Part 14

— Ei, ei tämä nyt ole oikein, herra Wildi, laski hän leikkiä. — Meidänhän pitäisi käyttää hyväksemme joka hetki nauttiaksemme toistemme seurasta. Enhän edes saa pyytää teitä vuoristoonne tultuanne kirjoittaman minulle kuinka siellä menestytte, sillä se voisi häiritä tulevan vaimonne mielenrauhaa. Mutta muisto minusta teillä kumminkin täytyy olla!

Hän otti taskustaan pienen valokuvan ja antoi sen minulle. Se oli kulmittain asetettu neliö, josta katsettani kohtasivat hänen haaveksivan suloiset silmänsä ja kasvonsa, tuuheiden kiharoiden ja palmikkojen keskeltä. Alle oli kirjoitettu: »Rakkaalle Jost Wildillensä Big Dare.» Vaieten kiitin häntä kädenpuristuksella. Hymyillen hän sanoi:

— Saanhan teiltä samanlaisen lahjan, kuvan muistosanoineen? ..

— Saatte huomenna, Big, vastasin minä. — Päästyäni oikeudesta tapaamme toisemme.

Hän nyökkäsi. Äänellä niin hellällä, ettei hän koskaan ollut minua sellaisella puhutellut, hän lausui:

— Toivon sydämestäni, että te tulevan vaimonne kanssa tulisitte oikein onnelliseksi. Minua teidän tulee ajatella ja te tulette ajattelemaan kuin vainajaa vain! Mutta eräässä laulussa sanotaan: »Yks' päivä vuodessa on oma vainajain!» Säilyttäkää minun kuvani, jossakin, jossa se ei voi häiritä vaimonne sydämenrauhaa, vaikkapa synkässä metsässä puunontelossa, mutta ottakaa se kerran vuodessa käteenne, silmäilkää rauhallisesti vainajaa, — ystävätärtänne Bigiä!

— Big, älkää puhuko noin, mieltäni vihloo niin haikeasti, huudahdin erontuskan valtaamana. — Elävänä tahdon teitä muistella!

Hän ei uskaltanut katsoa minuun, vaan taittoi pari heinänkortta tien varrelta. Mutta sitten hän kumminkin suloisen mielenhämmennyksen vallassa loi minuun silmäyksen.

— Jost Wildi, kuiskasi hän, — oikeastaan oli onnettomuus tuo, että me kohtasimme toisemme, — me emme voi unohtaa toisiamme, vaan tulemme vuodet pitkät toisiamme ikävöimään.

— Niin, Big, sopersin minä, — se oli onnettomuus, sen minäkin tunnen sydämessäni.

Hän nauroi väkinäisesti, ikäänkuin vapautuakseen mielenahdistuksesta.

— Antakaa minulle hyvä neuvo, sanoi hän vienon leikillisesti. — Mistä saan käsiini toisen Jost Wildin? Aion nyt taas ruveta viettämään samanlaista mustalaiselämää kuin muinoin ja hakea häntä ympäri maailmaa. Ehtoni ovat: Hän ei saa olla toisen tytön oma. Mutta muutoin hänen pitää olla juuri samanlainen kuin te. Hänellä täytyy olla teidän tummat, pelottomat silmänne ja uljas otsanne, hänen naurunsa täytyy helkähtää yhtä raikkaasti kuin teidän, hänen täytyy olla voimakas, raitis, turmeltumaton kuten te! Seikkailuja on hänellä kyllä saanut olla pahempiakin kuin teillä, kun vain hänen sydämensä on vapaa!

— Te olette julma, Big, äännähdin minä. — Täytyyhän minun noudattaa kunnian ja velvollisuuden vaatimuksia, muutoin te itse ensimäisenä minua halveksisitte!

