Part 2

Vasta auringon jälleen kohotessa hyökkäsi sotajoukko keisarillisten hyljättyyn leiriin. Täältä löytyivät pussit, joissa oli Tillyn koko sotarahasto, ja kuormastovaunuista haettiin esille Magdeburgista ja muista hävitetyistä kaupungeista ryövätyt aarteet. Entäpä sellaisia hevosia! Olivat ne juoksijoita, joiden selkään kannatti istua päivänpaisteisessa vilinässä, keskellä valloitettuja lippuja ja kanuunia. Satulat olisivat saattaneet kelvata vaikka ruhtinaille. Tyhjältä näytti usein kotona maakirkoissa ja taloissa, mutta tästä lähtien olisi tuleva toisenlainen komeus.

Nyt riemuitsevat protestantit kulkivat voittokulkua, ja kutsuivat Ruotsin kuningasta pelastajakseen ja johtajakseen. Öisin vaellettiin syvissä metsissä, joissa tulisoihdut valaisivat teitä. Viiniköynnöksiä kasvavien kunnaitten välitse joukko kulki loistavia katolisia piispankaupunkeja kohti Rheinjoen seuduille.

Protestanttien päällikkö.

Würzburgin vieressä kohosi ylpeänä Marienburgin arkkipiispanlinna jyrkällä kukkulalla. Silta, joka vei sinne yli joen, oli räjähdytetty ilmaan, niin että ruotsalaisten täytyi heittää lankkuja yli ammottavien halkeamien. Ensimäiset kauhistuivat, kun heidän luotisateessa piti juosta yli kapean portaan toiselle puolelle, sillä alas veteen oli enemmän kuin kaksikymmentä kyynärää. Mutta rohkeimmat uskalsivat vähitellen koettaa, ja monet menivät yli veneissä. Varhain pimeässä eräänä aamuna huomasi muudan luutnantti vipusillan alas lasketuksi, mutta sisäpuolella seisoi kaksi sataa keisarillista vahtia, ja he kysyivät häneltä nimeä ja tunnussanaa. Hänellä oli ainoastaan seitsemän miestä mukanaan, mutta hän huusi: "Minä olen ruotsalainen! Pian tänne toverit! Linna on valloitettu!" Se oli hänen vastauksensa. Silloin syntyi raivoisa temmellys, ja eversti Torstensson hyökkäsi esiin ja kävi itse linnanpäällikköä vyötäryksestä.

Kun kuningas vihdoinkin tuli ja läksi valloitettuun linnaan, oli selvä päivä, ja hän katseli linnanpihalla lepääviä kaatuneita. Siinä oli sekä sotamiehiä että asestettuja munkkeja. Monella heistä oli ihmeellisen punaiset posket, ollakseen kuolleita. Hän alkoi hymyillä, sillä hän ymmärsi, että he olivat heittäytyneet maahan ja tekeytyivät kuolleiksi päästäkseen surmaavasta kalvaniskusta. "Nouskaa ylös!" sanoi hän. "Teille ei tapahdu mitään pahaa." Heti nousi joukko ruumiita ylös ilmi elävinä ja he kiiruhtivat kumarrellen tahi polvillaan kiittämään häntä hänen jalomielisyydestään. Sitten tuli saaliin jako. Sotamiehet löysivät niin paljon kultarahoja, että he keskenään mittasivat niitä hatuillaan, kuten luumuja tahi kirsikoita. Keskellä linnanpihaa puhkesi erään löydetyn arkun pohja, niin että kiiltävät kultarahat vierivät saappaiden välissä. Silloin selät koukistuivat ja kaikille tuli kiire poimimaan. Tämä oli toista kuin kulkea kotona isän nauriita nostamassa.

Varuskamari oli ylen täynnä aseita. Maariankuva kappelissa oli kultaa, ja kaksitoista apostolia, jotka nopeasti saivat seurata sitä rahapajaan, olivat hopeaa. Mutta nuo monet arvokkaat kirjat pantiin laatikkoihin ja lähetettiin Upsalan oppineille.

