jost, kuinka olenkaan iloinnut paluustasi!

Hän painautui poveani vasten aran hellästi ja loi silmänsä Maahan häntä suudellessani.

— Entä koti-ikävä, Glore? kysyin hänen tukkaansa hivellen.

— Hiukan, hiukan se vielä vaivaa, tunnusti hän hiljaa, — se nyt ei ole autettavissa. Koetan kaikin voimin sitä vastustaa, Jost, mutta kun taas olit kolme päivää poissa, pääsi se voitolle. Kirjoitin Melchi Hangsteinerille pitkän kirjeen. Sainhan sen toki tehdä, armaani?

Tuo ei minua miellyttänyt. Hiukan ivallisesti sanoin:

— Kyllä se Melchi sentään asustaa jossakin sydämesi sopukassa!

Duglore punehtui ja puolustelihe:

— Muita tunteita minulla ei ole Melchiä kohtaan, kuin harrasta kunnioitusta siksi että hän jälleen on asettunut Selmattiin asumaan ja kiitollisuutta siitä ettei hän jätä kotipaikkaamme, vanhempiemme hautoja, jänisten, gemssien ja kettujen, pöllöjen ja kotkain asuttavaksi. Tuntuu niin lohdulliselta ajatella että Selmatt'in laaksossa jälleen illoin yksikin valopilkku loistaa!

— Hyvä on, Duglore, ja oikeastaanhan minunkin pitäisi olla Melchille kiitollinen, kun hän niin epäitsekkäästi auttoi sinua matkaan, laskin minä leikkiä.

— Niin, vastasi Duglore silmät loistavina, — täytyyhän meillä olla kotitienoolla joku, joka kirjoittaa meille mitä siellä tapahtuu. Eihän ihminen elää ilman yhteyttä sen seudun kanssa, missä lapsuutensa on viettänyt. En ainakaan minä. Ja kotitienoo tuntuu yhä viehkeämmältä, kun sitä vieraalla maalla ajattelee. Kuinka selvästi näenkään edessäni Selmatt'in laakson, joka puun ja pensaan, jok kuvastuu Selachiin tai viheriöi vuoren rinteellä. Työskennellessäni hiljaa puutarhassa on minusta usein, kuin kuulisin kaukaa vuoren alle haudattujen kirkonkellojen soinnin jälleen ilmassa, ja rakkaat vainajamme heräisivät eloon ja käyskentelisivät päivänpaisteisilla kukkarinteillä.

Pelästyin nähdessäni mikä loiste valahti hänen tummiin, suuriin silmiinsä, kuten aina hänen kotiseudusta puhuessaan.

— Mutta ethän kumminkaan tahdo pois luotani, Duglore? sanoin lempeästi.

— Mitä ajatteletkaan, Jost! hymyili hän minua ujosti hyväillen. — Olenhan jo sanonut, että nyt on minun kotini siellä missä sinä olet. Oi Jost, jos me vain pian saisimme niin paljon rahaa kokoon, että voisimme mennä avioliittoon. Se olisi hartain toivomukseni. Häpeen niin kauheasti!

Hän vaikeni ja painoi kasvonsa olkaani.

— Lapsi-kulta! kuiskasin hellän autuaallisena, mutta hän sopersi neitseellisen kainouden pyhän tunteen vallassa:

— Jos ainoakaan ihminen sen tietäisi, menehtyisin häpeään.

— Duglore, sanoin minä, — huomenna lähden viisipäiväiselle matkalle. Ole kärsivällinen lapseni. Kun palaan, Duglore, niin ostamme sormukset toinen toisellemme rakkautemme merkiksi. Sen verran toki ansaitsemme työllämme, että voimme ostaa toisillemme sormukset.

— Niin — niin — niin, — mikä armas Jost sinä sentään olet, riemuitsi hän minua syleillen. — Oi kuinka olen iloitseva sormuksestani ja sitä varova!

