Part 2

Chapter 23,101 wordsPublic domain

Niin hän siitä sitten kuitenkin taipui lähtemään yksin, mutta uhkasi tulla pian ja viedä, koska on hänellä siihen halu ja valta. Siitä asti on eletty ainaisessa pelossa, että milloin uhkauksensa toteuttaa. Olisi siirryttävä lännen ilmalle tai pohjoiseen, mutta monet seikat tekevät sen toistaiseksi mahdottomaksi. Kesän ajaksi oli hän asettunut näin saarelle, ettei toki arvaamatta kimppuun pääsisi, ja kaukana olivat hänellä vahdit vaanimassa. Siksi oli heidätkin niin äkkiä huomattu, ja jos olisivat niitä samoja verottajia olleet, niin tappaa olisi koetettu siihen nuotiolle.

Äkkiä vanha Staalo hypähti seisomaan. Hänen kasvoilleen ilmestyi huolestunut ilme ja hän näytti ikäänkuin kuuntelevan. Huolestuminen muuttui pian mitä suurimmaksi levottomuudeksi ja hätäisenä ryntäsi hän ulos, mistä heti kuului hänen kiivas kysymyksensä:

-- Missä Laila?

Aslak ja Seppä olivat kiirehtineet hänen jälkeensä. Kuu oli peittynyt pilveen, niin että ulkona vallitsi synkkä pimeys. Aluksi he eivät voineet nähdä mitään, kunnes huomasivat toisen kodan huipulta säkeniä ja kuulivat sieltä ääniä. Seppä oli heti tuntevinaan joukosta Lailan naurun ja rauhoittui samalla. Jo kiiruhti sieltä Staalokin takaisin palauttaen vieraansa kotaansa ja pyydellen anteeksi hälyytystään. Mutta Lippo sanoi:

-- Ka se, mitä tuota turhia. Mikä se on se karjalainen?

-- Vorna.

-- Jotta ihanko uhkaa Lailan ryöstämällä sinulta viedä?

-- Ka...

-- Siitä ei tule mitään. Vai mitä sanoo Seppä?

-- Eihän toki...

III.

Tuo käynti lappalaisten asunnolla oli vaikuttanut Seppään tavattoman väkevästi. Tekipä hän mitä hyvänsä, näki hän aina silmissään tuon kauhunäyn Lailan veljen ja äidin surmasta sekä tyttöä itseään uhkaavasta kohtalosta. Silloin aina veri rupesi kiivaammin hänen suonissaan virtaamaan ja tietämättään alkoi hän käydä, soutaa, tai tehdä mitä muuta sattui silloin tekeillä olemaan, niin tuimasti, että Lippo sai usein aihetta sitä kummastella. Ja kun kiihtymys sitten meni ohi, ilmestyivät mielikuvitukseen tilalle Lailan miellyttävät kasvot, kiitollisina, surumielisesti hymyilevinä, vilahtivat hetkeksi vanha lappalainen ja Aslak, kunnes aivot jälleen rupesivat pohtimaan Vornan mittaa ja voimia sekä vertailemaan omia niihin.

-- Äläpäs röyhistele rintaasi, nuori mies, niin ylpeästi, varoitteli häntä silloin Lippo katsellen merkitsevästi häntä tuuheitten kulmakarvainsa alitse.

Ja hän säpsähti ja pelkäsi, että jokohan ukon vietävä arvasi hänen salaiset ajatuksensa, joissa mieli alati askarteli.

Muuten hänestä tuntui kuin olisi koko seutu äkkiä käynyt hänelle ikäänkuin tuttavammaksi ja olo siellä mieluiseksi. Tutustuminen lappalaisen perheeseen ja heidän elämäänsä, se hyväntahtoisuus ja avomielinen turvattomuus, jolla he olivat häneen suhtautuneet, oli kerrassaan voittanut hänet heidän ystäväksensä. Kun lappalaiset tämän huomasivat, riensivät he kilvan osoittamaan heille suopeuttansa kuvaten tarkoin seudut, antaen tiedot apajavesistä, parhaista riistamaista, salaisista salojoista, joissa asui kallisnahkaisia majavia, sekä neuvoja siitä, mitkä pyytökeinot he puolestaan olivat näillä seuduilla parhaiksi huomanneet. Niin saivat tienraivaajamme hyvyydellään ja inhimillisyydellään lyhyessä ajassa selville kaiken sen, mihin heillä muuten olisi mennyt kuukausimääriä. Innolla ryhtyivät he nyt itselleen talviasuntoa varustamaan.

