Part 4

Vanhuksen puhe muuttui äänettömäksi supinaksi ja hänen hartautensa näytti yhä syvenevän. Hänen sielunsa tuska oli niin suuri ja pelko lapsensa turmasta niin valtava, että hiki puristui hänen otsalleen ja silmät saivat hätäisen kuin armoniskua odottavan ilmeen. Yhä kiinteämmin kohdisti hän katseensa jumalaansa jupisten rukouksiaan yhä hartaammin, kunnes liikutuksen ylenpalttisuus kaatoi hänet tainnoksissa maahan, vaahdon pursutessa hänen huulilleen. Suonenveto värisytti hänen ruumistaan ja ähkivä tuskan ääni kuului hänen rinnastaan. Hetken kuluttua näyttivät kuitenkin hänen eleensä rauhoittuvan, ruumis lakkasi nytkimästä ja ilme muuttui tyyneksi ja levolliseksi, viimein kirkastuen suorastaan ilahtuneeksi. Syvä ja tasainen hengitys osoitti, että hän oli vaipunut oikeaan uneen.

Samalla kuului lähenevän poron kavioiden napsetta ja lumen kahinaa. Noita sieltä lasketti porollaan täyttä vauhtia. Hän luuli nähtävästi, ettei jumalan luona ketään ollutkaan, ja lähestyi siksi aivan huolettomasti, ilman mitään hartauden osoituksia. Huomattuaan kuitenkin lumessa jumalan röykkiön juurella Staalon loveen langenneena säpsähti hän kovasti, mutta rauhoittui sitten nähdessään ukon olevan tainnoksissa. Hiljaa hiipi hän luo ja kumartui kummastellen ukkoa katsomaan. Ilkeä hymy levisi hänen kasvoilleen, hän veti puukon tupestaan ja heristi sillä tainnoksissa olevaa; iskun puolitiessä ollen hän kuitenkin epäröi, seisattui ja mietti hetken katsellen vihaisesti uhriaan. Sitten hän myhähti halveksivasti ja jätti Staalon siihen, lähestyen seidan kuvaa. Tällä oli polvillaan puukuppi, jossa oli monellaisia rahoja ja hopeakoristeita, joita sille oli uhriksi ja lepyttäjäisiksi tuotu. Pelko, kunnioitus, ahneus ja taikausko taistelivat noidan mielessä hänen kuvaa lähestyessään. Hän vaipui muka hartaaseen rukoukseen, mutta hivuttelihe yhä lähemmäksi, kunnes vihdoin peitti kupin lakillaan ja otti muka sen suojassa siitä hopeat, kaiken aikaa rukouksiaan ja lepyttäjäisiään hokien. Kun viimeinenkin raha oli hänen taskussaan, poistui hän kiireesti pulkalleen, talutti poronsa liikkeelle ja hyppäsi pulkkaan petran laukkaan puhaltautuessa. Kuin riiviöiden ajamana lasketti hän itäänpäin kadoten jäälle hämärään.

Mutta jo heräsi peskipukuinen vanhuskin tainnostilastaan, kohosihe pystöön ja nousi raskaasti huokaisten suksilleen, lähtien hiihtämään leirilleen. Hämärä oli jo metsän rantoja pimentämässä, kun hän saapui kodalleen. Ensimäiseksi näki hän sen edustalla Lailan komean ajokkaan, joka kuuraisena ja suuret tummat silmät villisti välähdellen söi jäkäläpantiotansa. Pulkka oli siinä äärellä ja samoin valjaat, kaikki valmiina matkaa varten. Hopeatiuku tillitti sievästi poron pään liikkuessa ja monihaarainen sarvikruunu viittoi uljaasti. Laila seisoi kodan aukolla ja ilahtui nähdessään isänsä tulevan.

-- Pelkäsin jo puolestasi.

