Part 5

Muutamien päivien jälkeen levisi kuitenkin ruotsalaisten silmien eteen uusi, vielä laajempi jääaavikko, joka harmaassa sumussa näytti melkein äärettömältä. Se oli Iso Belt.

Eräänä iltana istui Kaarle Kustaa Dalhemin luostarissa aterioiden kaikessa rauhassa. Koko pöytä oli täynnä maljoja, jotka olivat jalan korkuiset, ja hänen päällikkönsä levittivät koipensa ja maistelivat hyvällä halulla. Itse hän oli varsin oppinut ja hyvin kasvatettu herra. Mutta sota oli tullut hänen elämäkseen, eikä ainoastaan viini, vaan myöskin menestys tekivät hänet myrskyisän hilpeäksi. Puolassa oli tapahtunut, että hän kahteenkymmeneen vuorokauteen ei ollut antanut itselleen aikaa riisua vaatteita päältään, ja hän kutsui mukavuutta suureksi synniksi. Mutta lepohetkinään hän tahtoi tuntea olevansa kuin soturi teltissään ja ahkerasti katsoa maljan pohjaan. Viisitoista ruhtinaanpoikaa oli käynyt hänen luonaan sotaopissa. Rohkeassa taitavuudessa ei ollut hänen vertaistaan, ja kaikkialla hän saavutti hämmästystä ja ihailua. Hyvänsävyisesti ja sydämen halusta käytteli hän myöskin suuria sanoja, puhuessaan mahdistaan. Silloin paisuivat posket ja huulet, ja malja tyhjeni nopeasti.

Hänen nyt siinä istuessaan ja jutellessaan uutta ja vanhaa, astui sisään solakka ja voimakas mies. Hänen nimensä oli Eerik Dahlberg, ja hänen soikeat kasvonsa olivat syvästi ajattelevaiset. Puhtaitten tapojensa taitonsa ja kohteliaan käytöksensä vuoksi oli hän oikean pohjoismaalaisen perikuva. Hänen ympärillään oli aina raitis ja vilpoisa ilma kuin korkealla vuorella olevan männyn. Ajatelkaapas, jos hän nyt tänä iltana olisi hetkeksi tahtonut istuutua kertomaan kohtaloistaan. Miten paljon olisikaan ahavoittuneilla taistelijoilla silloin ollut kuunneltavaa. Koskaan ei hän arvellut, milloin oli kysymyksessä valepuvussa hiipiminen leskelle vihollista tahi pimeässä yössä kapuaminen vallin yli vakoilemaan. Kerran eräällä ratsumatkalla sairastui hän ruttoon ja ohjasi puoleksi nukuksissa kuumehoureessa hevosensa syvään metsään. Joskus hän laskeutui hevosen selästä ja ojentautui maahan lepuuttaakseen pakottavia jäseniään, mutta hän uupui uupumistaan siihen määrin, että hänen sitten joka kerta täytyi ryömiä takaisin uskollisen hevosensa luokse. Vihdoin hän tuli erääseen kapakkaan ja hänelle tehtiin vuode penkille. Hän sai silloin kuulla, että eräs kalastaja parka istui valitellen kapakoitsijalle köyhyyttään ja miten hänen pienet lapsensa näkivät nälkää. Mikäli Dahlberg kykeni sekavassa tilassaan, kohosi hän kyynärpäälleen, kestitytti hyvin hätään joutunutta ja pisti ystävällisesti muutamia rahoja hänen käteensä. Seuraavana päivänä kävi niin, että kalastaja palasi ja huomasi, että kapakoitsija kauhistuneena oli kantanut ruttosairaan vieraan rannalle yksinäisyyteen kuolemaan. Kalastaja teki hänelle vuoteen veneeseensä, peitti sen purjeella ja kätki kaislistoon. Sitten hän palasi usein hyväntekijänsä luokse tuoden ruokaa ja virvokkeita ja hoiteli häntä. Kokonaisen kuukauden lepäsi Dahlberg puoleksi tajuttomana veneessä, kunnes ruttopaise puhkesi, ja hän jälleen rupesi virkistymään. Kalastaja kantoi hänet silloin kotiin viheliäiseen savi- ja olkimajaansa. Kun kovat ratsusaappaat riisuttiin, olivat jalat aivan mustat ja niin paisuneet, että Dahlberg ei koskaan luullut voivansa niillä kävellä. "Hurskaan muukalaisen vuoksi Jumala pitää suojelevan kätensä meidän vähäisen majamme yllä", änkyttivät kuitenkin kalastaja ja hänen vaimonsa, sillä rutto säästi kaikki heidän matalan kattonsa alla, mutta levitti kuolemaa toisiin tupiin. Kun Dahlberg vihdoin tuli niin terveeksi, että hänet saattoi ohjata kirkkomaalle, osoitti kalastaja hänelle siellä ruumisarkkua, jonka hän oli hankkinut hänen hautaamistansa varten.

