Part 1
VORNA
Kirj.
OSMO IISALO [Eino Railo]
WSOY, Porvoo, 1916.
I.
Sopusuhtaisena ja kauniisti sinertävänä patsaana kohosi nuotion savu kuulaaseen ja aivan tyyneen aamuilmaan. Syyskesän hämärä ja kostea yö oli muuttunut kirkkaaksi ja kauniiksi aamuksi, antaen vain kaikkialla kimaltelevien kastepisarain todistaa äskeisestä kosteutensa runsaudesta. Nuotion päällimäinen tukki oli paksuudestaan huolimatta palanut melkein ontoksi ja oli parhaillaan kokoon riutumassa, osoittaen sen vierellä lepäävien miesten viettäneen pitkän ja levollisen yön. Vieläkin he nukkuivat raskaasti ja huolettomasti, raukeina rakovalkean tasaisessa hauteessa.
Toinen heistä -- heitä oli nimittäin vain kaksi -- oli pienenläntä, vanhemmanpuoleinen mies, jonka parrassa ja nahkalakin alta näkyvässä tukassa oli runsaasti harmaita haivenia. Mutta iho oli terveen tuntuista, vasken väristä, kuin ainakin sen, joka elää alituisesti ulkoilmassa, ja voimakasjänteisestä kaulasta saattoi päättää, että hän oli vielä parhaissa voimissaan ja pienuudestaan huolimatta sangen arvossa pidettävä vastustaja. Hänen pukunsa oli omituinen sekoitus muinaista suomalaisten pukua sekä nahkaa, ja saattoi nähdä, että hän oli ollut pakotettu itse sitä paikkaamaan niillä apuneuvoilla, jotka saatavissa olivat. Mutta sitä katsellessa kiintyi silmä kuitenkin hetimmiten hänen vyötäisillään olevaan vyöhönsä, josta hänellä riippui suuri tuohituppinen puukko, tulukset, useita isoja hampaita, kaikellaisia helyjä sekä koristeita, joiden laadusta ja tarkoituksesta ei ensi hetkessä voinut päästä selville. Kun katsoi siinä nukkuvaa ukkoa ja koetti saada lian ja ahavan läpi selkoa hänen kasvonpiirteistään, rupesi äkkiä tuntumaan, että tuo äijä tuossa oli enemmän kuin mitä vaatimaton ulkoasu saattoi antaa aihetta luulla.
Hänen toisella puolella nukkuva toverinsa oli nuori, pitkä ja harteikas mies, jonka kasvot herättivät heti huomiota jaloilla piirteillään. Ruokkoamattomasta tukasta, joka vaaleana ja tiheänä pursusi esiin hänen kairalakkinsa alta, ja kasvojen likaisuudesta huolimatta näki hänet heti kauniiksi ja miehekkääksi mieheksi, jonka vartalo pitkälläänkin todisti notkeutta ja voimaa. Hänelläkin oli vyössään pitkä puukkonsa, mutta ei kaikkia niitä muita koristeita, jotka toisella näyttivät olevan niin tärkeinä varusteina.
Petäjän oksassa nuotion vierellä riippui kaksi konttia sekä jousta ja nuolipussia; kaksi keihästä oli puuta vasten pystössä. Toisen keihään kärkeen oli pistetty mehevä punainen lihapalanen, ikäänkuin valmiiksi käristettäväksi. Vieressä männyn juurella olevat lihavarat sekä poronkarvatukot siellä täällä todistivat, että miehet olivat edellisenä päivänä hankkineet itselleen peuran lihaa muonaksi pitemmäksi ajaksi. Tyytyväisenä ja täysivatsaisena nukkui siinä niiden vierellä punainen pystykorva, väliin unissaan murahdellen. Kun vielä mainitaan pari kirvestä sekä joukko ruokatalouden alaan kuuluvia vehkeitä, on päästy selville pää-asiallisimmasta kalustosta tällä leiripaikalla, jonka sekasortoinen asu siellä täällä osoitti, että se luultavasti oli vasta edellisenä päivänä siksi valittu.
