Part 3
hyräili jo Lippo vanhaan totuttuun tapaansa järveltä noustessaan rantanäreikköön. Hänen pyyntinsä oli onnistunut hyvin pitkin syksyä, joten pienessä varastoaitassa, joka oli rakennettu korven synkeimpään tiheikköön patsaitten varaan, oli jo mitä mieluisin valikoima kalliita ja haluttuja turkiksia. Milloin sellaisten eläinten pyynnissä oli sattunut seisaus, silloin Lippo heti ansoillaan riensi lihavaroja uudistelemaan. Näin hän kulutti päivänsä alituisessa askartelussa riistan kimpussa, tottuen niin yksinäiseen hiihtelyynsä salolla, ettei ihmisten seuraa suurin kaivannutkaan. Siitä oli hänellä myöskin kehittynyt tavaksi eräänlainen jahkaileminen ja harkitseminen, jota hän yksin ollessaan ja metsissä hiihdellessään puoliääneen ja katkonaisin lausein harjoitti. Hän puheli itselleen kehoitellen viisauteen ja varovaisuuteen, lausui ankarat sanat jouselleen, jos se ei oravaa pudottanutkaan, säälitteli kuollutta saalistaan silitellen näädän kultaista rintaa ja ihaillen sen kiiltäväkarvaista turkkia. Kun hän nyt hiljaa ensimäiselle ansaryhmälleen tultuaan näki, että pari riekkoa oli vihien portteihin tarttunut, kiiruhti hän hellävaroen ottamaan niitä irti ja kätkemään sievää päätä siiven alle, samalla mutisten itsekseen osanottonsa sanoja. Niin kulki hän tarhalta toiselle, kunnes saapui viimeiselle. Sitä laittaessaan kuuli hän äkkiä kahauksen takaansa pensaikosta ja ennenkuin kerkesi kääntymäänkään, jonkun niskassaan häntä maahan painamassa. Sen verran ukko kuitenkin sai itseään oikaistuksi, ettei aivan avuttomaan asemaan joutunut, vaan saattoi ruveta vastaan ponnistelemaan. Ja vaikka hän oli kooltaan pienenpuoleinen, tuli päälle hyökkääjä pian ymmärtämään, ettei hän yksin pystynytkään Lippoa nuorittamaan. Äkillisellä keikauksella sai Lippo ahdistajan selästään ja olisi kenties pitänyt hyvinkin puolensa, ellei toinen mies olisi puukolla heristänyt:
-- Asetutko, vai annanko tästä...
-- Ka ka, arveli siinä Lippokin viisaammaksi ja heitti rynnistelyn. Samalla saapui paikalle vielä kolmaskin mies, jolloin Lippo huomasi pelin menneeksi. He olivat pitkiä ja solakoita uroita, suksisauvassa kiiltävä keihäs ja sotajousi selässä. Valkoista mekkoa piti koossa leveä hirvennahkainen vyö, jossa riippui monellaisia hopea- ja tinahelyjä, suuri puukko, tulukset sekä muutakin pientä tarvekalua. Miehet olivat nuoria ja hyvän näköisiä, ruskea tukka tunkien sankkana esille karvalakin alta ja silmät välkkyen kirkkaina. Kaikilla kasvoi parta valtoimenaan, tehden viiksien välistä välähtelevät hampaat entistäkin valkoisemman näköisiksi. Sauvaansa nojaten he siinä kaikin kolmin Lippoa uteliaasti tarkastelivat, kunnes vihdoin yksi riisti häneltä kaikki aseet sanoen:
-- Jo jouduit nyt, Lippo Suomalainen, kiikkiin. Lähdemmekin tästä Vienan isoille kylille...
-- Älä veikkonen leikkiä laske. Vielä on minulla kontiot tappamatta.
Lippo oli huolestuneen näköinen ja kynsi korvallistaan.
-- Taitavat sinun osallesi jäädäkin. Lähdepäs hiihtämään tuossa meidän välillämme, niin en huoli sitoa vanhaa miestä. Mutta koetahan karata, niin näet...