Sellaiselle miehelle ei ollut olemassa mitään vaaroja, ja lujalla luottamuksella hän astui kuninkaan pöydän ääreen. "Kas tässä on minulla jään paksuuden mitta", sanoi hän selvästi ja päättävästi ja näytti syväuurteista keppiä. Kahdeksankymmenen ratsastavan itägööttiläisen kanssa olen ollut Beltillä Irlannissa asti ja todistukseksi siepannut mukaani kotiin pari tanskalaista.

Kaarle Kustaa löi kätensä yhteen. "Nyt, veli Fredrik", huudahti hän ja näki ajatuksissaan jo Tanskan kuninkaan edessään, "nyt me keskustelemme hyvällä ruotsinkielellä!"

Hevoset valjastettiin, ja Dahlberg rinnallaan ajoi Kaarle Kustaa nopeaa ravia etevimpien sotaherrojen majaan Nyborgiin. Kello oli kaksi yöllä ja nurkissa alkoi kuulua epäilyttävää suojasäätä ennustava lotinaa. Unenkohmelossa hieroivat herrat silmiään, haukottelivat hetkisen ja mittelivät Dahlbergia epäsuopein katsein.

Wrangel, valtakunnan amiraali, ei kuulunut pelkureihin. Sillalla Dechin luona, missä Tilly kaatui, oli hänellä ollut ensimäinen suuri ottelunsa ja sitten Kristiinan päivinä oli hän johtanut koko sotajoukkoa. Upporikkaaksi oli hän tullut saaliista ja halusi yhä uutta. Hän tiesi, että Sellannissa, Tanskan sydämessä, oli sekä hopeaa että kultaa. Sinne meni nyt tie yli Dalannin ja siellä oli Kööpenhamina. Mutta hän työnsi ulospäin pitkän leukansa ja pani käsivartensa ristiin. "Katolta tippuu vettä", sanoi hän karheasti. "Jos meitä kohtaa jäällä suojasäämyrsky, saavat sekä kuningas että sotamiehet siellä ristittömän haudan. Se joka on kylliksi tyhmänrohkea kopeillakseen sellaisilla hulluilla neuvoilla, saa jäädä häväistyksi lorunpuhujaksi eliniäkseen."

Eräs hänen vieressään olevista herroista korjasi mustaa silkkikalottiaan ja pani kätensä ohuelle poskelleen. Hänen silmänsä harhailivat epäluottavasti yli huoneen, väsyneinä, uupuneina, ikäänkuin ilman sisällistä loistoa. "Kuulkaa, hyvä Dahlberg", sanoi hän murteellisella kielellä. "Niin totta kuin minä olen tanskalaissyntyinen ylimys ja nimeni on Korfits Ulfeld, se on hulluutta. Tarvitseeko minun muistuttaa, että minä en huvin vuoksi paennut kodistani ja konnustani kuningasparin vuoksi, joka oli halveksinut aateliston oikeutta. Aateli, se on vapaus. Minä toivon, että koko Tanskanmaa olisi käsissäni kuin nenäliina ja että voisin repiä sen keskeltä kahtia. Ja kuitenkin minä sanon: Menkää levolle, ystäväni, älkääkä uneksiko vievänne sotajoukkoa yli suojaisen meren!"