Minullekin ajatus, kuinka ihanan illan viettäisimme käydessämme sormusten ostolla, tuotti lohtua seistessäni päivät pitkät hiilitomussa valkean ääressä. Se vain tuon tuostakin saattoi minut levottomaksi, että tuleva vaimoni niin kokonaan eleli kotiseudun muistoissa. Ehkä hän taisteli kiihkeämpää ja tuskallisempaa taistelua kuin minulle tahtoi tunnustaakaan. Ehkäpä hän, kuten äitini, oli niitä naisia, jotka vieraalla maalla aina pysyvät muukalaisina mieleltään. Hellän huolen vallassa mietin vain, millä voisin ilahduttaa vuorilastani, ja melkein joka kerran kun laskimme maihin, käytin tilaisuutta hyväkseni lähettääkseni hänelle tervehdyksen.

Mutta tuskallinen rauhattomuus vaivasi minua Bigin takia. Olin luvannut hänelle valokuvani, mutta minusta tuntui kuin rikkoisin Duglorea vastaan, jos milläkään tavoin vielä Bigiä muistelisin. En voinut täyttää lupaustani.

Palatessani tältä ensimäiseltä matkaltani kiiruhdin mitä iloisimmalla mielellä Ottenseniin, varsinkin kun Rungholt tullessani oli laiturilla minulle kertonut että hänellä oli tiedossa minulle kirjurinpaikka, joka kuukauden perästä olisi saatavissa, kun sen entinen hoitaja läksisi sotapalvelukseen. Menehtynythän olisinkin, jos minun olisi täytynyt pitemmän aikaa olla lämmittäjänä. Ja nyt saisin viettää ihanan, onnellisen illan!

Mutta tullessani asuntoomme Duglore tuli minua vastaan väsynein, horjuvin askelin. Hänen äänensä kuului tuskalliselta, ja tuskin olimme jääneet kahden, niin hänen kyyneleensä tulvahtivat hillittömästi esiin ja hän huudahti:

— Oi Jost, olen menehtymäisilläni suruun!

Tahdotonna salli hän minun hyväillä itseään.

— Mutta mitä on sitten tapahtunut, Duglore, miksi olet noin murheissasi? tutkistelin minä, tarkaten kuinka nääntyneeltä hän näytti.

Kesti pitkän, pitkän aikaa ennenkuin sain hänet puhumaan.

— Olen saanut 'kirjeen Melchiltä, sopersi hän vihdoin.

— Saanko lukea sen? pyysin minä.

Hän veti rutistuneen paperin taskustaan, ja minä luin kirjeen, mieli yhä lisääntyvän raivon ja kiihkeän tuskan vallassa.

»Rakas Duglore», kirjoitti Melchi, »olin odottanut että pian jälleen palaisit kotiin, ja minusta on hyvin ihmeellistä ettet vielä ole tullut. Kirjeesi hämmästyttää minua myöskin. Täällä puhutaan Jostista paljonkin, mutta ei mitään hyvää. Olin toissapäivänä Gauenburgissa raha-asioitten takia. Samalla hankin myöskin talooni kaikenmoista tavaraa, mitä tarvitsen. Silloin kuulin jo Zweibrüokenin majatalossa, että Jost on joutunut vankeuteen väärinpeluusta.»

Nuo katalat parjaajat! huusin minä.

Duglore, joka kädet kasvoilla murtuneena istui pöydän ääressä, vaikeroitsi ja sopersi hiljaa:

— Tuikeammin vihloo sydäntäni se mikä seuraa!

Luin ja kirje alkoi vavista kädessäni.

»Laskuja selvitellessämme puhuivat piirikunnanesimies ja piirineuvoston jäsenet myös Jostista. He sanoivat että tuosta pelijutusta oli Jost sentään selvinnyt jotenkin helposti, vaan että hän muutoinkin oli käyttäytynyt niin huonosti, ettei Hannu Konrad Balmer ole voinut pitää häntä palveluksessaan. Hän on tehnyt ilmapalloretken jonkun naisen seurassa josta piirikunnanesimies sanoi että hän mahtoi olla parasta lajia. Piirikunnanesimiehellä on itsellään lehti, jossa tuosta kerrotaan. Jostilla on siis siellä ollut toinen rakasteltavana, ja siksi olen ihmeissäni kirjeestäsi. Piirineuvosto on vaatinut häntä palaamaan kotiin, mutta kun hänellä on paha omatunto, niin hän ei tullut. Jos hän nyt tulisi, niin hänen kävisi huonosti. Neuvosto ei ole suopea niille, jotka sitä vastustavat. Siitä syystä hän haluaisi lähteä kanssasi Amerikkaan. Ajattelin parhaaksi olla puhumatta siitä että sinä olit lähtenyt hänen luoksensa, sillä sinun maineesi ei saa turmeltua hänen tähtensä. Elä näytä tätä kirjettä hänelle! Olen kirjoittanut sinulle näistä asioista, että niitä järkevästi punnitsisit etkä uskoisi häntä sokeasti. Elä toki syökse itseäsi onnettomuuteen, Duglore!»

