Part 4

Vaikka Torstensson oli niin luuvalon murtama vankeusaikansa jälkeen, että häntä täytyi kantaa paareilla, johti hän kuitenkin sotajoukon keisarillisen Wienin muureille asti. Hänen palveluksessaan ratsumestari Kaarle Kustaa sai kohota arvoasteissa. Hän sai kerran käsikähmässä luoteja hattunsa, takkinsa ja paitansa läpi, ja luoti pyyhkäisi tukan kokonaan pois yhdeltä puolelta, ikäänkuin parturi olisi siitä leikannut saksillaan. Mutta hän pullisti poskensa ja huulensa ja iski jälleen. Sepä oli jo koulua sellaiselle miestenmiehelle, ja sotamiehet rakastivat häntä. Vihainen hän oli, ja kylläkin saattoi huomata, että hän oli kotka, joka aikoi lentää korkealle. Sellaiselle miehelle, jolla päällepäätteeksi itse kuningatar oli puolittain morsiamena, kävikin nouseminen nopeasti. Ja jollei Kristiina saattanut tulla hänen omakseen, saattoi hän kuitenkin häntä kuninkaallisesti lohduttaa. Koko sotajoukon ylipäällikkönä sai hän vanhassa, ruotsalaisille uskollisessa Nyrnbergissä hoitaa isännyyttä, kunnes vihdoinkin loistavat pidot vahvistivat sanoman, että rauha oli solmittu keisarin kanssa kolmekymmenvuotisen sodan jälkeen. Keskellä pöytää suihkutti suihkukaivo hajuvettä, ja eräästä ikkunasta suihkutti kullattu Ruotsin leijona viinisäteitään yli kansan, joka joi ja lauloi ja tanssi. Yön saapuessa marssi juhlasaliin kolmekymmentä ruotsalaista pyssymiestä, ja he käänsivät muskettinsa kattoa kohti ja ampuivat laukauksen toisensa jälkeen, niin että toinen pöytävieras tuskin saattoi enää nähdä toista savulta. Ruudinsavussa oli kokonainen miehenikä kulunut ja ruudinsavussa tyhjennettiin viimeinen malja rauhan siunaukseksi ja Saksan valtakunnan onneksi, missä protestantit nyt saisivat samat oikeudet kuin katoliset.

Mutta kotona häntä tervehti Kristiina vielä suuremmalla kylmyydellä kuin ennen. Ei auttanut, että hän muistutti lapsuudenlupauksista tahi surustaan. Kristiina ymmärsi, että suru koski enin hänen kruunuaan, ja sen hän lupasi hänelle perinnöksi. Itse hän tahtoi elää naimatonna ja vapaana kirjainsa keskellä. Kaarle Kustaa näki, että uudet ystävät kuiskasivat viekkaasti imartelujaan kuningattaren korvaan, ja hän tuli yhä varovaisemmaksi puheissaan ja vetäytyi syrjään Borgholmiinsa kaukaiseen Öölantiin. Siellä vyöryi meri pitkin rantoja ja tuuli vinkui päivät ja yöt ikkunankomeroissa. Juuri senvuoksi että hän tunsi voimansa, tuli toimettomuus hänelle raskaaksi vaivaksi, ja joskus hän luuli, että hän saisi hautansa tässä yksinäisessä saaressa. Hän pani toimeen juominkeja, jotka kestivät siksi, että aurinko paistoi tyhjiin kannuihin. Sitten hän otti lapion ja rupesi istuttamaan puita. Mutta joskus valtasi hänet katkeruus, ja silloin hän puhui siitä, että tekonimellä lähtisi samoilemaan kohti uusia seikkailuja. Harmistuneena ja kunniaa ikävöiden harkiskeli hän, miten paljoa lujemmin hänen kätensä kuin oikukkaan naisen saattaisi pidellä ruotsalaista soturinmiekkaa. Jokainen kirje kertoi, miten Kristiina lahjoitti kokonaisia pitäjiä imartelijoilleen ja tuhlasi, mitä kansa oli ostanut niin monien vuosien kieltäymyksillä ja taisteluilla.