-- Enemmän minä olen pelännyt, lapsi. Surumielinen oli vanhuksen ääni. Hän tarttui Lailaa käteen ja sanoi hänelle vakavasti, kauan silmiin katsottuaan:

-- Lupaa minulle, lapseni, ettet koskaan alennu muukalaisen orjaksi, hänelle rakkauttasi ryöstösaaliina antamaan. Jos jumalat niin tahtovat, että sellaisen onnettomuuden uhka eteesi tulee, niin ennen tapa itsesi.

Pelästyneenä katsoi tyttö isäänsä, mutta sanoi sitten:

-- Entäpä jos rakastan muukalaista?

-- Jos vertaisenaan ottaa ja suostumustasi pyytää, niin silloin kyllä. Mutta jos et rakasta, vaan hän tahtoo sinut viedä orjakseen, kuten on kauneimmat kaikki jo meiltä vienyt, ensin häpeässä pidelläkseen ja sitten orjana raskasta työtä teettääkseen, niin älä ikinä alistu, vaan surmaa itsesi. Lupaatko?

Ja Laila kohotti polttavan katseensa ja punastuvat kasvonsa isäänsä kohden sanoen hiljaa:

-- Lupaan.

He menivät kotaan. Raukea tuli lekotteli arinalla, levittäen hiukan valoa hämäryyteen. Ympärillä istuivat melkein kaikki miehet ja naiset, arasti ja pelonalaisesti vilkuillen ympärilleen. Kaikki oli vallannut Staalon päivällä antamien käskyjen johdosta pahat aavistukset, mutta kukaan ei kysynyt, mitä oli tapahtunut tai mitä oli tulossa. Ukko istahti taljalleen tarttuen kannukseen ja ruveten sitä vaiti ollen näpähyttelemään. Laila asettui hänen vierelleen katsellen alakuloisesti riutuvaan hiilokseen.

Ulkoa kuului askeleita. Eräs poromiehistä sieltä saapui ja liittyi hiljaa muihin.

-- Missä on Aslak?

Ukko kysyi sitä tiukasti, kuin vaatien.

-- En tiedä, ei ole näkynyt. Aikaisin aamulla jo lähti ajamaan.

Ukko vaipui taas hymähtäen mietteisiinsä. Talvinen ilta kävi jo sysipimeäksi ja tulen levoton liekki leimahteli eriskummallisina kuvina pitkin kodan seiniä. Savu muodostui omituisiksi olennoiksi, jotka koettivat päästä kohoamasta kodan aukkoon, mutta olivat pakotetut siitä menemään kuin ahdistetut. Vallitsi mitä syvin hiljaisuus, jota häiritsi ainoastaan tulen ritinä ja tuulen alakuloinen suhahdus kotamännyn latvassa. Äkkiä kumartui Staalo eteenpäin ikäänkuin yhä tarkemmin kuunnellakseen. Kaukaa kuului outo, pitkäveteinen, kolkko ulvonta, joka kohoamistaan kohosi, kunnes taas vähitellen laskeutui ja kuoli pois, taas vähän ajan kuluttua uudelleen kohotakseen. Vaikka korven pienet heinäkengät olivat sen äänen usein kuulleetkin ja pelkäämättä sen antajaa ahdistelleet, kouristi heidän sydäntänsä kuitenkin joka uudemman kerran kohdalla mitä jäätävin kauhu. Inhimilliset hermot eivät kestäneet tätä ääntä, joka lähti nälkäisen suden kurkusta, kun se sysimustassa yössä samoaa pitkin jäistä erämaata hakien saalista.

Näytti kuin olisi hymyn tapainen äkkiä lennähtänyt Staalon kasvoille.

-- Missä on noita? kysyi hän.

-- Hämärissä läksi ajamaan, en kysynyt, minne. Näin virkahti vastaukseksi eräs. Mutta Staalo jo todella nauroi:

-- Hyvä saa olla noidalla peura, jos mieli taljansa pitää. Se ajo, mikä tänä iltana alkaa, on pitkä ja kiihkeä, -- miten sitten päättynee?

