Part 4

Helena ei siitä rauhoittunut: vaihtaakseen keskustelun aihetta alkoi hän puhua nuorelle maalarille hänen Champs-Elysées'n salongissa näytteillä olevasta taulustaan, jonka hän oli nähnyt edellisenä päivänä. Tällä välin Dora katseli ympärilleen, siristäen silmiänsä kuin kissa ja avaten ne sitten selkoselälleen, kun vaikutelma oli valmis: — hänelle tunnusomainen suunmytistys, joka ei ollut ensinkään epämiellyttävä, vaan päinvastoin varsin viehättävä.

— Ah! minä tiedän miksi ranskalaiset ovat niin hassunkurisen näköisiä! sanoi hän äkkiä voitonriemuisena.

— Hassunkurisenko näköisiä! huudahti Willie Grey. Minusta he päinvastoin ovat mielenkiintoisia!

— Mielenkiintoisia he kyllä ovat, varmasti... Mutta se ei estä, että he näyttävät hassunkurisilta, ja se johtuu siitä, että heidän viiksensä kuuluvat johonkin toiseen aikakauteen.

— Mitä vielä!

— Kuuluvat, ne ovat keskiaikaisia, kahdeksanneltatoista vuosisadalta, kuningasmielisiä, keisarillisia, kerskuilevia, sankarillisia, henkeviä. Ne näyttävät aina yllyttävän kapinaan jotakin henkilöä tai asiaa vastaan. Ne ovat maailman kauneimmat viikset, mutta he eivät sovellu vähääkään nykyaikaiseen pukuun, ei vähääkään! — toisti nuori tyttö tarkastettuaan uudelleen ravintolassa olevia päivällisvieraita.

— Siinä on jonkin verran totta, mitä te sanotte, neiti Carroll, — lausui nuori maalari; — lisätkää, että ranskalaisilla on jokseenkin huonot räätälit.

— Niin onkin — sanoi rouva Ronald — heidän pukunsa ei milloinkaan näytä heitä itseään varten tehdyltä. Englannissa on asia päinvastoin: miehet ovat ihmeen hyvin puettuja ja naiset sangen huonosti. Olisi hauska tietää minkä vuoksi.

— Kun yleensä hyvin puettu englantilainen antaa määräykset työntekijälle ja taas englannitar... hm! Sanotaan, että Luoja käytti kaiken saven tehdessään miehen, niin ettei sitä enää ollut riittävästi naiseen. Hänestä puuttuu aina jotakin.

— Ah, älkää ujostelko, herra Grey! sanoi Dora, näkyy, että teistä on tullut pariisilainen.

— Enhän toki loukannut teitä? Luulin, että te olitte tullut Eurooppaan sen vuoksi; niin te ainakin itse sanoitte.

— Ulkomaalaisilla olkoon lupa loukata, mutta ei meikäläisillä.

— Se ero minua miellyttää — sanoi herra Beauchamp leikkisästi. — Meitä pidetään lujilla, meille ei sallita mitään.

— Niin, Euroopassa on paljoa parempi olla mies kuin Amerikassa! lisäsi Willie Grey.

— Se on teidän maanne naisille maireeksi! — sanoi neiti Carroll. — Jos kertoisin sananne New Yorkissa, niin saisittepa soman vastaanoton palatessanne!

— Tiedättekö — alkoi rouva Ronald — mikä minun mielestäni ei sovellu Ranskalle? Tasavalta. Joka matkallani tapaan yhä vähemmän siroutta ja sulavuutta.

— Ei voi kieltää, että hovilla on tuntuva vaikutus makuun ja tapoihin, sanoi maalari. Niinpä pienissä maaseutukaupungeissa, missä on kuninkaallinen linna, kuten esimerkiksi Fontainebleaussa, ei talojen sisusta ole niin arkinen eikä niin porvarillinen. Minä olen siellä tavannut kansannaisia, jotka pikku rihkamakaupalla rikastuttuaan ovat ostaneet vain tyylikkäitä huonekaluja, ei muodinmukaan, vaan seuraten taiteellista aistia, joka on johtunut malleista, joita heidän esivanhempansa tai he itse ovat nähneet.