Lippo vilkaisi ympärilleen ja nousi hitaasti suksilleen. Mutta samalla kuin toiset sijoittelivat hänen kapineitaan selkäänsä, potalsikin hän aivan salamannopealla vikkelyydellä suksensa liikkeelle miesten välitse metsään. Mielessä vilahti ajatus, että kun edes jousen kantamattomiin ehtisi päästä, niin silloin koetettaisiin taas, kuka oli nopein ja sitkein hiihtäjä vielä vanhoillaankin.
-- Sehän on kuin ilves... Piessa... Älkää hiidessä päästäkö karkuun.
Kaksi miehistä puhaltautui Lipon jälkeen täydellä vauhdilla, mutta kolmas seurasi hitaammin kantaen jälelle jääneitä esineitä. Edestä korvesta kuului hiihtävien miesten mekastus, huutoja, kirouksia, kunnes ne samalla lakkasivat ja naurun hohotusta alkoi kuulua sijaan. Perästä tulija kiiruhti uteliaasti paikalle näkemään, mitä oli tapahtunut.
Lipon tavallinen hyvä onni oli hänet nyt pettänyt, sillä myötämaahan potkaistessaan oli hänen sauvansa painunut syvälle lumeen ja tarttunut johonkin risuun, niin että hän oli joutunut laskemaan sauvatta pitkää myötämaata. Siinä oli hän horjahtanut vauhdissaan ja suistunut ylenkuppuraisiaan paksuun nietokseen. Samaan rytäkkään oli vasten tahtoaan joutunut ensimäinen perästä hiihtäjä, ja molemmat hautautuivat hetkeksi niin, ettei heistä saanut sanottavaa selvää. Mutta Lippo oli ehtinyt jo asiasta perin pohjin närkästyä, ja tarttui siekailematta vastustajaansa kurkkuun vääntäen hänet alleen ja ruveten hänelle nyrkillään opettamaan erämaan lakia. Alle joutunut karjalainen syljeskeli lunta suustansa ja kiirehti toveriaan avuksi:
-- Ukko, perkeleh, sadattaa, minut allensa, joudu...
-- Joudat saadakin, naisen ryöstäjä, ilkkui toinen nauraen kohti kurkkuaan ja pysähtyen ääreen katsomaan.
Nähtyään pakoretkensä näin nolosti päättyneeksi nousi Lippo ylös ja auttoi toistakin jaloilleen nietoksista. Ihmetellen tämä häntä katseli ja sanoi:
-- Koko peto sinä oletkin äijäksi. Ilmanko Vorna niin varoittelikin, että Lippo kiinni pankaa, mutta älkää tappako.
Lippo säpsähti.
-- Sotaretkelläkö kulkee Vorna, vai muutenko rauhallisia erämiehiä kiinni panee.
-- Millähän kulkenee...
Miehet vilkaisivat toisiinsa naurahtaen ja eräs heistä sanoi sitten:
-- Muutenkin teidät kiinni panna saa, sillä nämähän ovat meidän maitamme. Pysykää omilla paikoillanne älkääkä tänne tunkeutuko.
-- Teidän maitanne, murahti Lippo halveksivasti, mutta ei ruvennut enempää asiasta väittelemään. -- Parempihan on sentään kiinni pano kuin tappo, ja sehän se oli ennen teikäläisillä tapana, lisäsi hän vältellen.
-- Niin oli teilläkin, vastasi eräs miehistä katkerasti. Viimeksi vuosi sitten äitini tapoitte ja kotikyläni poltitte, verikoirat...
-- Tehdään sovinto...
Lippo sanoi sen hiljaisella ja vakaalla äänellä, niin että nuo hurjat miehet aivan ihmeissään häneen katsahtivat:
-- Sovinto? Mikä sovinto? Oletko hullu, äijä? Nouse nyt jo joutuin suksillesi, että päästään matkalle. Vai sovinto. Missä tässä sitten ryöstössä käytäisiin?