Miehet kuin kyyristyivät kokoon, Laila hätkähti arasti. Taas kaikki vaikenivat, kuullakseen uudelleen selvästi susien ulvonnan; nyt se ei kuitenkaan jatkunut tasaisesti loppuun saakka, vaan keskeytyi äkkiä, kuin olisi jostakin häiriintynyt. Yhä suuremmalla jännityksellä keskittyivät sitä kaikki seuraamaan, ikäänkuin olisi siitä heille illan salaisuus voinut paljastua. Ja Lailan silmistä loisti surumielinen aavistus.

Mutta Aslakia ei vain kuulunut tulevaksi.

VIII.

Kun Laila kääntyi pois ja nykäisi halveksivasti niskojansa mennen isänsä kodalle päin, tuntui Aslakista kuin olisi punainen verho laskeutunut hänen katseensa eteen. Raivo sokaisi hänet ja tukahdutti häntä, niin että hän vaistomaisesti tarttui kurkkuunsa henkeänsä tapaillen. Kaikki se, mitä hän viime kuukausina oli pelännyt ja aavistanut, näytti nyt lähtevän toteutumaan. Miksi oli Laila juuri viime aikoina käynyt hänelle niin kylmäksi, nyt suorastaan antaen hänelle rukkaset? Siksi tietenkin, että hänen mielensä paloi tuohon nuoreen suomalaiseen, joka tuolla salmen takana korpimajassa askarteli. Senhän oli aivan ensi silmäyksellä saattanut nähdä. Jo silloin, kun Aslak oli nähnyt muukalaiset ensi kertaa heidän nuotiollaan, oli tämä ajatus välähtänyt hänen mieleensä ja onnensa menetyksen pelko oli pannut hänet heti heidän surmaansa ajattelemaan. Mutta samalla oli hänet vallannut eräänlainen arkuus ja alemmuuden tunne noiden miesten rinnalla, halu elää heidän kanssansa ja oppia tuntemaan, mihin perustui heidän kykynsä aina ja joka paikassa alistaa hänen heimonsa veronmaksajaksi. Niin oli hän ollut ristiriitaisten tunteitten vallassa siitä alkaen, kuin odottaen lopullista tuomiotaan, joka oli nyt tullut. Aslak tunsi saaneensa iskun jonka alle hän oli taittunut, ja epätoivoinen tunne sydämessä kuiskasi, ettei hän siitä enää ikinä nousisi. Hänen ennen niin valoisa ja iloinenkin mielensä oli pitkin syksyä synkentymistään synkentynyt, kunnes se aivan viime aikoina oli käynyt katkeraksi ja juroksi. Nyt laskeutui lopullisesti pohjolan talvinen pimeys hänen sieluunsa.

Hän aivan säpsähti huomatessaan siinä seisoessaan kiristelevänsä hampaitaan ja kiroavansa synkästi puoliääneen. Kummastellen katsoivat häneen hänen seuralaisensa. Hän käännähti äkkiä ja ryntäsi pulkalleen valjastaen eteen hurjimman ajokkaistaan. Kuin nuoli kiiti hän pimeälle jäälle hoputtaen sarviniekkansa yhä vinhempaan vauhtiin.

Kostoa hän janosi. Sehän se olikin tuo ääni, joka näinä silmänräpäyksinä oli hiljaa kohonnut hänen mielensä pimennosta, vaikka hän ei ollut sitä ensin aivan selvästi ymmärtänyt. Kostoa noille suomalaisille, kostoa koko leirikunnalle, joka oli sallinut heidän jäädä näille maille turmiota tuottamaan. Kostoa tuolle ylpeälle neidolle, joka halveksien hylkäsi heimonsa parhaan, muukalaisen syliin päätyäkseen. Hei peura, lennä, kiidä kuin hiiden hirvi kohti noita pohjan vihreitä tulia, jotka syttyvät taivaalla. Kuule, kuinka ne sähisten jo hulmuavat kuin hiiden virvat, kutsuen kulkijaa hoiveihinsa. Pauku pakkanen, syökse sutesi, horna, hangelle rinnalleni kiitämään, nuolena paina peura halki pimeyden, poikki soiden, maiden, vuorien ja laaksojen...

