Part 1

VOITTOJEN PÄIVILTÄ

Kirj.

Verner von Heidenstam

Suomentanut

Antti Rytkönen

Kansanvalistusseuran Nuorisonkirjoja 11.

Helsingissä, Raittiuskansan Kirjapainossa, 1911.

SISÄLLYS:

Protestantit tarttuvat aseihin. Protestanttien päällikkö. Lytzen. Nyt syövät ruotsalaiset hopea-astioista. Itämeren avain.

Protestantit tarttuvat aseihin.

Böhmin puutarhojen ja vuorten välissä oli upea Prag muureineen ja torni tornin vieressä. Böhmi luettiin silloin keisarin perintömaihin, mutta linnan aarteiden joukossa linnanmäellä säilytettiin vielä vanha böhmiläinen kuninkaankruunu.

Kukkulaisia vuoria verhosivat viinitarhat ja vuorien sisuksissa oli kultaa ja hopeaa. Ja kansa piti kiinni itsenäisyydestään ja vapaudestaan. Vaikka Pragin kadut kiemurtelivat keskiaikaisen käyrinä ja vaikka kaupunginsilta oli reunustettu vanhanaikaisilla pyhimystenkuvilla, puhalsivat raittiit tuulet mielissä, ja siellä asui monta protestanttia.

Eräänä toukokuun päivänä 1618 kokoontuivat protestantit, loukkaantuneina ja kapinallisina, sillä katolinen keisari oli suljetuttanut pari heidän kirkoistaan. "Me olemme vapaita miehiä ja vapaa on meidän uskomme", kuului joukosta, joka meluten ja huutaen pyrki linnaan. Siinä oli sekä sotureita että kauppamiehiä, ja kaikilla heillä oli aseita. Vakavat, mustasukalliset herrat, jotka kulkivat etumaisina, menivät saliin keisarillisten linnanherrojen luokse niin monen seuraamana, kuin mukana saattoi tunkeutua. Siellä kuohahti heidän sisunsa heidän kiistellessään. Tuhlaamatta enempää sanoja he tarttuivat kahteen kauhistuneeseen neuvosherraan ja yhteen kirjuriin käsistä ja jaloista ja heittivät kaikki kolme ulos suoraan kolmannen kerroksen ikkunasta. He kieriskelivät ilmassa koivet oikoisina. Heidän allansa oli kokonainen kahdenkymmenenkahdeksan kyynärän syvyys linnanhaudan pohjaan saakka. "Näin laaditaan lakia vanhan böhmiläisen tavan mukaan", huusivat protestantit ja pistivät ulos päänsä, katsoakseen, miten matka päättyisi. Mutta neuvosherrat, jotka olivat sattuneet putoamaan keskelle suurta rikkatunkiota, olivat pian taas jaloillaan ja juoksivat, minkä koivet kannattivat. Protestantit ampuivat muutamia laukauksia heidän jälkeensä, mutta osuivat vain heidän takkeihinsa, eivätkä pakolaiset viivytelleet rientäessään keisarin luokse kertomaan mustelmistaan.

Suuressa linnassaan Wienissä istui keisari Mattias, sairaana ja vanhettuneena, rukousnauha polvillaan ja puhui suvaitsevaisuudesta. Mutta hänen ummistettua väsyneet silmänsä valittiin hänen sukulaisensa Ferdinand Saksan ruhtinaiden liittovaltion keisariksi. Pyhän neitseen alttarin edessä hän oli luvannut pitää voimassa katolisen kirkon valtaa. Viisaana ja voimakkaana ja munkkien ja pappien ympäröimänä oli hän mies muistamaan sanansa. Hän ei tuntenut itseään ainoastaan Europan ovenvartijaksi Turkin lippujen alla taistelevia profeetta Muhammedin tunnustajia vastaan, vaan hänen unelmansa oli, että kristikunnan valta jaettaisiin hänen ja paavin välillä. Rajuilma uhkasi koko hänen suurta valtakuntaansa, sillä monet pikkuruhtinaat ja heidän alamaisensa olivat aikoja sitten tulleet protestanteiksi. Ennenhän oli paavi määrääjänä hengellisissä asioissa, mutta se ei saattanut kauvempaa tyydyttää ihmisten uskoa ja se esti heidän oikeuttaan vapaasti tutkia ja ajatella.