Heidän siinä hiihtäessään selvitteli Lippo itselleen asemaa ja näiden Karjalan soturien tarkoitusta. Vorna oli määrännyt, ettei häntä saanut tappaa. Mitä varten hänet sitten kiinni otettiin? Että Vornan näille maille ilmestyminen oli yhteydessä Lailan asian kanssa, siitä oli Lippo varma, mutta mistä oli Vorna saanut tietää heidän täällä olostaan? Ja jos hän tiesi hänestä, niin tietäisi hän Sepästäkin, jonka kiinni saanti olisi hänelle paljon tärkeämpää. Oliko nyt tällä aikaa hyökätty Sepän kimppuun toisaalta ja kenties ryöstetty Laila? Lipon sydäntä vihlaisi hänen oma avuttomuutensa, kun ei voinut varoituksen sanaa kellekään saada. Ei auttanut muu kuin hiihtää miesten välillä ja odottaa, tarjoaisiko joku hetki toiminnan mahdollisuutta.
Hiihdettyään koko päivän saapuivat he vihdoin pitkälle ja kapealle järvelle, jonka molemmat rannat kohosivat jyrkiksi tuntureiksi. Järven päässä, notkossa, hyvässä luonnon muodostamassa piilopaikassa oli karjalaisilla leirinsä, jossa vieläkin kytevät nuotiot savusivat. Näki kaikesta, että paikalla oli ollut isompikin joukko, joka kuitenkin oli kaikesta päättäen jo myötyriksi lähtenyt, Tannertunut lumi, monet nuotion sijat, teurastuksen jälet ja muut sellaiset seikat osoittivat, että paikka oli ollut jonkunmoisena vakinaisempana asemana, jossa oli pitempään levähdetty sekä mennen että tullen. Pitkin järveä itään menevä polkeutunut tie näytti, että sinne oli vasta suuri matkue kadonnut.
-- Jo on taas rantapitäjissä savunnut, ajatteli Lippo katkerasti nuo jäljet nähdessään, on savunnut ja viattoman verta vuotanut. Kohta kai on sitten meidän vuoromme vierailuun vastata, ja veri vuotaa vuorostaan pohjalaisten kostajain tapparan tiestä. Mutta miksi ovat nämä miehet jäljelle jääneet? Pelkäävätkö minusta Lailalle niin suojaa olevan?
-- Hei Lippo, kiljaisi hänelle eräs miehistä, käy tänne nuotiolle, niin saatpa ruokaa suuhusi. Taitaapa maistuakin pitkän hiihdon jälkeen. Emme huoli suomalaisten hauskinta äijää kiusata, vaan viemme hänet terveenä kotiin saakka, jotta saamme häntä siellä kaikille näytellä. Vielä hyvinkin meihin mieltynee.
Miehet nauroivat ja laskivat leikkiä, mutta Lippo totteli vaiti ollen. Syötyään salli hän sitoa itsensä ja köllähti valkean hauteeseen silmät puoli ummessa päivän tapahtumia ajatellen. Talven synkkä pimeys seisoi kuin muuri tuossa käden ulottuvilla ja kaukaa järven selältä kuului suden valittava, kamala vonkuna. Siinä kuuli hän myös, kuinka eräs karjalainen sai määräyksiä...
Hetken levähdettyään piti erään heistä lähteä kuulostamaan, oliko Seppä päässyt jäljille. Jos oli päässyt, niin nopeasti piti hiihtää edellä tänne siitä sanaa saattamaan, tai ellei ollut päässyt, niin piti jotenkin koettaa johdattaa. Täällä sitten otettaisiin hänet lämpimästi vastaan. Kävi sitten miten kävi, niin ainakaan ei enää minnekään täältä avuksi ehtisi, se olisi varmaa, ja kuinkapa ehtisi, kun henkensä heittäisi.
-- Taitaa olla toverisi rivakka mies?
