Part 3

Kun on pitemmän aikaa liikkunut amerikattarien parissa, voi ensi, silmäyksellä erottaa ne, joissa on latinalaista tai kelttiläistä verta. Edellisten silmissään on enemmän unelmaa. Heillä on enemmän ruumiillista viehkeyttä ja herkkyyttä. Heidän luonteessaan enemmän vivahduksia ja vähemmän lujuutta; eikä heidän siveytensä ehkä ole yhtä järkkymätön. Rouva Ronaldin kantaisä oli eräs Toulouse'in hugenotti. Hänessä oli vieraita, saksilaisrotuisia aineksia, ja nämä ainekset synnyttivät, käyttämättä jääneinä, erikoista sisällistä liikettä, jonkinlaista aiheetonta tyytymättömyyttä, jota hän nimitti hermostuneisuudeksi. Seuraelämän huvit eivät häntä milloinkaan olleet täysin tyydyttäneet. Hän oli ryhtynyt tutkimaan eriskummaisia aloja: buddhalaisuutta, salatieteitä, yhteiskunnallisia kysymyksiä — mutta tutkinut niitä tietenkin naisten tapaan. Kun hän jostakin ranskalaisesta romaanista luki jonkun suuren intohimon erittelyä, ja sitä hän alati etsi, surkutteli hän itseänsä, ettei koskaan ollut kokenut sellaista. Oli kuin häntä olisi loukattu, kohdeltu kuin lasta. Hän mietti, mahtoiko eurooppalaisen sielussa olla enemmän säikeitä kuin hänen omassaan vai eivätkö sitten hänen sielunsa säikeet olleet värähtäneet. Hänen puolisonsa herättämä rakkaus tuntui hänestä arkipäiväiseltä. Tietämättänsä nurkui hän ettei Henrik milloinkaan ollut näyttänyt hänelle olentonsa pohjasakkaa; hartioitaan kohauttaen sanoi hän: »Henrik on liian nuhteeton!»

Ranskattaressa olisi tämäntapainen uteliaisuus ollut aivan aistillista ja hyvänä katolilaisena olisi hän mennyt sielunpaimenensa luo ripille. Kun se herää amerikattaressa, ja se herää usein, on se vain henkistä uteliaisuutta. Helena tahtoi yksinkertaisesti tietää; hän ei halunnut tuntea. Hän pahoitteli, ettei ollut kokenut mustasukkaisuuden tuskia, kiusausten kamppailua, hän uskoi olevansa niin voimakas, niin mahdoton lankeamaan, että olisi tahtonut leikitellä kaikilla näillä vaarallisilla seikoilla. Parin kolmen vuoden perästä ilmeni liikarasitus, johon asema seuraelämässä Helenan tuomitsi, mielenmasennuksena, suunnattomana tympeytenä, levon ja yksinkertaisuuden kaipuuna. Silloin tarvitsi hän vanhaa, äidillisen viihdyttävää Eurooppaa. Hän palasi sieltä aina nuortuneena ja virkistyneenä.

Tähän saakka oli herra Ronald seurannut vaimoansa mutta nämä säännöllisesti uusiintuvat matkat, jotka eivät sinänsäkään häntä erikoisesti innostaneet, alkoivat tuntua hänestä kiusallisilta. Ne muutamat keskustelut, joihin hän joutui ulkomaisten tiedemiesten kanssa, eivät riittävästi korvanneet kirjain ja laboratorion äärestä poistumista. Häntä väkisinkin värisytti, kun hänen mieleensä muistuivat tarkoituksettomat kävelyt pitkin Pariisia, pukujen koetteluiden vuoksi myöhästyneet aamiaiset, illat maailman huonoimmin tuuletetuissa teattereissa, kaupitsijain aamurynnäköt hänen huoneeseensa, pukujen ja päähineiden kasaamiset kaikille huonekaluille. Tuhannet tukaluudet, joiden alaisena amerikkalainen aviomies on Euroopassa, olivat vielä niin vereksinä hänen mielessään, että hän oli mielessään iloinen, kun sattui niin hyvä syy jäädä New Yorkiin.