— Minä olen samaa mieltä kuin Helena, sanoi herra Beauchamp, — en voi olla valittamatta, että Ranska ei ole kuningas- tai keisarikunta.

— Epäilemättä sellainen hallitusmuoto olisi koristeellisempi, ulkopulskempi; mutta minä luulen sentään, että tasavalta on ollut Ranskalla verissä, kuten sanotaan, koska se on siihen palannut kolme kertaa. Kun lukee sen historiaa, hämmästyy, että vielä on olemassa kuninkaan-ehdokkaita. Ja nähkää: Ranska on sangen mahtava, vaikkapa tai kenties koskapa se on tasavalta.

— Ei kuitenkaan niin mahtava kuin Englanti! huomautti rouva Ronald.

— Ei. Toisen suuruus on laajuudessa, toisen taas korkeudessa; siinä koko ero.

— Tiedättekö, sanoi Charley, minä luulen, että Ranskan voima on ennen kaikkea sen olemassaolon oikeudessa. Jos erinäisiä kansoja pyyhkäistäisiin pois maan pinnalta, sitä tuskin huomattaisiin; mutta jos Ranska katoaisi, niin olisi tässä maailmassa varmaan vähemmän valoa, iloa, kauneutta.

— Totta tosiaan!... Minä olen vanha Rue de la Paix'n kulkija, mutta se viehättää minua aina yhä uudelleen. Minä pysähdyn kuin nainen sen joka ikkunan eteen. Ne ja ne kulta- ja hopea-esineet, ne ja ne Boucheronilla näytteillä olevat puvut viehättävät minua. Vain vuosisatojen ponnistuksilla, pyrkimyksillä on voitu päästä tähän uskomattomaan muotojen sulouteen, sillä tavoin jalostamaan raaka-ainesta. Minä ajattelen, kuinka pitkä tie meillä on kuljettavana päästäksemme tähän täydellisyyteen. Ja silloin mietin: niin kauan kuin Ranska tuottaa tällaisia mestariteoksia, se ei huku, sillä itse Kaitselmus on määrännyt sen ylläpitämään makua, herättämään aatteita. Kansa, joka on saanut sen tehtävän, voi pelkäämättä tuhoutuvansa uhmata kaikkia kuoleman pyydyksiä: se kantaa sisässään Katoamattomuutta.

— Herra Grey — sanoi Dora ominaisella ilkeydellään — näkee, että teidän taulunne on hyväksytty. Jatkakaa ranskalaisten ylistämistä, niin valtio ostaa sen!

