Part 5
Kukaan ei vastannut mitään. Staalo ei katsonutkaan häneen, vaan napahdutteli peukalollaan kannustaan ja tuijotti liekkiin kiiltävillä silmillään. Vornan rinnalla näyttivät tulen ympärillä istuvat kutistuvan yhä pienemmiksi ja surkeammiksi. Arkoina lappalais-miehet ja naiset kuin kyyristäytyivät, lapset heräsivät ja alkoivat itkeä, mutta vieläkään ei kukaan virkkanut mitään.
Vorna seisoi siinä keihäänsä nojassa, pitkänä ja komeana, mietteisiinsä vaipuneena. Häntä oli hämmästyttänyt se tapa, jolla hänet nyt oli otettu vastaan, sillä ennen oli hänen tulonsa lappalaiskodalla herättänyt mitä surkeimman metelin. Nuo ihmiset olivat kuin teurastettaviksi valmiit, edes ajattelemattakaan vastarintaa. Mitä olivat oikein nämä lappalaiset? Miksi heitä oikeastaan vainottiin? Miksi hänkin oli nyt tällä retkellä? Antaisi tytön olla, sillä olihan Vienassa neitoja. Ja Vorna muisti siinä samassa Lailan muodon, silmät ja sointuvan naurun, joka oli omituisesti jäänyt hänen korviinsa kaikumaan. Eihän hän neidolle pahaa aikonut tehdä, vaan rakastaa aikoi, viedä ehkä emännäksensä lakeaan tupaansa, ellei äiti kovin vastaan olisi. Kunnia oli lappalaistytölle päästä Vornan lemmityksi. Mutta entä Aslak? Ei voinut sittenkään antaa Aslakille, sillä tyttöhän ei hänestä huolinut. Säästäisikö sitten tuolle Sepälle? Ei koskaan.
Vorna haki silmillään Lailaa joukosta, mutta ei nähnyt. Silloin sanoi hän lujasti:
-- Älä pelkää, Staalo, tyttöäsi vain hakemaan tulin. Missä lienee. Kiire on minulla.
Silloin Staalon ääni kuului, mutta kysymykseen vastaamatta. Tuleen tuijottaen rupesi hän haastelemaan oudolla äänellä, joka sai hänen omankin väkensä häneen kummeksuen katsahtamaan.
-- Aikaisemmin tulit kuin luulin, Vorna Karjalainen, haasteli ukko. -- Mutta ehkä jumalat niin tahtoivatkin, että saisit kuulla, mitä olen nähnyt sinusta näkyjä tässä tulen äärellä tuloasi odottaessani. Jos olisit myöhempään tullut, niin olisin ehkä jo ehtinyt pakoakin koettaa, ja silloin olisi sinulta jäänyt tietämättä se, minkä nyt saat kuulla.
-- En pelkää loihtujasi, sanoi uhmaten ja tyynesti Vorna.
-- Ne eivät ole loihtuja, vaan jumalain tiedonantoja siitä, miten käy meille kaikille. Kuuntele. Lappalaisten suku vähenee vähenemistään, sillä sitä sortavat kaikki, jotka sen ympärillä asuvat; karjalaiset sortavat suomalaisia ja suomalaiset heitä; veljesvihan palkka on paha; heitä vuorostaan sortavat väkevät muukalaiset. Mutta varsinkin ne, jotka teistä miekkaan turvautuvat, häviävät nimettä ja sukukunnatta.
-- Eikö mitään jää?