He tiesivät lappalaisten kertomuksista, että vaikka näillä seuduilla ei ollut mitään vakinaista asutusta, vihamieliset ryöstöretkikunnat silti saattoivat tännekin sattua retkillään puoleen ja toiseen vaeltaessaan. Siksipä Lippo, joka oli rauhan mies, valikoitsi Staalon avulla syrjäisen luoksepääsemättömän paikan tehdäkseen tällaisten epämiellyttävien vierailujen vaaran niin pieneksi kuin suinkin. Ahtaaseen korpilaaksoon, kahden korkean ja louhikkoisen harjun väliin, rakensi hän nyt talvimajansa, mikä kävikin sangen helposti päinsä Sepän voimalla ja lappalaisten ruokavaroilla, öiden yhä kiihtyvä kylmyys panikin parempaa suojaa toivomaan.

Sinne laaksoon, aivan tuuheaan kuusikkoon ja sakeaan näreikköön, jonne ei tärkeättä asiatta kukaan kulkija viitsinyt tunkeutua, rupesi Lippo rakentamaan pientä eräsaunaansa. Muutaman nurkkakiven varaan salvoi hän suurista petäjähirsistä koirankaulalle ja lyöden lujasti sammalia rakoihin kolmisyltäisen tupasen. Laittoi siihen ovi-aukon toiseen pieleen maahan kiukaan, perälle halotuista hirsistä lattian ja lopuksi ylemmäksi lauteet, joilla kelpasi kiukaan antamassa viiltävässä lämmössä ojennella. Kun talvi satoi syvät nietoksensa tuvan ylle ja ympärille, oli se kuin salainen lämmin luola, jossa hauskassa kodikkuudessa eli kaksi kontiota; vain luukusta tai reppanasta pakkasilmaan kohoava utu ilmaisi, että elämää oli tuossa matalassa hirsimajassa. Kun he saivat asuntonsa valmiiksi, vihkivät he sen palvelukseensa Lipon puoli-ääneen lausumilla onnentoivotus-luvuilla ja perinpohjaisella kylpemisellä, jonka suoma nautinto olisi ollut täydellinen, jos vain olisi ollut vastoja kesän lehtevimmältä ajalta varattuna.

Mutta tuon tuostakin kesken rakennustyön ja pyydysten virityksen tuli Seppä levottomaksi, tempasi jousensa ja keihäänsä sekä läksi liikkeelle painuen korven peittoon. Silloin hän vaelsi kiivaasti pitkin erämaita kaataen tielleen sattuvaa riistaa, tai kiiruhti lappalaisten leirille, jossa hän saattoi tuntikausia katsella heidän elämäänsä ja Lailaa, joka hyöri naisten joukossa iloisena ja virkeänä. Keihääseensä nojaten hän siinä äärellä seisoskeli vaihtaen silloin tällöin harvan sanasen Staalon tai Aslakin kanssa, mutta kuitenkin enimmäkseen mietteisiinsä hautautuen. Lappalaiset häntä hiukan arkailivat, sillä hänen käytöksessään ei ollut tuota luottamusta herättävää hilpeätä ystävällisyyttä, joka Lipon teki heille niin mieluiseksi. Usein hän siinä itsekseen aavisteli, millaiseksi kehittyisi tämä heidän yhteis-elämänsä, ja sattuisiko vielä seudulle tulemaan Vorna, tuo karjalaisten kuulu johtaja, joka oli uhannut viedä Lailan omakseen.