Pahantuulisena ja neuvottomana toivotti Kaarle Kustaa hyvää yötä ja jätti molempien herrojen tehtäväksi Dahlbergin läksyttämisen hänen ajattelemattomuudestaan. Alakuloisena ja murheellisena meni tämä vihdoin kaupunkimajaansa.

Mutta kun hän pani pois kalvan ja alkoi avata takkiaan, tuli hengästynyt henkivartija ja kuiskasi, että hänen pitäisi seurata häntä heti takaisin kuninkaan luokse.

Kaarle Kustaa ei ollut saanut unta silmäänsä. Juuri uskaliaimmissa yrityksissä oli onni hänelle aina ollut suopein. Epäily ja uhkamielisyys taistelivat hänen soturisielussaan, ja ajatustensa kiihdyttämänä lepäsi hän puoliksi istuallaan vuoteellaan sinne tänne käänneltyjen tyynyjen välissä. Yömyssy oli heitetty kauvas lattialle. Hänen kyyhkysmäiset silmänsä ja matala otsansa jakauksella olevan tukan alla muistuttivat melkein naista. Käsivarren ympärillä oli hänellä side, vetohaava, jonka piti vetää pois epäterveellisiä nesteitä. Mutta sitten teki hän ylpeän liikkeen päällään, ja kynttilänvalo osui hänen kasvojensa leveään aliosaan. Avoimesta paidasta vilahti hänen rintansa ja toinen hartiansa kuin kuperat kalliot, ja puuhunleikatut pienet jättiläiset sängyn patsaissa näyttivät pitävän hänelle seuraa kuin hyvät toverit. Hän siirsi kynttilää syrjään ja katseli Dahlbergia. Nyt lensi kyyhkynen matkoihinsa, ja kulmakarvain alta salamoi. Kahden kansan kohtalo vapisi sillä hetkellä hänen kädessään.

"Omantuntosi nimessä", sanoi hän ankarasti. "Puhu suoraan. Voitko viedä meidät yli?"

"Pääni uskallan antaa pantiksi, vaikka se on vähäarvoinen", sanoi Dahlberg. "Minä vien armeijan yli, olkoonpa siinä vaikka kolme kertaa satatuhatta miestä."

"Sinun tuleekin se tehdä!" huudahti Kaarle Kustaa, ikäänkuin olisi saanut mielijohteen, ja heitti peiton syrjään. "Minä tahdon Herran nimessä uskaltaa, sanokootpa sitten Wrangel ja Ulfeld mitä tahansa."

Dahlberg kiiruhti ulos, ja portaissa ja ovissa alkoi kuulua liikettä ja kolinaa. Mutta kun Wrangel aamulla sai kuulla, mitä tulisi tapahtumaan, meni hän suuttuneena Dahlbergin luokse. "Häpeä teille, joka panette vaaraan hänen majesteettinsa sekä kruunun että valtikan!" jyrisi hän. Ja harmiin sekaantui kateus sitä kohtaan, jonka oli onnistunut saada kuningas kallistamaan korvansa neuvoilleen.

"Ei, rehellisenä miehenä minä pidän lupaukseni", vastasi Dahlberg ja ratsasti pois.

Pimeä vallitsi vielä, kun ratsuväki alkoi marssia lumenpeittämälle merelle. Rikkipoljettu ja märkä lumi kohosi korkealle hevosten koipien ympärille, ja takimmaisten täytyi kulkea kahlaamalla eteenpäin. Edessä oli hiljaista ja autiota ja sivulla aukeni tyhjä näköpiiri. Ei kukaan miehistöstä tiennyt, miten kauvan vahvaa jäätä oli vielä lotisevan ja roiskuvan veden alla. Päivemmällä pääsivät nälkäiset joukot vihdoinkin Langelantiin, ja torvet puhalsivat levähdykseen. Mutta pakkanen oli yltynyt ja muuttanut sekä ruuan että juoman koviksi möhkäleiksi, joita täytyi koputtaa rikki kirveellä ja pyssynperillä. Viini ja olut maistuivat jäävedeltä. Oli oikein Kaarle Kustaan maun mukaista, että hän oli ulkona vaaroissa eikä enää istunut kuninkaallisen pöytänsä ääressä.