Helena oli jo kauan salaisesti halunnut, niin salaisesti, ettei hän sitä itselleenkään tunnustanut, päästä Pariisiin yksinänsä. Hän kuvitteli viehättäväksi tuntea olevansa aivan vapaa ja irrallinen. Kokeen vaara houkutteli, hänen sitä aavistamatta. Herra Ronaldin yksivakaisuus ehkäisi ajattelemastakaan mitään säännöllisestä poikkeavaa. Hän ei koskaan käynyt pikkuteattereissa. Vaikka hän osasi kirjallista ranskaa erinomaisesti, jäivät suulliset kielen vivahteet häneltä usein ymmärtämättä. Kasvojen ilmeistä arvasi hän kaksimieliset viittailut ja tunsi jonkinlaista huolestumista, että hänen puolisonsakin kenties saattaisi ne arvata, mikä taas esti Helenaa nauramasta.

Sanottakoon vain, että amerikkalaisten yleinen säädyllisyystaso on eurooppalaisten säädyllisyystasoa alempana; heidän joukossaan tapaa sittenkin miehiä, joiden tapojen ankaruus ja mielen puhtaus on uskomaton ja jotka keskusteluissaan ovat paljoa pidättyvämpiä kuin naiset. Herra Ronald kuului tähän valiojoukkoon. Hänen ylhyytensä herätti Helenassa ehdotonta kunnioitusta. Miehensä läsnäollessa oli hän hillitympi puheissaan. Kun hän Pariisin teattereissa esim. joutui kääntämään miehelleen jotakin, sovellutti hän sanansa tämän korville soveliaiksi lievennellen lavalla sanottua, mikä ranskalaisista epäilemättä olisi tuntunut perin koomilliselta. Hän ei ollut koskaan uskaltanut pyytää puolisoaan saattamaan häntä Punaiseen Myllyyn, konserttikahviloihin ja tietenkin hän tunsi palavaa halua käydä niissä. Siksipä ajatus Pariisissa olosta tädin, neiti Beauchampin ja niin suvaitsevaisen oppaan seurassa, kuin hänen veljensä Charley oli, herätti hänessä niin suurta iloa, että hänen oli vaikea sitä salata.

Pohjaltaan hän ei myöskään pahoitellut, että neiti Carroll oli lykännyt naimisiinmenoansa: tämä toveri oli hilpeyden ja ilon aikaansaantiin hyvin tarpeellinen.

Dora oli herra Ronaldin sisarpuolen tytär. Hän kuului siihen Amerikalle erikoiseen tyyppiin, joka siellä tunnetaan nimellä »_the society girl_!», mitä on miltei mahdoton tarkalleen ilmaista muilla kielillä.

_The society girl_ — nuori hienostoneiti — on yleensä huonosti kasvatettu, pikemmin loistelias kuin älykäs. Vuoroon kohtelias ja epäkohtelias, jalo- ja halpamielinen, hyvä ja ilkeä, uskollinen ystävä, säälimätön vihollinen, kehittynyt keimailija, sanalla sanoen elävä amerikkalainen hyvän ja pahan sekasotku. Erikoiset tuntomerkit: hän soittaa banjoa neekerin mandoliinia — ja hotkii samppanjaa kuin pariisilainen kokotti; myöhemmin näyttää hän tätä taituruuttaan _cocktailin_ suhteen. _Society girl_ halveksii kaikissa muodoissa täsmällisyyttä ja nuhteettomuutta. Hänen puvustaan puuttuu aina jokin nappi tai solki ja parempain kamarineitsyiden kauhuksi on hänen pukunsa usein kiinni vain neuloilla, niinkuin hän itse näyttää olevan luotu vain epäjärjestystä aikaansaamaan.