Pohjoismaissakin jyrisivät sodan ukkosilmat. Ruotsalaisten nuori kuningas, Kustaa Aadolf, paloi suurtöiden halusta. Hän kehitti jo paraikaa uutta sotataitoa ja nuorensi ja täydensi samalla kertaa Ruotsin sisäistä rakennetta. Maailma on aina nuori, aina uusi rohkeille ja nuorille. Inkerinmaan ja Karjalan oli hän jo valloittanut. Pian oli Liivinmaa myöskin seuraava mukana, niin että Itämeri Riiasta alkaen pohjoisimpaan lahdelmaansa asti aaltoili Ruotsin kaupunkien välissä. Mutta keisari kohautti olkapäitään hänen urotöilleen kaukaisissa maissa. Hänen silmissään oli Puolan katolinen kuningas Sigismund vielä Ruotsin oikea perillinen ja Kustaa Aadolf ainoastaan kapinoitsija, jota hän ei edes tahtonut kunnioittaa kuninkaan nimellä. Kaikki, mitä kerettiläiseksi saatettiin kutsua, oli hän päättänyt hävittää armotta juuriaan myöten, ja sellaisia hänellä oli vallan lähellä. Sädekruunu päänsä ympärillä katseli vielä hänen lipustaan Jumalan äiti hänen sotajoukkojansa, jotka kädet ristillä lupasivat uhrata verensä hänen hyväkseen. Välttämätön taistelu oli tullut. Prag ryöstettiin ja sitä rangaistiin kovasti. Protestantit pakenivat revityistä kirkoistaan ja tuhotuista kodeistaan ja katselivat levottomina ympärilleen, etsien itselleen päällikköä. Kuka oli kyllin voimakas tullakseen toiminnassa uuden ajan mieheksi? Kuka heidät kokoisi ja veisi voittoon, niin että heidän nuori uskontunnustuksensa ei jäisi riutuvaksi valoksi, jonka rajuilma puhaltaisi sammuksiin ainiaaksi?

Sodan pahat henget lensivät yli Saksanmaan, hävittääksensä ja tuhotaksensa sitä kokonaista kolmekymmentä pitkää vuotta. Aura sai seistä ja ruostua. Hevoset valjastettiin kanuunain eteen. Talonpojat saivat poimia terhoja ja juuria maasta, tyydyttääkseen nälkäänsä. Kuin valtaavat pilvijättiläiset riensivät keisarin sotapäälliköt eteenpäin ja sirottivat liekkejä ja savua yli maiden. Kauhistuen ja ihaillen katselivat sotamiesjoukot heitä ja seurasivat heitä sokeasti läpi kuulasateen. Mitä merkitsi sotilaalle, jollei hän saanutkaan mitään palkkaa! Palavien olkiaumojen ja talojen liekit valaisivat hänen tietään hänen kahlatessaan yli soiden ja jokien ja taistellen tunkeutuessaan linnoihin tahi kaupunkeihin, joissa oli täydet kaapit ja kellarit ryöstettävinä.

Erään Pragin palatsin edustalle pysähtyi joskus pitkä jono kuusivaljakkoisia matkavaunuja. Hevoset ohjattiin marmorisoimen ääreen, ja henkivartijoita ja aatelisia hovipoikia vilahteli portaissa. Joka ilta kokoontui lukemattomia vieraita valaistuihin saleihin, mutta itse isäntää ei useimmiten näkynyt. Jos hän joskus saapui katetun pöydän ääreen, istui hän synkkänä, umpimielisenä ja vaikeni. Hän oli keltaisenkelmeä ja laiha, silmät pienet, mustat ja palavat. Jos hän vihdoin lausui muutamia lyhyitä sanoja, kuunteli koko pöytäkunta henkeään pidättäen kuin ennustajaa, kuin jotakin näkymättömistä tulevaa salaperäistä ääntä. Hiljaista piti olla myöskin hänen ympärillään. Palvelijat saivat käydä äänettömissä tohveleissa, ja herrat kietoivat silkkinauhoja kannustensa ympäri, etteivät ne kilahtelisi. Hän oli valtaavin ja peljätyin kaikista pilvijättiläisistä, ja hänen nimensä oli Wallenstein.