Ja aina pitkinä pimeinä puhteina, jolloin pyydysten valmistus ei työtä antanut, hän askarteli aseittensa kimpussa, lujittaen keihäänsä vartta ja jäykistäen jousensa selkää, jota ei entiselläänkään Lippo-vanhus jaksanut vetää vireeseen. Mutta Seppä tuntui aivan kuin yhäkin voimistuvan näistä puuhistaan, sillä kun hän pisti vyössään riippuvan jousenvekaran koukut jänteeseen, niin yhdellä keveällä vartalon oikaisulla oli jänne nutiluun pykälässä ja teräskaari pelottavassa vireessä. Kauemmas kuin muut lennättikin Seppä pitkät vasamansa, joiden teräskärjet tunkivat saaliiseensa luutkin ruhjoen.

Suurimmalla mielenkiinnolla kaikista seurasi näitä Sepän asetöitä ja voimain näytteitä lappalaisnuorukainen Aslak. Hän saattoi ilmestyä äkkiä heidän tupaansa tai työmaalleen, liittyä heidän seuraansa, kun he hiihtivät pyydyksilleen, ja vaiti ollen katsella heidän puuhiansa. Hänen villin mustista silmistään vilahteli milloin kummastunut, milloin vihainen katse, kun hän näki Sepän suorittavan töitä, jotka olivat hänelle mahdottomia niissä vaaditun voiman takia. Aslak oli kyllä lappalaiseksi norja ja voimakas, näöltään suorastaan kaunis mustine hiuksineen ja kiiltävine silmineen, ja pienehköä joustaan sekä keveätä sauvakeihästään käytteli hän mitä suurimmalla taitavuudella, mutta häntä ei voinut silti lähimainkaan verrata tuohon vaaleatukkaiseen suomalaiseen urokseen, joka tavallaan oli kuin rotunsa ruumiillinen täydellisyys. Väliin tuli saapuville hänen mukanaan Lailakin, keveästi hiihdellen koreassa peskissään ja neljän ilman lakissaan. Silloin syntyi heti korvessa Sepän ja hänen välillään raikasta ja iloista kinastelua, jota Lippo ja Aslak vaiti kuuntelivat. Kuta iloisemmaksi kävi Lailan nauru ja Sepän hitaasti tuleva leikki, sitä miettiväisemmän näköiseksi kävi Lippo, tuon tuostakin Aslakiin ajatuksissaan katsahtaen.

Kokeneena miehenä ymmärsi Lippo hyvin, mitä tästä kaikesta, vaikka vielä itse asianomaisten sitä tietämättä, saattoi kehittyä. Staalo oli hänelle kertonut, että Laila oli luvattu Aslakille, joka oli hänelle kaikin puolin sopiva pari. Sepän saapuvilla olo saattoi pahasti häiritä tätä tytön ja pojan onnellista ja rauhallista suhdetta, vaikka Seppä ei antaisikaan siihen mitään suoranaista aihetta. Ja vihdoin oli muistettava se uhka, minkä Vornan ryöstöaie aiheutti heidän kaikkien rauhalle ja menestykselle alkaneen talven aikana. Siinä kolmen nuoren perässä verkkaan hiihtäessään huomasi nyt Lippo Suomalainen, että synkimmässäkin erämaassa saattoivat ihmissydänten ristiriidat aiheuttaa mitä vaikeimpia yhteentörmäyksiä.

IV.

Eräänä syystalven hämäränä päivänä, jolloin kireä pakkanen parhaillaan lujitteli järven jääpeitettä, askarteli Seppä jotakin majansa edustalla. Lippo oli pistäytynyt järven toiselle puolelle kokemaan siellä erään puron viidakkolaaksossa olevia riekon rihmojaan, joilla hän ikäänkuin tärkeämmän pyydön ohella piti heitä tuoreessa lihassa. Siinä kumarassa työskennellessään oli Seppä kuulevinaan takaansa hiljaista kähnimistä ja kääntyi tuota katsomaan. Hän säpsähti hiukan nähdessään siinä Staalon seurueen noidan hymy huulillaan hänen työtään katsomassa.