He kääntyivät Sepästä kaikin kyselemään. Lippo vastaili vältellen, sydämessä kauhistus sen kavalan suunnitelman johdosta, jonka perille hän nyt oli päässyt. Vangitsemalla hänet, saatiin Seppä houkutelluksi pois lappalaisten lähettyviltä ja siten heidät kaikki vaivatta ja verenvuodatuksetta varmasti karjalaisten valtaan. Siksi siis hänenkin henkensä säästettiin ainakin toistaiseksi. Ja kun nyt Seppä hiihtäisi tänne heidän väijytykseensä, joutuisi hän varmasti vaanijain saaliiksi Lipon voimatta tehdä mitään hänen pelastuksekseen. Raivo kuohutti hänen rintaansa.
Yön kolkkous ja kylmyys näytti soturienkin mieltä painostavan, sillä he vaikenivat ja istuivat mietteissään tuleen tuijottaen. Hiiltyvä honka ritisi ja rasahteli, tulisten sysien pinnalla häilähteli liekin leimahduksia kuin näkyjä, joita Lippo oudolla tietäjän katseella kauhistuen tarkasteli.
VI.
Yö kului Lipolta unettomasti, alituisessa tuskassa ja epäilyksessä. Hetkisen maattuaan oli eräs miehistä jo noussut suksilleen ja lähtenyt eilistä latuaan takaisin hiihtämään ja tulijaa sieltä päin vakoilemaan, mutta toiset nukkuivat muutamia tunteja raskaasti, välittämättä kylmästä ja yhä lähempää kuuluvasta suden ulvonnasta. Lippo oli sidottu niin perinpohjin, ettei hän kyennyt liikahtamaankaan. Vuoroin kylmä ja vuoroin liiaksi polttava tulen haude tuottivat hänelle kovia kärsimyksiä. Hän koetti ähkiä ja kieriskellä edes siten saadakseen jotakin melua aikaan, mutta miehet siitä kohta häntä ankarasti heristivät.
Tuskin oli pimeys ruvennut hiukan harmajammalta näyttämään, kun miehet jo kavahtivat pystöön ja rupesivat kuuntelemaan toveriaan. Mitään ei kuulunut. Kuura peitti heidän vaatteensa ja partansa, ja silmät kiiluivat kirkkaina aamuhämärässä vaikeitten ripsien välistä. He ottivat keihäänsä ja jousensa ja lähtivät hiihtämään takaisin päin.
-- Eiköhän pian Seppä sieltä ruvenne tulemaan? Ollaanpa varuillaan, sillä se hylky kuuluu olevan kova miehekseen.
Mistä tiesivät miehet niin varmasti odottaa Seppää hänen jäljilleen?
Sitä harkitsi Lippo siinä kalpenevia tähtiä katsellessaan. Tokko tiesikään Seppä, minne päin hän tällä kerralla lähti ansoilleen, niitä kun on hänellä monessa notkelmassa? Olisiko tekeillä vielä mustempi salajuoni, johon olisi liittynyt muitakin kuin nämä karjalaiset? Aivan selvästi oli Vorna ollut ryöstöllä ja siltä retkeltä palatessaan päättänyt viedä mukaansa Lailan. Mutta mistä tiesi heitä varoa? Kuka kertoi ja miksi ei tullut isommalla miesjoukolla?
Hänen ympärillään oli nyt kaikki hiljaa. Luottaen köysiensä vahvuuteen olivat miehet jättäneet hänet yksikseen nuotiolle toverinsa kohtaloa odottamaan. Mitä suurimmalla vaivalla sai ukko nyt hiukan liikautetuksi itseään ja rupesi katselemaan ympärilleen, olisiko lähettyvillä jotakin terävää syrjää, johon saisi käsiensä siteet poikki hangatuiksi. Mutta mitään sellaista ei ollut. Hän aikoi jo huutaa miehistä välittämättä, mutta huomasi sitten, että Seppähän kiiruhtaisi vain sitä nopeammin turmiotansa kohti. Lippo oli jo laueta syvään epätoivoon, sillä hän ei huomannut nyt kerrassaan mitään keinoa, jolla olisi voinut lähestyvää Seppää hänen vaarastaan varoittaa. Tuskissaan siinä maatessaan sattuivat hänen silmänsä rakovalkeaan, jossa tuli kirkkaasti kalvoi jo ohueksi palaneen päällyshongan reunaa.