Nuorena ei Wallensteinilla ollut mitään mainittavaa omaisuutta, mutta sitten hän meni naimisiin vanhan, hyvin rikkaan lesken kanssa, joka pian kuoli ja jätti hänelle kaikki tilansa perinnöksi. Ostamalla sitten halvalla hinnalla karkoitettujen protestanttien linnat ja talot hän hankki itselleen äärettömän suuria maatiloja. Vapaa-ajattelijana hän varsin vähän välitti uskovaisten taisteluista. Sotamaineensa ja rikkauksiensa avulla hän sen sijaan hankki keisarille suuren sotajoukon ja antoi sotamiesten elättää itsensä heinäsirkkojen tavoin hävittämällä, mitä oli saatavissa. Kaukaa, aivan muista maista kokoontui seikkailijoita, jotka ottivat pestin hänen lippujensa alla, saavuttaakseen kunniaa ja saalista. Hänen rajuinta ratsumiesjoukkoansa kutsuttiin tavallisesti kroaateiksi. Ja missä kroaattien hopeahelyiset suitset loistivat ruudinsavun keskellä, siellä tiesivät sekä katoliset että protestantit, ettei mitään armoa annettu. Sellaista vitsausta eivät Saksan ruhtinaat vihdoin enää voineet sietää. He taivuttivat senvuoksi keisarin tempaamaan sotajoukkojen ylimmän vallan Wallensteinilta ja antamaan sen toiselle pilvijättiläiselle, seitsemänkymmenvuotiaalle, aina voittamattomalle Tillylle.

Ylhäältä, Magdeburgin valleilta, jotka olivat melkein kalliojyrkänteiden kaltaiset, näkivät protestantit pian, miten Tilly läheni sotajoukkoineen, jotka olivat harmaantuneet lippujen alla. Mutta mikä uusi ja vieras huuto kaikui yli muureilla olevan kansanjoukon? "Alas keisarilliset!" kuului, "ja eläköön Ruotsin kuningas!"

Kelpo soturi, joka seisoi siinä jalustimissa selkä suorana ja tähysteli kaikille tahoille johtaessaan puolustusta, oli tosi ruotsalainen mieleltään, joskin saksalainen syntyjään. Hänen nimensä oli Falkenberg, ja hän oli valepuvussa hiipinyt kaupunkiin. Ihmeellisiä asioita oli näet tapahtunut Itämeren rannalla, johon suuri kuninkaan laivasto ruotsalaisine lippuineen äkkiä oli laskenut maihin. Viheliäistä on aina vain istua tuvassaan kotikattilan ääressä ja jankuttaa ja huokailla, että aika on paha. Nuori Kustaa Aadolf oli suurruotsalainen herra, eikä suurruotsalaisuus salli koskaan nilkuttaa toisten perässä ja antaa heidän viedä voitot. Hänelle merkitsi suurruotsalaisuus koko kansan nuorentamista ja elähdyttämistä ja sitten kansan avulla käden ojentamista uskaliaasti itse lipputankoa kohti ajan ensimäisten kansojen joukossa. Turhaan ei ollut mestari Olavi puhunut pöntöstänsä Isossakirkossa, vaikka hän nyt lepäsi vaatimattoman kivensä alla. Kustaa Vaasan pojanpoika ei unohtanut, mikä oli Vaasan suvun oikea perintö, vaan saapui nyt auttamaan saksalaisia uskonveljiään. Kaupungit ja linnoitukset joutuivat hänen käsiinsä, ja eteenpäin kävi marssi pölyssä ja lumessa — parhaiten lumessa, sillä siihen olivat hänen ruotsalaisensa ja suomalaisensa parhaiten tottuneet. Mutta ehtisikö hän pelastamaan protestanttista Magdeburgia, joka oli solminut liiton hänen kanssaan? Saksilaisten vaaliruhtinas istui ja kulautteli oluttansa eikä vielä oikein tiennyt, mitä hänen pitäisi ajatella tuntemattomista vieraista, mutta hän kielsi kuitenkin ruotsalaisia kulkemasta maansa läpi.