Seppä ei voinut tuota miestä sietää. Syytä siihen hän ei itsekään tiennyt, ellei hänen vastenmielisyytensä ollut saanut alkuaan siitä, ettei hän voinut hänen noitatemppujaan pitää missään arvossa. Hän oli kerran sattunut kodalle, kun siellä juuri noita oli maannut lovessa, vaahto suusta pursuten. Mitä hän tainnostilastaan herätessään oli ilmoittanut, sitä ei Seppä tiennyt, mutta jotakin Lailaa koskevaa se oli ollut, koskapa Staalo oli ollut sen jälkeen yhä enemmän mietteissään. Hän oli kuullut, että joka kerta kun noita arpoi kannuksellaan Lailan kohtaloa, putosi rengas manalan tielle, aina kuljettuaan vastapäivään, mikä oli erittäin huono merkki. Vaikka tämän ei olisi pitänyt suinkaan olla noidan vikaa, inhosi Seppä häntä kuitenkin kuin jotakin pahan ilman lintua, varsinkin vielä sen jälkeen, kun hän oli sattunut näkemään noidan epäjumalalle uhraamassa saaren metsikössä. Niinpä hänelle nytkin lennähti heti paha aavistus mieleen, kun hän näki miehen.

Tämä tervehti häntä nöyrästi toivottaen onnea työlle ja kysyen sitten, oliko Lippo tietotarkka kotona.

-- Ei ole. Miksi kysyt?

Noita oli käynyt rauhattoman näköiseksi ja kysyi uudelleen epäröiden:

-- Onhan toki kotona? Eihän toki liene nyt pyydyksillä?

-- Mitä tarkoitat?

Seppä oikaisihe ja katsoi miestä pitkään. Tämä näytti suorastaan kutistuvan hänen kiinteän silmäyksensä edessä, mutta kiiruhti siitä huolimatta selittämään:

-- Sallinet sanoa, että paha aavistus oli minulla äsken tuolla kodallani. Istuin siellä yksin tuleni äärellä ja naputtelin kannustani, kun äkkiä minulle sanottiin: mene ja katso, missä on vanha tietotarkka. Heti arvasin, että henki tarkoitti Lippo Suomalaista, sillä hänet tunnen vanhastaan tietotarkaksi. Kun ei ole täällä terveenä kotona, vaan on yksin pyydyksillä, niin ehkä on joutunut vaaraan.

-- Valehtelet mies, ärjäsi Seppä, joka äkkiä tunsi mitä suurinta levottomuutta ja täten kiitoksen sijasta palkitsi noidan palveluksen tuolla tavalla. Tämä kuitenkin vain hymähti nöyrästi ja sanoi:

-- Totta on. Ota sukset ja käy Lippoa katsomaan, sillä ei koskaan tiedä, mitä voi tapahtua.

-- Hyvä kun sanot, selveni nyt Seppäkin. Hän salpasi tupansa, otti jousen selkäänsä, kirveen vyöhönsä, lihaa laukkuunsa sekä saatuaan sukset jalkaansa ja keihässauvansa käteensä potalsi voimakkaasti myötämaata järvelle päin. Noitaeukko jäi syvin miettein tuijottamaan hänen jälkeensä. Talvinen päivä hämärsi jo tuntuvasti, metsän ranta oli hukkumaisillaan pimeään kaukaisuuteen ja pakkaslumi kirahteli kipeästi somman tiessä Sepän voimakkaasti pitkin järven selkää painaltaessa kohti Lipon riekko-maita.