-- Laulu jää. Sanan ja loihdun voima on ikuinen, sitä ei voi koskaan kukaan hävittää. Minkä sinäkin Vorna niillä olet tehnyt, se elää, kun luusi lahovat erämaan vaaran laella, siellä, missä kuohuva koski alla pauhaa. Olen nähnyt sinun kuolinpaikkasi. Se on komea kuten sinäkin, sopiva soturille ja valtiaalle, sillä sinne siintävät kaukaiset maat, joissa nimesi on ollut pelätty, joskaan ei koskaan rakastettu. Ikihongat humisevat ympärilläsi ja allasi pauhaa ikuinen koski kuin tuomion ääni kaikesta siitä, mitä olet tehnyt. Mutta jumalat ovat sinulle armolliset, vaikka oletkin paljon pahaa tehnyt: ne sallivat sinun lopuksi jalolla teolla korvata sitä viatonta verta, jota nyt olet lähtenyt vuodattamaan, omalla verelläsi siitä teosta hyvitystä maksaa. Ja siksi on leposi tuolla korkealla harjulla häiriintymätön ja puitten huminalla rauhan sävel.
-- Onko kuoloni sorea, Staalo?
Vornan kysymyksessä on juhlallinen, hiukan arka kaiku. Lappalaisen salaperäisellä äänellä haastelemat ennustukset olivat koskettaneet hänen sydämeensä, jossa piili luonnonlapsen arkuus yliluonnollista kohtaan. Ukko vastasi hiljaa:
-- Sorea on kuolosi, vaikka onkin sydämessä synkeys ja tunnossa pisto.
Vornan sisu kuohahti:
-- Kylliksi lorujasi. Missä on Laila? Vien hänet nyt mukaani. En tee hänelle mitään pahaa.
-- Ei ole Lailaa täällä, kuten näet. Hae hänet itse, sillä koskaan emme häntä sinulle neuvo emmekä sinulle anna. Liikaa onkin pyytämäsi, että vielä sen tekisimme. Vastarintaan emme pysty, mutta vastalauseetta emme häntä luovuta. Hae, jos luulet löytäväsi.
Vorna huomasi eräitten lappalaisten vilkaisevan toisiinsa ja ikäänkuin toivon hymyn välähtävän heidän kasvoillaan. Hän muisti pimeässä kiitäneen poron, jonka perään Aslak oli metsän varjosta syöksynyt, ja äkkiä selvisi hänelle, että siinä olikin Laila menossa. Sanaakaan sanomatta pyörähti hän ulos, heittäytyi suksilleen ja lähti hiihtämään hurjaa vauhtia heidän peräänsä. Heikkona kajasti enää taivaalle Sepän tuvan palo ja entistä suurempi pimeys näytti luonnon vallanneen.
Mutta Staalo istui vielä kauan tulensa ääressä miettien sielunsa salaisia näkyjä. Surulta ja kyyneleiltä ei kukaan lepoa ajatellutkaan ja hartaat rukoukset seurasivat Lailaa hänen pakomatkallaan. Vieläkö näkisi häntä koskaan, vieläkö saisi ääntänsä kuulla ja silmillään muotoansa ihastella? Ei tiennyt sanoa, koska salattu on tulevaisuus.
Mutta aamun kajastaessa antoi hän miehilleen muuttokäskyn: pohjoista kohti lähdettäisiin hiljalleen kulkemaan. Hän itse jää valiopeuroineen odottamaan, näkyisikö Lippoa ja Seppää takaisin tulevaksi, ja ellei näkyisikään, lähtisi hän yrittämään Vornan jälkeen koettaakseen lapsensa kohtaloa lieventää. Mutta jos he tulisivat takaisin, olisi hänellä suurempi toivo onnistumisestaan kuin yksin vähäisin voimin. Pian katosivat valmiit kuormat aamun hämärään, josta kohta alkoi kuulua kiivasta koirain haukuntaa ja miesten huutoja, kun he paimentivat pois laumasta karkaavia poroja. Staalo nousi suksilleen ja hiihti saaren keskellä olevalle korkealle kalliolle, josta oli laaja näköala ympäri järven selkää. Siinä rupesi hän vahtimaan Sepän ja Lipon tuloa, tuon tuostakin jännittäen katsettaan sinne, minne arveli rakkaan lapsensa yöhön kadonneen. Aamu vaihtui vähitellen päiväksi. Taivas seestyi kirkkaaksi ja lumikiteet rupesivat kimmeltelemään. Vihdoin ilmoitti heikko kajastus etelän puolelta, että puolipäivä oli lähestymässä. Aurinko kohosi hitaasti taivaan rannasta täyttäen valonsa yltäkylläisyydellä koko avaruuden ja saattaen miljoonat jääkristallit häikäisevän kirkkaina sädehtimään. Lappalaisen pienet silmät kutistuivat kahdeksi viivaksi ja kädellään silmiään varjostaen tarkasteli hän järven selkää. Ja silloin näytti hän iloisesti säpsähtävän, sillä metsän reunasta sinkosi jäälle kaksi hiihtäjää kuin ammuttuina, suunnaten kiinteällä vauhdilla kulkunsa kohti kotasaarta.