Sillä välin huomasi Tilly käyttää sotaviekkautta. Yötä päivää olivat hänen suuret piirityskanuunansa jylisseet Magdeburgin ulkopuolella, jossa aljettiin menettää kaikki toivo, mutta nyt hän antoi niiden äkkiä vaieta. Yön tullen istuivat uupuneet vahdit haukotellen ja valvoen Falkenbergin ympärillä valleilla, mutta ääntäkään ei kuulunut enää Tillyn leiristä.

"Hän tietää, että ruotsalaiset ovat lähestymässä", ajattelivat magdeburgilaiset. "Vastoin tapaansa valmistautuu vanhus pakenemaan. Muutamien päivien kuluttua voimme jälleen avata kaupunginportit." Sielunsa pohjiin iloisina menivät useimmat aamun koitossa kotiin ja laskeutuivat omiin sänkyihinsä saadakseen vihdoinkin levätä kylliksi. Mutta tuskin oli aamulla seitsemänlyönti kajahtanut kaupungintornista, kun huimaavan pitkät hyökkäysportaat kohotettiin hiljaista kaupunginmuuria vasten. Tummaihoisten valloonien seuraamana kiipesi mies, joka ei ollut koskaan vapissut. Se oli eversti Pappenheim. Joka kerta kun sodan halu tahi viha kohotti veren hänen otsalleen, punastui tavallisesti kaksi miekanmuotoista viivaa hänen rypistyneitten kulmakarvojensa yläpuolella. "Voitto, voitto!" huusi hän, ja vihdoin kiinnitti hän keisarillisen lipun muurille, jossa viimeiset nukkuvat vahdit nopeasti surmattiin.

Falkenberg, joka oli mennyt raatihuoneelle, pysähtyi äkkiä valppaasti ja kuunteli, ja pian erotti hän selvästi laukauksia ja melua. Unenkohmelossa olevan joukon etunenässä, jonka hän nopeasti kokosi kaduilta, riensi hän Pappenheimiä vastaan. Askel askeleelta työnsi hän tätä takaisin rajussa käsikahakassa, mutta lopuksi hänet itsensä luoti kaasi.

Hätäkellojen läpätys ja kohoava palosavu ilmoitti vähitellen koko seudulle, että Magdeburgia ryöstettiin ja hävitettiin. Haavoja, nälkää, vastuksia, kaikkea olivat Tillyn soturit kestäneet, saadakseen olla mukana sellaisina hetkinä, kuin nyt. Täällä saattoi köyhinkin sotamies tulla rikkaaksi kuolinpäiväänsä asti, kun vaan sai hyvän saaliin. Täällä ei ollut enää lakeja eikä järjestystä. Tarvitsi vain murtaa lukot ja poimia viitta täyteen. Mutta kuka saattoi laahata mukanaan marmoritulisijoja tahi pöytiä ja tuoleja ja lasi-ikkunoita? "Hyvä, lyökää rikki ja antakaa roskan palaa!" Tämä oli rajun ryöväriroskajoukon tunnussana. "Esille kultarahat, koira!" huusivat kroaatit päästessään jonkun varakkaan porvarin kimppuun. "Kaksin verroin lisää! Jälleen kaksin verroin! Jollei sinulla ole enempää, hyvä, niin saat kuolla!" Naiset koettivat kätkeytyä kellareihin tahi ullakoille taikka kaduille veristen ruumiskasojen alle. Erään kirkon lattialla oli vihdoin viisikymmentä naisenruumista kaulat katkaistuina. Pienet lapset juoksivat ympäriinsä ja huusivat äitiä ja isää, saamatta mitään vastausta. Kroaatit tarttuivat nauraen heidän jalkoihinsa, halkaisivat heidät miekaniskuilla ja heittivät liekkeihin. Palkit ja katot syöksyivät maahan rytisten, ja koko Magdeburg oli sellaisen tulimeren vallassa, että kuumuus ajoi voittajat takaisin ja pakotti heidät lykkäämään ryöstönsä seuraavaan päivään.