Käheään huutoon puhkee hurjan miehen raivo, hänen kiitäessään nopean peuransa pulkassa. Kuin säikähtäen kuulee sen öinen luonto ja jää varoen vartioimaan, mutta yhä hullumpaan vauhtiin kiihdyttää ajaja juoksijansa. Se läähöttää jo, kieli riippuu pitkällä kidasta, mustat silmät säihkyvät vauhkosti, mutta kuin haukaten pakkasilmaa ja pohjolan huurretta ahmii se alati uutta voimaa, pitkällä ja pillastuneella laukalla taivalta katkaisten. Minne ajaa mies yössä, mikä on päämäärä raivokkaan, joka kuin aave ilmestyy suon lakeudelle, harjun huipulle, taas harmaana hiitenä puitten väliin kadotakseen? Ei ole päämäärää hänellä, vaan kiitää hän veriensä käskystä, polttavaa tunnettaan jäähdyttääkseen, joka suonen tykytyksen toistaessa: kostoa, kostoa...

Kuinka kauan hän oli näin ajanut, sitä hän ei tiennyt, sillä hän heräsi kuin horroksistaan kiivaaseen huutoon ja peuran äkilliseen pysähdykseen. Suopunki oli viuhahtanut ilmassa ja sen avulla oli voimakas käsi pysähdyttänyt hullaantuneen hirvaan. Samassa näki Aslak miehiä ympärillään ja kuuli kuin unessa kysyttävän:

-- Minne ajaa laiha poika keskellä yötä kuin hurja?

Hänen pulkkansa ympärille tulleista miehistä hän pian tunsi yhden Vornaksi, kuuluisaksi karjalaiseksi sissiksi. He olivat kaikin, kuuraiset ja voimakkaat uroot, suksilla liikkeellä, saukonnahkaiset lakit leuan alle sidottuna. Uudelleen totesi nyt Aslak mielessään sen, minkä entuudestaankin muisti, että aivan harvinainen kooltaan ja näöltään oli tämä pelätty vainoretkien kävijä, sissi ja metsämies. Hänen ruskeankiiltävät silmänsä loistivat kirkkaasti yön hämyssä härmäisten silmäripsien välitse, kun hän voimakkaalla kädellä nosti hennon lappalaisen pulkasta pystöön ja uteliaasti kysyi:

-- Mistä ajat, poika?

Aslakin silmissä pimeni, sillä hän ymmärsi äkkiä, mille asioille Vorna oli tänne hiihtänyt. Hän arvasi kiertelyn turhaksi ja ilmoitti:

-- Staalon kodalta.

-- No mutta sepä sattui hauskasti, ihastui siihen eräs miehistä. Olemmekin olleet hiukan epätietoisia, minne oli Staalo nyt kotapuunsa pystyyn lyönyt. Sinähän meidät sinne viet, tai jos et vie, niin jälkiäsi myöten kyllä löydämme.

-- Mitä sinne sitten menette? Jo kylliksi teitte tuhoja viime käynnillänne. Sallikaa vanhuksen kuolla rauhassa.

Vorna naurahti ja katsoi pitkään Aslakiin.

-- Jäi helmi noukkimatta, simpukkainen saamattani. Siksi sinne pyrimme.

Hän oikaisi komeata vartaloaan ja näytti valkoista hammasriviään, jolloin pelon valtaan joutunut Aslak tuli muistaneeksi Seppää, hänen hiukan lyhempää, mutta ehkä tanakampaa ruumistansa, yhtä kauniita, mutta vaaleita kasvojansa ja syvää, levollista katsettansa. Ja kaikki se koston jano, mikä häneltä äsken, yllätyksensä ensi hetkellä, oli ollut unohduksissa, virisi taas uudelleen, kun hän muisti, mikä osa hänelle oli Sepän vuoksi tullut. Kiiluvin silmin kiirehti hän sanomaan:

-- Ei lähde Laila nyt vähin miehin.