— Minun tauluni hyväksyminen ei ole minun vaikutelmiani muuttanut, tehkää minulle se kunnia, että uskotte sen. Minä olen elänyt täällä kolme vuotta ja minulla on ollut aikaa ja tilaisuutta muodostaa varma mielipiteeni ihmisten arvosta. Nähkää, muutamia kuukausia sitten olin eräässä ravintolassa Brysselissä. Viereisessä pöydässä söi neljä ranskalaista, jokseenkin tavallisen näköisiä, huonosti istuvissa vaatteissa ja kravatit miten sattui. Ruokaliina leuan alla he pureskelivat kotlettejansa eikä heillä näyttänyt juuri olevan käsitystä hienosta syömätavasta. Äkkiä alkoi minua heidän keskustelunsa hämmästyttää. Eräs puhui vaatimattomalla äänellä uusista astronomisista keksinnöistä. Hän päätteli, että samaan aurinkokuntaan kuuluvien tähtien välillä täytyy olla olemassa joku merkin-annon mahdollisuus: »Me keksimme sen vielä, me keksimme sen!» vakuutti hän. Sitten kertoi hän katse loistavana kuin runoilijalla, mitä liikutusta hän tunsi seuratessaan silmillään tähtiä, teleskooppi taivasta kohti, ja tämän äärettömyyden edessä, korkeuksien hiljaisuudessa kuullessaan sekunteja laskevan tähtikellon raksutuksen: mikä tunnelma! sanoi hän; tuntee huumausta, hengitys tahtoo tauota, ja katsojan valtaa pelko, niin, suorastaan pelko!... »Tosiaan» — päätti hän lyöden kämmentään pöytään — »ei mikään lemmen-yö...» — huomatkaa, näin puhuu ranskalainen, neiti Carroll — »ei mikään lemmen-yö vastaa tällaista katseluyötä». Hänen toverinsa puhuivat vuorostaan äskettäin keksityistä kemiallisista aineista: »Me hidastutamme hävitystä, me muunnamme maakerrokset, me löydämme ihmisen todellisen alkuperän!» sanoivat he. Minä kuuntelin heitä lumottuna ja innostuneena. Ja aluksi olin minä typeränä kummastellut, kuinka niin vähäpätöisen näköiset miehet voivat käsitellä niin suuria asioita... Kuunnellessani näitä pikkuporvareja, jotka olivat edustamassa maatansa eräässä tiedemiesten kokouksessa, ymmärsin paremmin kuin milloinkaan ennen, miksi ylhäisön miehet Ranskassa ovat lakanneet olemasta johtavana luokkana.

— Oh, heillä ei ole enää muuta kuin viiksensä! huomautti Dora ajattelemattomalla häikäilemättömyydellään.

Rouva Donald katsahti uudelleen peiliin. Hän näki »Ruhtinaan» kasvoilla välähtävän omituisen ilmeen, ja vakuutettuna siitä, että hän oli kuullut, painoi hän neiti Carrollin jalkaa.

— Olkaa varuillanne, minä pyydän! sanoi hän matalalla äänellä; minä olen varma, että hän ymmärtää englantia.

— Sen pahempi; olkoon kuuntelematta.

— Suoraan sanoen, te käyttäydytte Euroopassa vielä sopimattomammin kuin Amerikassa.

— Kiitoksia... No, puhutaan sitten politiikasta.

Ja kääntääkseen keskustelun toiselle tolalle alkoi neiti Carroll puhua Amerikan asioista.

»Ruhtinas» nousi. Hän oli syönyt päivällisensä, juonut kupin turkkilaista kahvia ja sytyttänyt sikarin. Mennessään amerikkalaisten pöydän ohi loi hän neiti Carrolliin niin nuhtelevan, niin ylhäisen katseen, että tämä joutui aivan hämilleen eikä voinut olla punastumatta.

Helena pyysi veljeänsä kysymään tarjoilijalta vieraan nimeä.

— Se on herra kreivi de Limeray, vastasi tämä, se on oikea kreivi, jota on hyvä palvella.

— Kreivi de Limeray, toisti Helena. Minä arvasin hänet aatelismieheksi!... Puuttuisi vain, että me tapaisimme hänet d'Anguilhonin tai de Kéradieun luona! Minä kuolisin häpeästä.

— Minä en! vakuutti Dora, joka jo taas oli aivan ennallaan.

IV.

Helena oli jo lapsuuden tuttava Annie Villarsin kanssa, rikkaan perijättären, joka sittemmin oli mennyt naimisiin markiisi d'Anguilhonin kanssa.

Tätä avioliittoa oli Amerikan ylhäisöpiireissä yleisesti moitittu ja surkuteltu. Se vei maasta suunnattoman omaisuuden ja parhaimmistoon kuuluvan nuoren tytön; kummankin menetystä sääliteltiin suuresti. Helena oli siitä tuntenut vilpitöntä huolestumista.