Hän ei vastannut mitään. Lähestyen polun varrella kasvavaa ruusupensasta, joka juuri oli ruvennut kukkimaan, hän yritti taittamaan muutamia nuppuja ja kukkia. Mutta ne olivat niin korkealla, että minun täytyi kiiruhtaa avuksi taivuttamaan oksat alas. Samassa hän huudahti:

— Herra Wildi, katsokaas, juuri tuon heinäkuorman yläpuolella, jolla nuo talonpojat istuvat, leijailee Sommerfeldin ilmapallo!

Silmäilimme molemmat sinisellä taivaalla entävää palloa. Bigin punahuulilla pyöri pyyntö, jonka kyllä ymmärsin, mutta johon vastatessani epäröin. Pallo tenhosi hänet jälleen, houkutellen häntä tuolle pitkälle matkalle, josta hän kerran oli puhunut. Hän tarttui nyt käteeni ja kuiskasi sitä hellästi puristaen:

— Mitä väliä sillä on, tuletteko kotiseudullenne päivää ennen tai myöhemmin! Sitäpaitsi olen jo saanutkin lupauksenne. Tehän sanoitte Alsterin varrella kävellessämme, että tulisitte mukaani, jos olosuhteet sen sallisivat. Nyt ei ole enää mitään estettä!

Huumaavana hiveli kasvojani hengähdys hänen huuliltaan, jotka olivat kuin suudeltaviksi luodut. Hänen sinisilmänsä säikkyivät onnellisina ja houkuttelevina.

Silloin, voimatta enää hillitä itseäni, pusersin tuon solakan olennon vasten rintaani.

- Minä tulen, Big, — teen tuon retken kanssasi, — mutta suutelo täytyy minun saada sinulta, sinä ihana, suloinen olento! Sinähän minut vasta olet opettanut tietämään mitä rakkaus on! Niin, tahdon nousta kanssasi ylös korkeuteen, tahdon säilyttää sinusta ihanan, ylevän, unohtumattoman muiston!

Vavisten hän salli minun suudella itseään, vienon hellästi hän painautui vasten poveani. — Tämä on varkautta, Jost, kuiskasi hän, — mutta rakastan sinua niin suunnattomasti — sanomattomasti. Enhän voi lähteä luotasi kuin halveksittuna!

Tulisella kiihkeydellä hän vastasi suutelooni ja autuaallisina antauduimme tunteittemme valtaan.

— Big, sopersin minä, — sinä suloinen olento! En voi käsittää että minun on sinusta luopuminen, enhän voi sinusta erota. Kaiken elämäni haluaisin viettää sinun parissasi!

Hän katsoi minuun säihkyvin silmin, kasvot kirkastettuina.

— Mitä sanotkaan? kuiskasi hän tulisesti.

— En tahtoisi konsanaan erota sinusta, sopersin minä.

— Onko se totta? kysyi hän vavisten ja kiihkeästi, ikäänkuin voimatta saada kylläänsä kuulemastaan.

— Koko elämäni tahtoisin viettää sinun parissasi, toistin minä.

— Ja minä sinun! kuiskasi hän, ja intohimoiset suutelot vahvistivat sanamme.

En tiedä kuinka kauan seisoimmekaan lemmenhuumeessa tuossa ruusupensaan alla. Mutta kun jälleen jatkoimme matkaamme, nojasi Big käteeni väsyneenä, murtuneena ja tahdotonna.

— Tahtoisin nyt kuolla povellasi! hengähti hän, painaen hiljaa nyyhkyttäen ihanan päänsä olkaani vasten.

— Ja minä sinun kanssasi, lemmittyni! lausuin minä hyväillen hänen polttavia poskiansa.

Silloin päästi hän äkkiä käteni.

— Sinä minun kanssani, huudahti hän tuikeasti ja sydäntävihlovalla äänellä, silmät kaameasti säihkyvinä, — sinunhan täytyy elää — elää ollaksesi toisen oma!