Kun pahin nälkä oli tyydytetty, nousi hän ylös, sillä vielä oli jäljellä vaarallisin uhkapeli. Hänen edessään oli levein salmi, ja vielä oli viisi ruotsinvirstaa Lålannin rantaan.

"Nyt, Dahlberg", sanoi hän hilpeästi, "on sinun pidettävä sanasi ja näytettävä meille tie!"

Dahlberg keikahutti itsensä taas satulaan, ja mustalta pilkulta näytti hän pian katoavassa etäisyydessä kaartelevan, pitkän soturirivin edessä. Hetkisen viipyi kuningas ja katseli kaukolasilla hänen rohkeata kulkuaan. Sitten kiiruhti hän seuraamaan muita. Vielä syvemmäksi tuli nyt hiljaisuus, ja helmikuun aurinko alkoi vähitellen laskeutua ja kullata pilviä, mutta aikoja ennen hämärän laskemista ilmaisi kaukainen riemu, että Dahlberg oli pitänyt sanansa. Urotyö oli suoritettu. Ruotsalaiset seisoivat Lålannin rannalla. Wrangel uskoi tuskin korviaan, kun pikaviesti kutsui häntä tulemaan jäljestä jalkaväen kanssa.

Eräs torvenpuhaltaja ratsasti sangen vikkelästi saaren pieneen linnoitukseen ja kehoitti miehistöä antautumaan, mutta päällikkö kehoitti häntä menemään hiiteen. Keskiyön aikana huomasivat kuitenkin ruotsalaiset, että joukko lyhtyjä lähestyi yli kentän. Ne olivat linnalaisia, jotka saapuivat hieromaan sopimusta, ja seuraavana aamuna täytyi päällikön kauniisti antaa esiin linnoituksen avain. Sitten oli ruotsalaisten helppo samota yli pienempien salmien aina Sellannin eteläisimpään kärkeen asti.

Tuossa lähestyi reki, siinä oli muutamia lähettiläitä, jotka tahtoivat keskustella rauhasta. He tuijottivat hämmästyneinä, sillä kaikkein vähimmin he olivat odottaneet nyt jo tapaavansa kuninkaan Sellannin manterella. "Jumala on osoittanut minulle tien", sanoi tämä täynnä kuohuvaa uhmaa. "Hän rakensi minulle sillan, enkä minä voinut muuta kuin käydä yli."

Lumi oli huoneitten korkuisissa kinoksissa, eivätkä lähettiläät säästäneet varottavia kehoituksia. Eteenpäin kävi kuitenkin alinomaa marssi, vaikka joukon oli vaikea raivata itselleen tietä. "Antakaa meille vain kolme päivää!" pyysivät lähetit, saapuessaan jälleen kuninkaan luokse. Mutta hän vastasi: "Ei kolmea tuntiakaan!" Hänen edessään pakenivat kauhistuneet maalaiset Kööpenhaminan vallien taakse, jotka kauvan olivat olleet rappeennuksissa, niin että pensaita ja puita kasvoi alas vierineiden kivien välissä.