Siinä olivat Seppä ja Lippo. Staalo tunsi heidät heti. Yhäkin riittäväin voimiensa tunnossa Seppä työnteli tasaisesti ja pitkin vuoro-ottein, niin että joka potkaisu sai hänet liukumaan pitkän matkan vauhdilla eteenpäin. Ja joka potkaisulla työnsi hän sauvoillaan, niin että notkea ruumiinsa sujahti kuin jousen selkä ja sauvan tiestä kuului kirpeä pakkaslumen kirkaisu. Mutta Lippo hänen perässään tuli vinhasti ja notkeasti kuin kärppä. Voimatta kipeän kätensä vuoksi paljon sauvojaan käyttää ja säästäen voimiaan ja vanhoja keuhkojaan oli ukko turvautunut sitkeisiin metsänkävijän sääriinsä, joilla hän nyt hilppoi pitkin hankea toverinsa perässä kuin käärme. Eräänlaisella puolijuoksulla hän näin pysyttelihe itsepintaisesti toverinsa kintereillä, tuijottaen kankeasti tämän suksen kantoihin, jotka hänen edestään vähentymättömällä nopeudella pakenivat. Tuuman paksuisena huurteena oli hiki heidän selässään ja kasvojen kalpeus ilmaisi, että viimeiset voimat olivat nyt liikkeellä.
Melkein samalla kuin Staalo ehti kallioltaan kotansa paikalle, tömähtivät siihen hiihtäjätkin.
-- Mitä on tapahtunut? Missä on Laila? Miksi olet purkanut kotasi?
Seppä syöksi yhdellä henkäyksellä kokonaisen kiihkeän kysymyssarjan.
Staalo selitti kaikki. Ennenkuin hän oli kunnolla saanut kerrotuksi Lailan paosta ja Vornan lähdöstä takaa-ajoon, oli Seppä jo suksillaan. Mutta silloin pääsi Lippo hätään:
-- Malta mies. Et niin Lailaa kiinni saa. Paremmin on sille matkalle varustauduttava. Vornalla on siksi suuri etumatka, että hän saa viedyksi Lailan kauas, ennenkuin meillä on toivoakaan kiinni saamisesta. Mitä siinä väsynyt hiihtäjä voi. Valmistaudutaan tyynesti ja perinpohjin, sillä eihän tiedä, vaikka saisimme ajaa sutta aivan pesälle saakka. Ja Vornalla on hyvät hampaat.
Kiihkostaan huolimatta Seppä ymmärsi, että Lippo oli oikeassa. Heidän täytyi antaa Vornalle vieläkin etumatkaa saadakseen sitä enemmän varmuutta onnistumisestaan. Huokaisten istahti hän pulkan reunalle ja pyyhki otsaltaan polttavaa hikeä, jääden sitten kuin ajatuksissaan eteensä lumeen tuijottamaan. Mutta Lippo ryhtyi puuhaamaan tilapäistä leiripaikkaa kuultuaan oman tupansa poltetuksi.
Niin rupesivat he varustautumaan matkalle, joka sittemmin tuli niin kuuluisaksi molempien riitaisten heimojen keskuudessa ja josta kerrottiin kauan pohjolassa -- niin kauan kuin muisto näistä heimovainoista säilyi muuttuen tarinoiksi ja lopulta kadoten. Sillä siitä tapauksesta, jolloin Vorna ryösti rikkaan lappalaistytön lemmitykseen, sai alkunsa sarja toisia, jotka seurasivat nopeasti peräkkäin kuin helmet nauhassa. Ja tarina mainitsee, että mitä oli miehuutta ja kuntoa näillä mailla osoitettavana, se tuli kyllä kysymykseen näissä tapauksissa.