Hänen kasvoilleen tuli hurjan katkera, pilkallinen ilme. Mutta vähitellen hän jälleen kävi rauhallisemmaksi. Hän alkoi puhua ilmapalloretkestä, jonka aioimme tehdä yhdessä, ja tuo keskustelu ja toivo saada viettää vielä uusi ihana päivä yhdessä vuodatti hieman hoivaa surullisiin sydämiimme.

Olin iloinen, kun jälleen saavuimme kaupunkiin.

Mutta vasta erottuamme minulle selveni täysin kuinka kiihkeä tuo intohimo oli, joka oli vallannut mielemme. Säälin Bigiä sanomattomasti hänen riuduttavan rakkautensa tähden. »Minun ei olisi pitänyt sallia sen puhjeta ilmiliekkiin», nuhtelin itseäni, »en saa enää tavata Bigiä, muutoin... muutoin...» Ja tuskallisempana vielä seurasi ajatus: »Kuinka olenkaan pettänyt Dugloren, — rakkaan, kovaa kokeneen Dugloreni!»

Ja nyt seuraavat lehdet, jotka voin kirjoittaa vain vapisevin käsin!

XVI.

Tuomionlankeamispäivä! Tuo on sopiva otsake. Tuona päivänä lepäsi kohtalon käsi raskaana päälläni.

Tullessani kotiin kävelyretkeltäni löysin huoneessani tavattoman suuren, virkasinetillä varustetun kirjeen, joka oli kotimaastani. Istuen valmiiksi pakatulla matka-arkullani aukaisin kuoren. Hyvää paperia! Kirjelmä piirikunnanesimieheltä ja piirineuvostolta! Hypähdin pystyyn kuin käärmeen pistämänä. Mitä? Mitä ilkeyksiä onkaan Balmer keksinyt minusta kirjoittaa? Mitä! »Kevytmielistä elämää — — — seikkailuja erään huonon naisen seurassa — - — läheisessä tuttavuudessa väärinpelaajien kanssa — — — kotimaan hyvä maine kärsii siitä — — — piirikunnanesimiehen ja piirineuvoston päätös: Jost Wildin on ennen kolmen päivän kuluttua siitä kuin oikeusjuttu, jossa hänen on esiinnyttävä, on tullut käsitellyksi, saavuttava Gauenburgin raatihuoneelle viranomaisten edessä vastaamaan elämästään, uhalla että hänet muutoin toimitetaan kotimaahan poliisiviranomaisten avulla herra Konrad Balmerin väIityksellä. Ettei matkarahojen puutetta kävisi käyttäminen verukkeena, on herra Konrad Balmeria pyydetty toimittamaan Wildille yleisistä varoista kustannettava kolmannen luokan matkalippu matkaa varten kotimaahan. Wildi tulee asetettavaksi holhouksen alaiseksi, joka siinä tapauksessa, että hän käyttäytyy hyvin, sittemmin lakkautetaan, ei kumminkaan ennen vuoden kuluttua.»

Siihen lisäsi vielä piirikunnanesimies, surkutellen syvää lankeemustani, että minun oli osoitettava että minussa oli jäljellä hitunen hyvääkin, noudattamalla neuvoston huolellisesti harkittua päätöstä.

Ja tuo koski minua, Jost Wildiä! Otin piirikunnanesimiehen kirjeen ja tuon virallisen kirjelmän, repäisin ne ja heitin palaset lattialle, ja nähdessäni nyt siististi pykälöidyllä paperialustalla kotimaani valtiosinetin nousevine aurinkoineen, vuorikuusineen ja muinaisaikuisine tapparakeihäineen, laskin kantani sille, niin että lakka murskaantui.