Rauhanvälittäjien oli tapana kokoontua erään ruotsalaisen asumaan huoneeseen. Kerran, kun muutamat tanskalaiset herrat tulivat sisään, lepäsi tämä kokoonvedettyjen sängynverhojen takana, niin että he eivät häntä huomanneet. Hän kuuli silloin, miten he kuiskasivat, että he taipuisivat kaikkiin Kaarle Kustaan koviin vaatimuksiin. Mitään muukalaisia tahi vihollisia laivoja ei tästä lähtien laskettaisi sisälle salmista, vaan molemmat kansat solmisivat pohjoismaisen veljesliiton. Bornholmin, Blekingin, Skånen, Hallannin, Bohusläänin, kaikki olivat tanskalaiset päättäneet jättää hänelle. Vasta kun tuli kysymys Trondhjemistä, aikoivat he olla olevinaan aivan taipumattomia ja nousta ylös tuoleiltaan. Hetkisen kuluttua menivät he matkoihinsa. Mutta kun sitten tuli puhe Trondhjemistä, tiesi Kaarle Kustaan välittäjä vastauksen. Heti kun tanskalaiset kohosivat, lykkäsi hänkin taaksepäin tuolinsa ikäänkuin lähteäkseen. Silloin istuutuivat hämmästyneet tanskalaiset jälleen ja lupasivat siinäkin kohdassa noudattaa hänen pyyntöänsä. Unohtumaton rauhanpäätös allekirjoitettiin vihdoin Roeskildessa, ja kun tanskalainen valtakunnanhovimestari tarttui kynään, huokasi hän: "Ah, jospa en olisi koskaan oppinut kirjoittamaan!"

Fredriksborgin huvilinnassa sytytettiin vahakynttilät kristallikruunuihin, ja loistavissa pidoissa istui Kaarle Kustaa vieraana. Korfits Ulfeld sai punaa poskiinsa, nähdessään muinaisen kuningasparin ja vihatun isänmaansa niin nöyryytettynä. Mutta kuningas Fredrik ja hänen kopea puolisonsa salasivat syvän surunsa ja osoittivat Kaarle Kustaalle kaikkea kunnioitusta, eikä mikään nurjamielisyyden näyttäminen häirinnyt niitä juhlia, joita melkein muserrettu kansa antoi voittajalleen. Fredrik kuninkaan jahdilla purjehti hän Skånen rannalle, joka nyt oli hänen ja joka kaiketi aina näytti olleen aiottu kuulumaan Ruotsinmaahan. Metsään tahi puron vierelle pystytetty kivi ei enää merkinnyt maanrajaa. Meri ja sen lavea pinta oli nyt rajana.

Kuitenkaan ei levosta tullut mitään, sillä ennen kuin pyökkimetsät olivat kellastuneet syksyksi, kävi kauhunhuuto yli Sellannin, että ruotsalaiset odottamatta olivat nousseet maihin uudelleen. Mitä oli sitten tapahtunut, koska veljet sillä tavalla kävivät veljiensä kimppuun. Tähän kysymykseen tiesi Kaarle Kustaa vastauksen, ja ääni vapisi kuohuvasta vihasta. Miksi hän oli ennen samonnut Puolan halki? Se tapahtui sitä varten, että uusilla valloituksilla voisi turvata sen, mitä muinaisilla pitkillä sodilla oli voitettu, ja tehdä Itämeren merenlahdeksi, jonka kaikilla rannoilla olisi ruotsalaisia alusmaita. Mutta hollantilaisilla oli tapana risteillä siellä omilla kauppalaivoillaan. Heillä ei ollut ollenkaan halua tulla sieltä suljetuiksi, vaan he varustivat jo laivastoa käydäkseen hänen selkäänsä, mutta tanskalaisten lupaamaa apua hän sai odottaa. Kaarle Kustaa oli liiaksi sotauros ollakseen heti vihaisesti iskemättä, omia rauhanlupauksiaan ajattelematta. "He eivät usko meihin emmekä mekään heihin", sanoi hän ja puhalsi huulillaan. "Mitä meitä auttavat silloin kaikki veljelliset vakuutukset? Minä vien pois heidän kopean aatelistonsa Inkerinmaahan. Ruotsin kruunua minä olen kantava päässäni, mutta Tanskan kruunun täytyy olla alempana pöydällä. Ymmärrättekö, hyvät herrat! Minä teen Tanskan ja Norjan voittomaikseni ja Juutinrauman Itämeren lukoksi. Sen avainta minä kannan kuin hyvä emäntä vastaisuudessa tässä vyössäni." Hän löi kalpaansa, niin että se kilahti.