Staalo kävi jumalansa kuvalle. Hän tunsi nyt iäksi jättävänsä nämä seudut, joita oli lapsuudesta saakka pitänyt kuin ominansa. Vielä kerran tahtoi hän rukouksellaan suosittaa seitansa haltuun kaikki tänne jäävät vainajansa ja rakkaat muistonsa, ja ennen muuta saada jumalien suosion tälle nyt alkamassa olevalle retkelle, jonka onnistumisesta riippui hänen lapsensa pelastus. Seitansa eteen seisahtuen hän hartaasti kävi menojansa suorittamaan ja kuumat kyyneleet valuivat hiljaa hänen poskilleen.
X.
Kun Aslak näki järven rannalta piilostaan poron pulkkineen tulla puikkivan kohti Sepän rantaa, valtasi hänet heti aavistus, kuka ajaja oli. Se aavistus kuumensi kohta hänen povensa haikeaksi, vaikka samalla ajajan suunta sitä entiseen vihaan kylmensi. Sillä ajoihan pulkkaniekka kohti Sepän tupaa, joka nyt loimusi ilmitulessa, kohti paikkaa, josta se saattoi hakea vain häntä, joka oli alkusyy Aslakin onnettomuuteen ja turmioon. Katkeruus paadutti taas hänen sydämensä ja hän varustautui ottamaan tulijaa kiinni.
Mutta samalla hän näkikin, kuinka ajaja käännälti poronsa laukkaamaan pitkin rantaa huomatessaan Vornan laskeutuvan metsästä jäälle. Ja siinä samassa hän myös tunsi kuka ajaja oli, sillä sivutse mennessään tulivat Lailan kauniit ajovehkeet pimeässäkin helpommin näkyviksi. Kuin hiiden herättämänä heittäysi hän pulkkaansa ja syöksyi tytön perään kiihoittaen peuraansa sen villimpään laukkaan. Hän kuuli vielä Vornan huudon, jolla tämä kehoitti kaikin mokomin ottamaan ajajan kiinni, mutta sitten hän ei enää mitään kuullut, eikä itsekään enempää huutanut, sillä veri lauloi ja humisi kuumasti hänen korvissaan ja sydän tykytti haljetakseen. Eteenpäin vain mentiin hurjalla vauhdilla suuntaa katsomatta, lumen pyrytessä ympärillä.
Aslak tunsi Lailan ajokkaan ja tiesi, että ainoa poro, joka Staalon tuhatpää-laumasta saattoi sille vertoja vetää, oli juuri hänen. Siksi hän jättikin turhan kiirehtimisen, sillä hän tiesi peuransa ilmankin panevan kaikki voimansa saavuttaakseen edellä menijänsä. Siinä keinuessaan kinoksen harjalta toiselle vaipui hänen sydämensä vähitellen taas rauhan ja raukeuden tilaan. Hänen vihansa lauhtui ja hänen sydämessään heräsi voimakkaana sääli, katumus ja rakkaus, sekä toivo voida kaikki vielä hyväksi kääntää.