Keskellä voitonhuumetta hämmästytti kuitenkin kaikkia sotamiesten mitä ankarin kuri ja järjestys. Kaksi heistä, jotka taistelun alussa omin lupinensa ottivat omenia erään porvarin puutarhasta, oli heti hirtetty. Jos joku koetti näyttää miehekkyyttään kiroilemalla, sai hän maksaa sakkoja tahi laskeutua polvilleen ja tehdä katumuksen toisten nähden. Jos hän oli poissa hartaushetkistä, saatettiin hänet asettaa kaularautoihinkin. Jos hän joi itsensä päihinsä jossakin valloitetussa kaupungissa, ennenkuin vihollinen oli kokonaan karkoitettu, sai hänet vapaasti lyödä kuoliaaksi. Naiset, lapset ja vanhukset saivat kulkea rauhassa. Saksan protestantit tottuivat luottavaisesti tervehtimään ruotsalaisia ystävinään ja veljinään. Ja pakenevia katolilaisia kehoitti kuningas palaamaan. Hän ei tullut pakottamaan uskonasioissa, vaan taistelemaan uskon vapauden puolesta. Missä hän eteni voittomatkallaan, siellä hän otti vastaan uskollisuudenvaloja kaupungeissa ja laajalti maakunnissa.

Sillä aikaa sykki etäällä heikko ja levoton ihmissydän ikävästä ja kaipuusta. Hänen kuningattarellaan, nuorella ja kauniilla Maria Eleonoralla ei ollut koskaan enää iloista hetkeä, sittenkuin hänen miehensä oli hänet jättänyt. Tosin hän matkusti takaisin Itämeren yli lapsuutensa kotiin Berliniin, mutta mitkään huvitukset eivät voineet tukahduttaa hänen kaipuutaan siihen puolisoon, joka itse ei enää koskaan saanut ajatella kotia ja rauhaa. Kaikkien huulilta kuuli hän sankarin nimen. Mutta niin kiihkeästi kuin hän kerjäsikin ja pyysi kirjeissään saada häntä seurata, ei kuningas saattanut ottaa häntä mukaansa sodan kauhuihin. Nyt valjastettiin vihdoinkin hevoset vaunujen eteen. Ratsumiesten ympäröimänä kiiti hän ylen onnellisena etelään päin saadakseen muutamat nopeat kuukaudet elää hänen rinnallaan Mainzissa, kultaisessa kaupungissa, jonne hän asettui talvimajaan. Siellä he oleilivat loistossa ja komeudessa valtakunnan ruhtinaitten ja lähettien ympäröiminä.

Vaikka kuningas aina oli arvokas esiintymisessään ja puheissaan, oli hänen sielunsa kuitenkin kyllin rikas jakaakseen valonsa ja lempeän hilpeytensä varoja kaikille. Hänen ei tarvinnut näyttämällä hapanta naamaa ja halveksimalla koko maailmaa teeskennellä itseään vielä suuremmaksi kuin mitä hän oli. Sellaiset halveksijat ovat itse harvoin maailman parhaita. Sotaonni ja se arvo, jota hän ihmisenä nautti, olivat äkkiä tehneet hänet yhdeksi maanpiirin mahtavimmista, ja kuningattaren silmät seurasivat häntä melkein jumaloiden. Solakkana ja paljaana nousi hänen kaulansa pitsikauluksesta, ja hänen kiharainen päänsä kääntyi aina sille taholle, missä kuningas oli. Maria Eleonora oli sekä oikullinen että itsepäinen, mutta ylen rakastavainen. Kaikki hänen ajatuksensa ja unensa kohdistuivat Kustaa Aadolfiin ja yksin ollessaan hän itki katkerasti sitä, että oli soturin puoliso. Hän vihasi kanuunain jyrinää ja kaikkia noita monia sotatoimia. Hän tahtoi istua rakkaan puolisonsa kanssa rauhassa takkavalkean ääressä ja antaa myrskyjen riehua ulkona.

