Part 3

Kun aamu alkoi punertaa, ei hän tahtonut vahvistaa itseään ruualla eikä juomalla. Paastoten, kuten ehtoollisen edellä, nousi hän hevosen selkään ilman haarniskaa, puettuna keltaiseen hirvennahkasuojustimeensa ja harmaaseen päällystakkiinsa. Taaja usva oli levinnyt yli tasankojen, mutta joukosta joukkoon kaikui jo ensimäinen virsi. Kaukana pohjoisessa kotimaassa olivat ruotsalaisten talot. Siellä istuivat vanhukset ja odottivat ja laskivat toisinaan pois työnsä, kuunnellakseen veräjälle päin, eikö joskus joku sattuisi tulemaan ja tuomaan terveisiä heidän pojiltaan sodasta. "Rakastetut veljet ja maamiehet", sanoi kuningas ja pysäytti hevosensa ensimäisen rivin eteen. "Nyt on tullut päivä, jona teidän on maailman silmissä näytettävä, mitä olette oppineet niin monella sotaretkellä. Se vihollinen, jota me olemme niin kauvan etsineet, seisoo nyt aivan edessämme, eikä se ole leiriytynyt pääsemättömille vuorille eikä kätkeytynyt suurten linnoitusten taakse, vaan on tasaisella kentällä. Te tiedätte tarkoin, miten huolellisesti hän on ennen karttanut meidän kohtaamistamme. Senvuoksi eteenpäin, taisteluun vapauden, maallisen onnen ja ikuisen autuuden puolesta. Jos, jonka korkein Jumala armossaan estäköön, te tällä kertaa annatte voittaa itsenne, niin vakuutan minä teille, että kaikki on auttamattomasti mennyttä ja että ei yksikään meistä pääse takaisin isänmaahansa. Mutta miksi epäillä sitä rohkeutta, josta olen nähnyt niin suuria todisteita. Minä tiedän, että te olette valmiit minun kanssani tänään menemään kuolemaan meidän pyhän asiamme puolesta."

Niin, heidän pyhää asiaansa, joka oli pyytänyt heiltä niin monta raskasta askelta ja niin monta valvottua yötä, sitä ei saanut uhrata, maksoi mitä hyvänsä.

Usva oli vähitellen tullut niin sankaksi, että jokainen ryhmä seisoi kuin yksinään ja hyljättynä, kykenemättä näkemään toista. Silloin alotti kuningas sotavirren: "Jumala ompi linnamme." Koko ruotsalainen sotajoukko yhtyi siihen tuhansin äänin, rykmentti rykmentin jälkeen, ja köyhinkin sotamies tunsi lujalla luottamuksella, että jokainen hänen taistelutovereistaan joka puolella seisoi valmiina, kuten hänkin. Vielä hetkisen odotuksen jälkeen alkoi auringon valkoinen kehä loistaa. Nopeasti hajaantui usva ja kohosi maasta, ja samassa näkyi Wallensteinin sotajoukko ja kauvimpana vasemmalla palava Lytzen. "Jeesus, auta minua tänään taistelemaan sinun pyhän nimesi kunniaksi!" huusi kuningas ääneensä vakavana ja kädet ristissä miekankahvan ympärillä. "Ja nyt eteenpäin!"

Wallenstein, jota hänen sotamiehensä luuvalon vaivojen vuoksi olivat kantaneet ympäriinsä paareilla, pani nopeasti jalkansa käärittyyn jalustimeen ja heilahutti itsensä sotaratsunsa selkään. "Jeesus, Maria!" huusivat hänen sotamiehensä. "Jumala kanssamme!" kuului ruotsalaisten vanha sotahuuto, kun he hyökkäsivät eteenpäin tietä kohti ja anastivat vihollisilta seitsemän kanuunaa. Etempänä, muutamien tuulimyllyjen kohdalla, syntyi taistelu syvien hautojen molemmilla puolilla, ja kuningas kiiruhti sinne smålantilaisten ratsumiestensä kanssa. "Seuratkaa minua, urhoolliset pojat!" huusi hän ja kannusti hevosta, huomaamatta, että toiset, joilla ei ollut yhtä nopeita juoksijoita, jäivät jäljelle. Jälleen peittyi aurinko sumuiseen pimeyteen, kuten ihmeen kautta, ja miekaniskut kilahtelivat haarniskoja ja kohotettuja pistooleja vastaan. "Ei hätää mitään, lapseni", sanoi kuningas hilpeästi, kun hänen seuralaisensa huomasivat, että hän oli saanut haavan toiseen käsivarteensa ja vuoti verta.