Neljä vuotta oli turhaan odotettu markiisittaan ja hänen puolisonsa käyntiä Amerikassa. Viime kesänä olivat he vihdoin ilmestyneet Newportiin: se oli ollut kesäkauden suuri tapahtuma. Rouva Ronald näki silloin nuoren parin jokapäiväisissä oloissa: hänen pelkonsa ja epäluulonsa oli silloin suureksi osaksi haihtunut. Jacques d'Anguilhonin olo ja käytös oli häntä viehättänyt, hän julisti hänet suorastaan lumoavaksi ja käänsi mielialan hänelle suosiolliseksi. Markiisitar oli siitä salassa kiitollinen, kutsui Helenan tulemaan Pariisiin keväällä ja lupasi siellä esittää hänet ranskalaisille ystävilleen. Ja osaksi tämänkin vuoksi oli Helena määrännyt matkansa huhtikuuksi, sillä hän halusi hartaasti tutustua niin paljon puhuttuun Saint-Germainin kaupunginosaan, joka tuntui hänestä kuin joltakin pyhätöltä Markiisitar d'Anguilhon ja paroonitar de Kéradieu palasivat Pariisiin vasta toukokuun ensi viikolla. Heti seuraavana päivänä tuli Annie tervehtimään maalaistaan ja kutsui heidät heti torstai-päivällisilleen, jotka olivat muodostuneet jonkinlaiseksi ranskalaisamerikkalaiseksi yhdessäolotilaisuudeksi. Rouva Ronald, Dora ja herra Beauchamp yksin suostuivat; rouva Carroll ja Sofia-täti, jotka eivät harrastaneet ulkomaalaisia, ottivat terveydentilansa kieltäytymisen tekosyyksi.

D'Anguilhonin luo mentäessä kehoitti Helena taaskin Doraa pitämään varansa, ettei puhuisi kaikkea, mitä päähän pälkähtää. Nuori tyttö, joka pohjaltaan kuitenkin oli hyväluontoinen, suuttui lopuksi:

— Kun kuulee tuollaista puhetta, sanoi hän, luulisi että minä tulen Kaukaisesta Lännestä!

— Ei, mutta te olette hiukan hämmästyttävä, tiedättekö, ja ranskalaiset voisivat tehdä vääriä johtopäätöksiä. Täytyy aina koettaa olla ystävättärelleen kunniaksi. Annie ei olisi hyvillään, jos teitä pidettäisiin epähienona.

Neiti Carroll kohautti olkapäitään, kuten hänen tapansa oli jäädessään vastausta vaille.

Markiisitar d'Anguilhon oli ihastuksissaan, kun rouva Ronald sai nähdä hänen kotoiset olonsa tässä vanhassa talossa, joka oli käynyt hänelle rakkaaksi. Hän tiesi, että tarkka kertomus siitä lähetettäisiin New Yorkiin ja tulisi Helenan kautta myöskin _Kotimaisten Naisten_ ylhäiseen piiriin. Päivällisille oli kutsuttu de Kéradieut, ruhtinas de Nolles, varakreivi de Nozay ja pari muuta ystävää sekä markiisi ja markiisitar Verga — markiisi roomalainen, jolla oli ylhäinen asema Italian hovissa, markiisitar huomattavan kaunis amerikatar. Nämä vain kahdentoista hengen päivälliset olivat Annien erikoisia mieliaterioita. Rouva Ronald ja neiti Carroll olivat odottaneet suurempaa upeatta, mutta siksi tottuneita he olivat arvokasta ymmärtämään, että he jo toisella silmäyksellä huomasivat kuinka valikoituja ja hienoja kalusto ja koristeet näennäisessä koruttomuudessaan todella olivat. Rouva d'Anguilhon oli uskonut Doran varakreivi de Nozayn huostaan varmana siitä, että nämä kaksi itsenäistä ja omaperäistä henkilöä tulisivat keskenään mainiosti toimeen. »Hän on amerikkalaisen ylhäisön neitoja uusinta mallia» — oli hän sanonut. — »Älkää arvostelko häntä ankarasti: pohjaltaan hän on erinomainen.»