Oli vakava mies mustassa sametissa, joka nyt oli myöskin tullut kuninkaan luokse, ja se oli hänen kanslerinsa, laajalti kuuluisa Aksel Oxenstierna. Taivutellen pyysi kuningatar häntä kehoittamaan herraansa, että tämä ei enää panisi henkeänsä alttiiksi luotien ja miekkojen keskellä. Mutta kansleri silitti poikkileikattua pujopartaansa ja vastasi puhumalla isänmaasta. Sitten hän seurasi kuningasta työhuoneeseen ja suljettuna pysyi ovi myöhään yöhön. Neuvoja kuuli kuningas kernaasti etenkin niin korvaamattomalta ystävältä ja opettajalta kuin Aksel Oxenstiernalta. Vasta sitten, kun molemmat olivat harkinneet kysymyksiä ja tulleet yksimielisyyteen, oli toiminnan aika käsissä, ja silloin istuutui Oxenstierna kirjoittamaan, kun kuningas vihdoinkin meni levolle.

Eräänä yönä, kun Oxenstierna istui vahakynttiläin ääressä, seurasi hän ajatuksissaan sitä sanansaattajaa, joka povellaan, eräs hänen kirjeistään, ajoi neliä pois Pariisia kohti. Kuka seisoi tuolla Ranskan kuninkaan salissa, punaisissa, laahustavissa naishameissa? Kapeat kädet ottivat vastaan kirjeen, mutta kun kasvot kääntyivät sanansaattajaa kohtaan, näkyi että niissä oli sekä suippoparta että viikset. Ranskan kuningas se tuskin oli. Hän tahtoi kernaimmin päästä kaikista hallitusvaivoista. Oxenstierna istui silmät ummessa ja käsivarret ristissä ja tiesi hyvin, kuka se oli. Poimuiset silkkihameet kuuluivat kardinaalin pukuun. Se oli loistava kardinaali Richelieu (Risheljöö), joka ohjasi koko Ranskaa ja joka ovelasti oli solminut armollisen liiton kerettiläisten ruotsalaisten kanssa, vastustaakseen mahtavaa Wienin keisaria. Mutta hänen tyytymätön punastuksensa, kun hän luki kirjeen, kertoi, että nyt oli tullut äkkiä ruotsalaisten vuoro käyttää kopeata kieltä.

Oxenstierna nosti ylös silmänsä nopea hymynpiirre kasvoillaan ja tarttui jälleen kynään. "Rakas herra", kuiskasi palvelija, joka hiipi sisälle panemaan uusia kynttilöitä jalkoihin, "tähän aikaan aamulla te muutoin tavallisesti nousette ylös hyvän unen jälkeen. Äsken minä kuulin kellon lyövän neljä."

23

"Silloin saan alkaa samaa tietä uuden päivän", vastasi Oxenstierna hilpeästi ja selaili papereitansa. Richelieullä oli mielivaltainen mahti, riippuen aina hänen kuninkaallisen isäntänsä satunnaisesta suosiosta, mutta ruotsalaisella kanslerilla ja aatelismiehellä oli toiset käsitykset laista ja oikeudesta. Se mistä kuningas ja hän olivat sopineet, oli rehellisesti pantava paperille ja lähetettävä kotiin neuvoston harkittavaksi. Hanhenkynä pistettiin pulloon ja rapisi, ja jälleen kimalsi esiin sana — isänmaa.