Neiti Carrollissa oli montakin näistä ominaisuuksista, mutta ne esiintyivät niin sanoakseni säädyllisyyden ja suoravuuden taustaa vastaan, joka teki ne siedettäviksi. Toiseksi oli hän kasvanut maaseudulla: raikas ilma oli jättänyt häneen jotakin tervettä, jota eivät menestys, rasittava huvittelu ja keimailu olleet saaneet hävitetyksi.

Lapsuudestaan saakka oli hän ollut oma herransa. Kaikki olivat aina antaneet hänen pitää päänsä, ensin hänen vanhempansa, sitten ystävät ja maailma. Oliko se heikkoutta hänen ympäristössään vaiko suurempaa voimaa hänessä? Joka tapauksessa oli hän tullut itsekkääksi yksinkertaisesta tottumuksesta odottamaan kaikkea muilta ja olemaan uhraamatta muille mitään. Hän soitti tosin banjoa, jopa hyvinkin, mutta ei juonut samppanjaa kohtuuttomasti, väittäen omiksi maireikseen, ettei hänen ollut tarvis siitä etsiä hilpeyttä. Sitä näytti hänellä tosiaan olevan ehtymätön lähde; ja tästä lähteestä kumpusi hänen henkensä leikki- ja kompapuheina, terävinä pärskeinä, joiden omaperäisyys teki aseettomiksi nekin, joihin ne kohdistuivat. Neiti Carroll ei ollut kaunis, mutta, kuten hän itse leikkisästi lausui, hän oli sittenkin siro: »chic». Hänellä oli se naiselle otollinen, luonteva ruumiinrakenne, joka myöhemmin voi uhmata sekä äitiyttä että ikää; ja hän oli verraton ratsastajatar. Hänen ainoa pikkutyttöunelmansa oli ollut, että hän menettäisi omaisuutensa ja joutuisi näyttelemään korkeamman tyylin ratsastustaitoa Euroopan suurten sirkuksien arenalla, saaden satumaisia maksuja. Nähdessään hänet satulassa teettämässä ratsullaan taidokkaita liikkeitä kuningaskin, jos vain oli hevosmies, hullaantuisi ihastuksesta. Ei ollut kummakaan, että hän oli pannut herra Ascottin ja monen muunkin pään pyörälle.

Jack oli ollut hartain ja uskollisin hänen ihailijoistaan ja lopulta herättänyt hänessä jotakin, joka oli rakkauden kaltaista, tosin vain kaukaa katsoen. Jack yksin tiesi, mitä ahdistusta ja uhrauksia tämä valloitus oli hänelle maksanut. Suuren omaisuuden omistajana oli hän katsonut voivansa olla erikoiselle toimialalle antautumatta. Harvardin yliopistosta päästyään oli hän viettänyt maailmanmiehen elämää, mikä on vielä tolkuttomampaa Amerikassa kuin Euroopassa. Hän oli hankkinut kaikenlaisia ajoneuvoja, kyydinnyt kauneimpia tyttöjä kaksi- tai nelivaljakoilla, kuljettanut seurasta toiseen tuhat pientä juttua, jotka hän osasi kertoa hyvin — naisten suuresti suosima taito — ja viettänyt loppuaikansa klubissa märehtien valtiollisia kysymyksiä useampain _cocktailien_ tai muiden »virvokkeiden» välissä.