Jäljet olivat aivan selvät ja Lipon latu jo monesta hiihdännästä kovettunut. Tästä hän oli nytkin mennyt ja lylyään verkalleen lykkinyt. Rannassa oli hän töyrään yli noustuaan kääntynyt vasemmalle, painunut koivuvesakkoon, jossa hänen rihmansa olivat. Tuossa hän oli seisauttanut sauvainsa nojaan, jotka olivat painuneet syvälle lumeen, ja luultavasti erämiehen tavoin kuunnellut kauan ja tarkoin, kuuluisiko mitään ääniä, hyviä tai pahoja. Mitään ei liene kuulunut, koskapa hän on jatkanut matkaansa yhtä rauhallisesti. Niin oli hän tullut niittypurolleen, jonka vesakkoon hän oli riekkovihinsä laittanut. Tuossa oli hän noussut suksiltaan, nähtävästi korjannut riekon laukkuunsa ja laittanut ansan uudelleen kuntoon, sitten taas toiselle ansaryhmälle mennäkseen.

Seppä oli juuri kiljaisemaisillaan Lipon nimeä, kuulustaakseen, oliko hän vielä lähistöllä, kun omituinen epäluuloinen varovaisuus estikin häntä sitä tekemästä. Hiljaa läksi hän edelleen seuraamaan Lipon latua, kunnes tuli suurelle riekkotarhalle, jonka ukko oli säännöllisesti riekon aidoilla aidannut ja täyteen ansa-aukkoja rakennellut. Ensimäisessä aukossa oli riekko ollut, koska ukko oli siinä suksiltaan hypännyt, mutta mihin hän siitä oli kääntynyt, ei Sepälle ollut ensi hetkessä selvää.

Lumi oli siinä tannertunut kuin monen jalan sotkennasta, mutta latuja läksi edelleenkin vain yksi. Mutta sitä vain askeleen hiihdettyään huomasi Seppä, että vaikka latuja olikin vain yksi, oli hiihtäjiä silti ollut tästä alkaen useampia. Aivan ansan ääressä, tiheän näreen juurella, oli joku kyyröttänyt ja nähtävästi siitä hyökännyt Lipon päälle, kun tämä oli kumartunut pyydystänsä laittamaan. Hetkinen oli siinä sitten temmelletty, kunnes Lippo-ukko oli nujerrettu ja saanut lähteä jatkamaan riekko-retkeänsä hiukan pitemmälle kuin oli aikonut. Kiireesti Seppä potkaisihe latua eteenpäin, nähdäkseen, minne oli matka suunnattu.

Lipon latu oli menty loppuun saakka, mutta siitä oli lähdetty suoraan poikkimaisiin itää kohti, joten ilman muuta oli siis selvää, ketä nuo kävijät olivat. Mutta miksi eivät olleet Lippoa heti tappaneet, kun tilaisuuden saivat, sitä ei Seppä voinut ymmärtää, sillä se oli näissä asioissa ollut heimolaisten tavallisin menettelytapa toisensa kohdatessaan. Olipa kuinka tahansa, Lippo oli pelastettava hinnalla millä hyvänsä, koska kerran hengissä näytti olevan. Ja Seppä tunsi, että hän kyllä pystyi siinä suhteessa tekemään kaikki, mitä näissä oloissa tehtävänä oli, ryhtyen järjestelmällisesti parasta menettelytapaa miettimään.

Kun ukko oli lähtenyt pyydyksilleen jo aamulla ja ensiksi juuri näille ansoille, tiesi Seppä siitä, että hänen vihollisensa olivat jo hyvän matkan päässä. Siksi hän nyt lähtikin äkeällä vauhdilla heidän jälkiään myöten hiihtämään erikoisesti varomatta, sillä hän arvasi, että ryöstäjät painaisivat nyt kiireesti ja taakseen katsomatta eteenpäin pakottaen Lipon hiihtämään välissään samaa vauhtia niin kauan kuin jaksoi. Siksipä Seppäkin painalsi hurjaa vauhtia hyvää latua pitkin, mäkeä ylös, toista alas, läpi korpien ja poikki kankaiden, mielessä synkkä viha ja päättäväisyys. Vasta kun sysipimeä yö teki kulun ja jäljillä pysymisen vaikeaksi, haki hän ladun syrjää jonkun matkaa hiihtäen itselleen piilopaikan kahden kallion lomasta, suurien korpikuusien varjosta. Sinne uskalsi hän varustaa itselleen pienen tulen ja yöpaikan siinä toisella silmällä torkahtaakseen ja päivän sarastusta odottaakseen. Erämaan talvinen yö ympäröi häntä katkeamattomalla ja syvällä hiljaisuudellaan. Taivas oli mennyt pilveen, koska ei näkynyt tähtiäkään, ja ainoan valaistuksen antoi valkoinen lumivaippa, kaikki pienetkin valon häiveet pinnastaan heijastaen.