Se ei ollut hänelle korusana juhlahetkiä varten. Se oli työhetkien nimi koko sille tulevaisuuden asunnolle, jota rakennettiin hänen kansalleen. Sillä sanalla ajatteli hän tilikamaria, missä tarkastettiin maan tilit ja elinkeinot. Hän ajatteli uutta hovioikeutta, jonka tulisi katsoa, että ketään ei väärin tuomittaisi, ja äsken perustettuja lukioita. Aina siitä lähtien, kun katoliset opettajat olivat lähteneet pois, olivat ruotsalaiset alkaneet raaistua ja tulla tietämättömiksi. Mutta nyt oli siellä kotona aljettu päntätä päähän ja lukea, niin että salit surisivat. Ruotsalaisten piti nousta ajan ensimäisten kansojen tasalle, se oli tarkoitusperä. Vielä oli aateli taitavin ja kokenein sääty ja Oxenstierna oli aateliston mies. Loistavan ritariston luominen, sellaisen, joka ilolla menisi kuolemaan velvollisuutensa kutsuessa, se oli hänen korkein unelmansa hänen piirtäessään sanaa isänmaa. Itse muisti kuningas ylpeydellä, että hänen isoisänsä oli ollut ruotsalainen mies, joka oli vaeltanut metsissä taalalaisvaatteissa ja kirves olalla. Ennen säätyjen kokoontuessa syntyi usein melua ja sekamelskaa, mutta hän oli antanut heille erityisen valtiopäiväjärjestyksen. Siten oli hän saattanut vanhan kansanvapauden soveliaaksi saamaan äänensä kuuluville uudessa ajassa, ja kaikessa tässä oli Ruotsi silloin useimpien muiden maiden edellä.

Vähitellen tuli huoneeseen täysi päivä, ja Oxenstierna heitti kynän ja meni ikkunan ääreen. Alhaalla aamun valossa vilisi ihmisiä, jotka riemuitsivat ja heiluttelivat hattujaan. Eräästä ikkunasta olivat he nähneet vilahdukselta kuninkaan, leveän ja leppeän kansansankarin, joka reippaana kantoi korkealla miehevän kaunista päätään. Kuumana ja innokkaana ja niin raskain askelin, että lattian lankut vapisivat, asettui hän tänä varhaisena aamuhetkenä jälleen kanslerin kirjeiden ja paperikasojen ääreen. Ja silloin hän ei ollut enää ainoastaan kansanmiehen sankari, vaan korkeastioppinut ja tarkkanäköinen herra, yhtä kaunopuhelias kuin muulloin sotaisesti ammattitaitoinen taistelukentällä.

Työnhetket ja runsaat pidot Mainzissa päättyivät toki vihdoinkin, ja onneton Maria Eleonora sai jälleen istua itkemään. Kaikkine haaveineen ja päähänpistoineen tunsi hän olevansa kuin avuton lapsi, heti kun hänen jumaloidun puolisonsa vankka käsi ei ollut hänen kädessään.

Protestanttien suuri sotajoukko, jossa ruotsalaiset nyt olivat ainoastaan itse ytimenä, läksi jälleen liikkeelle vaskirumpujen päristessä ja torvien kaikaessa. Kellon soitolla ja ilohuudoilla tervehdittiin jälleen Kustaa Aadolfia vapaassa Nyrnbergin valtiokaupungissa, ja kunnialahjana sai hän vastaan ottaa hopeiset maan ja taivaan pallot. Mutta kun hän oli kulkenut yli Tonavan ja tuli Baijerin rajalle Lech virran rannalle, odotti häntä Tilly varustustensa takana toisella rannalla. Harmistuneena ja vihastuneena sureksi vanhus vielä Breitenfeldin tappelua. Hänestä tuntui kuin hän ei enää koskaan saattaisi levollisesti sulkea silmiään, jollei hän ensiksi saisi kostaa voitolla sellaista sotamaineensa häväistystä.

"Kuulkaa pojat", huusi kuningas ratsumiehilleen ja ratsasti lähellä olevalle liejuiselle rannalle. "Viisikymmentä riksiä sille, joka ottaa selon joen syvyydestä!"