Totta oli, ettei hän ollut itse mitenkään tätä suunnitellut, vaan kaikki oli Vornan ja hänen vanhan apurinsa noidan puuhia. Vorna oli keksinyt keinon, millä houkutella suomalaiset saapuvilta ja viedä vaikeaan satimeen, ja noita oli ottanut kaikki toimeenpannakseen. Piilostaan metsän pimennosta olivat he sitten nähneet, kuinka Seppä oli kiireesti painunut Lipon jälkeen ja kuinka Staalo siten oli riistetty avuttomaksi. Mutta Aslak tunsi syvästi, kuinka rikollisesti hän oli menetellyt siinä, että oli vastarinnatta ja vihan saadessa vallan vahingoniloin lakin antanut tämän kaiken tapahtua. Olisiko hän sitten voinut sen estää? Ehkäpä ei, sillä mikäpä hän oli Vornan puuhia tyhjäksi tekemään, mutta silti olisi hänen pitänyt koettaa kaikkensa ja vaikka henkensä heittää asiansa puolesta. Nyt oli hän petturi, kurja kavaltaja, jolla ei ollut koskaan yrittämistäkään leirille. Ja sitä ajatellessaan täytti Aslakin sanomattoman syvä itsensä halveksimisen tunne, niin että hän pimeässä yössä vinhaa vauhtia kiitävän poronsa pulkassa ikäänkuin häpeästä kyyristyi ja painautui pulkkansa pohjaan. Ja sitten hän taas raivostui onnettomuutensa suuruudesta ja korjaamattomuudesta, puhjeten kirouksiin ja ärjähdyksiin...
Korjaamattomuudestako?
Hän aivan säpsähti. Ajoihan tuossa Laila yksin ja vapaana hänen edellään, olihan hän ainoa takaa-ajaja, ja olivathan sekä Seppä että Lippo tähän aikaan luultavasti hyvässä tallessa. Olihan heillä ajettavina maakunnan parhaat hirvaat, joita ei Vornankaan tapainen hiihtäjä väsyttäisi. Mikä estäisi häntä ja Lailaa pakenemasta sinne, minne ei Vornan ääni kuuluisi? Ehkä tyttö hyvinkin taipuisi häneen, kun tulisi huomaamaan, ettei hän Seppää ikinä saisi, ja kun ymmärtäisi, mistä kauheasta kohtalosta hänet oli pelastettu. Sillä sehän se juuri Aslakin sydäntä raateli, että hän oli itse ollut mukana saattamassa rakastamaansa naista toisen miehen saaliiksi, vihollisen, väkivallan tekijän... Voi pistävää tuskaa ja tukahduttavaa raivoa, jolle ei löydä viihdytystä. Mutta jos saisi Lailan pelastetuksi Vornan kynsistä, niin ehkä sillä olisi edes jotakin korjattavissa?
Kuin kuumeessa takoivat Aslakin aivot tätä kysymystä. Kun olisi edes Lailan poro ruvennut väsymään, että olisi saanut hänen kanssaan neuvotella, sanoa, ettei mitään pahaa aikonut, vaan pelastusta toi. Hänkö pahaa? Lailalleko? Oliko maailma saattanut muutamassa hetkessä muuttua niin kokonaan, että sellainen ajatuskaan saattoi hänen mieleensä lennähtää? Hänkö tekisi pahaa sille, jota oli lapsuudestaan saakka käsissään kantanut? Kohta kun tulee aukeampi, koettaa hän huutamalla pysähdyttää Lailan, että saavat sopia yhteisesti, mitä olisi tehtävä. Pian tullaan suurelle Matosuolle, jonka pinnalla keinuu kuin rannattomalla merellä; siellä huudan ja silloin Lailan täytyy ymmärtää, että hänen on hyvä pysähtyä kuulemaan.
Kuinka kummallista tämä ajo olikaan. Mentiin kuin ummessa silmin, päämäärää ajattelematta. Aslak näki selvästi, kuinka Laila alkoi tulla epävarmaksi, minne päin poronsa ohjata, yhä useammin vilkaisten taakseen. Ehkä se ei ollutkaan Laila, vaan joku haltia, joka hiiden peurallaan oli lähtenyt hänen tiellensä virvoja virittämään? Eikö ollutkin tuo hirvas sininen, kun se tuolla kiisi vuoman selällä, kuin sinertävän tulen sisässä? Kuule, kuinka rätisten taas hulmuavat vihertävät tulet, kuin huntuna laskeutuen ajajain ympärille. Hänen poronsa käy vauhkoksi, avaa kitansa ja lähtee hurjistuneena törmäämään pitkin nevan lakeutta, ja yhä vain jatkuu sinitulien särähtely öisessä ilmassa. Kuka onkaan tuo edellä ajaja? Haltia varmaan, sillä yhä väsymättä hänen peuransa kiitää, aivan selvään lumesta kohona, kuin halki ilman tulisen kaaren alla...