Kun hän heräsi torkuksistaan, alkoi päivä hiukan sarastaa. Hänen tulensa oli sammunut ja valtava vilu puistatti häntä, mutta silti hän ei vielä liikahtanutkaan. Lähestyvän vaaran tunto oli jo unen aikana tehnyt hänet levottomaksi, niin että hän heti herättyään rupesi liikahtamatta kuuntelemaan kuin lintu yöpuullaan. Aivan oikein: hänen korvansa erotti lähestyvän suksen kahinaa ja somman kitinää. Tulija saapui sieltä, jonne ryöstäjät olivat menneet. Kuin käärme valahti Seppä matalana ja notkeana ladun viereen kuusen taakse virittäen äänettömästi jousensa ja kyyristäytyen kuin kissa saalistaan odotellessaan.

Tulija oli nuori mies, joka arasti ja varoen hiihteli tietänsä, aina välillä seisauttaen ja kuunnellen. Kun hän oli Sepän kohdalla ja seisattui siihenkin ikäänkuin jotakin epäillen, kohotti Seppä jo jousensa, mutta laski sen sitten. Hänen kasvoilleen kuvastihe ikäänkuin häpeän tunne ja hän laski aseen kädestään kokonaan epätietoisena, mitä tehdä. Kun mies sitten taas potkaisi sivakkansa liikkeelle, jäi hän miettien katsomaan menevän jälkeen, enää hänen estämistään ajattelematta. Hiihtäjä jatkoi matkaansa tietämättä, että tänä hämäränä talviaamuna oli surma hiipaissut hänen päätänsä lähempää kuin kenties koskaan aikaisemmin.

Mutta hänen näkyvistään kadotessaan kiiruhti Seppä nuotiolleen, hävitti tyystin sen jäljet ja jatkoi hiihtoansa omaa syrjälatuansa, vasta kauempana yhtyen vihollisten uomaan. Tämän teki hän siksi, että tuo äskeinen mies, jos hän huomaisi pääurasta syrjä-uran poikkeavan, luulisi jonkun matkueen jäsenistä siten hiihtäneen. Seppä arveli miestä nimittäin joksikin ryöstäjistä, joka oli lähetetty katsomaan, oliko takaa-ajajia ilmestynyt heidän jäljilleen. Kun Sepällä ei olisi ollut muuta tehtävänä kuin tappaa tuo mies, oli teko hänestä tuntunut vastenmieliseltä, varsinkin kun viisaus olisi vaatinut sala-ampumista. Jääköön henkiin ja menköön edelleen, oli hän silloin ajatellut, sillä jäihän mies sitenkin hänestä ainakin toistaiseksi kokonaan tietämättömäksi. Uudelleen potalsihe hän tarmolla liikkeelle, välillä haukaten taskustaan jäätynyttä lihaa aamiaisekseen.

Tuon miehen tulosta hän ymmärsi, että takaa-ajettavat eivät olleet enää varsin kaukana, vaikka olivatkin lähteneet liikkeelle aikaisemmin kuin hän. Mutta sen hän korvaisi sitä suuremmalla nopeudella. Toisekseen asiaa harkitessaan olisi hän mieluummin käynyt vihollistensa kimppuun öiseen aikaan, jolloin heitä oli helpompi nuotiolle lähestyä. Joka tapauksessa oli hänen nyt saavutettava ajettavansa voidakseen sitten päättää, mitä oli tehtävä, kentiespä mahdollisesti saaden Lipolle sanan, että hänen pelastuspuuhissaan oltiin.

Ja yhä enenevällä innolla työnteli hän menemään, niin että lumi vinkui pyrynä hänen ympärillään.