Rouva Ronaldin suureksi lohdutukseksi ja varakreivin pettymykseksi puhui neiti Carroll kovin vähän, hän kun oli kokonaan kiintynyt seuraamaan isäntäväkeänsä. Anniea nuorempana oli hän tavannut häntä vain harvoin, mutta heidän äitinsä olivat olleet hyviä ystäviä ja hän oli kuullut markiisittaresta paljon puhuttavan. Nähdessään hänen luontevan siroutensa ja arvokkuutensa mietti Dora, että tämä markiisitar on kunniaksi Amerikalle. Talon isäntä kiinnitti hänen mieltään vielä enemmän. Ensimäistä kertaa näki hän nyt läheltä vanhaa rotua olevan miehen ja omituista kyllä lumoutui hän tämän viehätyksestä heti uudenaikaisuudestaan huolimatta. Kauttaaltaan hienostunutta tyyppiä oleva markiisi, jonka ruskeissa silmissä oli omituinen kaukokatseinen ilme, häntä miellytti. Tänä iltana tuntui markiisi vielä olevan hermostunut, erikoisen hajamielinen: hänen puolisonsa sai tuontuostakin toistaa hänelle jonkun tekemänsä kysymyksen. Hän teki sen viehättävän lempeästi, ja tullessaan hänen luokseen oli markiisilla aina lumoava hymy, siro anteeksipyynnön sana varalla. Mitään kaikesta tästä ei jäänyt Doralta huomaamatta.

Päivällisen jälkeen joutuessaan kahdenkesken lausui rouva Ronald markiisille:

— Tiedättekö, että teille ei vielä ole annettu anteeksi, että läksitte Newportista niin pian. Eikö se teitä miellyttänyt?

— Suoraan sanoakseni, ei; siellä oli liian ylellistä, liian meluisaa, liian räikeää. Intiaanit, jotka nimittivät paikkaa »Rauhan saareksi», olivat paremmin ymmärtäneet sen luonnon. Rauhan saari sen juuri tulisi olla. Nykyisen seuraelämän hälinä ei minusta tuntunut siellä olevan paikallaan. Sen loppumattomat muurien ympäröimät linnat ja marmoripalatsit ja rannikolla vilisevä väki tekivät minuun nurinpäisen vaikutuksen. Kun ajattelen, että muutaman kilometrin päässä oli ihmeen viihtyisää, suloista siimestä ja hiljaisuutta...

— Hiljaisuutta! — keskeytti parooni de Kéradieu — sinä unohdat, että amerikkalaiset eivät vielä tunne hiljaisuuden tarvetta.

— Se on totta, minä puhun mielettömiä, myönsi Jacques.

— Eikö Newport ole jotakin sentapaista kuin Trouville? kysyi varakreivi de Nozay.

— On, mutta vain suunnattoman paljon loistavampi — vastasi Henri de Kéradieu. — Se on Yhdysvaltain suuri »turhuuden turku», se paikka, missä huvitellaan ja keimaillaan eniten koko maan pinnalla.

— Ja missä tapaa kauneimmat naiset! lisäsi markiisi Verga.

— Juuri niin. Euroopassa voisi siihen verrata ainoastaan Brightonia, ja Brightonissakin sentään näkee rahvasta, huonosti puettua köyhälistöä, jotavastoin Newportissa kaikki on ensiluokkaista, koko taulu ilman vähintäkään varjoa.

— Lukuunottamatta sentään työläisiä, jotka kaiken tämän ylellisyyden ylläpitoon tarvitaan, sanoi Jacques, ja joiden nääntynyt ilme tekee tuskallisen vaikutuksen.

— Se on totta, mutta kuka sitä ajattelee? Omasta puolestani tunsin, oltuani Newportissa kaksi viikkoa, samanlaista väsymystä kuin aikaihminen, joka on kauan aikaa kärsinyt leikkivien lasten metelistä. Viime kesänä olimme d'Anguilhon ja minä onnellisia päästessämme pakenemaan Kanadaan. Se tuntui meistä virkistävältä kuin lasi apollinarista ylen runsaan aterian jälkeen.