Vanha Oxenstierna oli nyt vastenmielisesti nähty vieras hovissa. Kristiina ei tahtonut enää kuulla hänen isällisiä neuvojaan. Tukholman kuninkaallinen linna, jossa ennen oli annettu nuhteita, milloin joku irvisti pahasti kaljatuopille, ei enää ollut kauvemmin tuntemattomana ja erillään kaukana metsien ja lumisten teitten takana. Se mitä siellä tapahtui, koski jo nyt muitakin kansoja, ja ulkomaiset vieraat nousivat sen portaitten ääressä kullalla koristetuista vaunuista. Tyytymättömänä kulki Kristiina ympäriinsä vanhoissa Vaasasuvun huoneissa, joiden katot hänestä alkoivat tuntua liian matalilta.

Sisävesien lahtien rannoilla loistivat nyt valtaavat linnat, joita kotiinpalanneet sotapäälliköt olivat kohottaneet voitetulla saaliillaan. Joutsenet uiskentelivat siellä karppilammikoissa, ja tuuheat säleistökäytävät johtivat portille. Etehisestä pisti nenään terävä haju, ja hovimestari veti sitä mieltymyksellä sisäänsä siinä uskossa, että se paransi tauteja. Tuskin se käry tuli maustetusta villisikapaistista, jota kannettiin ohi. Ei, se levisi siitä pilvestä, joka vyöryi salista, missä linnanherra ja hänen vieraansa aivan kuten ennen teltassa istuivat pitkine liitupiippuineen ja syljeskelivät. Sodassa he olivat näet oppineet uuden taidon. Se oli tupakan polttaminen. Kultanahkat ja lasit ja maljat loistivat tammikaapin yläpuolella. Kaiken piti nyt olla raskasta, komeaa ja rikasta. Eräästä ovesta vilahti jotakin, jota nykyajan lapset olisivat saattaneet luulla kamaliksi ja koreiksi ruumisvaunuiksi. Se oli suuri vuode töyhtöineen ja hopeakukkaisine uutimineen, missä Kristiinan piti maata, milloin hän tuli vierailulle. Vaskirumpujen jymistessä tyhjennettiin salissa maljoja soturin tavalla pikari kummassakin kädessä ja jalat harallaan. Vaatteet leikattiin tahallaan siten, että vatsalle jäi hyvästi sijaa. Oli hienoa, ylhäistä ja kreivillistä seisoa vatsa pullollaan. Kristiinalla, joka itse joi ainoastaan vettä ja tuskin kajosikaan paisteihin, oli ikävä sellaisissa kemuissa. Oppinut keskustelu huvitti häntä kymmenen kertaa enemmän kuin kaikki maailman kastikkeet ja piirakat.

Kirkotkin koristettiin etäisilläkin seuduilla äkkiä anastetuilla ebenholtsi- ja norsunluukoristuksilla. Vahvistettuna uskossaan nousi pappi saarnastuoliin, joka oli tuotu kotiin meren yli voittomerkkinä, eikä hän säästänyt paavillisia. Mutta Kristiina alkoi etsiä ystäviään katolisten muukalaisten joukosta ja istui saarnan aikana silmäillen jonkin latinalaisen runoilijan kirjaa. Tahi taputteli hän myöskin pientä sylikoiraansa, joka ylpeästi pisti turpansa hännän alle tahtomatta nähdä penkkien sekalaista seuraa.