Muuan rakuuna pukeutui nopeasti talonpojaksi. Hän kahlasi vuolaaseen ja kuohuvaan alppivirtaan ja tunnusteli pohjaa pitkällä seipäällä. Pyörteet kohosivat pian hänelle vyötäisiin saakka, ja Tillyn sotamiehet seisoivat nauraen hänen teeskennellylle kömpelyydelleen. "Oletko aivan hullu, sinä talonpojan tyhmyri, kun vaan yrität eteenpäin! Jokihan on kahdenkymmenenkahden jalan syvyinen."

Nämä olivat hyviä tietoja suomalaiselle rakuunalle. Mitä valittavaisimmalla äänellä rukoili hän silloin miehiä, että he armahtavaisuuden nimessä auttaisivat häntä julmain ruotsalaisten käsistä. Eräs sotamies riisui vaatteensa ja meni veteen vetääkseen miesparan seipäällä toiselle puolelle. Siten sai rakuuna nähdä, millä tavalla pohja suunnilleen toisellakin puolella kallistui. Enempää ei hänen tarvinnut viekastella tällä kertaa. Hän oli peljästyvinänsä ja kömpi vettä tippuen jälleen kuivalle maalle, niin että alastoman ja palelevan sotamiehen täytyi suuttuneena kääntyä ympäri.

Nyt saattoi rakuuna kertoa kuninkaalle kaiken, mitä hänen tarvitsi tietää. Sen jälkeen kiiruhtivat ruotsalaiset purkamaan muutamia tupia ja veistivät rakuunan kuvauksen mukaan puista tarpeellisen korkeat tukit. Keskeymättä vinkuivat kuitenkin luodit yli veden. Aivan rannan ääreen sytytti miehistö senvuoksi valtaavan rovion tervasta ja kosteista oljista, niin että he saattoivat näkymättöminä työskennellä mustassa savussa ja tehdä sillan pukkien nojaan. Ryhmä nokeentuneita suomalaisia hyökkäsi reippaasti toiselle rannalle mukanaan lapiot ja kuokat aseiden sijasta. Siellä alkoivat ne, jotka eivät kaatuneet, luoda maavalleja sotajoukon suojaksi, niin että se saattaisi seurata perästä. Sillä aikaa seisoi kuningas itse suunnaten ja laukaisten kanuunia ja jyrinä vyöryi sisämaahan aina kauvaksi vuoria kohti.

Silloin tuli itse Tilly varustuksestaan kankein, mutta innokkain askelin. Hän malttoi tuskin sulkea silmiään ja kuiskata tavallista hurskasta rukoustaan pyhälle neitseelle. Harmista suunniltaan hän näki, miten hänen väkensä jälleen ajettiin takaisin. Hatunreuna kääntyi etupuolelta pilviin päin korkean kotkannenän yläpuolella, ja hiussuortuvat liehuivat hopeanvalkoisina ryppyisten kasvojen ympärillä. Ylt'ympäriinsä satoi luoteja murskaten puitten latvoja yli horjuvien rivien. Epäröimättä tempasi hän itselleen yhden lipuista ja kiiruhti urhoollisimpien vallooniensa kanssa rantaa kohti. Mutta äkkiä vaipui lippu maahan. Se salamoiva ukkonen oli vihdoin tullut, joka ainiaaksi oli kaatava pilvi jättiläisen salamallaan. Se luoti, jonka kohtalo oli määrännyt sammuttamaan hänen pitkän soturielämänsä, oli vihdoin hänet saavuttanut. Jalka polven yläpuolelta murskautuneena, hervottomana ja vertavuotavana kantoivat hänet pois hänen lyödyt ja pakenevat joukkonsa.