Tilly katseli kyynelsilmin kaupunkia, kulkiessaan synkkää kulkuaan kaupunkiin raunioitten välitse. Se saalis, jota hänen miehensä laahustivat mukanaan, hänen vihdoin taas samotessaan eteenpäin, ei lainkaan houkutellut häntä.

Uusien hävitysten jälkeen istui hän eräänä yönä majassaan päälliköittensä kanssa ja neuvotteli. Magdeburgin savuavat soraläjät olivat viimeinkin säikäyttäneet saksilaisten vaaliruhtinaan oluthaarikan äärestä. Saksilaiset liittolaisinaan hyökkäsi nyt Kustaa Aadolf taisteluun. Tillyllä oli tosi edessä, jos hän jo seuraavana päivänä kohtaisi nuoren voittajan avoimessa taistelussa. Epäröiden ja haluttomana pudisti monia kokenut sotapäällikkö vanhaa päätään. Punainen sulka, joka hatusta riippui selkään, heilui ja keikkui, ja hänen karheat kasvonsa olivat lukemattomien vakojen ja pienten ryppyjen kyntämät. Ankarana ja viisaana hän katseli vakavasti taistelutoverejaan syvään painuneilla silmillään. Mutta Pappenheim hymyili salavihkaa ukon huolestuneelle varovaisuudelle ja löi kärsimättömänä rintoihinsa. Hänen ruumiissaan oli tuskin ainoatakaan kämmenen kokoista paikkaa, jossa hänellä ei olisi ollut arpia ja naarmuja. Hän oli saman vuoden lapsi kuin Kustaa Aadolf, ja hänen suvussaan oli tarina, että joku arpinen Pappenheim kerran valkoisella hevosella ratsastaen voittaisi suuren kuninkaan. Hän paloi innosta saada nousta maidonvalkean ratsunsa selkään ja koetella ennustuksen totuutta.

Mikäli hän puhui, sikäli punastuivat miekanmuotoiset vaot hänen otsallaan. Vihdoin Tilly taipui. Hitaisesti hän kohosi ja pani nappiin vihreän takkinsa. Tietämättään olivat he joutuneet istumaan haudankaivajan asuntoon, ja aamu alkoi nyt sarastaa pienistä ikkunoista. Heidän mennessään ulos ulkopuolisen huoneen läpi saivat he nähdä, että seinät olivat maalatut täyteen pääkalloja, luita ja ruumisarkkuja. Synkkänä käänsi Tilly hatunreunan ylös tummilta kulmakarvoiltaan ja istuutui satulaan.