Kuningatar väsyi suvaitsemattomiin sanoihin ja itsetyytyväisiin suursyömäreihin, joille voitonhuumaus oli noussut viinin mukana päähän. Vasta tuttavallisessa oppineiden piirissään tunsi hän olevansa henkisten vertaistensa seurassa. Myöhään sammutettiin kynttilät hänen luonaan ja varhain ne jälleen sytytettiin pimeinä ja kylminä talviaamuina, sillä unta ja lepoa hän kammoksui. Hänen huoneessaan näkyi sangen usein majesteetillisen komea taalalaissukuinen mies. Se oli runoilija Yrjö Stiernhielm. Kauniit piirteet olivat vakavat, mutta kirkastuivat helposti, sillä pohjaltaan oli hänen vahva sielunsa iloinen kuin itse terveys. Kuka saattoi laskea kaiken, mitä hän oli miettinyt ja koettanut tutkia! Juuri ruotsalaisille, jotka äsken satumaisissa sotaseikkailuissa olivat valloittaneet kaukaisia kaupunkeja ja kyliä, oli ominaista sekin, että he antoivat ajatuksen lentää kauvas seikkailuihin. Tuskin se oli todellisen totuudenetsijän tie, sillä se on kestäväisyyden ja itsensähillitsemisen. Se, mitä ruotsalaiset useimmiten miehissään ihailivat, ei ollut hiljaista ja rakkaudessa palavaa liekkiä, vaan tulen leimahtelemista sinne tänne. Siellä, missä mitään varmaa todellisuutta ei kauvemmin ollut pohjana, sai mielikuvitus ja suurenteleva huimuus täyttää tyhjän sijan. Niin oli Stiernhielminkin laita. Ruotsalaisten voittojen ja heidän kielensä verrattoman suloisen soinnun häikäisemänä ei hän saattanut ajatella vähempää kuin että muinaisruotsin täytyi olla kaikkien muiden kielten äiti. "Minä todistan sen heti, armollisin neiti", huudahti hän seisoessaan ja pitäessään oppinutta esitelmää hovin edessä. "Eikö Aatamia luotu tomusta? Senvuoksi hänen nimensä sai olla Av damm (= tomusta). Ja kun hän näin kurkisti eteensä unensa jälkeen ja hämmästyneenä sai nähdä äsken luodun naisen sivullaan, silloin hän sanoi: He, va? (= heh, mitä?) Ja sitten hänen nimekseen sai tulla Heva tahi Eeva kaikiksi päiviksi. Mitä arvellaan, eikö tämä ole puhtainta ruotsia?" Kaikki nauroivat ja pitivät hauskaa, ja veitikka kimalti tyytyväisen Stiernhielmin omissa sukkelissa silmissä.

Tavaraa ja kultaa katsoi hän mullaksi, mutta näyttääkseen, että hänen rakas äidinkielensä oli yhtä taipuisaa ja notkeaa kuin mikä muu kieli hyvänsä, sommitteli hän juhlanäytöksiä ja oivallisia runoja Kristiinalle. Runoja ja lauluja oli tehty ennenkin, mutta hän pakotti sanat kreikkalaiseen ja roomalaiseen tapaan määrätyssä tahdissa polkemaan pitkissä riveissä paperilla kuin sotamiehet, milloin komealta kajahtavina, milloin huimina ja hauskoina. Ja katsoppa, mikä ihme silloin tapahtui! Hänen hoidossaan kasvoi ja kypsyi yhä enemmän pieni sinisilmä lapsi. Se lapsi oli runoustaide, ja itse hän sai nimekseen "ruotsalaisen runoustaiteen isä".