-- Kuinka ei? Onko lappalaisen käsivarsi voimistunut, onko uusia uroita noussut, vai noidan nuoletko ovat terävämmät?

-- Lienevät nekin, mutta toisellaiset ovat nyt siellä vartiat. Lippo Suomalainen siellä asuu, kuulu erämies, jonka maineen tuntenet, ja hänellä toverina Seppä, mies, jonka ei tarvitse, Vorna, tieltäsi väistyä.

Ja samalla tuntui Aslakista ikäänkuin hyvältäkin, että oli kerrankin tiedossa vastus tuolle karjalaiselle. Hän naurahti mielessään sille ajatukselle, että saisi joskus nähdä näiden kahden yhteen iskevän. Mutta ääneensä jatkoi hän:

-- Jos teitä on vain muutama sinne menossa, niin vesiperä tulee apajastanne, sillä totta puhun, mitä Sepästä sanon. Ja Lipon tunnet. Jos tappeluun käytte, niin epätietoista on, miten siitä selviätte, sillä Staalon miehet eivät myöskään ole neuvotonna.

-- Piessa, kirosi eräs miehistä, mutta Vorna kävi synkän näköiseksi ja tarttui Aslakia käsivarresta sanoen:

-- Vai on niin väkevä mies Seppä? Lipon tiedän, hyvä mies. Mutta kuka olet sinä, joka niin auliisti kotikotasi asioita kavallat? Ethän vain ole tyttöä kosinut ja kostoa hankit rukkaset saatuasi? Voi sinua, kurjaa raukkaa, jos petät heimosi. Kelohongan latvaan sinut ripustan räähkälintujen noukittavaksi.

Aslakin mieli sumeni häpeästä, raivosta ja kaikista ristiriitaisista tunteista. Äkkiä taas lemmen koko kaiho, rakkaus Lailaan, pelko häntä uhkaavasta kohtalosta, koston jano ja toivo pelastuksesta sai hänessä vallan, hän heittäytyi polvilleen Vornan eteen ja itkuun purskahtaen alkoi rukoilla:

-- Säästä Lailaa, rukoili hän. Älä tee hänelle mitään väkivaltaa, älä vie häntä pideltäväksesi, vaan anna hänet minulle, sillä minä olen hänen sulhasensa, jonka hän nyt on tuon Sepän vuoksi hylännyt. Tuhoa nuo suomalaiset ja anna minulle Laila, niin ikäni sinua palvelen ja runsaat verot maksan. Sääli mitätöntä lappalaista ja hänen onneansa, joka on muutenkin niin kapea. Sinulla on vara muualta valita, mutta minulla ei mistään... Vaiti katsoi häntä Vorna siinä hämyisessä yössä, pitkään ja mietteissään. Oliko hänen villiin sydämeensä sattunut, oliko herännyt siellä soimaan joku kieli, joka kehoitti hillitsemään hurjia haluja ja ymmärtämään, että ihminen on vihollinenkin? Miten hyvänsä, parhaassakin tapauksessa se oli kuin kajastusta läpi synkkäin pilvien, heikkoa kimmellystä paksun tuhkakerroksen alta, jonne liekki pian sammui, sillä nauruun remahtaen lausui hän vastaukseksi:

-- Vallanhan sinä itkua puserrat. Mitä naisen lemmestä. Saat hänet kyllä, kunhan ensin edes hänet nähdä saamme. Vie meidät nyt kiireesti leirille ja hae noitasi puheilleni, että saamme miettiä, mitä on tehtävä. Mutta kellekään et saa näyttäytyä. Ei meille nyt sovi ruveta sinun Seppäsi kanssa taistelemaan, sillä kiireesti on tästä päästävä takaisin kotipuoleen, etteivät ruotsit, joiden parrat taas kävin polttamassa, ehtisi kantapäille. Mutta hänet pitäisi saada jotenkin hiiren loukkuun houkutelluksi. Lähdetäänhän, ehkä matkalla joku neuvo huomataan. Vai on semmoinen uros Staalolla siellä turvanaan. Paljo on ollut urohia, vähä on tänne jäänehiä, joko lie jäänyt Vornan mitta? Ehkä kerran koittanemme. Matkaan miehet, sillä kiire meitä ahdistaa.