Tilly asetettiin baijerilaisen vaaliruhtinaan vaunuihin, jotka raskaasti ja täristen veivät häntä Ingolstadtin linnoitukseen. Neljätoista pitkää päivää sai hän siellä huokailla tuskanvuoteellaan. Maallista voittoa hän ei ollut koskaan etsinyt, ja hän jätti vaatimattoman omaisuutensa jaettavaksi erään sukulaisensa ja niiden uskollisten sotamiesten kesken, jotka olivat seuranneet häntä niin moniin urotöistä rikkaisiin taisteluihin. Tuskasta kalpeana änkytti kunnianarvoisa, vaikka murtunut ukko viimeiset neuvonsa surevalle vaaliruhtinaalle, mutta hänen omille onnettomuuksilleen ei ollut enää olemassa mitään lohdutusta. Ruotsalaisten kanuunain ukkosenjylinä tunkeutui pian sairashuoneeseen ja seurasi häntä aina siihen silmänräpäykseen asti, jona hän veti viimeisen hengenvetonsa.

Ruotsalaiset samosivat sillä välin eteenpäin ja vihdoin sisään Mynchenin avatuista porteista. Protestantit huusivat, että nyt saattoi Kustaa Aadolf kostaa Magdeburgin hävityksen. Sellaisiin veritöihin piti hän kuitenkin itseään liian hyvänä ja käski päinvastoin mitä ankarimmin, että kaupunki ja linna monine taideaarteineen olivat säästettävät. Mutta saavuttuaan asehuoneeseen ihmetteli hän, että löysi ainoastaan tyhjiä kanuunavaunuja, mutta ei mitään kanuunia. Huomattiin silloin, että ne olivat kaivetut maahan lattian alle. "Nouskaa ylös kuolleista ja tulkaa tuomiolle", sanoi hän leikillisesti ja kaivatti ylös kanuunat, toisen toisensa jälkeen. Niitä oli sataneljäkymmentä kappaletta. Kun alimainen hinattiin ylös päivänvaloon, huomattiin, että se oli ladattu ihmeellisillä luodeilla. Siihen oli piilotettu kolmekymmentätuhatta tukaattia, jotka nyt hilpeästi laskettiin ruotsalaisten kukkaroihin.

Kauhistuneina näkivät katoliset, miten voittamaton protestanttijoukko lähestymistään lähestyi keisarin omaa pääkaupunkia. Tilly lepäsi arkussaan, ja toinen vielä peljättävämpi sotapäällikkö, Wallenstein, joka oli erotettu röyhkeytensä vuoksi, istui uhkaavaisena ja loukattuna eräässä loistolinnoistaan. Hänen edessään oli tähtipiireillä täytetty taulu. Uskonnosta ei hän tahtonut kuulla puhuttavan, mutta tähtiin uskoi synkkä erakko. Ne olivat hänen jumaliaan. Tähtien asennosta luuli hän lukevansa tulevan elämänsä, ja ne ennustivat hänelle suuria, huimaavia kohtaloita. Kuitenkin sai keisari kauvan rukoilla ja luvata hänelle rajatonta kunniaa ja valtaa, ennenkuin hän jälleen nousi pimennostaan auttaakseen häntä uusilla, värvätyillä joukoilla. Tähän asti oli Kustaa Aadolf johtanut sotatapahtumia, mutta Wallenstein päätti hiljaa ja salaperäisesti työntää hänet takaisin pohjoiseen, askel askeleelta, ei epävarmoilla kenttätaisteluilla, vaan käymällä hänen liittolaistensa kimppuun ja nälkäsodalla ja hädällä, ikäänkuin jonkun selittämättömän taikuuden avulla.

Ruotsalaisten täytyi silloin kääntyä takaisin, auttaakseen uskollisia ystäviään Nyrnbergissä, ja puolen peninkulman päähän kaupungin ulkopuolelle rakensi Wallenstein kolmelle kukkulalle jättiläisleirin, josta kaikki puhuivat kuin sadusta: Se oli niin suuri, että vallit ja kolminkertaiset etuhakkaukset sulkivat piiriinsä sekä vesistöjä että kyliä. Meni monta tuntia koko tämän soturikaupungin ympäri ratsastamiseen, ja kaikkialla loistivat haarniskat ja kanuunat.