Täten harjoitettiin kaunokirjallisia ja oppineita urheiluja nerokkaan kuningattaren ympärillä. Mutta ulkomaalaiset suosikit olivat joskus ainoastaan onnenonkijoita, jotka hän verhosi timanteilla ja tukaateilla ja joille hän antoi kullalla silattuja vaunuja korskuvine valjakkohevosineen. Päivät pyörivät juhlissa ja tanssinäytelmissä, ja puettuna paimenettareksi tanssi hän jumalien ja jumalattarien joukossa. Pian ei ollut enää mitään jäljellä tuhlattavaksi. Suurvallan päivinäkin oli hänen maansa liian köyhä pitääkseen pystyssä ulkomaalaista komeutta, ja kansa nurisi. Verotaakat olivat kasvaneet sodan aikana, ja talonpoika arveli, että hänen hevosensa olivat kyllin kauvan hölkyttäneet teillä kruunun kyytikoneina. Hänen tullessaan kaupunkiin olivat hänen korinsa ja säkkinsä punnittavat ja verotettavat tulliportilla. Aateli oli saanut niin paljon maata, että toisille säädyille tuli ahdasta, ja he alkoivat tyytymättöminä tunkeutua esiin ja toivoa uutta aikaa. Sellainen on aina oven edessä niin kauvan kun kansa elää ja sillä on voimia. Mutta suuri Oxenstierna oli murtunut ja vanha eikä tahtonut ymmärtää sitä uutuutta, että säätyjen pitäisi tulla toistensa kaltaisiksi kuin neljä siansorkkaa. Kristiina ei voinut myöskään poimia takaisin omaan taskuun, mitä hän itse oli lahjoittanut pois läänityksinä. Siihen tarvittiin uusi ja voimakkaampi käsi, ja hän tiesi, että sellainen oli Ölannissa. Väsyneenä ruotsalaisiin kuuli hän heidän tyytymätöntä mutinaansa, ja hänen ajatuksissaan selvisi houkutteleva uni, joka kasvoi kärsimättömäksi kaipuuksi. Miksi ei hän vihoviimein voisi lahjoittaa pois omaa raskasta kruunuaan ja neitseellisenä ja vapaana elää päiviään nerojen ja oppineiden keskellä etelän marmorisaleissa! Kuvateokset ja posliinit ja kirjat sälytettiin arkkuihin, jotka kannettiin linnan huoneista ja pantiin vaunuihin. Uteliaita arvailemisia kuiskittiin portaissa ja kyseliäät ihmiset ympäröivät ajureita hollituvissa. Oliko totta, oliko mahdollista, että kuningatar todellakin ajatteli muuttaa pois maastaan?

Niiden, joiden oli vaikea uskoa sitä, tarvitsi ainoastaan tyrkkiytyä esille niiden joukkojen välitse, joita eräänä päivänpaisteisena kesäkuun päivänä vilisi Upsalan linnan ulkopuoleisella kukkulalla. Valtaistuinteltan alla valtakunnansalissa nosti Kristiina omin käsin säkenöivän kruunun päästään. Kun kärpännahkavaippakin oli otettu olkapäiltä, pysähtyi hän alimmalle portaalle sileässä valkoisessa silkkihameessaan, viuhka kädessä. "Kiitän kaikkivaltiasta Jumalaa", lausui hän, "joka on antanut minun syntyä kuninkaallisesta suvusta ja kohottanut minut niin suuren ja mahtavan valtakunnan kuningattareksi. Kiitän myöskin niitä herroja, jotka minun alaikäisyyteni aikana ovat ohjanneet hallitusta, ja neuvoskuntaa ja säätyjä heidän uskollisuudestaan." Vihdoin ojensi hän kätensä Kaarle Kustaalle, joka oli mitä mustimmassa surupuvussa, ja ohjasi hänet sitä pöytää kohti valtaistuimen vierellä, missä kruunu oli häntä odottamassa. "Minä tunnen tarkoin ne korkeat ruhtinashyveet, jotka teitä kaunistavat", sanoi hän. "Niihin kiinnitin huomioni, en sukuun, valitessani teidät jälkeläisekseni. Ainoa kiitollisuus, mitä teiltä vaadin, on hellyys äitiäni kohtaan ja niiden palvelijoiden ja ystävien hoivaaminen, jotka minä tähän maahan jätän."

Muutamia tunteja sen jälkeen kuuluivat koraalit tuomiokirkosta, missä Kaarle X Kustaa kruunattiin. Sillä aikaa vaelsi Kristiina huvikseen kaupungin ulkopuolella kevein ja tyytyväisin askelin. Hän tunsi itsensä ylpeäksi siitä kuningatarta kohtaavasta harvinaisuudesta, että sai kuunnella kellojensoittoa ja kanuunilla ampumista oman seuraajansa kruunauksessa. Kyyneleisiä silmiä näki hän monia, ja myöhään yöllä, ajaessaan pois yli tasangon, kuuli hän äkkiä kavioidenkopsetta vaunujen takana. Se oli Kaarle Kustaa, uusi kuningas, joka ritarillisesti oli kiiruhtanut jäljestä seuratakseen häntä pitkän aikaa vaununikkunan ääressä.