Hänen joukkonsa oli harvalukuinen, mutta joka mies oli hänestä yhtä hyvä kuin kokonainen ratsuparvi. Ja kuitenkin vei hän heitä ainoastaan hitaisesti eteenpäin, hän, joka muutoin sellaisella kuumuudella janosi taistelua. Oli kuin rauhanrikoksen mukana joku paha henki olisi lamauttanut hänen askeleitaan. "Minun viisas Dahlbergini on jo ollut Kööpenhaminassa vakoilemassa", sanoi hän täynnä uhmaavaa halua yllyttää taisteluun kaikki ne viholliset Euroopassa, joita nopeasti kasvoi maasta. "Vallit ovat vielä palasiksi luhistuneina ja kanuunat ilman lavetteja. Juoksuhaudat ovat kuivuneet, eikä pieni miehistö kelpaa muuhun kuin täyttämään tupakkapiippujaan."

Hänen ratsastaessaan kukkulalle Kööpenhaminan edustalle kohtasi häntä kuitenkin tulimeri. Tanskalaiset olivat itse pistäneet esikaupunkinsa tuleen. "Jos nyt käymme heti taisteluun", selitti aina neuvokas Dahlberg, "otan hevosilla ja vaunuilla ajaakseni hyökkäävien etunenässä yli sekä hautojen että vallien suoraapäätä kaupunkiin". Mutta kenraalit seisoivat sovuttomina ja, kuten Kaarle Kustaa, epäilyn lamauttamina. "Pohjan ryöstölinnut ovat jälleen kimpussamme", huusivat tanskalaiset, ja kuningas Fredrik lupasi kernaammin kuolla aisoissaan kuin väistyä. Vallilla näkyi pian se teltta, jossa hän asui päivät ja yöt, ja peljästymättä kulki hän ympäriinsä vinkuvien luotien keskellä. Jokainen talonisäntä varusti itselleen ammeellisen vettä ja kostean häränvuodan, voidakseen sammuttaa liekkejä, jos ruotsalaisten tulipallot sattuisivat sytyttämään katon tuleen. Kadut jäivät autioiksi, sillä kaikki kiiruhtivat valleille lapioineen ja työntökärryineen ruvetakseen panemaan niitä nopeasti kuntoon. Aatelisherrat, ylioppilaat, liikemiehet, kisällit, kaikki työskentelivät samalla innolla, ja naisetkin, jotka tulivat ulos ruokakoreilleen, auttoivat miehiään kantamalla multaa.

Miten olikaan, niin lähestyi kolmekymmentäviisi hollantilaista laivaa Juutinraumaa auttaakseen tanskalaisia, ja Kaarle Kustaa kiiruhti Kronborgin linnaan. Siellä hän seisoi harmistuneena ja levottomana valleilla rantaa pieksävien laineiden ääressä, ja ylhäältä linnan ikkunasta näkyivät hovinaisten kiharaisten päitten joukosta hänen puolisonsa, Hedvig Eleonoran kasvot. Hän oli tottunut sodan melskeeseen, mutta tänään painoivat hänen mieltään synkät aavistukset.