Amerikatar on itse liian toimelias sietääkseen joutilasta miestä; hän moittii semmoista ääneen ja pitää kotimaassaan mokomaa miestä nolona ja naurettavana. Neiti Carroll oli selittänyt herra Ascottille, ettei hän ikinä suostuisi hyödyttömän miehen vaimoksi, ja Jack oli ruvennut erään tuttavansa pankkiirin liikekumppaniksi ja perinnäisten taipumustensa avulla muutamassa kuukaudessa kohonnut suureksi liikemieheksi. — Hänestä oli tullut _a splendid business man_, kuten Yhdysvalloissa sanotaan. Dora oli, liikutettuna tästä työhön tarttumisesta, vihdoin luvannut hänelle kätensä. Sitten, kuin raivoissaan siitä, että oli päästänyt vapautensa vangiksi, hän kyllä antoi Jackin kalliisti maksaa voittonsa. Hän oli sulhaselleen ärtyisä, oikullinen, ihan uskomaton. Kun hän sitten tunsi ahdistaneensa tämän kärsivällisyyden äärimmäiselle rajalle, tuli hän kuin pikkutyttö sanomaan liikuttavan katuvaisin mielin, jonka hän tiesi vastustamattomaksi: »Jack, minä olen kiltti nyt». Ei hän suvainnut sanoa edes: »minä olen kiltti tästedes» — epäilemättä ollakseen sitomatta käsiään tulevaisuuteen nähden. Mutta hyvä poika antoi anteeksi yhtäkaikki. Dora ei, niinkuin hän oli enolleen virkkanut, ollut tavannut ketään, joka olisi häntä enemmän miellyttänyt, eikä hän olisi tahtonut luovuttaa sulhastaan kenellekään toiselle naiselle: näissä kahdessa lauseessa oli hänen rakkautensa suuruus ja syvyys ilmaistu. Sellainen rakkaus saattoi odottaa. Kun hän näin ollen sai kuulla enonsa ja tätinsä matkustavan Eurooppaan, alkoi häntä heti kaduttaa, että hän oli määrännyt häidenpidon kesäkuuksi. Tästä katumuksesta ei ollut pitkä askel haluun lykätä sitä vielä kerran. Hän vastusti kuitenkin tätä haluansa jonkun aikaa; jopa eräänä päivänä päätti tilata hääpukunsa Doucetilta. Mutta — ihmisillä on aina ilmestyksiä, jotka heille viittaavat minne on mentävä — samassa alkoi hänen mielessään väikkyä sarja kuvia: hän näki Pariisin Rue de la Paix'n koruja ja jalokiviä kimaltavine ikkunoineen, taiteellisten naispukutarpeiden kasat... Tämän houkuttelevan näyn äkkiä tenhoamana heitti hän kynän kauas luotaan, repi aloittamansa kirjeen pieniksi palasiksi ja lausui ääneen mitä päättäväisimmästi:

— Minä menen sinne valitsemaan hääpukuni.

Enemmän ollakseen herra Ascottin itsetuntoa loukkaamatta kuin muiden moitteiden pelosta selitti Dora, että hänen äitinsä terveys pakotti hänet saattamaan tätä kylpymatkalle Karlsbadiin. Rouva Carroll tyytyi tähän: amerikatar, jolle aviomies ei kuitenkaan paljoa merkitse, pitää aina parempana nähdä tyttärensä karttavan sitä ja pysyvän vapaana.

Jack oli syvästi loukkaantunut tästä morsiamensa uudesta oikusta. Hän hairahtui kiivastumaan ja solvaisi Doraa väittäen hänen menevän Euroopasta hakemaan tittelimiestä. Oikeana naisena Dora tietenkin syvästi loukkaantui tämmöisestä epäluulosta, ja niinpä loppujen lopuksi Jackin oli pyyteleminen anteeksi.

Helena ja Dora luulivat matkustavansa Pariisiin yksinomaan huvittelemaan ja ostelemaan koruja. Todellisuudessa lähetti heidät sinne Kaitselmus, toisen tulikokeeseen, toisen kovaan elämänkouluun — molemmat antamaan kaiken kukinnan olennastaan ja kohtaamaan kohtaloansa.

III.