Aslak pyyhkäisi hikeä otsaltaan kiroten houreisille ajatuksilleen. Mutta siinä ajaessaan tunsi hän samalla saavuttaneensa suuren varmuuden ja rauhan, mikä oli johtunut siitä, että hän oli päättänyt koettaa parantaa tekoansa pelastamalla Lailan Vornan käsistä. Jo tultiin suurelle Matosuolle ja Lailan poro ryntäsi uljaasti nietosta halkaisemaan, mutta silloin sai Aslak ääntä kurkkuunsa:
-- Laila, pysähdy, älä pelkää. Pysähdy, sillä pelastuksesi riippuu siitä.
Näin hän huuteli ja ehkä hänen äänessään oli nyt jotakin, joka tehosi, sillä tyttö hidastutti peuransa kulkua kääntyen katsomaan häneen. Jo pysäytti hän kokonaan, odottaen Aslakia tulevaksi. Kun tämä oli saapunut äänen hyvästi kuuluville sanoi Laila:
-- Aja siinä, mutta älä yritäkään lähemmäksi. Missä olet ollut koko viime vuorokauden ja miten jouduit perääni?
Tytön katseesta loisti mitä suurin levottomuus ja epäluulo, ja hän tarkasteli Aslakia kiinteästi. Tämä painoi katseensa ja vastasi vältellen:
-- Olinpahan vain ajossa...
-- Missä ajossa? Miksi et ollut kotona? Tiedätkö, mitä isäni pelkäsi, kun äsken lähdin ajamaan? Kuka sytytti Sepän tuvan tuleen? Kuka oli mies, joka hiihti isän kodalle?
Lailan silmät iskivät tulta hänen näitä kiihkeästi kysellessään. Aslak painoi päänsä alas ja kuoleman kalpeus levisi hänen kasvoilleen. Mutta ennenkuin hän sai mitään sanotuksi, jatkoi tyttö yhä kiihkeämmin:
-- Vornan tuloa isä pelkäsi, eikä hän ole niissä aavistuksissa koskaan erehtynyt. Pois aikoo muuttaa nyt näiltä vanhoilta mailtaan. Sanoppas, tapasitko kenties Vornaa ajossa ollessasi? Näen sen kasvoistasikin, sinä raukka, raukka, kurja omiesi pettäjä...
Aslak vaikerteli tytön sanojen kuin teräsnuolien sataessa hänen sydämeensä, mutta tyttö jatkoi:
-- Ellen olisi itse lähtenyt erämaan turviin, niin varmaan olisin jo Vornan saaliina, sillä hän se oli tuo kodalle hiihtäjä. Mikä onnettomuus, että Seppä ja Lippo sattuivat olemaan poissa, sillä toinen olisi ollut päätös tällä asialla, jos he olisivat kotona olleet. Kas ne ovat miehiä, mutta mitä sinä... sinä...