Jos hän saisi kieräytetyksi itsensä sillä tavalla tulen ääreen, että tuli saisi kärvennetyksi käden hihnoja, pääsisi hän pian irti. Saattaisi siinä yrityksessä palaakin, mutta kieräyttämällä itsensä hankeen saisi tulen kyllä sammutetuksi. Lippo rupesi hivuttamaan itseään varovasti tulta kohti, kääntyen lähelle päästyään siihen selin ja koettaen kurottaa käsiään hiiltyvää hirren reunaa kohti. Kovasti punehtuivat hänen kasvonsa tulen polttaessa hänen käsiään, mutta uhallakin hankasi hän hihnoja kekäleeseen, kunnes tuskasta aivan harmaana oli pakotettu vyörähtämään ulommaksi. Hetken kuluttua kokosi hän voimansa uudelleen, kieri taas tulen ääreen ja koetti paahtaa hihnojaan poikki. Kuumuudesta nahka kävikin pian hauraaksi, niin että Lipon jännittäessä epätoivon vimmalla köysiään hihna jo rapsahtikin poikki ja hän sai kätensä irti. Hetkisessä oli ukko seisaallaan kuunnellen varovasti. Vapauden tunne antoi hänelle uutta rohkeutta. Hän hyppäsi suksilleen ja lähti kiivaasti hiihtämään sinne, minne miehet olivat menneet ja missä he Seppää odottivat.
Jos Lippo olisi tiennyt, että miehillä oli käsky ottaa Seppäkin hengissä kiinni, ei hän olisi ollut niin rauhaton; Sepän voimat tuntien olisi hän ollut varma siitä, että tämä pitäisi hyvin puolensa kahta väijyksistäkin hyökkäävää miestä vastaan, vaikka nämä olisivatkin niin salskeita urhoja kuin nyt. Mutta hän luuli, että Seppää aiottiin ampua salaa, ja siksi kiirehti hän viimeisillä voimillaan miesten perään voidakseen jos mahdollista Seppää varoittaa. Onneksi oli hän saanut jousensa ja nuolensa mukaansa leiripaikaltaan.
Vähän matkan päässä poikkesi hän ladulta syrjään päästäkseen hiihtämään, jos mahdollista, karjalaisten ohi Seppää vastaan. Tarmokkaasti lykki hän ladulta näkymättömiin, kunnes käänsi suuntansa sen mukaiseksi, lähtien kohoamaan pitkin laaksoa ylävämmille maille. Äskeisistä vartioistaan hän ei kuullut mitään, vaan kiiruhti kulkuaan yksin hiljaisessa aamun hämärässä.
Laakso kohosi tässä loivaksi ylämäeksi, josta Lippo oli saanut edellisenä iltana vartiainsa kanssa hyvän huilun. Raskaasti liukkailla sivakoillaan tästä ylös ponnistaessansa oli hän jähmettyä paikalleen äkkiä kuullessaan ladulta ärjähdyksen, josta ei voinut erehtyä: Seppä se oli. Ja samalla kuului sieltä kirouksia, huutoja, voihketta ja painiskelun jytinää.