— Todellakin, vahvisti Jacques, Kanada teki minuun unohtumattoman viihdyttävän vaikutuksen. Quebec suurine taloineen, luostareineen, kirkkoineen oli kuin kaistale vanhaa ranskalaista maaseutua.

Annie alkoi nauraa:

— Kuuletko? sanoi hän. — Eikö se jo ole tarpeeksi ranskalaista? Nuo herrat kyntävät seitsemän päivää merta nähdäkseen jotakin uutta ja lähtevät vielä saman kuun lopulla etsimään seutuja, jotka muistuttavat heidän maataan.

— Se on totta! Eikä mikään viehättänyt minua enemmän kuin kanadalaisten vanha normannilainen puheenparsi. Monta kertaa tunsin liikutusta nähdessäni kuinka voimakas Ranskan henki sentään heidän keskuudessaan on.

— Eräänä päivänä tapahtui meille viehättävä yllätys, sanoi herra de Kéradieu. Ratsastusretkellä, jokseenkin kaukana Quebecistä, saavuimme erään maatilan portille ja huudahdimme molemmat nähdessämme sen yllä suurilla kirjaimilla nimen »Milly». Milly, Lamartinen tila! Siellä asui varmaankin joku nainen, joka harrasti ja ymmärsi suurta runoilijaa. Se osoitti meille kuinka paljon Kanada on jäljessä nykyisestä Ranskasta. Sillä on vielä se tunteessaan... Saman ajatuksen valtaamina nostimme, Jacques ja minä, lakkia suuren kansalaisemme muistolle ja hänen tuntemattomalle kunnioittajalleen. Saint-Laurentin toisella puolella olisi meille varmaan naurettu, mutta minkä sille mahtaa, että olemme kuin olemmekin ranskalaisia! sanoi parooni kääntyen Annien puoleen hymyillen.

— Toivoakseni, herra d'Anguilhon, — sanoi Charley Beauchamp, — ette ihailleet ainoastaan Kanadaa eikä Amerikka tehnyt kovin huonoa vaikutusta.

— Huonoa vaikutusta! Päinvastoin... Oleskeluni Amerikassa on opettanut minua ymmärtämään nykyaikaista elämää enemmän kuin kaikki lukemani kirjat. Vaikka en aina ole ollut ihastunut, olen kuitenkin aina ihmetellyt. Chicago, muun muassa, minua suorastaan hämmästytti. Sen talojen korkeus, sen rakennusten rohkeus herättävät yhtaikaa suuruuden ja särkyväisyyden mielikuvan. Tuontuostakin johduin huudahtamaan: »Kuinka kaunista ja kuinka rumaa!»

— Olitteko Kaukaisessa Lännessä?

— Olin, ja siellä ehkä eniten hämmästyinkin. Se voima ja toiminta, jonka siellä näin, tempasi minutkin mukaansa, niin että teki mieli koetella jäntereitäni: minäkin tartuin työhön ja ryhdyin auttamaan lauttojen vesilletyöntämistä... Monta kuukautta olivat siitä käteni känsäisinä ja niistä merkeistä olin sangen ylpeä.

— Minua ei kummastuttaisi, sanoi Annie, vaikka mieheni jonakin päivänä hankkisi jonkun erämajan jostakin ruohoaavikon laidalta. Se olisi ainakin uudempaa kuin kilpa-ajotalli.

— Ja varsinkin terveempää, lisäsi Jacques. Ne kaksi viikkoa, jotka de Kéradieun kanssa vietin Nevadan valtiossa, erään maalaisemme luona, jäävät parhaiden muistojeni piiriin. Elimme isäntämme vaatimatonta elämää, kuljimme kilometrimääriä hevosia etsimässä. Kun illalla poltin viimeistä sikariani tähtien tuikkiessa taivaalla ruohoaavikon hiljaisuudessa, tuntui minusta hienosto-elämä, Boulogne'in metsä, klubi y.m.s. aivan typerältä ja viheliäiseltä! Tässä aavikon puhtaassa ilmassa, joka on kuin jotakin mahlaa täynnä, tuntee ruumiillisesti ja henkisesti uudistuvansa. Semmoista ilmaa me tosiaankin tarvitsisimme! Minä puolestani menen niin usein kuin mahdollista sitä uudelleen hengittämään.