Kalpeana nojautui hän satulassaan sitä vastaan, joka oli häntä lähinnä, mutta silloin osui häneen vielä luoti takaa, ja hän vaipui maahan hevosen selästä. Eräs uskollinen nuori hovipoika Nyrnbergistä, jonka monet omat haavat vuotivat verta, jäi viimeiseksi hänen rinnalleen. Valmiina kuolemaan tarjosi nuorukainen kuninkaalle oman hevosensa, mutta ei voinut nostaa häntä ylös, vaan saattoi ainoastaan tukea hänen päätänsä käsivarsiaan vastaan. "Kuka on tuo haavoitettu?" kysyivät viholliset ratsumiehet ja ympäröivät hänet ruudinsavussa. Leubelfingen vaikeni ja sai palkakseen miekanpiston läpi vyötäistensä, mutta kuningas avasi silmänsä ja vastasi: "Minä olen Ruotsin kuningas." Silloin kajahti rajusta piiristä pistoolinlaukaus, joka ainiaaksi sammutti hänen sankarielämänsä. Ratsumiehet heittäytyivät kuolleen päälle ja kiskoivat hänen päältään hänen kultavitjansa ja vaatteensa. Mutta verinen haava kaulassa ja satula tyhjänä laukkasi sillä aikaa hänen ruskea hevosensa takaisin ruotsalaisten joukkojen luo, missä se vielä keskellä sodan melskettäkin tiesi olevansa kotonaan. Soturit tunsivat heti hevosen ja suunniltaan harmista he aavistivat, mitä oli tapahtunut. Äskettäin heidät oli lyöty takaisin, mutta sen hetken jälkeen he tahtoivat kernaammin kaatua viimeiseen mieheen kuin nähdä auringon laskevan taistelukentällä, jossa heidän kuninkaansa lepäsi vihollisten vallassa. Weimarin herttua Bernhard, urhoollinen protestantti, joka aina oli ollut ruotsalaisille uskollinen, asettui eteenpäin hyökkäävän joukon etunenään. "Vapauden puolustaja on kuollut", huusi hän. "Minulle ei elämä ole enää mitään elämää", huusi hän, "jollen saa kostaa hänen kaatumistaan." Verta vuoti pian hänenkin käsivarrestaan, mutta hän näytti sitä tuskin huomaavankaan, ja Stålhandske hyökkäsi yli hautojen joukkojensa keralla, Brahe kaatui polvi murskautuneena ja yltympäri häntä kaatui keltainen henkivartijarykmentti, joka ei tahtonut elää kuninkaansa jälkeen. Ei auttanut suuria, että Pappenheim vihdoinkin oli ehtinyt takaisin ja ratsasti valkoisella hevosellaan etsiäkseen, kuten Breitenfeldissä, kuninkaallista vastustajaansa. Hetkisen kuluttua kannettiin hänet kuoliaaksi ammuttuna pois yli poljettujen auranvakojen. Ilta-auringon laskiessa, joka vielä kerran levitti punertavan valonsa usvapilvien alle, odotti Wallenstein viimeistä hyökkäystä takki luotien lävistämänä. Mutta yön tullessa olivat ruotsalaiset saavuttaneet päämääränsä. Pimeä taistelutanner, jossa päällikkö lepäsi kaatuneena niin monen parhaan miehensä kanssa, oli valloitettu.

Tulisoihdut käsissä menivät he kaatuneitten sekaan etsimään hänen ruumistaan. Se oli synkeä vaellus. Kaatuneet hevoset nostivat päätänsä ja tuijottivat tulisoihtujen valoon, ja haavoittuneet toverit kohottivat kyynärpäitään ja pyysivät vettä. Vihdoin tulivat soturit eräälle paikalle, jossa oli aivan hiljaista. Taistelu oli siellä raivonnut suurella kiivaudella, ja maahan hakatut lepäsivät kuoleman unta. Vaikeaa oli erottaa ystävää ja vihollista, sillä monelta oli ryöstetty vaatteet ja he olivat melkein alasti. Kenttäsiteet, jotka taistelussa olivat olleet tunnusmerkkeinä, vihreät ruotsalaisilla ja punaiset keisarillisilla, olivat sirotettuina ympäriinsä ja multaan poljettuina. Etukumarassa kulkivat soturit ja valaisivat kalpeita kasvoja, ja erään surmattujen soturien kasan alta he vihdoin löysivät kuninkaan ruumiin. Murheellisina he nostivat hänet maasta ja kantoivat muutamaan kylään. Veren tahraama nahkavarus oli joutunut vihollisten käsiin ja jätettiin keisarille, joka katseli sitä kauvan kostein silmin.