Aslak näytti aivan kutistuvan pulkkaansa ja kiemurtelevan iskujen yhä tullessa. Mutta hän ei puhunut mitään, vaan jäi äkkiä kesken Lailan vihan tuijottamaan tytön silmiin. Hän näytti kuin imeytyvän tuohon tummaan katseeseen, joka loisti tuosta hänen vierestään pimeästä, ikäänkuin niiden silmien välke olisi ollut viimeinen maallisen onnen kajastus. Syvä liikutus kuvastui hänen kasvoilleen ja hiljaa rupesi hän puhumaan:
-- Laila. Totta on, mitä sanot. Tuskani syystä, jonka tiedät, vei minut rikokseen. Tahdottomana olen antautunut Vornan välikappaleeksi, ja sallinut hänen noidan avulla houkutella pois Sepän sekä lähestyä kotiamme tietämättämme. Tunsin koko ajan sydämessäni, että Staalo näkee tämän kaiken, -- olipa kuin olisi hän ollut katselemassa koko tapahtumaa aivan äärestä, vain hiukan korkeammalla seisten kuin me. Ja varmaan on nyt Vorna raivoisena porojemme jälkeä pitkin tänne hiihtämässä, ja saavuttaa meidät, sillä hän on sitkeämpi kuin mikään poro, hiihtäjänä voittamaton. Laila, kuule minua. Henkeni antaisin, jos kaikki saisin tekemättömäksi, mutta kun se on mahdotonta, koetan pelastaa edes sinut. En ymmärrä kuitenkaan muuta kuin että meidän on ajettava niin kauan kuin porot kestävät, ja ellei siihen mennessä mitään pelastusta ilmesty, on tyynesti taivuttava Vornan vangeiksi. Meidän on vaikea häneltä nyt pakoon päästä. Kun olen mukanasi, ei sinua uhkaa mikään väkivalta, sillä se ei ole Vornan tarkoitus, ja ehkä siitä silloin joku pelastuksen keino kehittyy. Luota minuun, kuten luotit ennen, vielä vähän aikaa sitten, ja minä koetan hyvittää rikostani... Laila hyrähti itkuun. Sanaa sanomatta heilautti hän hihnaansa ja lähti menemään halki pimeyden, Aslak jälleen kintereillään. Vaikka Laila ei mitään sanonutkaan, ymmärsi Aslak kuitenkin, että hän sai tehdä ehdotuksensa mukaan, ja tunsi siitä suurta huojennusta. Lailan moitteitten ja halveksimisen aikana äsken oli hänestä ikäänkuin kuollut kaikki se, joka oli edellisenä yönä mielettömänä raivosta ajellut ympäri maita ja metsiä, ja sijaan oli syntynyt syvä kohtaloonsa tyytymys, jolla oli ainoastaan yksi elämän tarkoitus, tekonsa sovittaminen siten, että saisi Lailan pelastetuksi. Aslakin luonnonlapsensydämessä lainehtivat tunteet korkeina aaltoina, väliin nousten hyrskyiksi, jotka pimensivät hänen mielensä sokeaksi, väliin taas selveten tyyneksi seesteeksi, jolloin hänen sydämensä parhaat puolet saattoivat täysin vaikuttaa. Kuten villi porokoira potkun saadessaan näyttää isännälleen hampaitaan ja tahtoo karata hänen päällensä, seuraavassa tuokiossa jo uskollisuutensa tuntien hänen kättään nuollakseen, samoin kuumatunteinen Aslak palasi harhailunsa jälkeen nöyrästi palvelemaan sitä, joka tähänkin saakka oli ollut hänen elämänsä ainoa lämmittävä ja onnelliseksi tekevä sisältö. Siihen palveluun sisältyi hän niin kokonaan, että viha ja mustasukkaisuus olivat nyt jääneet hänen tietoisuudestaan johonkin syrjään ja päämäärä oli vain Lailan onni -- miten ja kenen kanssa, oli sivuseikka...
Tarmolla kiirehtivät he porojansa koettaen ennättää niin pitkälle kuin mahdollista. Mutta ajokkaat, jotka kulun alkaessa syöksyvät nopeasti liikkeelle, talttuvat pian umpilumella kulkiessaan, ja rupeavat seisahtelemaan, ellei levähdystä suoda. Onneksi lähestyttiin jo vuoman toista rantaa, jossa välttämättä täytyi antaa porojen huoahtaa ja riipiä niille muutamia sylillisiä naavoja syötäväksi. Saattoihan käydä niin, että Vorna jo siinä saavuttaisi, mutta sen hän tekisi siinäkin tapauksessa, että väsyneillä poroilla eteenpäin yritettäisiin. Mutta jos ennätettäisiin hiukan huokaista ja päästäisiin lähtemään ennen hänen saapumistaan, oli yhäkin jäljellä pieni mahdollisuus livahtaa hänen käsistään.