— Melchi on lurjus! tiuskaisin minä. — Mitä oikeutta hänellä on turmella onnemme!

— Oi Jost, vaikeroi Duglore haikeasti, — Melchi on varmaankin tarkoittanut vain hyvää. Se, mikä tässä on kauheata, ei ole hänen kirjeensä, vaan se että sinä todella välillä olet ollut rakkaudensuhteissa toiseen tyttöön. Se polttaa sydäntäni kuin tuli. Jost — Jost — Jost — jaksan tuskin enää elää! Minun täytyy tunnustaa sinulle totuus. Tuona iltana, jolloin sain tämän kaamean kirjeen, ikävöin epätoivoissani sinua kiihkeästi. Minusta tuntui että sinun täytyisi tuolta kaukaa minulle huutaa: »Tuo puhe toisesta lemmitystä on valhetta!» Kun tunsin avaimesi taskussani, en voinut enää kestää tuskaani, vaan menin huoneeseesi. Ajattelin että kipu hiukan vaimenisi, jos saisin pusertaa kasvoni vaatteisiisi. Silloin löysin sinulle Selmatt'issa lahjoittamani virsikirjan kannen alta valokuvan, johon oli kirjoitettu: »Abigail Dare Jost Wildillensä». Oi tämä on katkeraa, Jost, katkeraa!

Hänen puheensa tukehtui nyyhkytyksiin, ja synkkä murhe täytti minunkin mieleni. En ollut maininnut hänelle mitään Abigail Daresta, toivoen että tuo surunmalja saisi jäädä lapsiparalta tyhjentämättä.

Kauhistuneena vaikenin vielä. Silloin kuulin puutarhurin vaimon sanovan oven takana:

— Herra Wildi on tuolla sisällä morsiamensa luona, Jürg.

Rungholt kysyi siis minua. Ei, hän ei saisi nähdä Dugloreani surun vallassa. Menin ulos ja pyysin häntä tulemaan minun huoneeseeni.

— Se ei ole tarpeen, sanoi hän, — mutta minulla on teille valitettavasti tuotavana sanoma, joka on epämieluisa teille ja neiti Imoberstegille, se kun riistää teiltä molemmat joutopäivänne. Teidät tarvittaisiin huomenna kello kahdeksalta palvelukseen Hollantiin lähtevälle laivalle. Tulisitte olemaan poissa kymmenen päivää.

Ensi tunteeni oli: »En voi jättää Duglorea!» Mutta Rungholtille oli tärkeätä saada suostumukseni, ja hän lausui:

— Pitäisin myöntymistänne erityisenä ystävällisyytenä itseäni kohtaan. Meidän miehistämme on muudan sairaana, muudan muutoin estetty palveluksessa olemasta, ja olemme pahassa pulassa!

Duglore pelästyi kuten minäkin kuullessaan asiasta, mutta sanoi:

— Lupaa vain lähteä, Jost! Olisi väärin kieltäytyä tekemästä Rungholtille tuo palvelus, hänhän on niin hyväntahtoinen kelpo mies.

Lähdimme vielä samana iltana kaupunkiin ostamaan sormukset, mutta odottamaamme onnentunnetta se ei meille tuottanut. Minua kiduttivat kalvavat tunnonvaivat, ja Duglore turvautui lohtua hakien minuun haikealla hellyydellä.

— Oi Jost, sanoi hän, — on käynyt juuri niin kuin silloin Zweibrückenissä sinulle ennustin. Olet kaunis ja miellytät naisia, ja sinulla on tulinen luonto. Olisi varmaankin ollut parempi, jos en olisi koskaan tänne tullut, mutta nyt en voi enää lähteä luotasi. Pidäthän sinä sentään enemmän minusta kuin tuosta toisesta? Minä en voi luopua sinusta. Lähdemmehän me pian Amerikkaan, Jost?