Tornikkaan Nyrnbergin ulkopuolella seisoivat ruotsalaiset järkähtämättömänä vahtina. "Niin kauvan kuin hengitän", sanoi Kustaa Aadolf, "jää Jumalan avulla Wallensteinilta ainiaaksi Nyrnbergin muurien sisäpuoli näkemättä." Ja Oxenstiernalle, jonka käskettiin tuoda sinne apua, hän kirjoitti: "Tämä vastustaja on yksi niitä pahoja henkiä, jotka saattaa karkoittaa ainoastaan paastolla." Wallensteinin linnoitetut kukkulat kohosivat kuin kummitusmaailma, jonka asujamet eivät koskaan näyttäytyneet kirkkaassa päivänvalossa avoimella kentällä, mutta kuitenkin levittivät kauhua ja kurjuutta. Seudun kaivojen vesi oli myrkytettyä. Isännättömät hevoset horjahtelivat laihtuneina pitkin teitä ja toiset tulivat järjettömiksi paarmojen pistoista, tempautuivat irti ja syöksyivät päistikkaa jyrkänteihin. Kaduilla makasi ihmisiä, jotka kuolivat nälkään tahi kuumeeseen. Wallensteinin leiriin tuli vihdoin niin paljon syöpäläisiä, että sotamiehet eivät saattaneet öisin nukkua, ja teltat olivat maasta lakeen asti täynnä heinäsirkkoja.

Silloin herättivät Wallensteinin eräänä pimeänä syys: yönä laukaukset ja unenkohmelossa olevien lasten ja naisten huudot. Äideillä oli tapana pelottaa lapsiansa ruotsalaisilla, saadakseen heidät tottelemaan, ja nyt vinkuivat jo näiden peljättyjen luodit teltan kaistojen halki. Kustaa Aadolf ei ollut voinut kauvemmin katsella miehistönsä kurjuutta. Musketti toisessa kädessä ja toinen vapaana kiipesivät hänen soturinsa yli etuhakkausten ja kuilujen kohti korkeinta kukkulaa.

Huipulla oli vanha linnoitus. Siellä seisoi Wallenstein nousevan auringon säteissä, jotka ainoastaan vilahdukselta saattoivat tunkeutua taajan savun läpi. Tumma varustus verhosi hänen laihan vartalonsa, ja keltaiset kasvot ynnä punertava tukka olivat liikkumattomat kuin kuolleella. Kukaan sotureista ei ollut koskaan nähnyt hänen nauravan eikä saanut ystävällistä sanaa hänen suustaan. Ryhdikkäänä ja kylmänä jakoi hän jyrkällä äänellä lyhyitä käskyjänsä ja seisoi sillä välin mykkänä. Tyhjästä oli hän noussut siihen mahtiin, jonka hän itse oli luonut, ja paljas hänen läsnäolonsa riitti saattamaan soturit raivolla taistelemaan.

Kerran toisensa jälkeen lyötiin ruotsalaiset takaisin, ja elävät liukahtelivat kaatuneitten veressä. Kärsimättömänä ja kuumana johti kuningas taistelua keskellä murhaavaa tulta, ja hänen oma kengänkorkonsa ammuttiin irti. Lennart Torstensson otettiin vangiksi ja teljettiin myöhemmin Ingolstadtissa niin kosteaan ja kylmään vankilaan, että hän sittemmin alinomaa kärsi luuvalon vaivoja. Kovakätisesti iskien syöksyi Stålhandske eteenpäin, suomalaisten ratsumiestensä ympäröimänä, mutta hänet ajettiin takaperin alas rinnettä. Kun vihdoinkin saapui yö ja sen mukana lotiseva sade, joka teki ruudin märäksi, täytyi hyökkääjien kääntyä takaisin.