Mutta sydämeni tuntui rikkirevityltä ja murskaantuneelta kuten paperi kädessäni ja lakka jalkani alla. Myrkkyhaava poltti povessani. Olinko sitten maankulkija, huijari, konna? Enkö ollut Balmerin tykönä tehnyt työtä kuin päiväpalkkalainen ja illoin opiskellut aina myöhään yöhön? Mitä merkitsi tuon rinnalla pari ajattelematonta tekoa? En ollut koskaan lakannut vakaasti pyrkimästä päämäärääni kohden. Ei, tuo mies, jonka näin kuvastimessa, oli tosin kuolonkalpea, mutta hänessä oli elinvoimaa, joka estäisi hänet sortumasta!

Kokosin paperipalat ja panin ne talteen. Niistä muistankin tuon kuolettavan loukkauksen, ne estäisivät koti-ikävän mieleeni pääsemästä! Kaiken sekasorron kesken oli vain yksi seikka minulle selvä: Kotimaahan, joka oli minua loukannut, en palaisi! En ikinä enää! Minut valtasi halu ilmaista, vahvistaa tuo päätökseni jollakin teolla. Tartuin kynään ja kirjoitin Gauenburgiin piirikunnanesimiehelle ja piirineuvostolle:

»Pyydän ettette minua odota! Teillä on syytä iloita siitä etten tule, sillä jos tulisin, niin ensi työkseni syyttäisin teitä vuorilla ja laaksoissa, kautta koko maan ja kaiken kansan edessä ennen kuulumattomasta kunnianryöstöstä, enkä väsyisi vaatimasta teitä tilille, ennenkuin olisin vienyt asiani voittoon. Mutta minä en tule! Balmer puolestaan vastatkoon kuolinhetkellään siitä että kirjeellään teille, herra piirikunnanesimies, turhamaisesta halusta esiintyä ylevänä ja nuhteettomana, on tehnyt henkisen murhayrityksen minua kohtaan. Ylpeyteni estää minua sanallakaan puolustautumasta, mutta väkivaltaa vastaan olen valmis taistelemaan. Jost Wildi.»

Kiiruhdin kirjeineni ulos, vaikka jo oli yö. Olisin halunnut ajaa Balmerin ylös unestaan ja huutaa hänelle: »Konna! Niinkö vähäarvoinen ihmisonni sinusta on?» Kammottavalle tilinteolle olisin hänet vaatinut!

Sitten kääntyivät ajatukseni Bigin puoleen. Hurmaavan ihanana kuvastui hän eteeni. Sana vain — ja tuo ylevä olento olisi minun ja maailma olisi minulle avoinna! Ei, se ei saisi, ei saisi tapahtua. Näin edessäni Dugloren, kasvot kärsivinä, tummat silmät tuskaa täynnänsä! Lemmentunnustukseni ja ruusupensaan alla annetut tuliset suutelot täyttivät mieleni kiihkeällä katumuksella. »Kaiken elämäni haluaisin viettää sinun parissasi!» Tuona huumauksen hetkenä minusta oli tuntunut siltä, mutta nyt oli toisin. Duglorelle tahdoin pysyä uskollisena, muutoin en voisi kunnioittaa itseäni, en ansaitsisi että elämäni vielä kirkastuisi näiden myrskyjen jälkeen. Mutta kuinka olisi meidän mahdollista tavata toisemme, kun olin päättänyt olla palaamatta kotimaahani?

Onko todellakin olemassa aavistuksia, sielujen välitöntä vuorovaikutusta, jolle etäisyydet eivät mitään merkitse? Jonkunmoisen lovinäennän vallassa tunsin tuona yönä että Dugloren ajatukset olivat kiinteästi minuun kohdistuneet, että koko hänen olentonsa oli tavallista lähempänä minua. Mutta kenties johtui tuo tunne vain mieleni kiihtymyksestä, tyytymättömyydestä omaan itseeni, kun Bigin takia olin käynyt uskottomaksi lapsuuteni lemmitylle ja katalasti jättänyt hänet oman onnensa nojaan!