Vauhdilla läksi Lippo paikalle. Hänen tullessaan oli jo ratkaisu selvä. Maassa makasi toinen karjalainen Sepän keihäs syvällä rinnassaan, punaten lunta hurmeellaan ja tuijottaen jo lasittuvilla silmillään kankeasti ja älyttömästi taivaalle. Mutta kuoleman tullessa saivat silmät vielä hetkiseksi loistetta ja silloin niihin ilmestyi kamalaa kauhua, kuin viheriäistä tulta, jossa kuvastui sanomaton pelko äsken tapahtuneesta ja siitä, mikä tuleva oli. Toisen karjalaisen, pitkän ja solakan miehen vyötäisille oli Seppä saanut kietaistuksi vasemman kätensä, jolla oli vastustamattomasti vetänyt hänet luokseen, mutta oikealla kädellään oli hän kouraissut vastustajaansa kurkusta, painaen hänen niskojaan taaksepäin. Jo kaukaa näki Lippo, että Sepän silmissä oli villi ja hurja ilme, että hän puri hampaitaan yhteen kuin tuskassa ja että kalman kalpeus oli levinnyt hänen kasvoilleen. Turhaan ponnisteli karjalainen mies vastaan, kipu kurkussa yltyi, aseet kirposivat hänen käsistään, kunnes tuskanhuuto viimein viilsi talvista ilmaa tukehtuen käheäksi korinaksi; nauskahtaen murtui miehen niskaluu suomalaisen jättiläisen raudankovaan otteeseen ja sammuen vaipui mies hänen eteensä, juuri kun huohottava Lippo tuli paikalle.
Kauhu kuvastui Lipon kasvoilla.
-- Voi julmaa paikkaa sentään, sai hän sanotuksi.
Vasta hänen äänensä kuultuaan näytti Seppä heräävän. Hän katsoi ympärilleen, taivaalle, maahan eteensä siinä oleviin ruumiisiin, ja vihdoin Lippoon. Näytti kuin olisi häntä värähdyttänyt inho tapahtuman johdosta, mikä tunne kuitenkin samalla peittyi iloon ukon näkemisen johdosta.
-- Lippo, sanoi hän, Lippo, sinä elät siis. Ne eivät sinua tappaneet, kuten pelkäsin. Kovasti olen ajanut. Tässä nämä hyökkäsivät päälleni äkkiä, mutta eivät juuri yllättäneet. Minulla oli keihäs ja käsi nokkelampi. Miten olet päässyt irti? Ketä olivat nämä miehet? Ellei noita olisi minua perääsi lähettänyt, olisit kenties joutunut kauemmaksi aikaa heidän valtaansa.
-- Noita?
Lippo tuijotti hämmästyneenä Seppään, joka muutamalla sanalla selvitti asian.
-- Ansaan olemme joutuneet, poika, sanoi nyt Lippo ja kertoi mitä tiesi.
-- Jaksatko hiihtää vielä, Lippo Suomalainen? Seppä oli jo kääntänyt suksensa ja kysyi näin Lipolta.
-- Äijän jaksaisin vielä, vastasi tämä, mutta käteni ovat kipeät. Hän näytti Sepälle käsiään ja kertoi, miten oli ne hätäyksissään polttanut.
-- Hulluksiko sinä olet tullut, tuomitsi Seppä, mutta näytti aivan ällistyvän Lipon itseuhraavasta teosta. Luulitko sinä todella, että nuo miehet saisivat minut menetetyksi?
Hän teki kiireesti pienen tulen ja sulatti laukustaan Lipon käsiin poron kuuta. Mekostaan repi hän sitten kääreen, jonka sitoi taitavasti, niin että ukko saattoi jotenkuten suksisauvaa pidellä. Sitten sanoi Lippo:
-- Anna mennä nyt, kyllä pysyn perässäsi. Vielä sinunkin voimiasi kysytään, ennenkuin on Laila kiinni hiihdettynä.
Kumea karjahdus tunki Sepän rinnasta ja hän puhaltautui menemään notkahdellen kuin korkea honka tuulen käsissä. Mutta kärppänä hilppoi perässä Lippo-ukko, nyt enemmän kuin koskaan ennen ylläpitäen kuuluisaa hiihtäjämainettaan.