Kun Lippo oli aamulla päivän valjettua lähtenyt verkalleen hiihtelemään pyydyksilleen, oli hän seisauttanut rantatörmälle ja katsellut kauan järvelle päin. Hänestä oli tuntunut hiukan erikoiselta tänä aamuna näihin tavallisiin toimiinsa lähteminen, miksi, sitä hän ei voinut ymmärtää. Mutta reippaasti oli hän silti matkansa alottanut lukien vanhat taatut metsämiehen lukunsa ja karkoittaen pois pahat aavistukset. Tuo Lailan, Aslakin ja Sepän asia se häntä piti rauhattomana, kun hän oikein tarkoin rupesi itseään tutkistelemaan, sillä hän pelkäsi siitä voivan koitua heille kaikille ikävyyksiä. Usein oli hän ollut Aslakin silmäin välähdyksestä huomaavinaan, kuinka tavattoman katkerasti hän suhtautui Sepän kömpelöön leikkiin Lailan kanssa, ja olipa hän kuullut Staalolta, että Aslak ja Laila olivat ruvenneet viime aikoina kinastelemaan käyden vihaisiksi ja toisilleen puhumattomiksi. Staalo ei ollut voinut ymmärtää syytä tähän, mutta Lippo ymmärsi kyllä. Rakastiko Laila sitten tuota lappalaisnuorukaista? Mahdollisesti, tarkoin ei sitä voinut tietää, mutta Sepän tultua oli kuitenkin hänen käytökseensä tullut hiukan epävarmuutta, mikä juuri oli Aslakia kovasti kiihottanut ärsyttäen hänen mustasukkaisuuttaan. Laila kärsi tästä, sillä se teki Aslakin hänelle katkeraksi ja tylyksi. Vanha Staalo oli kertonut, että Aslakin luonteessa oli jotakin hurjaa ja hillitöntä, joka väliin sai hänet aivan maltittomiin tekoihin. Hän oli orpo ja muukalaisesta isästä, mikä kävi hänen ulkomuodostaankin selville. Kun hän nyt näytti käsittävän Lailan ja Sepän kokonaan väärin, saattoi hän, jos asia näin jatkui, pian ryhtyä kiihkossaan tekoihin, joista voi olla arvaamattomia seurauksia.

Oliko Seppä syvemmin kiintynyt Lailaan ja kylmenisikö Laila Aslakille Seppään taipuakseen?

Siinä oli kysymys, jonka varmasti Aslak teki itselleen joka päivä. Saattoi se vilahtaa muidenkin sydämessä, Sepänkin, Lailankin, kaikkien niiden, jotka olivat heidän yhdessä oloaan nähneet.

Aamun tyyni pakkanen, joka vähitellen pani ukon parran kuuraan, syvä hiljaisuus ja oma sisäinen sopusointu sai kuitenkin pian hänet rauhoittumaan. Järven tasaiselle aukealle päästyään alkoi hän lykkiä tuota vanhan hiihtomiehen tasaista ja tanakkaa tahtia, joka ei rasita, mutta jouduttaa matkaa hyvin. Staalon leiriltä kuului koirain haukuntaa ja näkyi kotasavua sekä poroja männistössä vilahtelevan. Törmältä puhaltautui peura puikkineen järvelle lähtien täyttä vauhtia tulemaan häntä kohti. Hän viivästytti hiihtoaan nähdäkseen, oliko tulijalla hänelle asiaa.

Se oli Staalon parhaita ajokkaita, komea ja isosarvinen hirvas. Pulkassa istui Laila kirjavissa tamineissaan. Jo kaukaa huusi hän ukolle hyvät huomenensa kiihdyttäen hirvaansa mitä nopeimpaan laukkaan.

-- Minne vaarilla matka?

-- Ka riekonrihmoille vain. Minneppä tyttöseni lennätät peurallasi?

-- Minnekäs minä. Näin sinut järvellä. Aikaa on ja tilaisuutta ajaa minne tahdon.