Seuraavana aamuna astelin Holsteiniläisportilla sijaitsevaa oikeushuoneistoa kohden, esiintyäkseni todistajana väärinpeluuta koskevassa jutussa. Täysin siemauksin hengitin tuolla haikealla matkalla raitista ilmaa, se virkisti sekasortoisten ajatusten rasittamaa päätäni. Mutta kun oikeudenpalvelija vei nainut todistajain huoneeseen, rupesin melkein voimaan pahoin. Näin siellä kammottavan vastenmielisen seurueen elähtäneitä miehiä ja ihomaalilla kaunistettuja naisia sekä pari tuttavaa, jotka tervehtivät minua julkean ivallisesti. Monilla kasvoilla kuvastui kuin salaista pilkkaa siitä että minä, raikas nuorukainen, olin joutunut sellaiseen seuraan. Tuon tuostakin kutsuttiin joku todistajista oikeussaliin. Minun vuoroni ei vain tahtonut ikinä tulla!

Äärettömän verkkaan kuluivat hetket meidän siinä istuskellessamme edestakaisin kulkevan poliisin silmälläpidon alaisina. Eikä mietiskelykään voinut tuottaa viihdykettä, sillä jokainen ajatus, joka syntyi tuossa huoneessa ja tuossa seurassa, oli tuomittu tahraantumaan. Ikäänkuin hakien suojaa tuota minua ympäröivää ilmapiiriä vastaan, otin esille Dugloren molemmat kirjeet, jotka tähän saakka olivat jääneet avaamatta, kun mieleni oli ollut niin sekaannuksissa. Niiden sisältämät uutiset saattoivat minut melkein heti unohtamaan ympärilläni olevan seurueen.

»Rakas Jost», kirjoitti tyttöparka, »olen kuolettavassa tuskassa sinun tähtesi. Viime kirjeesi oli äkillisesti lopetettu ja kirjoitit voivasi pahoin. Sen jälkeen en ole kuullut sinusta sanaakaan. Nyt minun täytyy ajatella että olet kovasti sairaana, rakas Jost! Mutta olen ihmeissäni siitä ettet ole antanut jonkun toisen puolestasi kirjoittaa minulle. Olen menehtymäisilläni levottomuuteen, ja tuskalliset unet vaivaavat minua. En löydä mistään lohtua! Minä läksin pois Z'indeniltä. Se tuotti meille kaikille surua, mutta oli kumminkin tarpeen. Sovussa ja rakkaudessa me erosimme, ja herra Z'binden lahjoitti minulle tulevia myynejäni varten sievoisen rahamäärän. Tulin Zweibrückeniin noiden ystävällisten talonpoikaisihmisten tykö, joista minulle kirjoitit. Mutta perheessä on kylliksi työntekijöitä, eivätkä he tarvitse ketään palvelukseensa. Mutta he sanoivat että kyllä voisin jäädä heille, kunnes saisin mieluisen paikan.

»He kyselivät sinustakin kaikenmoista, rakas Jos Jutellessani sinusta heräsi haikeassa mielessäni ajatus että menisin Selmatt'iin, jossa olimme eläneet onnellisina lapsukaisina. Hiljaisuus, joka minua matkalla ympäröi, sekä rukoukset puolestasi rauhoittivat minua. Minusta tuntui kuin Jumala olisi minulle puhunut ja herättänyt mielessäni päätöksen lähteä matkaan hakemaan sinua tuolta vieraasta kaupungista, hoitaakseni sinua, jos olet sairas, Jost-parka, kunnes jälleen tulet terveeksi. Sittenhän voimme myöskin päättää miten asetamme elämämme.»

Kävin levottomaksi. Dugloreko Hampuriin! Tuohan oli aivan mieletöntä!