Tuuli virkeni, ja myötätuulta ohjasi vihollinen laivasto ruotsalaista vastaan. Käsivarsiinsa luottaminen ja jokaisen lähelle tulevan laivan valtaaminen, se oli ruotsalaisen taistelutapaa. Se, joka ei tuntenut itseään kyllin voimakkaaksi, saattoi yhtä hyvin jäädä rannalle. Kaarle Kustaa puristi kaukolasia, sillä se, mitä hän näki, antoi hänelle aluksi rohkeutta, mutta masenti vähitellen hänen toivonsa. Syysaurinko oli äsken kohonnut yli veden ja loisti laivojen korkeiden peräkeulojen lasi-ikkunoihin. Jokaisessa laivankeulassa oli jonkun merenhaltijan tahi siivekkään, kypärääkantavan sodanjumalan runsaasti kullattu kuva ja ne viittasivat verenhimoisesti eteensä kolmikärkisillä keihäillään tahi ojennetuilla käsillään. Siinä iski yhteen noin kahdeksankymmentä purjehtijaa, ja ainoastaan ruotsalaisten puolelta sinkahutti lähes kaksituhatta kanuunaa hävittäviä salamoitaan. Savurenkaat kiemurtelivat ilmassa kuin isosta tupakkapiipusta. Wrangel johti ruotsalaisia ja vaahtoavaa vauhtia meni hänen upea amiraalilaivansa vihollista vastaan. Veren peittämänä taisteli toinen hollantilaisista alipäälliköistä vihdoin polvillaan, ja kun hän oli pakotettu jättämään miekkansa, kaatui hän ja kuoli. Hänen laivansa lipun kiskaisivat ruotsalaiset alas, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä vajosi laiva aaltoihin.

Hollantilainen yliamiraali oli luuvalon murtama, kuten melkein kaikki sen aikaiset vanhemmat soturit. Se ei johtunut ainoastaan alinomaisista kahakoista, vaan vielä enemmän pidoista ja monista maljoista, joissa kaikkien piti olla mukana. Hän ei voinut seistä, vaan istui kannella nojatuolissa. Mutta siitä hän ohjasi väkeänsä. Yhteislaukaus toisensa perään rätisi tupruavista aukoista ruotsalaisten amiraalilaivaa vastaan, ja peräsin rikkiammuttuna täytyi sen vihdoin etsiä suojaa Kronborgin kanuunansuiden alta. Valleilta vyöryi lakkaamaton ukkonen, mutta luodit sihisivät yli aallonharjojen ja laivanhylkysirpaleiden, pääsemättä perille, ja vihollislaivaston purjeet liitivät ohi Kööpenhaminaa kohti.

Talvi tuli vähitellen lumineen, ja Kööpenhaminan ulkopuolella värisivät vilusta ruotsalaiset maaluolissaan. Eräänä yönä tuli ankara lumipyry, ja silloin he tekivät hyökkäyksen. Jottei heitä hurmattaisi, vetivät he ylleen valkoiset paidat ja sitoivat sitten olkia hattunsa ja käsivartensa ympärille kenttämerkiksi. Laulaen hyökkäsivät he eteenpäin, mutta se tuliseppele, joka pian syttyi ympäri koko Kööpenhaminan, ilmaisi, että heitä odotettiin. Hoviherrat, ylioppilaat ja hollantilaiset merimiehet taistelivat valleilla kylki kyljessä. Tukkeja ja kiviä vyörytettiin alas ruotsalaisten rynnäkkötikapuille, ja naiset kantoivat kattiloissa tulikuumaa vettä, jonka he heittivät heidän päällensä. Kuolevien ja kuolleitten välissä jatkoivat he raivoisaa taistelua juoksukaivannoissa, kunnes heidän vihdoin jälleen täytyi kääntyä ympäri maaluoliinsa ja mökkeihinsä. Veripisarat värjäsivät heidän askeleensa lumessa, ja takaapäin kajahtelivat aamunkoitossa ilolaukaukset pelastetusta kaupungista.

Rauhan solmiminen tuli nyt Euroopan valtiomiesten toivomukseksi, mutta Kaarle Kustaa ei tahtonut pakosta pistää miekkaansa huotraan. Ensin sen piti saada muinainen loistonsa. Kovia tuomioita sai hän kuulla. Ja häntä kutsuttiin sanansasyöjäksi ja rauhanrikkojaksi. Viholliset huusivat toisilleen, että hän oli tahrannut soturikunniansa. Katkeroituneena vastuksistaan läksi hän Gööteporiin neuvottelemaan säätyjen kanssa. "Ei ole", sanoi hän, "enää ketään, joka tahtoo valjastaa hevostaan yhteen meidän kanssamme."