Väsyneenä uskonmeteleihin jatkoi Wallenstein ympäriinsä samoamista joukkoineen, ja luuvalon vaivojen näännyttämänä hän tuli yhä kovemmaksi ja katkerammaksi. Tuhlaavalla loisteliaisuudella matkusti hän kuusivaljakkoisissa vaunuissaan kullattujen hopeatorvien kaikuessa. Ja pian liikkui huhu, että hän ylpeydessään oli valmis nousemaan omaa keisarillista herraansa vastaan. Muutamat keisarin vanhat ystävät ottivat haltuunsa Pragissa Böhmin vanhan kuninkaankruunun ja veivät sen Wieniin, peljäten, että Wallenstein sillä juhlallisesti kruunaisi oman päänsä.

Vihdoin eräänä iltana hän melkein kaikkien hylkäämänä istui tapansa mukaan ja tutki tähtiä. Ne ennustivat pahoja tapahtumia. Mutta hän ei tahtonut uskoa sellaista selitystä, vaan meni vuoteelleen uneksiakseen rohkeita unia yleisestä rauhasta uskonvapauden nimessä. Täysin hiljaista piti olla hänen ympärillään, kuten ainakin. Kun palvelija lukitun oven ulkopuolella äkkiä sai nähdä sotamiesryhmän edessään, asetti hän senvuoksi sormen suulleen merkiksi, että heidän pitäisi kulkea hiljaa. "Ystävä", vastasi heidän johtajansa, "nyt on meluamisen aika!" Samalla hän löi kiivaasti ovelle ja kun sitä ei avattu, lykkäsi hän sen sisään. Wallenstein seisoi pöydän ääressä paljain jaloin ja paitasillaan. Mutta sota oli opettanut hänelle, miten vähän hyödyttää tuhlata sanoja murhaajajoukolle. Vaikeneminen oli aina elämässä ollut hänen suurin ja salaperäisin taitonsa, ja nyt hän vaikeni myöskin kuoleman edessä. "Sinäkö olet se konna," kysyi johtaja, "joka kavalasti petät oman keisarisi? Nyt sinun täytyy kuolla." Liian ylpeänä puolustaakseen itseään levitti Wallenstein käsivartensa ja johtajan piikin lävistämänä keskeltä rintaa vaipui hän lattialle ja kuoli ääntäkään päästämättä.

Kauvan sitä ennen oli kuninkaan arkku viety meren yli Nyköpingiin ja asetettu kirkkoon, samalla kun kaikki laitettiin järjestykseen hänen hautaamistaan varten Tukholmassa. Neuvosherrat ja kansa kotona surivat häntä yhtä vilpittömästi kuin sotajoukko, sillä hän oli ollut suuri ihmisenä ja yhtä laajanäköinen rauhallisissa kuin sotaisissakin toimissa. Hänellä ei ollutkaan juuri ollenkaan vihamiehiä.

Kerran toisensa jälkeen antoi lohduton Maria Eleonora nostaa kantta, saadakseen istua ja katsella hänen jäykistyneitä piirteitään. Hänen sankarinsa oli taistellut päivänpaisteisen voittotaistelunsa, ja hengettömänä lepäsi hän nyt hänen edessään pitkissä hopeakankaisissa kuolinkääreissään. Maria Eleonora olisi pikemmin kuulunut aivan toiseen aikaan, jolloin uskolliset ritarit polvistuivat lemmittyjensä sielukynttiläin ääressä. Se aika, joka nyt vallitsi, kävi vakavin ja levein askelin maan vankassa mullassa, ja vaskirummut jymisivät. Mitenkäpä jäykät ja arvokkaat ruotsalaisherrat lyhyine ydinpuheineen saattaisivat ymmärtää ja osoittaa kärsivällisyyttä sellaista naista kohtaan, joka ei osannut hallita itseään eikä muita. Hän oli liian epäviisas ja heikko saattaakseen äänensä kuuluville, kun oli kysymyksessä suurvallan kohtalot. Hän taisi, ainoastaan rakastaa ja itkeä. Nyköpingin linnassa verhotutti hän kokonaisen huoneen mustalla kankaalla. Tuolit, lattia, katto, kaikki oli verhottu mustaan. Ikkunoidenkin edessä oli mustat verhot, niin että ainoakaan päivänsäde ei saattanut päästä sisälle. Täällä hän istui syvimmässä surupuvussa tulisoihtujen valossa ja ne, jotka menivät oven ohi, kuulivat hänen nyyhkytyksensä. Se oli sama linna, jossa Folkungit olivat kuolleet nälkään ja jossa yhdeksäs Kaarle oli huokaillut yksin, kalpeana sairaudesta ja kuolemanaavistuksista. Miten lauloivatkaan taas noidat Nyköpingin pidoista vanhassa linnassa? "Jäät kodiks tunnontuskain, paarien ja surun ja leskienkyynelten."