Kirje jatkui: »Kirjoitinhan sinulle kerran, että Melchi Hangsteiner oli alkanut rakentaa itselleen taloa Selmattiin, ja että piirineuvosto on antanut hänelle raha-avun sitä varten. Tiedäthän että minä jo heti sanoin, että pitäisi jälleen ruveta asuttamaan Selmattia. Minä ajattelin silloin meitä. Mutta nyt on Melchi sen tehnyt. Talo on kokonaan puusta, ja siihen kuuluu lato ja navetta, ja akkunoista on kaunis näköala kynttilämessuaukolle päin. Siellä elelee nyt Melchi ja hoitelee renkipojan avulla karjaansa, neljää nautaa. Olin hänen luonaan päivällisellä. Kun aina olemme olleet hyvät toverit, niin kysyin häneltä mitä hän siitä sanoisi, jos läksisin sinun luoksesi. Mutta hän kielsi kovasti minua lähtemästä ja sanoi että olisi sääli tuhlata niin paljon rahaa ja että voisi myöskin olla vaarallista matkustaa yksin. Lisäksi hän puhui vielä paljon tyhmyyksiä, saadakseen minut luopumaan sinusta. Mutta ei siitä ollut apua, vaan minulle selvisi pian että hän ajatteli vain omaa etuansa. Hän tahtoisi itse saada emännän taloonsa, ja hän haluaisi saada minut! Tuo houkkio! Ikäänkuin hän ei ennestään tietäisi etten välitä muista kuin sinusta. Kello kolme läksin jälleen Selmattt'ista. Pitkän aikaa ahdistivat minua siinä tietäni edelleen astellessani Melchin sanat, että sinä varmaankin voit erittäin hyvin, ja olet minulle kirjoittamatta vain siksi ettet minusta välitä, — mutta lopuksi olin tehnyt päätökseni. Tietysti on sääli uhrata tuo raha, sehän olisi niin hyvä olemassa myynejä hankkiessani. Mutta — mitä iloa minulla on maallisesta tavarasta, kun ei minulla ole mielenrauhaa? Siis, rakas Jost, päätin Selmatt'in ja Zweibrückenin välillä kulkiessani kirjoittaa sinulle tämän vakavan kirjeen. Oi rakas Jost, kirjoita minulle, olitpa sairas tai et! Olisiko sinusta hyvä vai paha, jos tulisin Hampuriin? Ja jos sinulta ei tule kirjettä, niin ajattelen että olet kovasti sairaana. Silloin varmaankin tarvitset hellää kättäni. Ja anna minulle kaikki anteeksi levottomuuteni takia, joka ei suo minulle hetkeksikään rauhaa.»

Kyynelten kostuttamina seurasivat sanat: »Sinua ainiaan rakastava uskollinen Dugloresi.»

Minut valtasi niin voimakas liikutus, että unohdin missä olin ja hypähdin penkiltä ylös. Tuo tuntui epäilyttävältä poliisista, joka vartioitsi julkeasti kuiskuttelevia todistajia. Hän lähestyi minua, antoi merkin sormellaan, otti kirjeen ja luki pari riviä. Mutta huomattuaan niiden sisältävän vain mielenahdistuksissa olevan tyttöparan hätähuudon, hän antoi kirjeen takaisin mitään puhumatta, kuten oli sen ottanutkin. Juuri sinä hetkenä huusi oikeudenpalvelija ovelta:

— Todistaja Wildi!

Vihdoinkin!

Rinta kuohuvain tunteitten vallassa, mutta velvollisuudestani selvillä seurasin häntä oikeussaliin tuomarin eteen. Syytettyjen penkillä istui roteva, jättiläismäinen ravintolanisäntä, hento Legluni, muuan entinen laivankapteeni, jolla oli punainen mukulanenä, sekä pari muuta, joita en tuntenut. Unohtumattomasti jäi tuo surullinen kuva mieleeni. Mutta itse kuulustelusta ei ole erikoisempaa sanottavaa. Minun oli vielä kerran kerrottava miten olin joutunut tuohon seuraan. Sitten seurasi kysymyksiä ristiin rastiin. Tuo hetki oikeussalissa väsytti minua kuin kuorman kantaminen ylös vuorelle. Minua alkoi pyörryttää, mutta samassa lausui tuomari, annettuaan ensin ankaran varoituksen etten enää toiste sekaantuisi sellaiseen seuraan, nuo vapauttavat sanat:

— Todistaja Wildi! Saatte poistua!