He huomasivat nyt olevansa Leipzigin kentillä, ja eräälle harjanteelle Breitenfeldin lähistöön asetti Tilly sotajoukkonsa. Eräs kroaateista oli menettänyt hevosensa ja seisoi kaikkein ylinnä erään hänen raskaan kanuunansa vieressä. Hänen vanhanaikuinen haarniskansa lepäsi niin raskaana hänen hartioillaan, että se oli hänelle taakaksi. Mutta yht’äkkiä alkoi hän kuitenkin tasajalkaa hyppiä ja viitata miekallaan. "Tuolta tulevat ruotsalaiset!" huusi hän tyytyväisenä ja teki yhä korkeampia ilohyppäyksiä. "Minulla on hyvät silmät, mutta en voi nähdä, että heillä olisi mitään kanttiinia. En voi myöskään huomata mitään sytyttimiä enkä mitään pyssyjen tukihankoja. Ja pyssymiehethän kulkevat ratsumiesten välissä, kuten naisväki poikien välissä tanssileikissä. — Minäpä sanon jotakin", huudahti hän hetkisen levollisemman harkinnan jälkeen. "Nuo suoraan sanoen eivät ymmärrä vanhaa kunniallista sotataitoa. Niin, nepä ovat sotureita! Eivät osaa omaa ammattiansa. Ja miten ikävää heillä mahtaa olla, mikäli minä olen kuullut. Heti kun heillä pitäisi olla vapaa hetki, saavat he asettua riviin ja ruveta laulamaan virsiä. Anna minulle anteeksi, pyhä neitsyt, mutta kyllä minä sittekin osaan hauskempia lauluja. Ei, hyi tuollaisia silakansyöjiä!"

Hän ei huomannut, että Tilly kalpeni. Peljätyn pilvijättiläisen seitsenkymmenvuotiset silmät näkivät terävämmin kuin hänen. Kaukolasin avulla hän näki ruotsalaisten muskettien mukavat piilukot ja pienet kevyet kanuunat, jotka olivat kätketyt prikaateihin. Mutta mitä kanuunia ne olivat, jotka eivät tarvinneet edessään enemmän kuin yhden tahi kaksi hevosta? Niin, ne olivat nahkaisia. No hyvä, nahkalle kirjoittaminen ja nahkaan pukeutuminen oli vanha asia. Mutta nahkatorvilla ampuminen, se oli juuri lappalaisten pohjoisten veljien päähänpisto. Ei, totisesti, tämä ei ollut ollenkaan sellaista kuin olisi pitänyt olla, ei kroaatin eikä kunnianarvoisan, valkotukkaisen vanhan koulun sotapäällikön silmissä. Tässä oli nuori nero, joka uudella sotataidollaan ryntäsi yli-ikäistä ja vanhentunutta vastaan.

Tillyn sotajoukko oli asetettu kolmeentoista äärettömän suureen neliöön. Ne näyttivät kolmeltatoista isolta varustukselta, sillä pyssymiesten keskellä kohosivat neliössä jalkamiesten kahdeksantoista jalan korkuiset piikit kuin seinät. Päällystö puhkui ja komensi. "Musketti haarukalle, puhalla sytyttimeen, avaa sankki!" kuului hitaisesti ja perinpohjaisesti. Joskus saattoi tarvita aina yhdeksänkymmentäyhdeksän eri temppua, ennenkuin musketti vihdoinkin syttyi raskaasti ponnahtaen tukevassa rautahaarukassa. Niin oli ollut tapana taistella aina keskiajan päivistä alkaen. Syysaurinko kimalteli rasittavissa rautavarustuksissa, mutta vähitellen sen peittivät tomupilvet ja sinertävä sauhu, ja tuli yhä pimeämpi. Nopeaan ja keveästi levisivät Kustaa Aadolfin joukot pitkiksi jonoiksi, ja hänen pienet kanuunansa alkoivat soida. Pappenheim oli jo tulessa valkoisen ratsunsa selässä, etsiäkseen kuningasta oikealta siiveltä, missä hän tavallisesti oli tavattavissa. Seitsemän kertaa teki Pappenheim hyökkäyksen, mutta joka kerta hänet lyötiin takaisin rajussa ottelussa. Vihdoinkin suunniltaan säikähtyneet hevoset kääntyivät ja veivät ratsastajat mukanaan huimaavaan pakoon. Piikit ja miekat risteilivät, musketit leimahtelivat ja Tillyn kauheat kanuunat tärisyttivät maata.