Täydellisessä turvallisuuden tunnossa olivat miehet nähtävästi levolle panneet ja yönsä viettäneet; varmaan se olisi kuitenkin hiukan häiriytynyt, jos he olisivat tienneet, että tuolta tuulen alta, rinteeltä heidän yläpuolellaan, kurkisteli paikalle varovasti ja aivan risunkaan risahtamatta mies, jonka kasvojen ilmeestä heti näki, että hän oli makaajille outo. Kummissaan ja säikähtyneenä, varovasti näreen takaa kurkottaen, hän sieltä katseli, aivan kuin ei olisi tahtonut saada kylläkseen heidän näöstään. Vihdoin huomattuaan lihaläjän äärellä nukkuvan koiran, joka ruoan paljoudesta velttona ja isäntäinsä rauhallisuuden sokaisemana ei viitsinyt pysytellä valveillansa, painui hän uudelleen nopeasti metsän peittoon lähtien kiireesti kulkemaan pois. Hänen puvustaan ja lyhyehköstä vartalostaan saattoi huomata hänet lappalaiseksi, vaikkakin lajiaan sopusuhtaisesti kehittyneeksi, suorasaariseksi ja kaunismuotoiseksi. Hänen pehmeät jalkineensa painuivat äänettömästi sammaleen, kun hän nopeasti katosi äärellä alkavan korven kuusikkoon, ja hänen kasvoillaan vilahtelivat vaihtelevat ilmeet.
Oliko nyt salainen aavistus sanonut molemmille erämiehille, että outo katse oli ollut lähellä, koska he ja pystykorva kapsahtivat äkkiä kaikin hereille? Vanhemman silmissä vilahti tuollainen äkillisellä silmäyksellä kaikki käsittävä epäluuloinen katse ja käsi tapaili sivulta keihästä ja kirvestä, kunnes samalla heräävä muisto ja taju sanoi, ettei ollut mitään vaaraa. Silloin lennähti makea hymy hänen hyväntahtoisille kasvoilleen ja hän käännähti naurahtaen vielä unen torkuksissa kamppailevaan nuorempaansa.
-- Luulinpa totisesti, että pakanat ovat minun niskassani, sanoi hän. Olemme mekin miehiä, kun huoleti nukumme, vaikka saatamme olla ihan karhun pesässä. Nouse, Seppä, ja karistele nuoremmaksesi tuota petran palleata.
Ja näin sanottuaan kohosi puhuja pystöön osoittautuen harteikkaaksi, mutta silti keveän ja käppelän näköiseksi vanhahkonpuoleiseksi mieheksi, jonka sinisissä silmissä hymy ja hyväntahtoisuus tuntui olevan kuin kotonaan. Mutta hänen toverinsa kapsahti pystöön melkein käden avustamatta, notkeasti kuin jousi, ja vastasi mennen lihapalaa hakemaan ja venytellen voimakasta ruumistaan ja lihaksisia käsivarsiaan:
-- Sekö täytinen meitä täällä ahdistaisi. Ja sanotaanhan, että sinulla, Lippo, on omat suojelijasi. Ne tietenkin panit illalla puolestamme valvomaan?
-- Nepä, nepä tietenkin.
Lipoksi puhuteltu kohensi hymähtäen tulta parempaan liekkiin. Sitten hän sanoi toveriinsa katsahtaen:
-- Tuo eilinen poro ei tainnut ollakaan villipeura, vaikka siksi luulit. Lappalaisen karjaa se oli, koska päästi siksikin lähelle, että nuolella sait haavoitetuksi. Vaikka lie ollut ihan mielikkiporo. Niillä on vielä näillä mailla laitumensa ja eteläisimmät valta-alueensa, joilla vain silloin tällöin verottajat käyvät. Miten ottanevat vastaan meidät, kun huomaavat, millä asioilla liikumme?