Rouva Ronald oli tätinsä ja veljensä, neiti Carroll äitinsä kanssa ollut Pariisissa jo kaksi viikkoa. Heidän hallussaan oli muuan Hôtel Continentalin suuria huoneistoja, ja upea sali Castiglionen ja Rivolin katujen kulmauksessa oli kukkasilla runsaasti koristettu ja melkein täynnä sieltä täältä löydettyjä siroja esineitä.

Erotessaan miehestään ensimäistä kertaa oli Helena tuntenut sisäistä levottomuutta. Matkavalmistuksia tehdessä oli hänen sydäntään äkkiä kouristanut kuin onnettomuuden aavistus. Hän oli joskus kuin pahoillaan ja peloissaan ja kuin katumuksen vallassa oli hän kerran sanonut herra Ronaldille:

— Onko ihan varma, ettei tämä matka ole sinulle vastenmielinen?

Ja herra Ronald vastasi suuressa hyvyydessään:

— Ihan varmaan, rakkaani, sinähän teet sen terveydeksesi ja huviksesi.

Lähdön hetkellä kavahti Helena elämänsä herttaisen ja hellän kumppanin kaulaan kuin jostakin pelästynyt lapsi. Liikutettuna oli Henrik puristanut häntä rintaansa vasten ja sitten hellästi irroittaen kätensä sanonut yrittäen hymyillä:

— Näkemiin syyskuussa... Älä pyydä minulta loman pitennystä... kauempaa en voisi elää ilman sinua.

— Sitä minäkin toivon! — oli Helena vastannut.

Ja viimeisen kerran kättä puristaen oli hän lisännyt:

— Tahtoisin olla jo paluumatkalla!

Dorakin puolestaan oli katunut käytöstään Jackia kohtaan. Olipa hän tuntenut halua sanoa hänelle niinkuin niin monta kertaa ennen: »Minä olen kiltti nyt» — ja luopua matkastansa, mutta samassa oli unelmoitujen huvien väike taas välkähdellyt hänen mielessään — ja hän oli lähtenyt.

Kaikki eron haikeus oli nopeasti haihtunut kummankin naisen mielestä, eikä mikään heitä enää häirinnyt. Joka posti vei pitkiä kirjeitä, joissa he kertoivat, toinen puolisolleen, toinen sulhaselleen, tarkalleen kaikki, mitä he puuhasivat, ja tämän velvollisuuden täytettyään tunsivat he olevansa rauhassa tuntonsa kanssa. Pariisin huvikausi oli alkanut, ja heillä oli vain valinnan pulma. Charley Beauchamp saattoi heitä kaikkialle minne he halusivat mennä.

Helenan veli oli niitä poikamiehiä, joita tapaa vain Yhdysvalloissa ja joita amerikattaret voivat pitää omana aikaansaannoksenaan.

Euroopassa on rikkaalla poikamiehellä tavallisesti vakinainen rakastajatar, nainen, jonka hän on löytänyt ja omaksunut tai anastanut joltakin toiselta. Hän ylläpitää häntä enemmän tai vähemmän loisteliaasti ja komeilee hänellä yhtä paljon kuin hevosillaan ja vaunuillaan. Hänen oman seurapiirinä naiset eivät lue sitä hänelle rikokseksi, päinvastoin. He katselevat uteliaina »suosikkia», ihailevat tai arvostelevat hänen kauneuttaan ja pukujansa. Anteliaisuus, jota jalokivet ja ajopelit osoittavat, antaa hänelle päinvastoin lisää arvoa.

Amerikatar ei hyväksy tämmöisiä »sivusuhteita». Hän ei suvaitse kilpailijoita kotona eikä kadulla. Hänen käsityksensä mukaan kuuluvat harvinaiset kukat, jalokivet, kalliit pitsit, maailman kauneimmat korut oikeutta myöten vain n.s. säädyllisille naisille. Se on periaate, jonka noudattamista hän valvoo mahdollisuuden mukaan. Jos joku rohkenee rakentaa tällaisen suhteen, suljetaan häneltä kaikki ovet ja seuramaailma julistaa hänet säälimättä pannaan. Pahemman puutteessa on miehisen turhamielisyyden tyytyminen hienoston nuorten tyttöjen ja säädyllisten vaimojen suosioon, ja tämä suosio maksaa paljon.