Ja valkenevan aamun hämyssä lähtivät he hiihtämään Aslakin poron perässä, tasaisessa tahdissa työnnellen keihäspää-sauvoillaan, laskien vinhasti myötämäet, nousten tarmolla vaarat ja vuoret sekä pyrynä kiitäen pitkin nevojen lumiaavikkoja. Ja vaikka poro uudelleen kiihtyi laukkaamaan vinhalla vauhdilla, pysyi miesjoukko silti sen kintereillä, etumaisena Vorna, karjalaisten kuuluisa uros, sankari tanterella ja lemmen voittelussa.

IX.

Isänsä kodalle poistuessaan silloin, kun oli antanut Aslakille rukkaset, oli Laila aluksi uhkamielisen ja ynseän mielialan vallassa. Mutta sitten isänsä käytöksestä ymmärrettyään, että tämä odotti jotain vakavaa tapahtuvaksi, sai hänessäkin vallan harmaa ja surumielinen tunnelma, joka tuon kolkon illan kuluessa muuttui yhä synkemmäksi. Kotatulen äärellä istuessaan ja kuunnellessaan isänsä muminaa hänen kannuksen nahkaa tulen paisteessa jännitellessään, tuli hän muistaneeksi koko syksyn ja talven tapahtumia, ja purskahti kasautuvien tunnevaltojen ajelemana haikeaan ja hiljaiseen itkuun.

Niin keveä ja huoleton oli ollut hänen elämänsä ennen Sepän saapumista, vaikka olikin saanut suuria suruja kokea. Sydän oli ollut iloinen siitä, mitä oli tottunut kohtalokseen katsomaan, sitä tarkemmin tutkimatta, siitä erikoista toivomatta ja sitä mitenkään pelkäämättä. Sepän tultua oli pian kaikki muuttunut ja mielen vallannut outo kaipuu, tyytymättömyys entiseen, ja jano johonkin uuteen, ennen aavistamattomaan onneen. Sepän kuva oli pian tullut vallitsevaksi hänen mielessään; kaikki, mitä hän teki tahi ajatteli, oli vain häntä varten, ja palkinnoksi riitti yksi ainoa hyväksyvä katse. Tätä kaikkea hän oli tuntenut ja toivonut, mutta ei ollut uskaltanut tehdä sen kaikkia seurauksia itselleen selväksi, ikäänkuin siirtäen ne toistaiseksi ja luottaen vain johonkin yleensä onnelliseen ja suotuisaan ratkaisuun, joka tekisi kaikki onnellisiksi, Aslakinkin, Sepän, Lipon, kaikki.

Mutta nyt oli asia kehittynyt itsestään ja asettanut hänelle kaikki ratkaisevan hetken vaatimukset täytettäväksi. Mistä johtui isän pelko? Aslakin suuttumuksestako vai joistain muista pelättävistä tiedoista? Mutta miksi ei heti lähdetty liikkeelle, miksi jäätiin tähän paikoilleen odottamaan tuomiota kuin jotakin sellaista, jonka tieltä on mahdoton päästä pakoon? Ja missä ovat Seppä ja Lippo?

Kuin toimintaan heränneenä karkasi Laila pystöön ja tiedusteli tätä isältään.

-- Miksi ei ole lähetetty katsomaan, olisivatko jo pirtilleen palanneet? Lähipyydyksilleen sanoi Lippo aamulla hiihtävänsä.

-- Ei ole nähty palaavaksi, ei häntä eikä Seppää, joka hiihti myöhemmin hänen jälkeensä. Turhaan heitä mennä kyselemään.