-- Mitä heidän vastaanotoistaan, murahti nuorempi halveksivasti. Kun tulemme, niin tulemme, kun otamme, niin otamme, ja ei siihen heinäkengällä sanomista.
-- Niin me sanomme aina, me, jotka etelästä tungemme tänne heidän asuinmailleen, sanomme väkevämmän oikeudella. Mutta mitä sanoo siihen heikko lappalainen, jota verottaa suomalainen, verottaa karjalainen ja venäläinen, ja joka pakenee kaikkien heidän edellään? Vääryyttä hän valittaa tehtävän, veristä vääryyttä. Näetsen minä, joka olen paljon heidän kanssaan elänyt ja heidän kodissaan asunut, olen oppinut huomaamaan, että laiha poikakin kärsii vääryydestä.
Ennenkuin nuorempi kerkesi muuttaa kiivaat olkapäidensä kohaukset uudeksi lappalaisten oikeutta halveksivaksi lausunnoksi, jatkoi Lippo metsään vilasten puhettansa matalalla äänellä:
-- Älä ole tietääksesikään, vaan jatka työtäsi niinkuin ei olisi mitään tapahtunut. Tuolla on nyt lappalaisia tulossa aika parvi meidän leirillemme. Tulevat hiljaa kuin yllättääkseen, mutta ei ole pelkäämistä; minä kyllä pidän tässä keihästä varalla.
Äkäisellä haukunnalla ryntäsi koira tulijoita vastaan, jotka saapuivat hitaasti ja epäröiden yhä lähemmäksi nuotiota. Etupäässä tuli vanha ja ryppynaamainen mies, jonka puvusta saattoi päättää joksikin johtavammaksi henkilöksi. Hänen takanaan tuli tuo äskeinen nuori mies, posket vieläkin palaen sanansaatannan innosta ja nopeudesta. Kaikki olivat vaiti, mutta uteliaan ja kummastuneen näköisiä. Kun vanha lappalainen pääsi lähemmäksi, levisi keventyvä ilme hänen kasvoilleen ja hän tervehti murteellisella suomen kielellä:
-- Terve sinulle, Lippo Suomalainen. Taasen läksit erämaillemme saalistamaan. Kuka lienee sinulla toverina?
Huomasi selvästi, että kaikki jäivät aivan hämmästyneenä katsomaan Seppää, joka muka vasta lappalaisen tervehdyksestä tulijat huomaten oikaisi komeata vartaloaan. Se näytti aivan kuin kasvavan täyteen pituuteen päästessään, niin että vanha lappalainen näytti kuin lahokannolta komean petäjän juurella. Mutta Lippo kiiruhti vastaamaan:
-- Terve itsellesi, vanha Staalo. Entisille retkilleni läksin taas, mitenkäs muuten. Toverini tässä, nuori mies, Seppä on nimeltään.
Lippo pysähtyi, katsahti poronlihoihin ja jatkoi:
-- Sattui peura eilen tiellemme tähän tullessa. Nälkäisiä olimme ja siihen kolkkasimme. Sinunkohan oli?
-- Paljo Staalolla peuroja, on vieraankin vara, sanoi lappalaisukko vastaukseksi lihoihin vilkaisemattakaan. Paljo vei rutto, paljo vainolainen, enempi vielä jäi. Luulin vainolaisiksi, kun Aslak-renkini teistä äsken minulle sanan saattoi, mutta nyt huomaan, että ystäviä, vanhoja tuttavia olittekin... toverisikin tässä, kun on kerran Lippo Suomalaisen seurassa. Olkaa tervetulleet vanhan Staalon kesäleirille saarelle salmen keskellä, kahden selän välillä. Kun tulette rannalle, niin huutakaa, haemme teidät veneellä yli.