Varoitus ei olisi ollut tarpeen. Lähtiessäni tuosta rakennuksesta täytti mieleni ajatus: »Varon itseäni enää toiste oikeuden eteen joutumasta!» Päästyäni raittiiseen ilmaan huoneistosta, johon niin paljon kurjuutta kertyy, nautin silmänräpäyksen ajan ihanasta tunteesta että viikkomääriä pelkäämäni hetki nyt oli ohi. Mutta seuraavana hetkenä kohdistuivat ajatukseni Dugloren toiseen kirjeeseen. Mitähän se sisälsikään? Lieneehän hän toki taivaan tähden luopunut mielettömästä tuumastaan tulla luokseni. Kiiruhdin Elben puolella oleviin tuuheisiin puistikkoihin ja silmäilin ympärilleni hakien paikkaa, jossa olisi suojattuna lukuisain kävelijöiden katseilta. Sellainen oli tarjona lammikon vieressä kasvavan puuryhmän varjossa, mutta juuri kun olin istunut penkille, kuulin takanani veitikkamaisen äänen naureskelevan:

— Hyvää päivää, Jost Wildi! Tietysti herra ei nähnyt minua, vaan minä näin onneksi hänet. No, kuinka kävi? Hyvin? Päähän näyttää vielä olevan paikoillaan olkapäiden välissä!

Big kumartui minua kohden, ja minun vienosti hyväellen hänen poskensa hiveli poskeani. Eilisiltaisesta synkkyydestä ei hänessä enää näkynyt jälkeäkään, vaan hän näytti onnelliselta olennolta, joka vain ajattelee elämän iloa ja autuaallisuutta.

— Syömme yhdessä ja sitten lähdemme tapaamaan Sommerfeldiä, sopiaksemme hänen kanssaan tuosta suurenmoisesta ilmaretkestä, nauroi hän kuten riemahteleva lapsi, joka tahtoisi nähdä leikkitoverinsa yhtä iloisena kuin itse on. — Oletko tuonut minulle kuvan omistuksineen? kysyi hän sitten.

Ei, sen olin unohtanut eilisten ja tämänaamuisten monien huolten takia.

— Tahdotko odottaa hetken, Big, pyysin minä, — kunnes olen lukenut erään kirjeen.

Hän pani nyrpeissään suunsa viehättävälle supukalle ja läksi, jättääksensä minut yksin kirjeineni, lammikon rannalle, missä houkutteli luokseen siellä uiskentelevia vesilintuja. Mutta minä luin, mieli yhä lisääntyvän kauhun vallassa, Dugloren toista kirjettä.

»Ja sinä et vastaa mitään, rakas Jost», kirjoit hän. »Olet siis kovasti sairaana. Sitä vakuuttavat minulle myöskin uneni! Valkealla vuoteella sinä lepäät ja silmäilet ovelle ja ajattelet: Missä viipyykään Duglore! Minä tulen, rakas Jost! Olin ompelijattareni tykönä Gauenburgissa. Oli juuri markkinat, ja Melchi, joka halusi ostaa vielä yhden naudan karjaansa, oli myös siellä. Hän sanoi minulle vielä kerran että matkatuumani olivat hullutusta ja koetti saada minut niistä luopumaan. Mutta nähtyään että päätökseni oli järkähtämätön, hän teki minulle sen palveluksen että tiedusteli asemalla junien kulkua. Siellä sanottiin hänelle että tiistaina matkustaisi eräs siirtolaisperhe Hampuriin, ja jos minä ylihuomenna lähden heidän kanssaan matkaan, niin olen keskiviikkona kello kuusi iltapäivällä Hampurissa. Niin minä teen.»