* * * * *
Kauhistuen oli korven suojasta katsellut äskeistä taistelua tuo karjalainen, joka aamulla oli lähtenyt Seppää vastaan ja jota silloin tuonen siipi niin läheltä sipaisi. Hänen kätensä oli tuon tuostakin koskettanut jousta, varsi oli raivosta jännittynyt ja henki oli käynyt läähättäväksi, mutta nähtyään, minkälaisen uroon kimppuun hänen toverinsa olivat onnettomuudeksi joutuneet, oli hän taas rauennut toimettomuuteensa. Silmänsä ummistaen toverinsa kauhealle kuolemalle oli hän siinä seisonut, viipynyt sijoillaan vielä silloinkin, kun Seppä ja Lippo jo menivät kaukana. Ja vasta sitten, kun ketään ei enää ollut saapuvilla, hyppäsi hän suksilleen lähtien hiihtämään pois kuin mieletön, sanomattoman kauhun tunteen ajamana.
Ja niin oli vihdoin sinä talvisena aamuna taas kaikki hiljaa.
Tuntui kuin olisi erämaa tahtonut varmistua siitä, ettei enää ollut taisteluja eikä intohimoja, sillä se kuunteli kauan värähtämättä, ääntä puolestaan päästämättä. Mutta lopuksi alkoi puiden lomissa vilahdella harmaita haamuja, jotka varovaisesti, kiertäen ja kaartaen lähestyivät surman paikkaa. Kuta lähemmäksi ne pääsivät, sitä houkuttelevammalta tuntui veren haju, kunnes ne eivät enää voineet haluaan hillitä, vaan menivät katsomaan, mitä siellä oli. Tulta iskivät silmät saaliin nähdessään ja unohdettu oli kaikki äskeinen varovaisuus.
VII.
Kun noita laskeutui Lipon tuvalta alas jäälle, ilmestyi hänen kasvoilleen ilkeä ja pahaa ennustava hymy. Kotiinsa mennessään katseli hän jään yli nopeasti hiihtävää Seppää, mutisten itsekseen:
-- Kunhan et jäisi haettavasi jälkeen, ylpeä lantalainen.
Kodalle tultuaan meni hän sisään. Perällä istui taljallaan Staalo vaiti ollen ja kannus kädessä. Hän tuijotti tuleen omituinen loiste silmissään ja näppäili sormellaan kannuksen kiinteätä kalvoa. Noidan tullessa kohotti hän katseensa.
-- Sinäkö siinä?
Äänessä oli jotakin erikoista, joka sai noidan säpsähtämään. Hän ei kuitenkaan ehtinyt sanomaan mitään, ennenkuin toinen jatkoi:
-- Kuten näet, olen tarttunut itse isäni kannukseen. Luulen, että sinä olet petturi, etkä mikään noita. Kun oikean noidan henki lähtee vaeltamaan, kertoo se totta, sillä jumalat eivät valehtele, mutta sinä, sinä olet valehdellut aina. Yöllä tunsin äkkiä, että isäni oli luonani. Hän vei henkeni näkemään, että suuri vaara oli minua uhkaamassa, kuitenkaan sanomatta, mikä se oli. Niin paljoa eivät henget saa kertoa, mutta varoittaa saavat. Mutta sen ne kuitenkin varmasti kertoivat, että ennenkuin kolmas vuorokausi tästä on ummessa, runtelevat sudet sinun luitasi. Kuuletko, konna.
Noita aivan jähmettyi. Vaikka hän olikin ammatissaan petturi, oli hän silti äärettömän taikauskoinen, joka ei ottanut askeltakaan haltiain mieltä kysymättä. Staalon kolkko varmuus hänen kuolemastaan täytti hänet kauhistuksella, jota hän ei voinut salata. Olisiko Staalo todellakin tietäjänäkemyksellään saanut vihiä jostakin, vai olisiko hän muuten päässyt vehkeistä selville? Mutta jos olisi, niin tietenkään ei enempää tässä viipyisi. Mateliaasti hän siksi vastasi:
-- Älä syytä ystävääsi, Staalo, äläkä hänelle niin kovaa kohtaloa ennusta. Jos sallit, niin yhdessä lyömme kannusta ja tiedustelemme salattuja asioita.