Ja enempää puhumatta nyökäytti hän heille hiukan jäähyväisiksi sekä läksi hiljaa niinkuin oli tullutkin. Vaiti ollen ja väärillä säärillään omituisesti vivuten ja heitellen itseään eteenpäin seurasivat häntä muut, väliin uteliaasti vilkaisten taakseen; Aslak kulki allapäin ja synkän näköisenä, kuin olisi selittämätön pelko häntä vaivannut. Äkkiä pysähdytti hän Staalon:
-- Miksi et totellut neuvoani ja surmannut tulijoita?
Mutta ukko ei vastannut, vaan heilautti avuttomasti kättään lähtien uudelleen käymään.
Niin kauan kuin lappalaisia näkyi, tuijotti Seppä sanaa sanomatta heidän jälkeensä. Hänen kasvoiltaan oli hävinnyt niillä äskeisen keskustelun aikana ollut pilkallinen ja halveksiva ilme, ja sijaan oli tullut vakava ja miettivä sävy, joka aivan erikoisesti kaunisti hänen kasvojansa. Kun vihdoin lappalaiset olivat metsän suojaan kadonneet, kääntyi hän toveriinsa ikäänkuin selittäen:
-- Näetsen, emmehän me mitään lappalaisilta ole aikoneet ottaakaan. Mehän otamme vain, minkä Mielikki suo, emmekä kellekään vääryyttä tee. Näetsen, minä en ole ennen lappalaisia oikeastaan nähnytkään, en ole tiennyt heitä tällaisiksi rauhan miehiksi.
-- Ka se, ka se, rauhoitteli Lippo hyväksyvästi. Kyllä heitä nyt tulet näkemään, koska näkyy itse vanha Staalo näillä mailla vielä viipyvän. Kunhan pääsemme selville omista suunnitelmistamme ja leiripaikoistamme, niin menemme häntä tervehtimään. Minä olen hänen vanhoja tuttujaan, jopa niinkin, ettei ikinä siellä Lippo Suomalaiselta vieraanvara lopu, missä vanha Staalo on lyönyt pystöön kotapuunsa.
Ja hän unehtui ikäänkuin kesken puheensa mietteisiinsä. Mutta Seppä oli saanut paistoksensa valmiiksi ja valeli höyryävää lihapalaa parhaillaan suolavedellä, jota hänellä oli pienessä tuohilipissä valmiina. Makean näköisenä valui mehu mureasta lihasta, jota nälkäiset erämiehet pian ryhtyivät hyvällä maulla nautitsemaan. Tuuli oli herännyt ja puhalteli raikkaasti kauniin kirjavassa syysmetsässä, karehtien puitten välistä vilkkuvalla järven selällä ja tuoden mukanaan kosteata metsän tuoksua. Tuonne ylemmäksi harvalle jäkäläkankaalle ilmestyi harmaja porolauma, joka pian kiiruhti kuin keinuva aalto pois vieraitten näkyviltä.
II.
Kulumassa oli 1500-luvun vaiherikas loppupuolisko.
Lippo ja Seppä olivat erämiehiä etelästä, jotka olivat lähteneet ikäänkuin etujoukkoina ja vakoilijoina tarkastelemaan niitä pohjoisia seutuja, jotka olivat Oulujoen ja Iijoen latvavesien varrella. Paitsi pyyntiä oli heillä tarkoituksena ottaa selvää, mitä elämisen mahdollisuuksia täällä olisi, jos rintamailta muuten tuntuisi väljemmille asuma-aloille haluttavan. Siksi oli tarkoitus pysähtyä tänne yli talven ja kokea sen vaivat, tutkia seutuja ja pyyntipaikkoja sekä kaikin puolin ottaa selvää, minne oli asetuttava, jos tänne tultiin. Vanha kuuluisa tietomies ja eränkävijä, laajalti tunnettu Lippo Suomalaisen nimellä, oli mielellään yritykseen antautunut, koska hän oli ennenkin omilla Lapin matkoillaan ja menneillä seikkailuretkillään näilläkin syrjäisillä seuduilla pistäytynyt. Kun hänelle nyt lisäksi tarjoutui toveriksi nuori Seppä, mies voimakas ja vapaa lähtemään kuin taivaan lintu, oli hän uudelleen heräävällä innostuksella sonnustautunut matkaan tuonne erämaille, jotka alati kultaisina hänen mielessään kangastelivat.