Muutamat miehet tuhlaavat joka vuosi kokonaisen omaisuuden kukkiin, jalokiviin, teatteriaitioihin, hienoihin pitoihin seurapiirin naisille. Mutta ei amerikkalainenkaan, vaikka onkin ritarillisempi ja epäitsekkäämpi kuin eurooppalainen, ole virheetön. Tavallisesti maksaa yksi naisista kaikkien puolesta, ja muut hemmottelevat, juhlivat, nostavat pilviin näitä silkkihattuisia pashoja. Heidän ympärillään on tarkka vartiosto. Sanattomasta sopimuksesta ei heille anneta aikaa ajatella avioliittoa ja, ennenkuin huomaavatkaan, ovat he jo vanhoja poikamiehiä.

Charley Beauchamp oli näitä »hyvän Jumalan pöllöpäitä». Hänellä oli loistava sikermä ystävättäriä, joita hän kuljetti ajoneuvoissaan, jahdillaan, joille hän poikamiesasunnossaan tarjosi hienoja päivällisiä, joilla aina säädyllisyyden suojana oli joko hänen tätinsä, neiti Beauchamp, tai sisarensa. Hän rakasti kauniiden naisten seuraa. Se oli hänen heikkoutensa, hänen ainoa turhamielisyytensä. Hänen ruhtinaallinen anteliaisuutensa oli hankkinut hänelle suosion, josta hän oli sangen onnellinen.

Charley oli kahdeksanneljättävuotias, ruskea- ja hiukan harmahtavahiuksinen, laiha ja jäntevä, kasvonpiirteet hienot, säännölliset, lujat. Koko hänen olentonsa teki tarmokkaan, toimeliaan, luotettavan vaikutuksen. Hänen piirteiltään vähän kuivahkoja kasvojaan elähyttivät siniset, omituisen syvällä olevat silmät — se on amerikkalaiselle rodulle tunnusomaista — joita Helena aina oli kadehtinut. Samoin kuin sisaren oli hänenkin olennossaan jotakin latinalaista viehkeyttä, joka molemmille oli perinnäistä.

Herra Beauchamp loi sellaista suunnatonta omaisuutta, joka meitä Vanhan Maailman ihmisiä hämmästyttää. Kamppailu, jota hän oli käynyt jo kymmenkunnan vuotta ja josta hän ei voinut vetäytyä pois, ei ollut jäänyt vaikuttamatta hänen terveydentilaansa. Samoin kuin useimmat hänen kansalaisistaan ei hän juuri tullut Eurooppaan muutoin kuin tuntiessaan voimainsa olevan aivan näännyksissä. Silloin nakkasi hän muutamia matkatarpeita laukkuun ja pakeni ensimäisellä Atlantinlaivalla. Hän rakasti intohimoisesti maalauksia. Meidän museoissamme vallitseva ilma ja hiljaisuus aiheuttivat hänessä äkillisen herpautumisen, joka virkisti häntä ihmeellisesti. Hän ei etsinyt tunnetulta ja suosioon päässeitä tauluja; hänen huvinaan oli kulkea löytöretkillä. Hänen kokoelmansa todisti hyvää taide- ja kauneusaistia.

Pariisissa olo jumaloimansa sisaren ja neiti Carrollin seurassa, joka häntä huvitti verrattomasti, oli hänelle yhtämittaista huvia ja hänen kasvoilleen palautui huomattavasti nuortunut ilme.

Helena ja Dora taas huvittelivat kuin kaksi kesälomalla olevaa pikkutyttöä. Jokaisena pouta-aamuna pyöräilivät he Charleyn saattamina johonkin linnaan tai kylään Pariisin ympäristöön ja palasivat aamiaiselle Armenonville'in paviljonkiin.