Kun arkku hautauksen jälkeen oli laskettu Tukholman Ritariholman kirkon lattian alle, pyysi Maria Eleonora jo toisena päivänä hautaholvin avainta, saadakseen vielä viimeisen kerran nostaa kantta. Mutta vakavat neuvosherrat uhkasivat asettaa vahdin kirkonoven eteen. Vielä oli hänellä kuitenkin säilössä pyhäinjäännös, joka oli hänelle kaikkea muuta kallisarvoisempi. Se oli pieni kultarasia, johon hän oli sulkenut kuninkaan sydämen. Öisin se riippui samettikukkarossa hänen vuoteensa päällä. Päivin hän istui, kuten ennenkin mustaksi verhotussa huoneessa ja piti sitä rintaansa vasten. Lakkaamattomien kehotusten taivuttamana jätti hän sen vihdoin luotaan. Hyväillen kääri hän kultarasian vihreään silkkiin ja sitoi sen silkkinauhalla. Toisten kädet laskivat sen sitten kuninkaan arkkuun. Ja siellä se on vieläkin.

Kuitenkaan ei hänen kaipauksensa tyyntynyt. Valepukuiset kääpiöt koettivat huvittaa häntä hypyillään ja loruillaan. Antelias kun oli, tyhjensi hän rahapussinsa pohjaan asti ja sirotti koristuksia ja tukaatteja kaikkien käsiin. Mutta yhtä pitkäksi tuli kuitenkin aika. Katkerasti hän puhui kylmästä maasta, jossa hän oli tuomittu suremaan, ja hän päätti ainaiseksi matkustaa sieltä. Arvokas, vanha Oxenstierna, maan johtomies, pudisti kuitenkin kieltävästi ja paheksivasti harmaata päätään.

Yksinäisessä Gripsholmassa, jossa hänellä aika ajoin oli tapana asua, johti kuitenkin taaja lehtikujanne eräästä linnanportista Mälarin lahden rannalle. "Aion rukoilla kokonaista kuusi vuorokautta kamarissani", selitti hän eräänä iltana ja kannatti sinne ruokaa kuudeksi päiväksi. Sen jälkeen hän lukitsi oven sisäpuolelta, eikä hänellä ollut ketään muuta mukanaan kuin kamarineitsyensä.

Yö joutui, ja kun kaikki olivat nukkuneet, hiipi hän hiljaa lehtikäytävää pitkin kamarineitsyensä kanssa alas soutuveneelle. Lahden toisella rannalla heidät ottivat vastaan yhtä hiljaa muutamat uskotut, jotka odottivat tammien alla satuloituine ratsuineen. Hän nousi nyt heti hevosen selkään, ja koko joukko kiiruhti pois täyttä laukkaa sitä tietä, joka vei meren rannikolle. Joskus keskellä pakoa täytyi heidän pysähtyä ja levätä hetkinen jossakin talossa. Silloin kuiskasivat ratsastajat isäntäväelle, että upea nainen oli rikas porvarintytär, joka oli karannut vanhempiensa luota. Ah, vanhemmat olivat niin kovat, eikä hän saanut mennä naimisiin rakastettunsa kanssa. Samalla katselivat he merkitsevästi hänen aina itkeentyneihin silmiinsä ja osottivat pitkätukkaista aatelismiestä, joka näytti soveltuvan sulhaseksi.