Matkansa he olivat alottaneet vasta sydänkesän jälkeen, jolloin kevättulvat olivat pohjoisista joista tyystin laskeutuneet ja kulku siellä käynyt helpommaksi. Kevätpyynnistä he eivät olleet nyt muutenkaan suuresti välittäneet, sillä heidän teki mielensä nähdä, missä olivat luonnon heinämaat ruohoisimmat ja missä yleensä kaskimaat ja luontaiset karjalaitumet parhaat. Kalavedet he olivat huomanneet kaikkialla hyviksi ja maat karuudesta huolimatta mieluisiksi. Asutuksesta he eivät olleet nähneet sanottavasti mitään jälkeä, sillä kuljeskelevia lappalaisia he eivät asutukseksi katsoneet. Näitäkin oli heidän tielleen sattunut vasta nyt, kun he olivat jo tulleet melko pohjoiseen, sinne, jossa lappalaisia vielä näihin aikoihin ikäänkuin omilla maillaan kuljeskeli. Näille seuduille aikoivat he nyt asettua talvileirilleen, käyttäen alkavaa syyspyynnin aikaa riittävän muonan varaamiseen.
Aluksi oli Seppä tuntenut hiukan häiriytyvänsä siitä, että lappalaisia oli seudulle sattunut, mutta näiden nuotiolla käynnin jälkeen oli hän muuttanut mieltään. Hänessä oli herännyt noita hiljaisia ja ystävällisiä ihmisiä kohtaan erikoinen mielenkiinto, jonka aiheuttamaa uteliaisuutta hän koetti lappalaisten luo mennessä tyydyttää heistä Lipolta kaikellaista tiedustelemalla. Lippo vastailikin hänelle tarkoin, mutta ei ruvennut tekemään tällä kerralla selkoa siitä, missä oli vanhaan Staaloon niin perinpohjin tutustunut. Pianhan Seppä sitäpaitsi itse saisi nähdä väen, joka näytti olevan hänestä niin ihmeellistä.
* * * * *
Saatuaan tavaransa väliaikaisesti korjuun läksivät he sitten käymään lappalaisten majapaikalla. Kuljettuaan pitkin korkeata harjun selkämää pohjoiseen päin he saapuivat suuren vesistön rannalle, joka harjun kohdalla kapeni salmeksi; sen keskelle oli jäänyt pienehkö saari, jossa kasvoi harvakseen mäntyjä. Rannalle tultuaan he huomasivat, että lappalaisen varsinainen poronhoito, mikäli siitä saattoi vielä puhua näin aikaiseen, oli salmen etelärannalla; kun tuli aika vaeltaa edelleen pohjoiseen päin, aikoi lappalainen mennä laumoineen tästä yli viipyäkseen yhä kauemmin toisella puolella olevilla laajoilla jäkäläkankailla. Saarelta näkyi hänen kotansa savu ja kuului koiran haukuntaa sekä lasten ilakointia. Rannalla oli kalanpyydyksiä ja lappalaisten tarvekaluja kaikellaisia sekä ikäänkuin heitä odottamassa vene, jossa istui lappalaispukuinen nainen, melalla ajatuksissaan vettä liikutellen. Nähtyään tulijat kohotti hän hämmästyneenä päätänsä, jolloin kasvot tulivat selvästi näkyviin.