Illalla, Sofia-tädin ja rouva Carrollin jäädessä viisaasti hotelliin, vei herra Beauchamp heidät päivälliselle johonkin suureen ravintolaan ja saattoi sitten teatteriin. Sieltä lähdettiin illastamaan tai mentiin johonkin muodissa olevaan baariin, muka kuulemaan mustalaisten soittoa. Se turmeluksen muru, joka kummassakin amerikattaressa oli, saattoi heidät löytämään nautintoa, jota he eivät osanneet selittää, tässä sikarinsavun, alkoholihöyryjen ja naisten hajuvesien huonontamassa ilmassa. Pureskellen pienillä lautasilla tarittuja paistetuita perunaviipaleita katselivat he »puolimaailman» naisia ja pohtivat heidän pukujaan. He arvostelivat heidän korujansa ja pukimiansa ja koettivat arvata, mikä viehätys heissä saattoi olla niin runsaiden rikkauksien arvoinen... Ja nämä pariisilaistapojen tutkimiset jatkuivat tavallisesti kello kahteen, kolmeen aamulla. Siinä se lepo, jota rouva Ronald oli tullut etsimään.

Väliajoilla kävi hän Colonne'in ja Lamoureux'n konserteissa ja taidenäyttelyissä ja tunsi niissä todellista nautintoa. Pariisissa oli muuten kaikki hänestä mielenkiintoista. Amerikatar on yleensä vielä pinnaltakatsoja; Helena oli jo enemmän: hänen varmuutensa osoitti sen hyvin. Niinkuin useimmat amerikattaret tunsi hän ranskalaisen maun, ranskalaisen aistin, sen mitä kernaasti esitetään teatterissa, mutta ranskalainen sielu oli hänelle yhtä vieras kuin itämainen: se, mitä hän nuorena tyttönä Neitsyt Maarian Taivaaseen-astumisen luostarissa oli muinoin nähnyt tai kuullut, palasi nyt hänen mieleensä ja herätti hänessä halua tunkeutua syvemmälle. Hän ryhtyi aina keskusteluihin työläisten kanssa, joita hän johonkin käytti. Hän oli ihastunut heidän hienostukseensa. Hän tapasi jokaisessa herkkiä, jopa erikoisen hienojakin tunteita, jommoisia hän ei ollut milloinkaan kohdannut Englannissa tai Saksassa vastaavissa oloissa elävillä ihmisillä. Hän oli huomannut sen erikoisen, miltei hellän tavan, millä puku- ja liinavaatteiden ompelijattaret pitelivät kättensä töitä — tapa, joka toi mieleen taiteilijan. Hotellin palvelijattaretkin näyttivät pitävän kunnianasiana suorittaa tehtävänsä hyvin; he osoittivat huolenpitoa ja huomaavaisuutta, jota ei voinut yksin juomarahalla korvata. Champ-Elyséesin puistossa pysähtyi Helena usein katselemaan lasten leikkimistä: lapset eivät olleet hänestä yhtä kauniita kuin englantilaiset tai amerikkalaiset lapset, mutta häntä hämmästytti aina heidän katseensa syvyys. Hän tunsi, osaamatta sitä millään nimittää, sen aatteellisuuden voiman, sen jumalaisen tulen kipinän, joka on Ranskan salamahti.