Mutta toinen vastasi vain pahanenteisesti:
-- Kukaan ei voi välttää kohtaloansa. Kaikki, mitä teemme, tapahtuu vain ennen määrätyn täyttämiseksi. Järkkymätön on jumalain tahto. Mene rauhaasi ja muista, että viimeistään kolmantena vuorokautena tästä sudet repivät luitasi. Silloin tiedät minun sanoneen sinulle sen, minkä teoillasi olet ansainnut. Onko nyt mieluisa ollaksesi? Käy lähemmäksi, että saan nähdä silmistäsi, miltä tuntuu, kun tietää joutuvansa susien saaliiksi, käy tänne, tule...
Staalo nousi ja läheni horjuen noitaa, joka kauhistuneena peräytyi hänen edellään ulos. Mutta oviaukolle päästyään ei Staalo ollut enää häntä huomaavinaan, vaan huusi Aslakia, niin että tienoo kajahti. Tätä ei kuitenkaan kuulunut, ja eräs rengeistä riensi selittämään:
-- Ajoon läksi jo eilen illalla.
-- Missä on Laila?
-- Poro-aituukselle lienee ajanut.
Vanha lappalainen painoi kätensä silmilleen ja puhui itsekseen. Kaikesta näki, että hän ikäänkuin odotti jotakin tapahtuvaksi, mutta ei kuitenkaan niin, kuin olisi kaikki toivo ollut mennyttä; olipa hänen odotuksessaan jotakin kärsimätöntä, malttamatonta, kuin olisi hän halunnut päästä pian erilleen kaikesta siitä, jota ei voinut välttää. Hän komensi kaikki miehensä valmistautumaan muuttokuntoon. Tavarat oli nuoritettava pulkkiin, porot koottava saataville ja joka hetki oli oltava lähtövalmiit. Mutta kotia ei pitänyt purkaa, vaan asettua niihin yöksi kuten tavallisesti, kuitenkaan nukkumaan rupeamatta. Kummastellen väki kuunteli näitä määräyksiä, mutta ei vähimmälläkään tavalla niiden täyttämistä viivytellyt.
Mutta Staalo itse hiihti verkalleen saaren pohjoispäähän, jossa hänen jumalansa olivat. Saavuttuaan seitansa eteen hän jäi siihen ristissä käsin seisomaan syviin mietteisiin vajonneena; hänen päänsä vaipui kumaraan ja silmiin tuli omituinen kiilto. Hetkeksi vartensa oikesi taas, kätensä puristuivat nyrkkiin, mutta sitten raukeni uhma ja hiljainen nöyryys levisi hänen muodolleen.
-- Jumalat -- niin puhui lappalaisukko itsekseen -- avatkaa minulle tie minne mennä, ettei vääryys ja sorto meitä alati tavoittaisi. Jos ovat jo maat lopussa, mantereet kaikki kansoitettuna, niin pehmitä ihmisten mielet, että saataisiin vallalle sopu ja rauha, oikeus ja ystävyys. Jospa tietäisin, minne paeta, mistä löytää piilopaikka, jonne ei osaa Suomen eikä Venäjän mies, niin sinne tulista vauhtia peuroineni kiitäisin, mutta sellaista paikkaa ei enää ole. Vallattuna ja verotettuna ovat maat Valkeasta merestä Pohjanlahteen ja Jäämereen saakka; turha on lappalaisen turmaansa paeta, sillä kaikkialla se hänet saavuttaa. Mutta mitä omaisuudesta ja mitä rikkaudesta, se menköön, mutta säästäkää, jumalat, ryöstäjältä ainut lapseni, Laila tyttöni, jonka ainoan olen sydämeni virkistykseksi säilyttää saanut; älkää toki salliko kukkani vartta taittaa. Valakaa, jumalat, suurta viisautta ystäväni Lipon mieleen ja voimaa Sepän sydämeen, sillä arvaan heidän haluavan meitä puolustaa. Ilman teidän apuanne ei kaksi erämiestä mahtavalle vainolaiselle mitään mahda, mutta avullanne he voivat suistaa suuretkin surmat...