Seppä pysähtyi aivan vaistomaisesti naista katsomaan. Päähineen alta näkyivät tummat silmät, joissa oli omituista mustaa kiiltoa, mikä osoittaa lappalaiset oudoksi roduksi; pitkät tummat silmäripset antoivat katseelle erikoista syvyyttä, ikäänkuin se olisi tullut jostain kauempaa; kulmakarvat olivat sievästi kaarella, suu oli pieni ja punahuulinen sekä leuka miellyttävästi muodostunut. Kun tyttö, hämmentyneenä kahden vieraan miehen ilmestymisestä rannalle, nousi pelästyneenä veneensä perässä seisomaan, saattoi nähdä hänen olevan rodukseen solakan ja tavallista pitemmän. Puvussa oli kaikellaisia kirkkaita helyjä sekä koreita värejä, jotka todistivat hänen olevan rikkaan miehen kodasta.
Ärhentäen ryntäsi miehiä vastaan tytön koira, mutta Lippo selvitti pian aseman. Ujosti tarjoutui tyttö saattamaan miehet salmen yli isänsä kodalle -- hän oli Staalon ainoa lapsi. Lippo istahti laitain päälle asettamalleen keihäälle. Seppä souti ja tyttö piti perää.
Vaieten kuljettiin näin hetkinen, kunnes tyttö vihdoin voittaen ujoutensa rupesi tiedustelemaan miehiltä heidän asiaansa ja muita kuulumisia. Hänen äänensä oli matalahko, mutta silti soinnukas ja pehmeä, ja hän päätti lauseensa usein pieneen epäröivään naurahdukseen, joka tuntui kuulijasta mieluiselta. Tyttö sillä ikäänkuin vähäksyi omia sanomisiansa, pyyteli anteeksi mahdollisia erehdyksiänsä, ja katseli taas ujosti perämelansa kärkeä, jolla hän sievästi ohjasi vähäistä purttansa salmen poikki. Lippo silmäili häntä ystävällisesti ja uteliaasti, väliin kysellen lapiksi, väliin suomeksi, jota tyttö murtaen haastoi.
-- Entä äitisi, Laila, elääkö vielä?
-- Aikaa sitten jo kuoli...
Se kuulosti Sepästä niin yksinäiseltä ja surumieliseltä. Hän kääntyi katsomaan pitkin erämaan järven selkää, joka siinä syksyisen kylmänä ja kirkkaana levisi keltalehtevien rantain välillä. Maisemat olivat vaaroja ja laaksoja, vuoroin tummia havuja kirkkaita lehtimetsiä, kaislikkorantoja ja harvemmin kallioita. Ei ollut asutus vallan tiuhaa vielä hänenkään kotiseudullaan, mutta siitä huolimatta tuntui hänenkin erämies-mielessään äkkiä niin suunnattoman yksinäiseltä näillä karuilla ja kaukaisilla mailla. Tytön sanat kaikuivat hänen korvissaan avuttomilta ja voimattomilta.
-- Tautiko vei...?
-- Sydän pakahtui, kun ainoan poikansa tappoivat...
-- Tappoivat? Ketkä?
-- No nahkain hakijat...
-- Ka se, lapsi, no, älähän nyt... Nähdessään tytön surun kiiruhti Lippo näin häntä lohduttelemaan. Hän näytti itsekin hymähtelevän katkerasti ja puoli pilkallisestikin sekä mutisevan partaansa vihaisesti. Seppä pysyi ujosti vaiti herkeämättä katsellen sievää peränpitäjätärtä, joka tuli hänen katseestaan hiukan rauhattomaksi, väliin kuitenkin ikäänkuin uhkamielisesti luoden silmänsä häneen. Siinä soutaessaan tunsi Seppä mielialansa omituisesti aavistelevaksi, ikäänkuin olisi seisonut korkealla vuorella ja tuijottanut alas laaksoon, voimatta kuitenkaan nähdä mitään, koska laaksossa pilveili sakea sumu. Mutta sumun keskeltä tuntui kuitenkin kuuluvan mieluisa pehmeä ääni niin kiehtovana ja houkuttelevana, ja sitä kuunnellessa syttyi toivo ja onnen aavistus mieleen. Mutta kaikki oli kuitenkin niin epäselvää, niin sumuista ja hämärää, ettei tiennyt läikähtelevistä mielikuvista sen enempää päättää. Samalla vene karahti rannan hiekkaan ja koirain rähinän seasta kuului vanhan lappalaisen tervetulleeksi toivottava hiljainen ja ystävällinen ääni.