Staalo näin ehätti vastaamaan tyttärelleen. Kuin itsekseen jatkoi hän:

-- Ei voi muuksi muuttaa sitä, minkä pitää tapahtuman. Lappalainen ei voi kohtaloaan välttää. Turhaa on paeta. Jos on sallittu säästettäväksi, niin säästetään, ellei, niin ei paolla mitään hyödytä. Lappalaisen suku on aina paennut. Se on luopunut kauniista etelämmistä ja lämpimämmistä maista ja siirtynyt pohjoiseen, niin kauas kuin maata on riittänyt, toivossa joskus päästä takana tulijoiden ulottuvilta, mutta koskaan onnistumatta. Aina on verottaja ilmestynyt kintereille, julistanut maat omikseen ja vaatinut raskaat lunnaat. Ja minkä teet? Kaikki on pitänyt antaa, henkikin, jos niin on tahtonut, sillä vaatija on ollut väkevämpi. Joskus on heidän joukostaan ilmestynyt joku, jonka omatunto on tätä moittinut ja joka on jalosti koettanut meitä puolustaa. Eipä ole Lippokaan koskaan lappalaista kohtaan tehdyllä vääryydellä käsiään saastuttanut. Varmaan hän nyt meitä puolustaisi, jos olisi täällä, mutta näethän, että jumalat ovat hänet kuin tahallaan juuri täksi illaksi pois kutsuneet.

Laila kuunteli ukon puhetta säikähtyneenä ja murheellisena.

-- Mitä sitten pelkäät, isä?

Ukko alensi äänensä kuiskaukseksi:

-- Vornaa pelkään. Tiedän, että hän on ollut meren rannalla ryöstöllä ja kulkenut sinne näiltä seuduin. Tiedän, että hän on jo sieltä palannut ja varmaan tulee tänne, sillä hän ei koskaan aikomuksiaan kesken jätä. Arvaan, että noita ja Aslak ovat meidät pettäneet. Kun viime yönä aamun alkaessa valjeta ja levotonna kuin henkien vaivauksesta hiivin kodastani ulos harhaillen siellä aatoksissani, näin noidan varovaisesti hiipivän kodallensa. Missä hän oli ollut? Aavistan ja tiedän, että pahoilla jäljillä.

-- Mutta minä en jää tähän Vornaa odottamaan. Menen katsomaan, jos sittenkin olisi Seppä kotona, ja ellei ole, niin ajan peurallani pois Vornan tieltä. Mitä tässä hänen tuloaan odotatte, tulkaa.

Vilauksessa pujahti Laila kodasta ja heittäytyi valmiina olevaan pulkkaansa. Näytti aivan kuin hirvas olisi hänen tuloaan odottanut, sillä kuin nuoli syöksyi se saaren männikön lävitse jäälle, kohti Sepän ja Lipon pientä pirttiä. Laila vain kiirehti sen vinhaa vauhtia.

Mutta kauan hän ei matkaansa sinne päin jatkanut, sillä jäälle päästyään huomasi hän äkkiä, kuinka tulen loiste valaisi pimeää yötä sieltä päin, missä tuo pirttinen oli. Tytölle selveni äkkiä, etteivät Seppä ja Lippo olleet kotona, vaan että vieras parhaillaan poltti heidän majaansa, jonka oli löytänyt -- Aslakinko avulla? Kiireesti oli hänen päästävä tältä suunnalta turvaan, sillä pian laskeutuisivat tuolta tuvan polttajat jäälle ja huomaisivat hänet. Hän heilautti hihnaansa puron selällä ja ohjasi sen pois, vitaan kohti vastaisen rannan synkkää kuusikkoa. Hänen mieleensä välähti, ettei hän pakenisi aivan kauas, vaan jostain piilosta katsoisi, tulisiko isän kodalle ketä.