Hän antoi sanoa kaikille ainoastaan matkustavansa ulkomaille terveysvettä juomaan. Sitten hän kyllä tulisi takaisin. Mutta pian vaunut keikkuivat nahkahihnoineen etelään, valtakunnanrajaa kohti, ja kylmästi ja merkitsevästi hymyillen näki hän linnojen ja kirkkojen vilahtelevan ohitse metsikköjen välitse. "Vihdoinkin vapaa" ajatteli hän, ja sydän löi nopeammin. "Niin, istukaa te vaan oluttuoppienne ääressä, jalot herrat, ja koetelkaa kehuvasti koivestanne luodin jälkeä, jonka saitte Breitenfeldissä tahi Lechin luona. Ja jyriskää te, rovastit, ryöstetyissä saarnastuoleissanne. Minä messutan oman mieleni mukaan. Vanhat paavilliset opit ovat väljiä ja tilavia vaippoja, mutta täällä minä en voi hengittää. Yksinkertaisena pohjoismaalaisparkana, kerettiläisenä en voi päästä etelämaisiin hoveihin. Kun paavi tervehtää Kustaa Aadolfin tytärtä, lupaan minä, että hän jo on katolilaiseksi kastettu."

Rajapurolla hyppäsi hän alas vaunuista ja juoksi innokkaasti Tanskan alueelle. Täällä hän kiiruhti pukeutumaan mieheksi. Kaksinhaaroin satulassa ajoi hän pois täyttä laukkaa huimaavaa vauhtia. Kalpa löi ratsusaapasta vasten. Miehenhattu ja taaja musta tekotukka kuumensivat hänen päätänsä, ja raskas pyssy painoi olkapäätä. Mutta se oli puku, jossa hän heti tunsi viihtyvänsä. Pölyn peittämänä heilutti hän ratsuvitsaansa, ja seurue oli joskus jäädä jälkeen.

Nyt ei hänen tarvinnut enää riidellä itsetietoisten neuvosherrain kanssa eikä kirjoittaa komeaa ja helähtelevää nimeänsä pitkäveteisten päätösten alle. Maailma oli avoinna, ja hän oli vapaa — mies! Kaikki surut olivat heitetyt pois kuin kulunut säkki, kaikki riemut jäljellä. Hädän rosoista leipää ei hänen tarvinnut koskaan syödä, sillä halveksittu Ruotsi kelpasi kyllä lähettämään runsaasti kultaisia eläkerahoja. Saattoiko kukaan järjestää paremmin onneaan! Hän seisoi niiden lakien yläpuolella, joihin toisten täytyi nöyrästi alistua ja joita heidän tuli totella. Hän aikoi ainiaaksi jäädä kuningattareksi ja nautti samaa kunnioitusta kuin kuningatar, mutta valtakuntaansa hän kuljetti mukanaan, kuten mustalainen telttaansa. Sinä oli nyt jokainen palatsi, missä hän satunnaisesti asui. Ja oman hoviväkensä elämää ja kuolemaa hän vallitsi.

Syksy tuli ja kuumesairaana laskettiin Aksel Oxenstierna kotonaan kuolinvuoteelleen. Täynnä kiitollista kunnioitusta sitä uskottua miestä kohtaan, joka niin viisaasti ja uskollisesti oli palvellut maatansa, kiiruhti Kaarle Kustaa hänen vuoteensa ääreen ja puristi viimeisen kerran jäähyväisiksi hänen väsyneitä käsiään. Kun hän vihdoin seisoi vanhuksen kylmentyneen ruumiin ääressä, kuiskasi hän ajattelevaisesta "Onnellinen se, joka on niin elänyt; onnellinen se, joka niin kuolee!"