— Entäs Lännen kaupungit, minkä vaikutuksen ne teihin tekivät? kysyi herra Beauchamp, joka, kuten useimmat amerikkalaiset, olivat uteliaita kuulemaan eurooppalaisten mielipidettä.

— Mainion. Teidän yliopistonne, koulunne, sairaalanne, yksityisaloitteesta syntyneet laitoksenne ovat teille mitä suurimmaksi kunniaksi. Teidän aikaansaannoksenne on tosiaan suurenmoista.

Amerikkalaisen kasvot loistivat tyytyväisyydestä.

— Vain harvat muukalaiset ovat tässä suhteessa niin oikeamielisiä!

— Kun on väärin etsiä maastanne mitä sillä vielä ei ole ja jättää senvuoksi näkemättä, mitä on.

— Ah! Amerikassa on kaksi kaunista ilmiötä, sanoi markiisi Verga: Baltimoren naiset ja Kentuckyn hevoset.

— Se oli aito italialaista! huomautti hänen puolisonsa.

— No mutta, rakas ystävä, ettehän voi vaatia Vatikaanin ja Quirinaalin välillä syntynyttä miestä ymmärtämään niin ällistyttävää maata kuin teidän on. Niinä kolmena kuukautena, jotka siellä olen viettänyt, tunsin joka hetki henkeäni ahdistavan, kuten teidän hirvittävissä hisseissänne, jotka eivät ihmistä nosta, vaan suorastaan nakkaavat ylös. Koko ajan tunsin kuin olisi minua rasitettu ja joka askeleella astuttu varpailleni.

— Siltä vaikutelmalta ei ainakaan puutu uutuuden viehätystä, lausui herra Beauchamp hyväntuulisena.

— Toisaalta, jatkoi markiisi d'Anguilhon, ei teidän poliittiset käsitteenne minua miellyttäneet. Ne ovat vielä huonommat kuin meidän, ja se ei ole vähän.

— Teillä on niinkuin meilläkin: kunnon ihmiset tekevät väärin ollessaan itsekkäitä — vastasi Annie tavallisella suorapuheisuudellaan. — Sen sijaan että he kamppailisivat keinottelijoita, häikäilemättömiä juonittelijoita vastaan, jättävät he heille kentän vapaaksi: ja mädännäisyys ja kiskominen pääsee kaikkialla rehoittamaan.

— Te olette oikeassa, tunnusti herra Beauchamp; mutta nähkääs, on ehkä mahdotonta löytää vasta riippumattomiksi nousseissa ihmisissä välttämätöntä vaistoa herätteiden antamiseksi suuren maan asioille.

— Mutta se on surullista! sanoi Helena. Rehellisyyden pitäisi olla väkevämmän toimintavoiman kuin omakohtaisen pyrkimyksen.

— Ah! rouva Ronald, te vaaditte liikaa ihmisluonnolta, enemmän kuin Kaitselmus! sanoi Jacques. Se on uskomatonta, mikä kamppailuvaisto teillä naisilla on.

— Naisista puhuen, herra d'Anguilhon, mitä ajattelette amerikattarista yleensä? Te olette luvannut sen minulle sanoa.

— He näyttävät kuin luoduilta maatansa varten. Heillä on samat ominaisuudet kuin silläkin: nuoruutta, rohkeutta, vireyttä.

— Se on totta! sanoi Charley Beauchamp.