Gripsholmassa tuli vähitellen jälleen aamu. Hovisaarnaaja asettui suljetun kamarinoven eteen ja luki kovalla äänellä aamurukouksen, aivan kuin hänellä muutoinkin oli tapana, kun kuningatar paastosi. "Jumala tietää, mitä täällä on tapahtunut", huudahti hän vihdoin, kun hän ypö yksin sai seistä ja laulaa kaikki virren värssyt, kenenkään laulamatta mukana toisella puolella. Hoviväelle ei jäänyt muuta neuvoa kuin avata ovi. Harmistuneina ja hämmästyneinä he seisoivat kynnyksellä ja tuijottivat kärpäsiä, jotka surisivat tyhjässä huoneessa. Suuren Kustaa Aadolfin leski, josta koko maailma uteliaana puhui, oli levottomuudessaan karannut kuin seikkailijatar hänen maastaan, tahtomatta enää elää siellä.

Mutta vuodet kuluivat, ja sinne missä hänen puolisollaan oli hautansa, hiipivät yhä myös hänen ajatuksensa.

Vielä tuli hän takaisin, saadakseen vihdoinkin nukkua viimeistä untansa hänen rinnallaan. Laajalti kuuluisan miehen vanhentunut, vähäpätöinen ja unohtunut leski kannettiin kuolleena vihdoinkin avattuun hautaholviin. Mutta tämän holvin laakerien joukossa kukkii näkymättömänä uskollisen sydämen pieni, ujo muistoseppele.

Nyt syövät ruotsalaiset hopea-astioista.

Leskikuningattaren itkiessä ja nyyhkyttäessä mustassa suruhuoneessa Nyköpingin linnassa istui pieni kuusivuotias tyttö hänen jalkojensa juuressa. Se oli hänen tyttärensä Kristiina, hänen ainoa lapsensa, joka Lytzenin taistelun jälkeen oli perinyt Ruotsin suurvallan kruunun.

Leikkiä ei pienokainen saanut, tuskin kuiskatakaan. Eikä hän voinut lakkaamatta itkeäkään. Oli kamalaa istua vahakynttiläin ja tulisoihtujen valossa keskellä päivää, ja tunnit tulivat pitkiksi kuin ikuisuudet. Ensiksi hän katseli kaipaavaisesti ikkunaan päin ja mietiskeli mielessään, eikö vihdoinkin edes jonkun kerran kelmeäkään päivänsäde pääsisi sinne tunkeutumaan. Mutta paksu ja raskas verho oli tarkkaan kiinnitetty ruutujen eteen. Silloin hän tottui istumaan silmät ummessa, mutta alkoi olla sen sijaan paljasta korvaa. Askeleita läheni vähitellen ja katosi taas oven ulkopuolella. Mutta vähitellen oppi hän jo pitkän matkan päästä tuntemaan narisevat kengät, jotka aina tiesivät hetkisen vapautusta. Se tapahtui silloin, kun opettaja tuli ja nouti hänet oppitunnille. Päästäkseen oleskelemasta mustassa huoneessa jatkoi hän lukemistaan niin kauvan kuin mahdollista. Heti kun yksi kirja oli pantu pois, kurotti hän kätensä saadakseen toisen.

Vähitellen hän alkoi pitää paljoa enemmän kirjoistaan kuin leikkikaluistaan ja tuli niin oppineeksi, että hän jo kymmenvuotiaana kykeni kirjoittamaan kirjeitä sekä saksaksi että latinaksi, Sitten hän oppi kielen toisensa jälkeen ja vihdoin huvin vuoksi myöskin kreikkaa. Neulaan ja lankaan hän ei sitävastoin tahtonut koskaan koskea. Kernaammin hän temmelsi hevosineen metsissä ja mailla kuten poika ja hyppi aitojen ja ojien yli, niinettä talonpoikaisrengit jäivät suu ammolla seisomaan.