Herrasmiehet, joita rouva Ronald näki Rauhan kadulla, Boulogne'in metsässä tai teattereissa, kiihoittivat hänen uteliaisuuttaan erikoisesti. Heidän kasvojensa ilme, kun he keskustelivat naisen kanssa, saattoi hänet aina haluamaan tietää, mitä he hänelle sanoivat. Varsinkin muuan heistä oli herättänyt hänen uteliaisuuttaan. Hän kohtasi hänet vähänväliä. Hän oli nähnyt hänet Boulogne'in metsässä useissa taidenäyttelyissä, Voisinin ja Josephin ravintoloissa. Tämä oli noin kuusikymmenvuotias, kookas, melkein valkotukkainen, mustasilmäinen mies, jonka katseen oli täytynyt olla vaarallisen kaunopuheisen, mutta joka ei nyt enää ilmaissut muuta kuin suurta surumielisyyttä ja syvää väsymystä, sitä kun silloin tällöin lievensi hieno, leikkisä hymy. Lähemmin tarkastaessa saattoi arvata, että hänen esi-isänsä olivat käyttäneet silkkiä, töyhtöjä ja pitsejä, komentaneet armeijoita, palvelleet »kuningasta» ja naisia. Se jonkinlainen erikoisuus, jonkinlainen muinaisheijastus, joka aina tuntuu todellisessa ylhäisössä, ilmeni koko hänen olennossaan ja antoi hänelle erityisen viehätyksen, joka vastustamattomasti vaikutti rouva Ronaldiin. Helena oli ruvennut kutsumaan häntä »Ruhtinaaksi». Hän oli iloissaan, kun sattuma toi tämän samaan ravintolaan, missä hän söi. Hän katseli häntä salavihkaa, hänen ylhäisen olentonsa tenhoamana. Vanha herra puolestaan katseli Helenaa silmissä ilmeinen mielihyvän kuvastus. Charley oli tästä alkanut laskea leikkiä, selittäen, että jos tämä ihailija olisi kaksikymmentä vuotta nuorempi, katsoisi hän velvollisuudekseen lähettää sanan langollensa.

Eräänä iltana sai herra Beauchamp päähänsä viedä Helenan, Doran ja erään ystävänsä, Willie Greyn, nuoren amerikkalaisen maalarin, Jean-Paul Laurensin oppilaan, Café de Paris-ravintolaan. »Ruhtinas» sattui parahiksi olemaan siellä. Uudet tulokkaat sijoitettiin aivan hänen läheiseensä pöytään. Hän oli selin heihin, mutta saattoi nähdä heidät vastapäätä olevasta peilistä. Hän oli epäilemättä vastikään saapunut, sillä Helena kuuli hänen tilaavan päivällistä, tosiaankin herkullisen, hienon ja keveän aterian.

— Meidän naapurimme osaa syödä! sanoi hän englanniksi.

— Kun on semmoinen selkä kuin hänellä, ei se minua ihmetytä! vastasi neiti Carroll samalla kielellä. — Katsomalla vain tuota selkää olisin minä voinut arvata hänen päivällistilauksensa.

— Mitä ihmisen selällä voi olla tekemistä sen kanssa, mitä hän syö? kysyi Willie Grey.

— Paljon! — vastasi Dora asiantuntevan näköisenä. — Selässä on paljon ilmettä. Tuo, lisäsi hän viitaten leukansa liikkeellä »Ruhtinaan» selkään, — on... kuinka sanoisin... vanhan elämännauttijan selkä.

— Kuuluuko minun selkäni samaan luokkaan? kysyi herra Beauchamp kääntäen päätään taaksepäin ikäänkuin koettaen katsoa omaa selkäänsä.

— Ei, ei, Charley-kulta, rauhoittukaa, teillä on ankaran siveellinen selkä! selitti neiti Carroll hieman halveksivasti.

Rouva Ronald, joka oli salassa katsellut vierasta, kohtasi tällä hetkellä hänen katseensa peilissä ja huomasi hänen huulillaan hymyn, joka sai hänet ankarasti punehtumaan.

— Olkaa vaiti! — sanoi hän sitten Doralle — minä olen varma, että naapurimme ymmärtää englantia.

— Ei vaaraa! Ranskalaisista vain ne, jotka ovat meikäläisten kanssa naimisissa, osaavat sitä hiukan puhua... Kun tuo herra oli nuori, oli tosin Amerikka löydetty, mutta ei amerikatar.