— Lisäksi he ovat sangen sieviä, jatkoi Jacques. Suureksi hämmästyksekseni tapasin Yhdysvalloissa XVIII-vuosisadan naistyypin, joka on Euroopasta hävinnyt. Minä olen nähnyt useita kasvoja, jotka muistuttivat Latourin ja Greuze'in maalauksia. Vakavasti puhuen, en ole missään kohdannut niin paljon kauneutta tai puristanut niin pieniä ja niin tukevia käsiä.

— Varmaan — sanoi Dora terävällä sävyllään — saamme kaikkein näiden maireisten sanojen jälkeen odottaa oikaisevaa »mutta» -sanaa... ja tämä »mutta» minua jännittää.

— No niin, neiti, minä lisään: mutta... jotta amerikattaret saavuttaisivat viehkeyden viimeistelyn, ylimmän sopusuhtaisuuden, no niin, on heille tarpeen vielä yksi vuosisata.

— Silloin pidän parempana vähempää viimeistelyä! vastasi neiti Carroll.

— Olette oikeassa: nuoruus on kaunis vikanakin.

— Ellei teillä ole muuta muistuttamista meitä vastaan, sanoi rouva Ronald, niin me emme valita. Entä te, Annie, minkä vaikutuksen teki Amerikka teihin kuuden vuoden poissaolon jälkeen?

— Älkää uskoko minun teeskentelevän, mutta moni kohta minua loukkasi. Minua hämmästytti yleinen hermostuneisuus. Siveellinen taso näytti minusta tuntuvasti alenneen. Minun aikanani oli kyllä »pikaisia» nuoria tyttöjä, nyt tapasin — kuinka sanoisin — »liukkaita», ja huomasin, että puhuttiin avioeroista yhtäpaljon kuin naimisiinmenoista. Tavaton häly ja puuha, josta jo olin joutunut pois, suorastaan rasittivat minua. Miljaardimiestemme talot ovat opettaneet minua antamaan arvoa erinäisten ranskalaisten talojen sisustukselle. Palatessani vanhaan Blonayhimme tunsin sanomatonta nautintoa. En ikinä olisi luullut sitä mahdolliseksi.

Sitten lisäsi hän, kasvoillaan viehkeä mietiskelyn ilme:

— Luulen yleensä, että elämä on vain sarja opetuksia... ja minä puolestani olen niitä jo joitakin saanut. Ah! Herra de Limeray!

Helena, jonka selkä oli oveenpäin, käännähti äkkiä. Se oli kuin olikin »Ruhtinas»; hän loi veljeensä ja Doraan hätäytyneen silmäyksen.

— Minä pelkäsin, että emme saisi nähdä teitä, sanoi Annie vastatulleelle. — Se olisi ollut vahinko, sillä tänään on pokeri vakavaa: Amerikka on voimakkaasti edustettuna.

Ja nuori emäntä esitti kreivi de Limerayn kansalaisilleen. Tavatessaan täällä tuttavassa talossa muukalaiset, jotka viimeksi eilen olivat kiinnittäneet hänen huomiotansa, näytti »Ruhtinas» sekä yllätetyltä että huvitetulta.

— Minä en aavistanut, että minua odottaisi tänä iltana näin hyvä onni — sanoi hän syvään kumartaen Helenalle — mutta minä olin sitä hiukan toivonut. Olen huomannut, että lopulta, ennemmin tai myöhemmin, tulee tuttavaksi ihmisten kanssa, joita usein tapaa.

— Oletteko te usein tavannut rouva Ronaldin? kysyi markiisitar d'Anguilhon aivan hämmästyneenä.

— Olen monta kertaa. Sattuma... vai onko se sattumaa?... on johtanut meidät samoihin ravintoloihin... Viimeksi eilen söimme päivällistä Café de Parisissa viereisissä pöydissä.

Helenan hämminki kasvoi melkein ilmeiseksi.

— Ymmärrättekö te englantia? kysyi neiti Carroll äkkiä ja aivan päinsilmäisesti.

— Täydellisesti. Enkä vielä milloinkaan ole siitä itseäni niin onnitellut kuin eilen illalla, sanoi kreivi hieman ivallisella hymyllä.