Hämärä lisääntyi ja rummut pärisivät, jotta soturit eivät eksyisi toisistaan. Saksilaisten hylkääminä, jotka jo olivat lähteneet käpälämäkeen, jatkoivat ruotsalaiset eteenpäin hyökkäämistään. Mutta taipumattomat suomalaiset etunenässä hyökkäsivät smålantilaiset ja itägööttalaiset, ja tuliensäteet valaisivat heidän kasvojansa. Mutta saattoivatko nämä olla Pohjan poikia? Kroaatti, joka vielä seisoi jäljellä kanuunan ääressä, tarttui miettiväisenä päähänsä. Heidän kasvonsahan olivat tummat, ikäänkuin he olisivat juuri ryömineet Magdeburgin tuhkaläjistä. Hän näki silloin, miten eräs heistä tarttui tukkaansa, ja kun käsi sitä silitti, tuli tukka siitä kohden valkoiseksi ja keltaiseksi. Ruudinsavu oli laskeutunut märkänä ja mustana värinä sekä iholle että vaatteille.

Muudan ratsumies, jota säkenöivät säilät lakkaamatta ympäröivät keskellä temmellystä, oli saanut kallisarvoisen pitsikauluksensa niin tahratuksi, että se näytti harmaalta rievulta. Hän oli mies parhaassa ijässä. Mutta hän tirkisti likinäköisesti ja oli niin lihava ja raskas, että hevonen läähätti ja oli aivan vaahdon peitossa. Päätään piti ratsastaja taaksepäin nojassa ja vihreä sulka liehui leveäreunaisessa hatussa. Rinnalla ei ollut mitään suojelevaa panssaria, vaan ainoastaan keltainen hirvennahkasuojus. Se oli ruotsalaisten kuningas. "Kestäkää, urheat poikani!" huusi hän reippaalla äänellä. "Ajatelkaa omaisiamme tuolla kotona. Vielä tunti, ja voitto on meidän silmänkantamattomiksi päiviksi ja vuosiksi!"

"Jeesus Maria", vastasivat keisarilliset, ja samassa räikyivät Tillyn torvet. Kroaatti tempasi nopeasti solmusiimaisen piiskansa. Vaakunakilvillä ja kuvilla kirjaellun jättiläissuuren piirityskanuunan toinen pyörä oli vajonnut maahan ja se seisoi nyt kallellaan. Sen edessä oli valjakko, jossa oli neljätoista hevosparia. Muutamat olivat kaatuneet. Toiset nousivat takajaloilleen kroaattien piiskaniskuista. Vaahto tippui niiden kuolaimista, ja kaviot nousivat pimeässä. Mutta mahdotonta oli saada vanhanaikuista rojoa liikkumaan paikaltaan. Ruotsalaiset kiiruhtivat eteenpäin ja ottivat Tillyn kanuunat ja lennättivät niiden tulen hänen omia sotureitaan kohti. Eivät ketkään, paitsi sotapäälliköt, kyenneet kauvemmin käsittämään, mitä alhaalla hämmingissä tapahtui — eivät ketkään, paitsi yli-ihmiselliset pilvijättiläiset, jotka saattoivat nähdä pimeään ja kuulivat kaikki ja tiesivät kaikki. Tilly oli vähällä joutua vangiksi ja vaipui maahan melkein tajuttomana niistä pyssynperän iskuista, jotka osuivat hänen päähänsä. Urhoollisimmat muodostivat neliön hänen ympärilleen, ja itse voittamattomana, vaikka päällikkönä lyötynä, vietiin hänet muskettien yhteislaukausten kaikuessa pois, ohi ruotsalaisten rivien. Suuri Breitenfeldin voitto oli voitettu, ja ilta alkoi tulla. Taistelun ukkonen oli vähitellen tauonnut, ja alkoi jo pimetä, mutta vielä kerran asetti kuningas väsyneen joukkonsa taistelujärjestykseen. Se oli hänen kallisarvoisin aarteensa, eikä hän tahtonut antaa sitä alttiiksi millekään äkkihyökkäykselle.