Kristiinasta saatiin ajan mittaan lakkaamatta uutisia. Ruotsalaiset kuulivat, että hän eli hauskuuksien pyörteessä, kulkipa hän missä hyvänsä. Usein hän ajoi samoja teitä, joita hänen isänsä sotajoukkoineen oli samonnut taisteluun paavinmahdin vanhentunutta valtaa vastaan. Mutta nyt ei ollut enää mikään salaisuus se, mitä hän uneksi. Kuuluvasti ja avoimesti tahtoi hän vihdoinkin koko maailmalle osoittaa, että hänen isänsä voiton hedelmät olivat hänelle arvottomat.

Innsbruckin linnassa pyysi päällikkö häntä kohteliaasti valitsemaan tunnussanan miehistölle tulevaksi päiväksi. Hän katseli ikkunasta lumisia alppienhuippuja, jotka hehkuivat illanhohdossa, ja antoi hänelle tunnussanoiksi samat sanat, joita Wallensteinin soturit olivat huutaneet Lytzenin edustalla: "Jeesus Maria!" Päivän tultua vietiin hänet suurella komeudella hovikirkkoon, hänen päällensä pirskotettiin vihkivettä ja hän asettui punaiselle veralle. Tässä polvistui Kustaa Vaasan jälkeläinen upealle tyynylle, katsoi pappia levollisesti silmiin ja lupasi aina totella paavia Kristuksen vallanpitäjänä maan päällä.

Hän jatkoi sitten riemuretkeään halki Italian, ja Loretton pyhiinvaelluspaikalla kiinnitti hän Maariankuvan päähän timanttisen ja rubiinisen seppeleen. Roomaan hän tuli valkoisella hevosella, itse puettuna puolittain mieheksi, puolittain naiseksi, lyhyeen hameeseen, ruumiinmukaiseen liivitakkiin, töyhtöinen miehenhattu kullankiharaisella tekotukalla. Rajattoman riemun vallitessa vietiin hänet Pietarinkirkkoon, paavin jalkain juureen.

Runoilijat, taiteilijat ja oppineet kiiruhtivat heti kokoontumaan nerokkaan maattoman kuningattaren ympärille, hämmästyneinä hänen tiedoistaan ja purevasta sukkeluudestaan. Kaunokirjallisten ajankulutustensa välillä osoitti hän joskus miesmäisyyttään. Enkelinlinnassa tarttui hän eräänä päivänä sytyttimeen ja laukaisi kanuunan, niin että luoti lensi suoraan yli talonkattojen ja osui erään palatsin porttiin. Hän tahtoi myöskin käydä Ranskan kuninkaan luona ja panttasi sekä helmensä että jalokivensä voidakseen esiintyä tarpeellisella komeudella. Silloin hän kerran eräässä kuninkaan linnassa suuttui tallimestariinsa niin, että muitta mutkitta antoi henkivartijainsa pistää hänet miekoilla kuoliaaksi. Sellainen vieras ei miellyttänyt ajan pitkään, ja jälleen hänen täytyi lähteä liikkeelle kaikkine palvelijoineen, hevosineen ja vaunuineen.

Ruotsiinkin hän suuntasi matkansa, mutta siellä hän sai kuulla kovia ja katkeria sanoja. Valkohapsinen arkkipiispa puhui närkästyneenä paavin viekkaasta taidosta houkutella puoleensa sieluja, mutta hän vastasi: "Hyvät herrat, minä tunnen paavin paremmin kuin te. Hän ei maksaisi neljää taalaria kaikista teidän sieluistanne yhteensä."

Vihdoin hän majoittui upeaan palatsiinsa Roomassa, missä hän eli kirjojensa ja vanhan Tukholman linnan taideaarteiden ympäröimänä. Mikäli hän vanhettui ja selkä koukistui, joutui hän yhä enemmän unohduksiin ja sai kuulla ivaa ja häväistystä muinaisten kiitoslaulujen asemesta. "Hän on nainen!" sanoi paavi olkapäitään kohauttaen, väsyneenä hänen omituisiin oikkuihinsa, ja kaikesta ivasta koski se häneen syvimmin.