Sairas oli hän jo ennestään, mutta nyt tuli kuume ja vilutauti, ja lääkäreiden oli vaikea saada työintoista miestä pysymään makuuhuoneessaan. Vaivat kasvoivat, ja hän istui enimmäkseen nojatuolissa. "Minä en ole, niinkuin minun olisi pitänyt, aina voinut pitää huolta Ruotsin sisäisestä hoidosta", sanoi hän tuntiessaan elinvoimansa sammuvan. "Mutta koskaan en ole kammonut valvontaa tai työtä, vaaroja tahi huolia, hellettä tahi vilua, nälkää tahi janoa."

Kuoltuaan käärittiin hänet kuolinliinaan, mikä sopi uupumattomalle soturikuninkaalle, joka oli kantanut suurvallan kruunua. Hänet puettiin purppurapukuun, käsiin pantiin omena ja valtikka ja sivulle asetettiin miekka ja avain, kaikki kullasta. Ruumiin edessä kannettiin mustaa surulippua, ja suurella komeudella vietiin se vaskirumpujen kaikuessa Ritariholman kirkkoon Tukholmaan.

Dahlberg pysyi sitten aina yhtenä maan kelvollisimmista miehistä, ja sotasaaliista rikas Wrangel sai oppia, että rauhantoimia saattaa olla yhtä vaikea hoitaa kuin konsana sodan. Korfits Ulfeld jatkoi isänmaansa vaihtamista. Kööpenhaminassa revittiin hänen talonsa pohjiaan myöten, ja raivatulle paikalle pystytettiin kivi päällekirjoituksella: "Petturi Korfits Ulfeldille ikuiseksi häpeäksi ja häväistykseksi." Henkipattona, valepuvussa, kaikkialla turvattomana harhaili hän ympäri poikineen ja sanoi itseään heidän opettajakseen. Hän kuoli vihdoin veneessä, Rheinjoella, ja sanottiin, että hänen poikansa salaa hautasivat hänen ruumiinsa erään rannalla olevan puun alle.

Aika riensi ja monet talvimyrskyt heittivät lumensa ristikkoikkunoista siihen holviin, missä Kaarle Kustaan hopeoitu tina-arkku mureni ja tummui. Kerran tuhatkahdeksansataa-luvulla oli Mikonpäivän aikana tehtävä muutamia töitä muistorikkaassa hautakirkossa. Työntekijäin joukossa oli Drake-niminen kaavailija. Kerran, ollessaan hetkisen yksin, hiipi hän alas holviin.

Siellä nosti hän hieman raskaan kannen toista päätä ja pani halon kiilaksi väliin. Sitten pisti hän kätensä mustaan kuiluun. Hävitys ja multa, se on kaiken maallisen loiston loppu, ja siellä lepäsi nyt muinainen kuningas kosteudesta märissä rievuissa, kuten köyhin kerjäläinen. Drake kopeloitsi maatuneita jäännöksiä, ja vähitellen sai hän esille kultaisen avaimen, valtikan ja miekankahvan. Hän kääri kaiken yksinkertaiseen liinaan ja kätki sitten varastetun tavaran äitinsä luokse, joka oli suutarinleski Ladugårdslandetissa.

Muutamien päivien kuluttua pyysi köyhä muori ajurin vaimolta saada lainata puntaria punnitakseen muutamia harvinaisia esineitä. Hämmästyksekseen sai ajurinvaimo silloin nähdä kulta-avaimen, joka oli niin suuri, että se olisi voinut sopia taivaanvaltakunnan porttiin. Drake jatkoi, kuten oli alkanutkin, Ritariholman kirkon haudoista varastamista ja teettipä vielä itselleen upeat pyhäliivitkin samettipalasta, jonka oli saanut eräästä arkusta. Kauhistunut ajurinvaimo ei kuitenkaan voinut kantaa arvoitusmaista salaisuuttaan, vaan meni poliisimiehen luokse ja kertoi, mitä oli nähnyt. Ruumiinryöstäjä otettiin silloin kiinni ja sai rangaistuksensa.