Rinnan astelimme väkijoukossa, jonka lämpöisä kesäilta oli houkutellut ulkoilmaan, ja parasta mitä mielessäni liikkui kuiskailin Duglorelle. Silloin — kuka kulkikaan tuolla joutoiltaa viettävän ihmisparven keskellä? — Big! Katse meihin kiinteästi tähdättynä, hän oli nähtävästi jo hetken pysytellyt läheisyydessämme. Hän oli puettu yksinkertaisemmin kuin koskaan ennen, melkein rahvaannaisen tavoin. Hänen kasvojensa ilme oli kärsivä ja rauhaton. Siniset silmät tuijottivat minuun, ja minusta oli kuin ne kärttäisivät: — Kuvasi — kuvasi! Minut valtasi lamauttava pelko. Vaieten nyökkäsin hänelle kuin tahtomattani, kuin hartaasti rukoillen häntä menemään pois.

Silloin huomasi Duglorekin Bigin. Säpsähtäen hän kuiskasi kauhistuneena:

— Hän se on, Jost! Se on hän! Mitä hän vielä sinulta tahtoo!

Big oli kadonnut! — Olisin voinut kirota häntä tuon kohtaamisen takia. Duglore, joka kuin murtuneena nojasi minuun, lausui soinnittomalla äänellä:

— Hän rakastaa sinua, hän rakastaa sinua mielettömästi. Hän ei saanut silmiään käännetyiksi sinusta. Pelkään häntä kauheasti!

Hän vapisi kuin haavanlehti. Vaivoin sain hänet jälleen kotiin Ottenseniin. Siellä hän istui akkunan ääressä ilta-auringon valossa suruunsa vajonneena, vartalo syvään kumarassa, kädet ristissä syliin vaipuneina, kuten tuona ehtoona, jolloin olimme Zweibrückenissä talonpoikaistalon edustalla puhelleet erosta ja lähdöstäni Hampuriin.

— Hän rakastaa sinua mielettömästi, toisti hän sopertaen, — mutta en voi väistyä hänen tieltään, Jost, en voi sitä tehdä!

Hänen äänensä sointu oli kuin haljenneen kellosen. — Kuinka vaikeata onkaan sanoa se sinulle! Minusta on kuin tulisin äidiksi! En tiedä sitä niin varmasti, se on pikemmin kuin aavistusta vain. Jostini, elä jätä minua!

Painaen päänsä vasten poveani hän kuiskasi sen soinnittomasti. Mutta nuo sanat herättivät meidän molempain mielessä niin valtavan liikutuksen, että unohdimme Big Daren ja nautimme muutaman tunnin puhdasta onnea.

Raskaaksi kävi minun seuraavana aamuna lähteä tuolle kymmenpäiväiselle matkalle. Tunsin että Duglore Melchin parjauskirjeen ja Bigin arveluttavan ilmaantumisen jälkeen lohduksensa olisi tarvinnut minut läheisyydessään. Hän näki kuinka vaikea ero minulle oli, kun hän seuraavana aamuna päivänkoitteessa lämpöisää iltaa seuranneessa virkistävässä vihmasateessa saattoi minua laiturille, jonka vieressä laivani oli. Koetimme lohduttautua sillä että tuo matka oli viimeisiä, jotka meidät erottivat, kirjurintoimi kun vapauttaisi meidät noista katkerista jäähyväishetkistä. Tuntui kuin Duglore ei voisi lainkaan päästää kättäni, ja viivyin hänen luonaan siksi kuin koneenkäyttäjä tuli kutsumaan minut laivanruumaan, ja minun ehdottomasti oli ryhtyminen työhön.

Laskeuduin jo kapeita rautatikapuita alas höyrykattiloiden luo, vaan en voinut olla kohottamatta päätäni aukosta ylös, nähdäkseni kerran vielä Dugloren, lausuakseni hänelle viittauksella pikaisesti hyvästit. Siinä hän seisoi huopahattu päässään ja yllään harmaa matkaviitta, kalpeana, ajatuksiinsa vaipuneena. Viittaus vain — hymyily — katse, joka puhui rakkaudesta, uskollisuudesta, toivosta, Ja minä katosin laivan mustaan onkaloon.