Kerran aikoja sitten, kun hänen ja hänen suomalaistensa kimppuun oli käyty takaa päin, seisoi hän taistelun jälkeen ja katseli huolestuneena kaatuneita. "Kuinka monta urotyötä", sanoi hän, "nämä sankarit olisivatkaan tehneet, jollei minun varomattomuuteni olisi tuottanut heille liian aikaista kuolemaa." Kokemus oli sitten vähitellen myöskin tehnyt hänet varovaiseksi. Kun hän senvuoksi nyt ajattelevaisesti oli valmistautunut jokaiseen vaaraan, ratsasti hän pitkin rykmenttejä ja kiitti heitä päivästä, joka ei koskaan unohtuisi. Hän syleili vakavaa Hornia ja ylisti hänen levollista neuvokkuuttaan ja pudisti hilpeän Banérin kättä. Sen jälkeen hän käski, että jokainen sotamiehistä laskeutuisi yöksi levolle sille paikalle, missä kukin seisoi. Virkistettyään itseään hieman ruualla ja juomalla sotakauppiaan luona asettui hän sitten itse nukkumaan vaunuihin. Oli jo pitkä aika siitä, kun hän oli nukkunut omassa kuninkaallisessa vuoteessaan. Milloin sai hän levätä teltissä, milloin vaunuissa, ja ylhäiset herrat saivat tärskyä edestakaisin hevosen selässä tahi vaununlaudoilla, kuten hänkin.

Tuli yhä hiljaisempaa nukkuvan sotajoukon keskuudessa, joka rivittäin lepäsi aseineen poljetulla maalla.

Muudan smålantilainen ratsumies istui yksin muutamain askelten päässä sytytetystä vaunulyhdystä ja tuijotti miekkaansa. Pyssymies hänen vieressään käänsi päätään ja sanoi: "Onpa sinulla, vuohenpoika, sotakentällä mukanasi rumannäköinen kalpa, oikea vanha pyövelinmiekka. Teili ja pyörä ja hirsipuuhan ovat kaiverretut teräkseen."

"Niin onkin", vastasi smålantilainen. "Sairaana ja raskasmielisenä tuli kerran rutiköyhä pyöveli isäni tupaan ja istuutui lieden ääreen. Hän otti vähän vettä käteensä ja joi ja sanoi synkeästi nauraen: 'Monet taikauskoiset sairaat ovat kuvitelleet mielessään parantuvansa, jos he joisivat minun halveksitusta kädestäni. Mutta minua itseäni se ei voi auttaa. Minun sairauteni on täällä syvällä rinnassani, ja sen nimi on raskasmielisyys.' — Me toiset ryömimme piiloon olkiin, niin pitkälle kuin saatoimme, ja päivän koittaessa huomasimme, että hän oli kuollut. Kauvan oli sitten kamala miekka nurkassa, eikä kukaan uskaltanut siihen koskea. Mutta sitten tuli sota, ja silloin minä ripustin sen kupeelleni." Smålantilainen oli hetkisen vaiti ja sitten hän lisäsi: "Kaarle Yhdeksännen verisinä päivinä teki tämä miekka monta jaloa Ruotsin rouvaa leskeksi. Sitä minä nyt istun ja ajattelen. Nyt me emme enää käytä terästä omia maamiehiämme vastaan. Näetkös, kuka varovasti ja kunnioittavasti, mutta kuitenkin kuin hyvänä toverina laskeutuu levolle kuninkaan viereen vaunuihin? Se on Banér. Kuninkaan isä mestautti hänetkin. Siinä nukkuvat nyt molemmat pojat veljesvuoteessa."

"Niin, meille ruotsalaisille on tullut toiset ajat", vastasi pyssymies, pani kätensä ristiin päänsä alle ja vaipui uneen.

Kuningas oli levollisesti nukahtanut urhoollisen Banérin viereen. Isän muinaiset viholliset ja heidän jälkeläisensä olivat vihdoin unohtaneet kaiken vanhan vihankaunan ja hänen ritarillisuutensa ja oikeudentuntoisuutensa vaikutuksesta tulleet hänen alttiiksi ystävikseen.