Keskiviikkona kello kuusi iltapäivällä! Sehän oli tänään, muutaman tunnin jälkeen! Kirjettä jatkui vielä, vaan en kyennyt lukemaan sitä loppuun. Uteliaana ja kärsimättömänä katsahti Big minuun. Silloin hän huudahti:

— Jost, sinähän olet kuolonkalpea!

Kuiskasin hänelle vain pari sanaa vastaukseksi. Hän käsitti kaikki ja vaipui tyrmistyneenä viereeni, kietoi vavisten kätensä ympärilleni ja nojasi murtuneena poveeni kyynelsilmin. Yhä alemmas vaipui ylväs päänsä, kuin hän olisi ollut menehtymäisillaän tuskaansa. Katkerailmeisten huulten välistä kiilsivät valkoiset hampaat. Hän muistutti minusta otusta, joka on saanut kuolinhaavan, joka tahtoisi puolustautua, mutta tuntee voimainsa olevan lopussa. Puristaen epätoivoisesti kätensä yhteen hän kuiskasi:

— Ja minun on lähdettävä tieheni! Tuo unelma on lopussa! Mutta jos olisi olemassa Jumala, niin ei hän voisi erottaa sydämiä sellaisia kuin meidän! Jos hän edes olisi vielä suonut meidän tehdä tuon retken! Aamuhetken valovirrassa toivoin saavani kanssasi kohota noihin korkeuksiin, joissa maan tomu ei enää paneudu sielun siiville, ja tuosta onnesta olisin kiittänyt ja ylistänyt laupiasta Jumalaa, ja olisin koettanut olla hurskas kuten sinun kihlattusi. Mutta hän ei suonut sitä minulle!

Vavahtelevin huulin, kammottavin, hurjin sanoin hän kirosi kovaa kohtaloansa tuikeissa sydämentuskissaan. Valtava kärsimyksen ja intohimon ilme hänen kasvoillaan soi niille kaamean kauneuden. Sydämeni veti minua Bigin puoleen, mutta povessani oli myöskin tunne, joka varoitti: »Pelkää tuota salaperäistä olentoa, pakene hänen luotaan!» Hän takertui soleilla käsillään käsivarteeni, hänen katseensa syöpyivät silmiini ja hän pyysi kiihkeästi:

— Jost, sano, haluaisitko todella viettää elämäsi minun parissani?

Tunsin että Big tekisi väkivaltaa itselleen ellei saisi odottamaansa vastausta. Puristin hänen kättänsä ja sopersin tunnontuskia kärsien:

— Haluaisin, Big, en tahtoisi erota sinusta koskaan!

Hän suuteli minua tulisesti ja haikeasti, kuin imeäkseen sieluni itseensä.

— Entä kuvasi? rukoili hän. — En voi elää ilman sitä!

— Lähetän sen sinulle, Big, lupasin minä rauhoittaakseni hiukan hänen tuskan täyttämää mieltänsä, ja me kärsimme yhdessä.

Silloin lehahti lähelle meitä parvi leikkiviä lapsia. Se teki lopun hehkuvista tunteenpurkauksistamme. Kuljimme kappaleen matkaa yhdessä. Mutta saavuttuamme puuryhmän luo, joka suojeli meitä uteliailta silmäyksiltä, pysähtyi Big.

— Sen täytyy — sen täytyy tapahtua! sopersi hän. — Jää hyvästi, armaani!

Vielä kerran imeytyi hänen katseensa silmiini kuin särpiäkseen sielun ruumiistani. Sanoinkuvaamattomalla hellyydellä hän laski molemmat kätensä poskilleni, veti minut vavisten puoleensa ja pusersi huulensa huuliani vasten. Palava suutelo vielä, sitten nopea, kiihkeä kuiskaus: — Jää hyvästi! — ja hän meni.