* * * * *
Staalon kodassa paloi iloinen valkea ja haahloissa riippuvassa padassa kiehui kiivaasti lappalaisen ainainen ruoka, lihakeitto. Syksyinen ilta oli jo pimennyt, mutta päivän sijaan oli metsän reunan takaa kohonnut suuri, vaskenvärinen kuu, joka sopi näkymään suoraan kodan aukosta sisään, kun sen verho oli vielä alas laskematta. Sen valo kimalteli synkällä syvyydellä, välähdellen kirkkaalta hopealta varsinkin siellä, missä se sattui rannan kiiltävän mustaan kalvoon. Metsä seisoi ympärillä läpitunkemattoman tummana ja uhkaavana. Vaikka tuuli oli jokseenkin vaimennut, kuului sen suhina kuitenkin vielä saaren petäjäin latvoista ja taivaalla se ajeli nopeasti pilven hattaroita ohitse kuun ja ylitse sinertävän ilman kannen.
Laila oli mennyt johonkin, sillä hänen nauruansa ei enää kuulunut. Seppä huomasi sitä jännityksellä odottavansa sekä seuraavansa vain puolinaisesti Lipon ja Staalon harvasanaista haastelua. Aslak tuossa tuijotti häneen edelleenkin oudosti ja sanattomana, aivankuin vihaisesti, hänkään keskustelua tarkemmin kuuntelematta. Oli kuin olisi häntä vaivannut joku raskas ajatus. Vaistomaisesti Seppä aavisti, että nuo tunteet saattoivat johtua jollain tavoin siitä, että hän oli joutunut Lailan läheisyyteen, että Aslak, jonka hän oli ymmärtänyt Lailalle hyvin läheiseksi, pelkäsi tästä itselleen jotakin vaaraa koituvan. Ja tarkemmin asiaa ajatellessaan täytyi hänen myöntää, että sellainen tunne oli Aslakin kannalta aivan luonnollinen, sillä Laila oli jo näinä muutamina tunteina ehtinyt tehdä häneen syvän vaikutuksen. Kuitenkin tunsi hän sydämensä kaikista aikomuksista puhtaaksi sekä Aslakin levottomuuden aiheettomaksi, joskin hän joka tapauksessa oli joutunut heti tällä saarella, näiden omituisten ihmisten joukossa, ikäänkuin lumojen valtaan.
Hehän olivatkin kuuluja velhoja.
Häntä tahtomattaankin hiukan värisytti siinä istuessaan ja salavihkaa katsoessaan isäntänsä käppyräistä olentoa. Tuossa taljalla hänen takanaan näkyi olevan kannus, jolla lappalaisten sanottiin salattuja tiedustelevan. Ja ukon vyöllä riippui kaikellaisia pieniä kapineita, joiden käyttöä hän ei voinut arvata, mutta joista hän metsämiehenä tunsi yhden karhun kulmahampaaksi. Se olikin hyvä suoja pahoja silmiä ja kateita vastaan. Mutta tuo toinen hammas... vaikka olisi ruumiilta ryöstetty?