Pietarinkirkon hautaholvissa näytetään hänen hautansa lattiassa olevan pienen kuperaksi muuratun korokkeen alla. Mutta ylhäällä kirkossa kohoaa korkea patsas muistona paavin voitosta ja ennen niin loistavasta ja juhlitusta Kristiinasta.

Useimmat suurmiehet hänen Ruotsin aikuisilta päiviltään olivat jo ennen häntä jättäneet ajallisuuden, ja Stiernhielm oli saanut leposijansa Sangan kirkossa Svartsjön seuduilla. 1700-luvun loppupuolella otettiin hänen arkkunsa hautaholvista alttarin alta ja lykättiin välinpitämättömästi syrjään kirkon tavara-aittaan. Ruotsalaisilla on se paha tapa, että he rikkovat haudan rauhan ja pyhyyden ja muuttavat kaikki isien kirkoissa. Arkku oli kuparinen ja koristettu kahdella hopealevyllä. Ja kuulkaa nyt, mitä tarina kertoo!

Tapahtui kerran, että kirkon hopeat varastettiin. Kun kirkkoherra alkoi katsella ympärilleen etsiäkseen jotakin jälkeä rikoksentekijästä, huomasi hän, että Stiernhielminkin arkku oli kadonnut. Heti nousi hän rattaillensa ja ajoi nopeaa ravia Tukholmaan, mennäkseen kultasepästä kultaseppään kysymään, olivatko he nähneet kadonnutta hopeatavaraa. Juuri hänen seisoessaan eräässä puodissa saapasti sinne häntä huomaamatta hänen oma renkinsä ja tarjosi kaupaksi vanhaa hopeaa.

Kultaseppä ei ollut asiaa huomaavinaan. Varovaisesti hän alkoi kuulustella renkiä, jonka vihdoin täytyi tehdä se vaikea tunnustus, että hän oli juuri etsitty varas. "Arkun", kertoi hän katuvaisena, "minä vein Hammarlottin metsään Igelnin järven toiselle puolelle. Siellä minä sen rikoin, ja luurangon minä kaivoin maahan mättäiden alle."

Kuparipalat hän oli jo myynyt, mutta hän ei voinut koskaan löytää sitä paikkaa, johon hän oli kätkenyt Stiernhielmin luut.

Maanpiirin suurimmassa temppelissä, jossa Kristuksen vallanpitäjällä on vielä valtaistuimensa alttarin vierellä, sai Kristiina kaukaisen hautansa. Avarassa metsässä uinuu ruotsalaisen runoustaiteen isä vattujen ja sammalten ja humisevien puitten alla.

Itämeren avain.

Vahtimiehet hengittivät käsiinsä ja hieroivat korviaan. Ne olivat karaistuja, kunnianverhoamia sotavanhuksia, jotka olivat saaneet nahkansa parkituksi ja kärvennetyksi mitä seikkailumaisimmissa voittoretkissä. Väsymättä he olivat seuranneet Kaarle Kustaata Puolan halki, nukkuneet jäätyneillä mättäillä, puolustautuneet kiväärinperillä ja tottuneet sokeasti uskomaan hänen onneensa. Nyt he seisoivat Juutin rannalla, ja lumi tuiskusi kuin vaahto pitkin lainehtivia kinoksia. Vaikka yö oli pimeä, saattoi silmä varsin hyvin seurata maata ja valkopukuisia lakeuksia.

"Äsken saimme juosta Itämeren ympäri Puolasta saakka ehtiäksemme tänne", murisi eräs palvelijoista katse käännettynä kauvas pimeyttä kohti, missä Vähä Belt oli jäätyneenä kuin jääkenttä. Lyötyään hetkisen aikaa nyrkillä jalkaansa, jota pakotti ja kirvelsi repaleisessa saappaassa, jatkoi hän: "Silloin minun mielestäni oli raskasta rämpiä savessa musketti olalla. Mutta nyt minä tunnen, että paikoillaan seisominen on vielä pahempaa. Koettakoon sitä ken voipi!"