Maan rantaan päästyään porot seisahtuivatkin itsestään. Rupeamatta väsyneitten elukkain kanssa taistelemaan meni Aslak tiheästä korpikuusikosta naavoja repimään Lailan jäädessä pulkkaansa. He eivät vaihtaneet sanaakaan, mutta pimeyden läpi Aslak näki tuon välkähtävän katseen, joka oli syöpynyt hänen sieluunsa. Nöyrästi hän painoi sen edessä päänsä, kahlaten syvässä lumessa kuusten juurille ja ruveten kokoamaan poroille ruokaa. Jo peurat itsekin luontonsa mukaisesti alkoivat kuopia lunta syrjään, kunnes saivat maan pinnan paljaaksi. Sinne lumikuoppaan ne sitten painuivat nokalleen repien irti jäkälää kankaan pinnasta.
Laila makasi pulkassaan tuijottaen taivaalle, jossa siellä täällä vilkahti tähti kuusen oksien lomitse. Hänen mielensä oli vallannut omituinen turtumus, ikäänkuin lumo lähestyvän turmion edessä. Hän ei jaksanut ajatella pakoa, ei pelastusta, vaan painoi silmänsä umpeen, valmiina kaikkeen siihen, mitä oli itselleen kuvitellut. Kaukaa, ikäänkuin taivaan rannalta metsän reunan yli, näytti katsovan hänelle niin tuttu katse, joka tuntui sydämessä saakka, mutta vaikka kuinka olisi sitä tutkinut, ei se voinut antaa uskoa eikä rohkeutta. Kun hän apua rukoillen sitä ihan vaatimalla vaati, painui se alas ja peittyi, ikäänkuin sillä osoittaakseen, että kaikki apu oli mahdoton. Tuska kouristi Lailan sydäntä ja hän vaipui väsymyksen ja turtumuksen sekaiseen uupumistilaan. Vihdoin ruumis vaati omansa ja tyttö vaipui uneen.
Aslak hiipi hänen viereensä ja kumartui hiljaa katsomaan hänen kasvojansa. Näytti kuin hän olisi niistä tahtonut ikäänkuin viime kerran häiriintymättä nauttia ja painaa ne mieleensä tunnustähdeksi ja ikuiseksi muistoksi. Uudella voimalla valtasi siinä hänet syyllisyyden tunto, niin että hän vaipui masentuneena lumeen tytön pulkan viereen, nyyhkytysten vapisuttaessa hänen ruumistaan.
Korvessa oli hiljaista. Tuuli ainoastaan silloin tällöin suhahti kuusikossa tai poro kalisutti valjaitaan ja kavioitaan jäkälää etsiessään. Väliin kuului pehmeä kahahdus hangesta, kun kuusien yläoksilta vierähti hiljaa lumimöhkäle kuin aave. Mielen murhe tyyntyi vähitellen näitä ääniä tarkatessa, sydän sulautui yhteen ympäristön kanssa ja uni toi pian Aslakinkin väsyneelle sielulle lepoa.
Kun Laila heräsi, oli vielä pimeä, mutta pimeän valaisi pieni tulenloisto kuusen juurelta. Tulen äärellä istui mietteissään mies, nojaten päätään käsiinsä ja liekkiin tuijottaen. Vähän syrjempänä istui aran näköisenä Aslak, vilkuillen mieheen ja Lailaan. Kun Laila liikahti ja pulkka kahahti lumella, kääntyi mies katsomaan häneen. Silloin Laila tunsi hänet.
Mies oli Vorna.
Hän tervehti tyttöä ystävällisesti katsoen häneen pitkään ja miettiväisesti. Tyttö painoi päänsä ja purskahti itkemään. Silloin Vorna nousi ja toi hänelle palan tulella kärventämäänsä poronlihaa, sanoen:
-- Syö Laila, että jaksat, sillä meillä on pitkä ja kiireellinen matka edessämme. Älä pelkää, sillä en tee sinulle mitään pahaa. Mukaani on sinun lähdettävä kuitenkin. Kaikki jäivät kodallasi terveiksi.