Aksel Oxenstierna ihmetteli hänen sielunlahjojansa ja tuli itse joka päivä antamaan hänelle opetusta valtioista ja kansoista. Hän se oli asettanut tyttösen säätyjen eteen ja antanut heidän tunnustaa hänet kuningattareksi. Hänen naiskäsiinsä aikoi hän jättää nyt Ruotsin vallan, joka hänelle oli rakkain ja suloisin maan päällä ja jonka puolesta Kristiinan isä oli mennyt kuolemaan. Kävi kohina koko kansassa, joka halusi saavuttaa kunniasijan pohjoismaissa, ja yksityinen piti ylpeytenään palvella yleistä etua. Sadottain tiloja oli lahjoitettu Upsalan korkeakoululle. Lukioissa sinkahuttivat pojat latinalaisen "us" ja "um" päätteen joka toisen sanan loppuun. Vuoriteollisuudesta pidettiin huolta, ja maahan kutsutut vallonilaiset sepät kääntelivät rautaharkkoa vasaran alla, niin että säkenet sinkosivat. Seitsemän aikana aamulla istui Oxenstierna jo työhuoneessaan, ja Saksassa seisoi koko sotajoukko aseissa jatkaakseen pitkää taistelua. Oli tuskin ainoatakaan täydellisyyttä, mitä Oxenstierna ei olisi saattanut toivoa tiedonhaluisen holhokkinsa hankkivan, tullakseen isänsä veroiseksi. Senvuoksi otti hän hänet kummallisen äidin hoivasta. Levottomuudella hän huomasi, että tytär monessa suhteessa tuli äitiinsä, vaikkakin hän oli perinyt isänsä neron. Senvuoksi hän jätti nuoren kuningattaren erään hänen tätinsä hoidettavaksi, joka oli hyvin viisas nainen. Häntä kutsuttiin tavallisesti Pfalzkreivittäreksi, koska hän oli naitu eräälle Ruotsiin paenneelle Pfalzkreiville. Ja hänellä oli vikkelä ja kelpo poika, jonka nimi oli Kaarle Kustaa. Leikeissään kuiskivat molemmat lapset usein toisilleen, että he kerran seuraisivat toisiaan alttarille sulhasena ja morsiamena.

Sillä välin kasvoi Kristiina, ja Kaarle Kustaa alkoi saada mustia haituvia ylähuuleensa. Alakuloisena ja tyytymättömänä hän huomasi, että nuori kuningatar ei kohdellut häntä enää samalla tavalla kuin ennen. Metsästystorvet kajahtelivat, ja ajo kävi halki metsäin. Eräänä iltana Kristiina oli istunut satulassa auringonnoususta alkaen. Hänen sileä, harmaa pukunsa oli mitä yksinkertaisin ja koristukseton. Tuuli heitteli edestakaisin hänen leveäreunaisen miehenhattunsa sulkaa, ja tumma päivetys oli hänen teräväpiirteisillä ja vilkkailla kasvoillaan. Ei kukaan muu ratsastajatar ollut jaksanut seurata häntä, ja hän oli iloinen saadessaan pitää ainoastaan miehiä ympärillään. Heidän kanssaan saattoi hän puhua latinalaisista runoilijoista ja filosofeista eikä ainoastaan harsimisesta ja leipomisesta. Äkkiä hän pysähdytti suuren uljaan hevosensa, joka oli täplikäs kuin marmori. Kaarle Kustaa kiiruhti häntä auttamaan jalustimesta, mutta hän oli jo reippaalla hyppäyksellä päässyt maahan. Kannus kilahti ylöskiinnitetyn hameen alla, ja hän piiskasi ruskeaa saapastaan ratsuvitsalla. Hän pudisti taakse päin kiharansa ja katsoi toiseen kylmin, vaihtuvin katsein. "Miksi niin alakuloisena, serkkuni?" kysyi hän.

Nuori mies taivutti polvensa niiaukseen, kuten siihen aikaan oli tapana miestenkin kesken, ja huiskautti päästään ottamansa hatun ruohoon asti. Mutta hän ei vastannut mitään. "Tietääkö serkku, mitä minä olen istuessani ajatellut?" jatkoi toinen vakavasti. "Mahtaa kuitenkin olla vaikeat päivät morsiustuolille mennessä, kun sitten aina täytyy totella toista. Ajatelkoot uteliaat vielä kauvan, mitä he tahtovat. Mutta minä tahdon uskoa teille, serkkuni, erään salaisuuden: En koskaan, koskaan minä mene naimisiin yhdenkään miehen kanssa."

Nuori mies taivutti hiljaa päätään, ja heidän eteensä katettiin illallinen ruohistoon. Torvenpuhaltajat toitottivat, yhteen kytketty koirajoukko haukuskeli ja heilutti häntäänsä, ja palvelijat kompuroivat yli puunjuurien vadit ja kannut käsissään. Illan hämärä hehkui yhä himmeämpänä runkojen välitse, ja tuli lähtemisen aika.