Ei kuitenkaan ollut enää mahdollista jäädä nälkiintyneen Nyrnbergin edustalle. Eräänä päivänä asettuivat ruotsalaiset joukot taistelujärjestykseen Wallensteinin leirin eteen ja odottivat neljä tuntia taistelua. Mutta yhtä salaperäisen hiljaa, kuin hän itse tavallisesti istui seurassa, olivat hänen kanuunansa ja muskettinsa, menivätpä etuvartijatkin takaisin leiriin. Vasta sitten, kun ruotsalaiset olivat lähteneet tiehensä, vetäytyi Wallensteinkin matkoihinsa. Ja hänen takanansa leimusi koko se suuri leiri, jonka hän oli itse sytyttänyt.

Nyt tuli äkkiä saksilaisilta sanoma sanoman jälkeen, että Wallenstein oli alkanut hävittää heidän maatansa. Auttaakseen liittolaisiaan kulkivat ruotsalaiset jälleen pohjoista kohti, samoja teitä, joita he olivat samonneet alas voittorikkaita päiviä kohti. Oxenstierna ratsasti kuninkaan rinnalla, ja kuten silloinkin vei öinen matka halki syvien metsälaaksojen tulisoihtujen ja tulien valossa. Hiljaa, niin että kukaan ei voinut kuulla heidän sanojansa, keskustelivat molemmat ratsastajat rakkaimmista unelmistaan, pohjoismaisesta Itämerenvallasta ja Skandinaavian ja Saksan protestanttien keskinäisestä liitosta, Ruotsi päämaana. Vakavina ja ajattelevaisina jättivät he vihdoin toisilleen hyvästit, ikäänkuin hiljaisen aavistuksen painostamina, että nämä jäähyväiset kenties olivat viimeiset.

Kuninkaan ratsastaessa Erfurtiin, jossa Maria Eleonora häntä odotti, oli tämä kaipaavaisena kiiruhtanut alas torille naisväkensä keralla. Kuningas seurasi häntä huoneisiin, mutta oli niin hajamielinen ja alakuloinen, että kaikki sen huomasivat. Kiirutta ja intoa oli joka nurkassa, ja jo seuraavana aamuna täytyi hänen seurata joukkoaan Wallensteiniä vastaan, joka ei ollut kaukana. Hän uskoi kuningattaren neuvosherrojen huostaan, kutsui sotaa vitsaukseksi ja muistutti, että häntä itseään saattoi joka hetki kohdata onnettomuus ja kuolema. "Näemme jälleen toisemme", kuiskasi hän vaimolleen, "jollemme tässä katoovassa elämässä, niin kerran ijankaikkisessa autuudessa." Kyynelsilmin syleili hän häntä ja nousi sen jälkeen satulaan ja ratsasti pois.

Lytzen.

Oli nyt yllätettävä Wallenstein, joka oli sotajoukkonsa luona Lytzenissä ja joka varmana rauhastaan oli äsken lähettänyt pois Pappenheimin ja hänen mukanaan osan joukkoja. Ihmiset ja hevoset vajosivat syvälle kosteaan saveen, ja vasta myöhään eräänä lokakuun iltana alkoivat ruotsalaisille näkyä ulkoa tasangolla Lytzenin kirkontornit. Tie Lytzenistä Leipzigiin ulottui kuin korkea valli yli kentän. Sen taakse asetti Wallenstein yöllä ojiin pyssymiehensä. Ruotsalaiset asettuivat lepäämään savisille pelloille, ja kuningas makasi puoliksi istuallaan vanhoissa vaunuissa. Kenraalit pyysivät häntä hakemaan itselleen paremman leposijan, mutta hän vastasi heille: "Miten voisin saada mitään iloa mukavuudesta, nähdessäni niin monien ympärilläni sitä kaipaavan."