Epäsiisti toimi, joka pakotti minut oleskelemaan kuumuudessa hehkuvan, kyllästymättömän uunin kidan ääressä muutamain roskaväkeen kuuluvain rivopuheisten mustain lurjusten seurassa, tuntui minusta vastenmielisemmältä kuin koskaan ennen, ja kuta loitommalle laiva ehti, sitä kiihkeämmin ikävöin Duglorea. Rotterdamista, missä laiva ensi kerran laski maihin, kirjoitin hänelle hellän kirjeen. Samalla täytin Big Darelle antamani lupauksen, että lähettäisin hänelle valokuvani ja muutaman herttaisen sanan ikuisiksi jäähyväisiksi. Vastenmielisesti kirjoitin nuo rivit, mutta en tahtonut pettää sanaani, ja halusin saada meitä lyhyen aikaa yhdistäneen ystävyyden ja lemmenhuumauksen täten johdetuksi sopusointuisaan päätökseen. Päästin helpotuksen huokauksen, kun olin saanut kuvan kirjeineen postiin jätetyksi.

Voinhan käsittää että Big oli halunnut kerran nähdä tulevan vaimoni, mutta täytyisihän hänenkin taivaan tähden ymmärtää että lemmenunelmamme oli lopussa ja pysytellä poissa läheisyydestämme. Niin kiihkeästi kuin Big olikin minuun mieltynyt, oli hän toki varmaan liian jalo, liian ylevä, häiritäksensä suhdetta minun ja sen välillä, jolla oli sydämeeni vanhemmat, varmemmat oikeudet kuin hänellä. Mutta miksi hän oli äkillisen eromme jälkeen jäänyt Hampuriin? Miksi hän ei vielä ollut lähtenyt Meksikkoon, kuten oli niin varmasti päättänyt tehdä? Oi, jos hän vihdoinkin läksisi! Säälin häntä sydämestäni. Hellin, puhtain ajatuksin olin muisteleva tuota häikäisevää taruolentoa, jonka kohtalo oli tielleni tuonut, ja rukoileva Jumalaa suomaan hänelle ihanan, rikassisältöisen elämän, — mutta jokainen sydämeni sopukka kuului nyt Duglorelle.

Lepohetkeni Rotterdamissa, tuossa vanhassa, silmää miellyttävässä kaupungissa, jolle Rein kuljettaa tervehdyksiä ylämailta, katkeroitti ikävä viesti. Sähköteitse tuli käsky, että aluksemme oli poikettava useihin kaupunkeihin, jotka eivät olleet alkuaan olleet matkasuunnitelmassamme. Tosinhan Duglore oli siitä saava tiedon Rungholtilta, mutta jälleennäkeminen siirtyi siten toiset kymmenen päivää myöhemmäksi. Joka satamasta, mihin poikkesimme, kiiruhdin postikonttoriin kysymään eikö minulle ollut kirjettä Duglorelta. Ei pienintäkään elonmerkkiä! Minut valtasi tuskallinen levottomuus. Minua vaivasi kuumeensekainen meritauti. Kotimatkalla en kyennyt hoitamaan tointani ja aloin kammota ja vihata laivaa ja merta. Minusta tuntui kuin en saisi koskaan enää nähdä Hampuria ja Duglorea. Vihdoinkin laski alus eräänä varhaisena aamuhetkenä Elben vesille. Lakea maa häämötti meille vastaan, hitaasti kului vielä muutama tunti ja me saavuimme Hampuriin.

Laivalta lähtiessäni olin täydessä kuumeessa ja hoipertelin heikkoudesta. Laiturilla tuli ystäväni Rungholt minua vastaan. Hän tarkasti minua sinisillä silmillään, huomaten huonon vointini. Mutta minä kysyin kiihkeästi:

— Kuinka morsiameni voi? Onko hän terve?

Rungholt pudisti jykeää päätänsä omituisen säälivästi ja kysyi hämillään:

— Te ette tiedä sitä vielä?

Tuijotin häneen kauhistuneena.

— Ettekö te ollut riitaantuneet neiti Imoberstegin kanssa tuona iltana, jolloin tulin puhumaan kanssanne tästä matkasta? Sisareni arveli niin olleen, jatkoi hän kiusoittavan levollisesti.

— En, mutta sanokaa mitä on tapahtunut, huusin minä kärsimättömästi. — Onko morsiameni sairas?

Hän asetti kätensä puuskaan ja lausui:

— Hitto tiesi, jotain sentapaista se kaiketi oli! Neiti ei asu enää lankoni ja sisareni luona. Hänet vietiin sairaalaan.