"Olisipa meillä edes kannullinen kuumaa maitoa", vastasi toveri, polkien pyörylän lumeen. "Väitetään, että itse keisari on houkutellut tanskalaisia iskemään meidän selkäämme tässä sodassa, meidän ollessamme toisella taholla. Miten se on päättyvä? Miten pääsemme yli näiden saarien? Suojailma, niin odotteleppa sitä, jos sinulla ensin on seitsemän turkkia päällesi panna! Nyt ei mikään laiva voi tulla tänne. Miesmuistiin ei kukaan ole kuullut sellaisesta talvesta."

Toinen kumartui jälleen ja hieroi kaikin voimin polviaan. "Kolme päivää sitten oli virta tuolla ulkona niin avoin, että vesi kimalsi", puuttui hän puheeseen. "Jollei se jäädy vieläkin kovemmaksi, saat lähettää kotiin terveisiä äidille. Mutta seis ... Kuulitko mitään?"

Komennushuuto kuului sumusta, ja vahtisoturit iskivät heti kantapäänsä yhteen ja heittivät musketit olalleen. Torvet räikyivät kaukaa ja saivat vastauksen. Hevoset korskuivat ja ratsuväki alkoi jo vaarallisen matkansa jäällä. Kanuunavaunut vierivät raskaasti eteenpäin lumessa, joka tarttui pyöriin, niin että ne tulivat muodottoman suuriksi ja leveiksi. Takimaisena tuli vihdoin jalkaväki ja vetäytyi syrjemmäksi. Palelevat etuvartijat saivat nyt jälleen maistaa, miltä tuntui kävellä itsensä lämpöiseksi.

Vähitellen päivä koitti, ja talvipäivän valossa kulki sotajoukko yli leveän salmen, joka oli merenlahden vertainen. Ratsumiehet laskeutuivat hevostensa selästä ja hajaantuivat. Vaarallisimmille paikoille oli jo edeltäkäsin vedetty tukkeja ja lautoja. Joka askeleella saattoi nariseva ja keinuva jää murtua. Vasta kun ratsumiehet huomasivat, että heillä oli jälleen vankempi jää jalkojen alla, nousivat he uudelleen satulaan. Pian he olivat toisella rannalla ja täydessä taistelussa tanskalaisten kanssa.

Kaarle Kustaa hyökkäsi sillä aikaa eteenpäin vasemman siiven keralla käydäkseen vihollisen kimppuun sivulta. Nuoruudestaan alkaen oli Hän ihastuksella lukenut Aleksanterin ja Caesarin urotöistä. Sydän ilosta sykkien näki hän, että onni lakkaamatta seurasi rohkeaa, sillä pakkasta jatkui. Lumi ja pakkanen, ruotsalaisten vanhat liittolaiset, näyttivät jälleen tahtovansa auttaa heitä ja tällä kertaa voittoihin, joista he tuskin olivat voineet uneksiakaan.

Äkkiä hän kuuli huutoa ja valitusta ja kääntyi kiivaasti. Jäälautta halkesi ja kohosi hänen takanaan, ja joukko ratsumiehiä ja hevosia kamppaili jo pyörteissä voimatta pelastua. Hänen omansakin ja Ranskan lähettilään vaunut vajosivat syvyyteen, ja siellä ne kai ovat tänäänkin kuolleine valjakkohevosineen alhaalla pohjasavessa Beltin aaltojen alla. Hän kiiruhti silloin sen suuren avannon reunalle asti, joka tuli niin monen haudaksi, ja kehoitti särkyneitä rivejä seuraamaan itseään ja heittäytymään rannalle taistelun tuoksinaan.

Siellä täytyi tanskalaisten vihdoinkin heittää aseensa, ja eteenpäin kulki voittokulkue yli koko Fyn-saaren.