Mutta lähelle manteretta tullessaan huomasi hän, että hänen peräänsä ilmestyi ajaja, joka peuraansa villisti kiihoittaen koetti saada häntä kiinni. Ja kaukana jäällä pyrki hiihtäjä, kookas ja notkea, voimakkain potalluksin kohti hänen isänsä kotaa. Kuka on tuo ajaja? Se ei enää poroansa kiirehdi, vaan tulee pitkällä ja notkealla laukalla. Pimeässä ei enää näe hänen valjaitansakaan. Nyt mennään synkässä korvessa. Oksat hiipovat peuran selkää, lumi tipahtelee puista, puun juurilla pimennoistaan viittovat haltiat. Teeret karkaavat kinoksestaan. Onkohan tuo ajaja Vorna, vai oliko hän tuo jäällä hiihtäjä? Hei, poro, hei! Juokse kruunupääni, lennä kuin lintu, ettei paha emäntääsi saavuta. Pian joutuu Seppä jälkehesi ja silloin kysytään, kuka on tehnyt sinulle pahaa. Kuka on tuo jäljessä ajaja? Kun olisi jousi ollut, millä poroansa hidastuttaa. Kunhan ei vain omaani ampuisi. Kylläpä nouseekin kirkas lieska Sepän tuvalta. Eivät olisi polttaa saaneet, jos olisi kotona ollut, sillä ei ole Sepän veroista.

Laila vaipuu kuin huumaukseen pulkan keinuessa peuran perässä kuin aallokossa. Poro läähättää, kieli riippuu pitkällä suusta, mutta voimakkaalla ja keskeytymättömällä laukalla painaltaa se eteenpäin. Tuossa kaikessa on jotain mieletöntä ja villiä, hornan henkien kulkua läpi yön, harmaan haamun vilahtelua metsän synkeydessä, kuoleman kilpa-ajoa yli viluisen suon lakeuden. Kaviot napsavat, hiki höyryää, mutta eteenpäin vain sitkeällä, pitkällä ja pontevalla laukalla, kita avoinna kohti pohjan kylmintä viimaa, mistä haltian ajokas saa voimansa. Saavuttaako takaa-ajaja? Lieneekö ihminenkään? Tuolla ääneti tulee perässä kuin aave, nopealla vauhdilla. Hei pieni peurani, hei!

Korven pimeyteen häipyvät öiset ajajat.

* * * * *

Tuo jäällä hiihtäjä oli ensin katsonut porolla ajajain jälkeen kuin epätietoisena, minne kääntyä, mutta oli sitten huutanut heidän peräänsä jotakin ja päättäväisesti lähtenyt kotaa kohti. Silloin tällöin mäntyjen välistä vilahtava säkene osoitti hänelle, mitä kohti oli mentävä, ja viivyttelemättä hän sinne kulkunsa ohjasikin. Notkealla ja suuria käsivoimia kysyvällä vuorohiihdolla lyhensi hän hetkessä pienen välimatkan ja saapui kahahtaen saaren rantatörmän alle. Siihen hän seisahtui kuunnelien tarkoin.

Yö oli hiljainen. Vornasta tuntui kuin olisi kaikki kiintynyt tarkastamaan häntä, sanatonna ja henkeä pidättäen odottaen, mitä hänellä oli mielessä ja täällä tekemistä. Kummallista, kuinka tuo vanha petäjäkin näytti ikäänkuin juuri häneen katsoa tuijottavan. Vanhan Staalon noitumista. Vorna nousi törmän päälle, kuunteli taasen ja jätti siihen suksensa. Hiljaa läksi hän sitten keihäs kädessään hiipimään kodalle.

Häntä oudostutti tämä hiljaisuus. Missä olivat lappalaisen koirat, jotka muuten aina niin pahaa rähäkkää pitivät? Ehkä poro-aituuksella kaikki. Mutta tuossahan ovat pulkat tavaraa täynnä. Aikooko Staalo karata? Liian myöhään, heinäkenkä, liian myöhään. Olisit aikaisemmin lähtenyt, niin olisit kenties päässyt, sillä eipä olisi tainnut kovin pitkään takaa-ajoon joutaa. Mistäpä olisit tiennyt lähteä, äijä-raukka...

Hän nosti kodan ovipeittoa syrjään ja astui kumartuen sisään.

Oven suussa kohauttihe hän suoraksi ja teki ylpeän hyvän illan.