-- Aja varoen, ettei kaappaa sinua vieras... Vorna.

Lailan muoto meni pilveen.

-- En pelkää Vornaa, sanoi hän keveästi niskojaan keikauttaen. Mutta ikäväksi on nykyisin olo käynyt. Missä Seppä?

Hän kysyi ääntään hiljentäen ja ujosti, mutta Lippo ilmoitti tyynesti:

-- Kotiin jäi askartelemaan. Miksi tiedustat?

-- Olisi sekä sinun että minun turvallisempi, kun olisi Seppä seurassamme.

-- Entäpä sulhasesi? Aslak? Mitä sitten hänestä sanot?

-- Ei ole enää Aslak minun sulhaseni, eikä ole ollut ennenkään. Eilen illalla sanoin suoraan sekä isälle että hänelle. En tahdo häntä enkä ole koskaan tahtonutkaan. Isän mieliksi vain olisin suostunut, ellei...

Hän ei jatkanut eikä hämmästynyt Lippokaan raskinut kysyä, sanoi vain:

-- Vai siinä nyt ollaan. Tietääkö Seppä mitään?

-- Ei. Kuinka hän tietäisi. Eihän sovi minun sitä hänelle sanoakaan. Ja mitäpä se häneen kuuluu...

-- Hm, murahti Lippo merkitsevästi, mutta varoitti sitten:

-- Aslak vielä tämän sinulle ja Sepälle kostaa, ole varoillasi ja pidä häntä silmällä.

-- Hyvästi Lippo-vaari. En pelkää Aslakin enkä kenenkään kostoa.

Ja tyttö heilautti hihnaansa peuran pallealla, hihkaisi sille ja puhallutti sen täyteen laukkaan, niin että lumi pöllysi tuiskuna hänen ympärillään. Mutta päätään pudistaen jäi Lippo katsomaan hänen jälkeensä.

Aivan selvää oli, että Sepän miehekäs olento oli tytössä herättänyt aivan toisia tunteita kuin mitä hänellä Aslakia kohtaan oli koskaan ollut. Ja heti itsestään selville päästyään oli hän kiiruhtanut hankkimaan itselleen täyden vapauden. Epäilemättä teki hän siinä oikein. Lippo ymmärsi, että se oli Aslakiakin kohtaan oikeimmin menetelty, sillä väärinhän olisi ollut Lailan mennä hänelle teeskennellen niitä tunteita, joita hänellä ei todellisuudessa kuitenkaan ollut. Heti kun Seppä saisi tämän asian tietää, syttyisi hän täyteen paloon ja silloin alkaisi hänen ja Aslakin välillä kiista, jolla saattaisi olla hyvinkin vakava loppu. Tähän asti oli Seppä kokonaan pysytellyt syrjässä, sillä hän ei ollut tahtonut pienimmälläkään tavalla lähennellä sitä, joka oli jo suostunut toisen morsiameksi, mutta nyt... Sepän luontoinen mies ei taisteluaan kesken heittäisi, jos sydän käskisi siihen ryhtymään, ja että se käskisi, siitä oli Lippo siinä hiihtäessään aivan varma.

Lippo tiesi, ettei hänellä ollut mitään tehtävänä. Täytyi vain katsoa, miten asiat rupeaisivat kehittymään, ja siinä samalla koettaa kaikella sillä vaikutusvallalla, minkä tiesi hänellä Seppään, Lailaan ja lappalaisiin olevan, ohjata tapausten menoa järjellisille, kaikille onnea tuottaville urille. Mutta Lippo tiesi omasta kokemuksestaan, että kun rakkauden ristiriidat ovat kysymyksessä, saattavat tapahtumat ottaa aivan oman, erikoisen ja oudon uransa, ikäänkuin olisi niitä varten luotu aivan oma ohjaajansa, luojansa ja lykyn antajansa. Ja mihin ne siten otetut omat urat päättyivät, sitä ei voinut edeltä sanoa inehmon järki ja arvostelukyky.

"Lepy lehto, kostu korpi, Lempiä salo sininen",