— Mihinkä sairaalaan? kysyin tuikeassa tuskassa.

— Ei hän ole enää siellä, jatkoi Rungholt. — Siitä on — odottakaas — yhdeksän päivää.

— Onko hän kuollut? keskeytin häntä epätoivon vallassa.

Hän pudisti päätänsä.

— Ei! Kun sisareni meni häntä tervehtimään, hän oli jo matkustanut pois Hampurista. Koti-ikävää se oli koko sairaus! Kaikki eivät voi tulla toimeen vieraalla maalla. Muuan mies, jokin sukulainen, kävi kolme päivää sitten hänet noutamassa!

Rungholtin olennossa väreili hänen verrattomasta tyyneydestään huolimatta harrasta, hillittyä osanottoa. En saanut sanaa suustani, raukeana ja tylsistyneenä kuuntelin hänen puhettaan, ja lopuksi en enää käsittänyt mitään. Tunsin vielä kuinka kylmä hiki kohosi otsalleni, kuinka voimani pettivät ja Rungholt tuki minua vahvalla käsivarrellaan.

Tointuessani jälleen olin itse sairashuoneella heikkona potilaana.

XIX.

Tyynesti liitelevät suuret lumihiutaleet läpi ilman. Mutta Selmatt'issa raivoaa myrsky — ihmisten sydämissä! Hannu Stünzi sähköttää minulle:

»Gottlobe tuli isäänsä pakoon koulutaloon. Hangsteiner koetti pakottaa häntä lupautumaan Böhningerille vaimoksi. Kyynelten vallassa Gottlobe tuli tänne ja on täällä yhä vielä. Hän rukoilee että hänen äiti vainajansa takia puhuisit sähköteitse Hangsteinerin kanssa. Hän sanoo lähtevänsä mieluummin kotoaan ja Selmatt'ista, kuin antavansa suostumuksensa.»

Mitä oli minun siihen vastattava? Hetken mietittyäni sähkötin Hannu Stünzin välityksellä Hangsteinerille:

»Haluaisin täällä yksinäisyydessäni jotain jouluiloa, ja sitä tuottaisi minulle tieto että kaksi minulle rakasta ihmislasta ovat onnelliset. Aja tuo karjakauppias hiiteen! Käännyn puoleesi nuoren ystäväni Hannu Stünzin puhemiehenä. Jos annat hänelle Gottloben, niin toimitan hänet sellaisiin varoihin, ettei teidän turhanpäiväinen opettajanpaikkanne hänelle enää kelpaakaan. Pari vuotta hän saa leipähuolista vapaana harjoittaa opintoja, Ja sittemmin tulee hänellä olemaan kylläksi omaisuutta voidaksensa ottaa osaa johonkin insinöörin alalle kuuluvaan suurempaan yritykseen. Gottloben myötäjäisistä pidän myöskin huolen. St. Jakobin pankissa sinulle kyllä todistetaan, että siellä säilytettävänä olevat arvopaperini riittävät lupausteni toteuttamiseen. Täytän ne, niin pian kuin jälleen käy mahdolliseksi toimittaa kirjeitä Feuersteiniltä kaupunkiin, ja pyydän sinua antamaan suostumuksesi.»

Mieli riemua uhkuvana lähettivät Gottlobe ja Hannu minulle kiitoksensa. Oi, he panevat kyllä Hangsteinerin ahtaalle ja murtavat hänen itsepintaisuutensa!

En tahdo heiltä kiitosta. Minkä teen, sen teen muistellen Duglorea, jolle olisin halunnut Amerikassa valmistaa viehkeän vaelluksen elämän keväisillä kukkaniityillä, vaan jonka päähän painoin rakkaudenmarttyyrin orjantappuraseppeleen. Jumala yksin tietää, kuinka paljon kärsimyksiä se on minulle tuottanut. Jos voin Gottlobelle ja Hannulle tasoittaa rakkauden polun, oi, silloin toivoisin että olisi olemassa toinen elämä tähtein tuolla puolen, ja että autuas Duglore saisi nähdä kuinka valmistan lapsellemme onnea.