Kaarle Kustaa ratsasti yksin tammien alla. Hartiat ja selkä kyyryisinä lyhytkasvuisena istui hän hevosen seljässä ja kiikkui hajamielisenä tahdissa askelten kanssa. "Miksi olen alakuloinen?" toisti hän melkein ääneen. "Ja sitä hän saattaa kysyä."

Musta tukka oli sileäksi suittu ja laitettu jakaukselle keskelle otsaa ja posket olivat pyöreät kuin kirkkoenkelin. Ei ollut mitään, mikä voisi tenhota nuorta kuningatarta, kaikkein vähimmän niin kylmämielistä kuin Kristiina oli. Hän oli aivan liian viisas ollakseen itse sitä ymmärtämättä. No, tuo surun oka ei kai kenties pistänytkään aivan syvälle sydämeen. Oli toinen ja paljoa suurempi tuska, joka häntä näännytti. Hänen äitinsähän oli Vaasasuvuntytär. Vaasojen verta virtasi hänen suonissaan, ja kuitenkin kohdeltiin häntä Ruotsissa kuten muukalaista, niin, melkeinpä kuin kuokkavierasta. Turhaan oli hän pyytänyt saada jotakin tehtävää Ruotsin palveluksessa. Aina antoivat herrat epäluuloisan, kieltävän vastauksen. Nuori, kokematon neitsyt tarttuisi nyt valtikkaan, eikä ollut muka viisasta tehdä ketään muuta liian mahtavaksi. Niin herrat ajattelivat. Mutta miten hän voisi johtaa sotajoukkoja? Ruotsissa oli Kaarle Kustaa syntynyt. Se oli hänen isänmaansa. Kunnianhimoisella ylpeydellä oli hän kuten toisetkin kuullut voitonsanomia sotajoukosta. Ja sitä maata hän ei saanut palvella! Täällä pitäisi hänen yksin elää untelossa toimettomuudessa.

Hän pullisti ulospäin paksuja, punaisia huuliaan ja näytti varsin miehevältä ja pulskealta vihassaan, lyödessään nyrkkiin puristetulla kädellään poikki edessään olevia oksia. Mutta nyt oli hänen päätöksensä tehty. Yksinkertaisena vapaaehtoisena aikoi hän lähteä sotaan. Sitä ei kuitenkaan kukaan voisi häneltä kieltää. Hän muistutti nuorta asemiestä muinaisilta ajoilta, joka ratsasti maailmaan seikkailemaan, saavuttaakseen itselleen ritarinkannukset. Ja nyt saamme kuulla, miten seikkailu päättyi.

Vielä vuoti ruotsalainen veri Saksan tanterilla, missä Banér johti joukkojaan uusiin taisteluihin. Kunnioitettuna kuin ruhtinas hän eli ja asui vallihautojen ja kanuunien keskellä, ja teltasta tuli hänen kotinsa. Vihdoin olivat sotamiehet kolmena yönä peräkkäin kuulevinansa äänen, joka huusi: "Tule, Banér, tule, nyt on aika!" He mutisivat, että he tunsivat äänen, ja että se oli hänen vaimovainajansa ääni. Mutta Banérin ruskeat silmät loistivat elämänhaluista uhkaa, ja hän vastasi ääneensä nauraen: "Minua kutsutaan tuleviin voittoihin." Ilvehtien tyhjensi hän samalla maljan ja antoi kanuunien jyristä. Vähän sen jälkeen vyöryi uudelleen sellainen ukkonen ruotsalaisten leiristä, että porvarit ja talonpojat säikähtyneinä juoksivat kirkkoihin. Mutta Banér se vain ammutti kanuunia iloissaan siitä, että oli saanut myöntävän vastauksen eräältä kuusitoista-vuotiaalta mark-kreivittäreltä, jota hän kosi. Miehistö muisti kuitenkin yhä edelleen: huutavan äänen, ja sotapäällikön nääntyneen näköiset kasvot ilmaisivat pian, että hänen hetkensä oli lyönyt. Vihollisen ahdistamaa ja vilutaudin värisyttämää miestä kantoivat vihdoin hänen sotamiehensä ja hän huusi kuumehoureissaan, ettei kukaan muu kuin Torstensson ollut mies perimään hänen miekkaansa. Kokonaisen kuukauden näkyi sitten marssivien rivien välissä arkku, ja siinä, mustan paaripeiton alla, kuljetettiin kuollut päällikkö hitaisesti kotia kohti omaan maahansa.