Seppää oli luonne ja raikas ammatti estänyt vajoamasta mihinkään alhaiseen taikuuteen, vaan oli hän muodostanut Lipon oppilaana itselleen oman metsämiehen-uskonsa, jossa oli sekaisin papin opettamaa Kiesuksen uskoa ja vanhoja taattuja Tapion ja Mielikin lepytys-lukuja. Lippo oli selittänyt, että pappi saattoi hyvinkin olla oikeassa, että Kiesukseen uskomalla ja häneen turvaamalla saavutetaan iankaikkinen elämä; hän, Lippo, joka satoja kertoja oli nähnyt maallisen elämän turhuuden ja ihmisvoiman mitättömyyden, oli ikäänkuin oman kokemuksensa perusteella tullut sen uskoneeksi, mutta tarvitsiko silti hylätä vanhoja rakkaita haltioita, veden ja metsän väkeä, jotka ammoisista ajoista olivat siveätä erämiestä suosineet?
-- Mutta miksi saarella asut? Lippo se näin kuului tiedustelevan.
Vanha lappalainen oli ensin ikäänkuin hiukan hämillään, mutta vastasi sitten huolestuneena:
-- Turvallisempaa on. Kun aamulla näin sinut nuotiolla, niin tuntui kuin olisi hyvä haltia sinut juuri tänne turvakseni ohjannut. Olen varma, että asetut puolelleni, jos väkivaltaa uhataan. Niinkuin kerran ennenkin teit.
Uteliaana kiintyi nyt Seppä seuraamaan lappalaisen selitystä. Aslak, jolle asia näytti olevan tunnettu, tuijotti synkkänä eteensä. Ulkoa kuului koiräin meteliä ja lappalaisten huutoja. Lailaa ei vieläkään näkynyt.
Hänestä olikin kysymys. Seppä kuuli nyt, ettei tyttö ollut herättänyt vain hänen huomiotansa, vaan oli kuulu laajalti, vieläpä vierastenkin keskuudessa. Niinpä oli viime talvena karjalainen lapinkävijäjoukko Staalonkin luo pysähtynyt ja vaatinut veroja, koska olivat muka nämä maat nyt novgorodilaisten omia. Hädissään oli hän koonnut kaikki, mikä oli vaatijoille silloin kelvannut, mutta silti eivät olleet hurjat sissit olleet tyytyväisiä. Heidän johtajansa, nuori ja suuri mies, komea kuin mikä, mutta kovin hurjaluontoinen, oli sattunut huomaamaan Lailan ja vetänyt hänet esiin katsottavakseen. Oli ruvennut siinä tyttöä hyväilemään, jolloin Lailan veli kiiruhti hätään. Pilkaten oli silloin joku häntä sotakirveellään huitaissut, niin että siihen poika kuoli. Äitinsä pakahtui kauhusta paikalle. Lippo kuunteli päätään nyökytellen; Seppä tunsi, kuinka suuttumus ja raivo paisutti hänen rintaansa. Mistä se johtui, sitä hän ei itselleen myöntänyt, sillä hän oli ennenkin vihastumatta kuullut heimolaistensa, jopa omain kyläläistensäkin lappalaistytöille tekemästä väkivallasta. Nyt se tuntui hänestä aivan käsittämättömältä, teolta, joka oli kuolemalla rangaistava.
Hurjain verottajain kiivas luonto olisi leimahtanut ilmiliekkiin, ellei itse johtaja olisi samalla heitä ja itseään hillinnyt. Katsoen pitkään valittavaan ja rukoilevaan tyttöön, hänen kuolleeseen veljeensä ja äitiinsä, heitti hän Lailan luotansa ja komensi miehensä lähtemään. Mutta ennen poistumistaan sanoi hän Staalolle:
-- Anna tyttösi minulle.
-- Säästä häntä, älä vaadi leikkikaluksesi. Poikani ja vaimoni tapoit, anna edes viimeisen lapsen jäädä.
-- Hyvä hänellä on luonani, pidän siivosti.
-- Hetken pidät, sitten jo muille joutaa. Armahda vanhaa miestä.