Lapsellemme! Enhän ole vielä tunnustuksissani ehtinyt siihen kohtaan, jossa minun oli siitä puhuminen. Tein sen nyt tuskan kiduttamana muisteissani kuinka Duglore epätoivon vallassa läksi Hampurista vakuutettuna Jostinsa rajattomasta kataluudesta ja kantaen sydämensä alla autuaallisen lemmenyön hedelmää! Oi raukkaa, oi raukkaa!

No niin, nyt on lanka poikki! Juuri kiihkeästi odotteessani Melchi Hangsteineriltä vastausta Hannu Stünzin puhemiehenä tekemääni pyyntöön, jouduin erilleni rakkaistani, erilleni koko maailmasta.

Tänään on talvipäivänseisaus. Samalla on tämä ikävimpiä päiviä, mitä minulla koskaan on ollut Feuersteinillä. Turhaan koetin aamulla saada koneen käyntiin, turhaan tartuin lakkaamatta vapisevin käsin avainvipuun, se oli kuin kuolleen lemmityn henkiin herättelemistä, — kyselyjä, johon ei saa muuta vastausta kuin toivottoman vakuutuksen: kuollut — kuollut — kuollut! Noita yrityksiäni tehdessäni kohosivat melkein kyyneleet silmiini. Kiukun vallassa mietin kokoon nuhdekirjeen, jonka aioin kirjoittaa meteorologisen keskuslaitoksen herroille kiitokseksi heidän virallisesta viisastelustaan, joka oli syynä siihen ettei observatooriani varustettu täydellisellä maanalaisella johdolla. Mutta kuka toimittaisi kirjeen Feuersteiniltä kaupunkiin?! Vaan keväällä määrään ehdot: maanalainen johto tai minulle virkaero. Nyt on nähty, että lanka aina katkeaa kohdalta, jossa ei ole tiedetty vaaraa olevankaan, ja että ainoastaan täydellinen maanalainen johto voi varjella ikäviltä yllätyksiltä. Kolmannen kerran jo saan kokea langan katkeamisen, mutta näin varhain talvella ei se ole koskaan ennen sattunut. Tämäpä tulee nyt olemaan ihanaa elämää!

Eilistä tyventä seurasi kauhea myrsky. En ole tänään koko päivänä voinut akkunoistani nähdä tuumankaan vertaa asuntoni ulkopuolella olevasta maailmasta, en edes pilvien, lumen ja rakeiden mellastusta. Lumi on tehnyt akkunani läpinäkymättömiksi, pimittänyt huoneeni. Moneen kertaan olen jo käynyt puhdistamassa lämpömittarin, kosteuden- ja tuulenmittarin ilmanpäästävät suojuskopit lumesta, jota myrsky niihin ajaa. Se on melkein toivotonta työtä, ja huomenna saan sitä jatkaa. Vielä kuuluu ulvontaa, kuin kiitäisivät kadotettujen joukot ja itse helvetti majani ohitse. Huutoja ja yhä vain huutoja! On kuin jokin kammottava olento tempoisi ovia ja akkunoita ja pyrkisi väkisin sisään. Tiedän ken se on. Se on kuolema! Istuskelen valkean ääressä, jonka minun täytyy antaa palaa aamusta iltaan, ja mietiskelen haikean surumielisyyden vallassa, millaista lienee kuoleminen yksinäisyydessä. Olen ajatellut viimeistä ihmisraukkaa, joka kerran on käyskentelevä jäähtyneellä maapallolla, josta elo on sammumaisillaan. Lumimyrskyyn sellaiseen kuin tuo, joka tänään vuorilla riehuu, hän menehtyen vaipuu, kohoaa vielä kerran pystyyn, hoipertelee muutaman askeleen eteenpäin ja heittää henkensä. Silloin on kaikki mennyttä, — sukukuntamme toiveet ja odotukset, ilot ja surut, kunnia ja häpeä. Ja mikä on niiden tarkoitus ollut? —

Minä, elävänä haudattu vuoren erakko, olen onnellisempi kuin viimeinen ihminen! Minä voin vielä saada mieleeni hiukan lohtua eläinsielulta. Kun tänään alakuloisena tutkiskelin hengetöntä sähkölennätinkonetta, tuli Hiude häntäänsä liehutellen luokseni, laski päänsä polvelleni ja sanoi katsein ja liikkein:

— Oi herrani, olet pahoilla mielin! Alakuloisuutesi saattaa minut niin murheelliseksi.